-- Mitä ihmettä minun tyttöni miettii istuessaan täällä noin yksin
ja juhlallisen näköisenä? kysyi Alec-tohtori tullessaan eräänä
marraskuun päivänä kirjastoon, kun Rose istui siellä kädet ristissä
vakaviin ajatuksiin vaipuneena.
-- Setä, minä tahtoisin keskustella kanssasi vakavasti jos sinulla on
aikaa, Rose vastasi heräten unelmistaan aivan kuin ei olisi kuullut
setänsä kysymystä.
-- Minä olen tässä vain sinua varten ja kuuntelen mielelläni, vastasi
setä kohteliaasti, sillä aina Rosen esiintyessä kuin pieni nainen
setä kohteli häntä leikillisen kunnioittavasti, ja se oli tytölle
hyvin mieleen.
Kun setä nyt istui Rosen viereen, tämä sanoi hyvin vakavana:
-- Olen koettanut miettiä mille alalle antautuisin, ja tahtoisin että
neuvot minua.
-- Mille alalle -- mitä sinä tarkoitat, ystäväni? Alec-setä näytti
niin kummastuneelta, että Rose kiirehti selittämään:
-- Unohdin ihan, ethän sinä ollutkaan vuoristomajalla, kun puhuimme
siitä. Me istuimme siellä usein kuusien alla käsitöitä tehden ja
juttelimme monista asioista, -- me naiset, tarkoitan -- ja minusta se
oli oikein hauskaa. Äiti Atkinson oli sitä mieltä, että jokaisella
pitää olla ammatti, jolla hankkii toimeentulonsa, sillä rikas voi
tulla köyhäksi, kuten tiedät. Jessie-täti myönsi että hän oli
oikeassa. Kun minä näin, kuinka onnellisia ja riippumattomia äiti
Atkinsonin omat tyttäret olivat, aloin toivoa että minäkin oppisin
jonkin ammatin. Silloin en olisi riippuvainen rahoista, vaikka onkin
mukavaa, että niitä on.
Tohtori kuunteli tytön selitystä omituinen ilme kasvoillaan, hän
ihmetteli, oli hyvillään ja samalla huvittunut katsellessaan pientä
veljentytärtään, joka äkkiä tuntui muuttuneen nuoreksi naiseksi. Rose
oli kasvanut paljon puolen vuoden aikana, ja hänen pienessä päässään
versoi uusia ajatuksia. Tohtori olisi varmasti ollut ihmeissään,
jos olisi tiennyt mitä kaikkea tyttö mielessään pohti, sillä Rose
oli niitä nuoria, jotka tekevät havaintoja ja miettivät paljon ja
hämmästyttävät silloin tällöin ystäviänsä viisailla, omintakeisilla
mielipiteillään.
-- Minä olen samaa mieltä kuin naiset siellä majalla ja olen iloinen,
jos voin auttaa sinua valitsemaan itsellesi elämänuraa, sanoi tohtori
vakavasti. -- Mihin sinä tunnet sopivasi? Luontaiset taipumukset
merkitsevät valinnassa paljon.
-- Ei minulla ei ole mitään erikoistaipumuksia. Sen takia minusta
tuntuu, että olisi parasta valita jokin hyödyllinen työ ja opetella
se hyvin, koska en tee sitä huvin vuoksi vaan kouluttaakseni itseäni
ja valmentautuakseni sen varalle, että tulisin joskus köyhäksi,
vastasi Rose sen näköisenä kuin olisi todella tahtonut hiukan
köyhtyä, jotta joutuisi harjaannuttamaan käytännöllisiä lahjojaan.
-- Hyvä. On muuan tärkeä ja oivallinen taito, joka jokaisen tytön
pitäisi hankkia ja jota tarvitsee yhtä hyvin rikas kuin köyhä. Ja
minä tiedän erinomaisen koulutuksen saaneen naisen, joka opettaisi
sitä sinulle.
-- Mikä se on? kysyi Rose innokkaasti.
-- Taloudenhoito! vastasi tohtori Alec.
-- Onko sekin taito? kysyi Rose ja iloinen ilme hänen kasvoiltaan
katosi, sillä sedän puhuessa hänen mielessään oli herännyt
monenlaisia epämääräisiä, mutta viehättäviä unelmia.
-- On, se on parhaita ja hyödyllisimpiä taitoja mitä ylipäänsä voi
oppia. Se ei ehkä tyydytä turhamaisuutta yhtä paljon kuin laulaminen,
maalaaminen, kirjoittaminen tai lasten opettaminen; mutta sen varassa
on monien onni ja tyytyväisyys. Niinpä niin, sinä katselet minua
kummissasi, mutta tosiasia on, että mieluummin näkisin sinut kunnon
emäntänä kuin kaupungin kehutuimpana kaunottarena. Ei keittotaito
tukahduta sinun muita lahjojasi, mutta se kuuluu välttämättömästi
kasvatukseen. Toivoisinkin että alkaisit opetella sitä heti, kun olet
nyt noin hyvässä kunnossa.
-- Kuka se nainen on? kysyi Rose, johon sedän vakava puhe oli tehnyt
tarkoitetun vaikutuksen.
-- Plenty-täti.
-- Onko hän saanut erinomaisen koulutuksen? ihmetteli Rose, sillä
Plenty-täti tuntui kaikista tädeistä vähimmän sivistyneeltä.
-- Vanhan hyvän ajan mittojen mukaan hän on, ja Plenty-täti on tehnyt
tämän talon onnelliseksi kodiksi meille kaikille niin kauan kuin
voimme muistaa. Hän ei ole suuren maailman tapaan tyylikäs, mutta hän
on hyvä nainen, ja kaikki rakastavat ja kunnioittavat häntä niin,
että suru mahtaa olla syvä, kun hänen paikkansa kerran on tyhjä.
-- Kunpa ihmiset pitäisivät minustakin sillä tavoin. Voisiko
Plenty-täti opettaa minua taloustoimissa, niin että minusta tulisi
yhtä hyvä kuin hän? kysyi Rose tuntien hieman omantunnonvaivoja
siitä, että oli pitänyt Plenty-tätiä varsin jokapäiväisenä vanhana
naisena.
-- Voi hyvinkin, ellet halveksi sitä vaatimatonta oppia, jota hän
sinulle antaa. Hän on iloinen ja ylpeä, jos joku välittää hänen
opetuksestaan, sillä täti kuvittelee aikansa olevan jo ohi.
-- Mutta miten minä aloitan?
-- Minä puhun asiasta hänelle, ja hän sopii Debbyn kanssa, sillä
ruuanlaitto on tärkein asia, kuten tiedät.
-- Niin on. Sitä minä en ollenkaan pelkää, sillä minä keitän
mielelläni ja yritinkin joskus kotona, mutta siellä ei ollut ketään
neuvomassa, eikä puuhasta juuri syntynyt muuta kuin likainen
esiliina. Piirakoita on hirveän hauska laittaa, mutta Debby on niin
kiukkuinen, ettei hän varmaan anna minun ikinä tehdä kerrassaan
mitään keittiössä.
-- No silloin me keitämme olohuoneessa. Usko pois, Plenty-täti
järjestää kyllä asian, ei sinun tarvitse olla siitä huolissasi. Ja
muista minun toivomukseni: parempi että osaa leipoa hyvää leipää kuin
maailman parhaita kakkuja. Kun tuot minulle kauniin, uunilämpöisen
leivän, jonka olet leiponut aivan omin päin, olen iloisempi kuin jos
antaisit minulle tohvelit, jotka olet kirjaillut viimeisen muodin
mukaan. En suinkaan halua lahjoa sinua, mutta silloin saat suukon
ja lupaan syödä yksin koko leivän, niin ettei siitä jää muruakaan
tähteeksi.
-- Sovittu. Tule puhumaan siitä tädille, sillä minä tahdon aloittaa
heti! huudahti Rose tanssien setänsä edellä saliin, missä Plenty-täti
istui yksin ompelemassa.
Ei tarvinne mainita, miten hämmästynyt ja iloinen vanha täti oli,
kun häntä pyydettiin opastamaan Rosea taloudenpidossa ja miten
innokkaasti hän antautui mieluisaan tehtävään. Debby ei uskaltanut
nurista, sillä Plenty-neiti oli ainoa, jota hän totteli, ja Febe
iloitsi avoimesti, sillä tämä harjoittelu toi Rosen lähemmäksi häntä.
Totta puhuen tädit olivat joskus tunteneet joutuneensa syrjään Rosen
seurasta, ja he surivat sitä, sillä tyttö oli voittanut heidän
sydämensä. Joskus he asiasta keskenään puhelivatkin, mutta päätyivät
siihen, että kun Alec oli saanut kantaakseen kaiken vastuun, hänen
piti saada myös eniten tytön aikaa.
Alec-tohtorille oli valjennut tämä pieni salaisuus, ja moitittuaan
itseään siitä, että oli ollut sokea ja itsekäs, hän oli koettanut
keksiä keinon, miten korjaisi asian ketään loukkaamatta. Nyt Rosen
uudet tuumat soivat erinomaisen tilaisuuden. Mutta Alec-setä tunsi
olonsa aika haikeaksi, kun Rose vietti päivänsä uuden opettajan
hoivissa. Hän ei voinut vastustaa kiusausta, vaan kurkisti ovenraosta
nähdäkseen kuinka tyttö voi, tai katsoi salaa luukusta, kun Rose
alusti taikinaa tai kuunteli tarkkaavasti Plenty-tädin kodikasta
esitelmöintiä. Joskus naisväki huomasi katselijan ja komensi hänet
pois kaulinta heristäen; toisinaan, kun työ oli sujunut hyvin ja
leipojat olivat sen vuoksi leppeällä tuulella, hänet houkuteltiin
paikalta piparkakulla tai leivoksella.
Tietysti tohtori otti koko sydämestään osaa heidän puuhiinsa ja
kehui lakkaamatta pöytään ilmestyviä ruokalajeja. Jokin laji saattoi
maistua muita herkullisemmalta, ja kun hän silloin rehellisesti
kiitteli, Rose punastui viattomasti ylpeydestä ja sanoi kainosti:
-- Minä valmistin sen, hauskaa että pidät siitä.
Kului jonkin aikaa ennen kuin odotettu leipä ilmestyi, sillä
leivän leipominen ei ole suinkaan helppoa, ja kun Plenty-täti oli
perinpohjainen opettaja, oli Rosen aloitettava aivan aakkosista.
Vasta kun hän oli laittanut erilaisia kakkuja ja pikkuleipiä, tuli
lopuksi kaiken kruununa 'hyvän, kauniin ja uunilämpöisen' leivän
vuoro.
Se ilmestyi teepöytään hopeatarjottimella, jonka Febe ylväästi kantoi
sisään, eikä hän voinut olla kuiskaamatta asettaessaan sitä kasvot
loistaen tohtorin eteen:
-- Eikö se ole hieno?
-- Todella komea leipä. Onko se tosiaan Rosen tekemä? Alec-setä
kysyi katsellen kaunista, hyvälle tuoksuvaa leipää kiinnostuneena ja
mielissään.
-- Hän on tehnyt sen alusta lähtien kysymättä ollenkaan neuvoa,
vastasi Plenty-täti ristien kätensä tyytyväisenä.
-- Minä olen epäonnistunut niin monta kertaa, etten uskonut koko
jutusta tulevan mitään. Kerrankin unohdin leipomuksen uuniin eikä
tuo kelvoton Debby hiiskunut mitään, vaikka tunsi palaneen käryä.
Perästäpäin hän sanoi, että kun kerran rupeaa leipomaan, ei saa
ajatella muuta. Eikö se ollut julmaa? Olisi hän voinut edes kutsua
minua, sanoi Rose ja hänen rinnastaan pääsi raskas huokaus, kun hän
muisti tuon kurjan hetken.
-- Hänen mielestään sinä opit kokemuksesta parhaiten, aivan niin kuin
Swinburnen Rosamond, muistathan?
-- Minusta hänen äitinsä oli halpamainen, kun ei ollenkaan neuvonut
tyttörukkaa edeltäpäin. Minun on aina tehnyt mieleni ravistella sitä
ilkeätä naista, olipa hän kuinka hyvää tarkoittava äiti tahansa.
-- Jääköön hän omaan arvoonsa. Puhutaan nyt tästä leivästä, sanoi
setä, jota Rosen harminpurkaus huvitti.
-- Ei siinä mitään puhumista ole. Minä vain tein parhaani, jätin
mielestäni kaiken paitsi leivän paistamisen ja vahdin sitä koko ajan
kun se oli uunissa, niin että olin itsekin paistua. Kaikki kävi nyt
hyvin, ja minä otin uunista kauniin pyöreän, kypsän leivän, niin kuin
näet. Maista nyt sitä ja sano, maistuuko se yhtä hyvältä kuin näyttää.
-- Täytyykö minun todella leikata siitä? Panisin mielelläni sen
lasikuvun alle ja veisin näytteille saliin.
-- Höpsistä, setä. Pianhan se homehtuisi ja pilaantuisi. Ihmiset vain
nauraisivat meille. Sinä lupasit syödä sen, niin että syö nyt, mutta
älä yhdellä kertaa, vaan aina kun maistuu. Sitten saan leipoa sinulle
lisää.
Alec-tohtori leikkasi juhlallisesti aimo kimpaleen ja söi sen
sanaakaan virkkamatta; sitten hän suuteli Rosea otsalle.
-- Hyvä neiti, sinä tuotat opettajallesi kunniaa. Kun meille
perustetaan talouskoulu, annan palkinnon parhaasta leivästä, ja sinä
saat sen varmasti.
-- Minä sain sen jo ja olen mielissäni, sanoi Rose koettaen kääntyä
tuolillaan niin, että saisi piilotetuksi oikean kätensä, jossa oli
palohaava.
Mutta Alec-setä näki sen ja arvasi, mistä se oli tullut. Illallisen
jälkeen hän pani siihen lievittävää voidetta, josta Rose oli hyvin
kiitollinen.
-- Clara-täti sanoo, että käteni pilaantuvat, mutta siitä minä viis
veisaan, sillä minulla on ollut tosi hauskaa Plenty-tädin kanssa, ja
hän on tainnut iloita työstä yhtä paljon kuin minä. Mutta yhdestä
asiasta olen huolissani ja tahtoisin kysyä sinulta neuvoa, sanoi
Rose, kun he illan hämärtyessä kävelivät edestakaisin alakerran
salissa ja Rose oli varovasti sujauttanut kääreessä olevan kätensä
Alec-sedän kainaloon.
-- Vieläkin salaisuuksia? Minä pidän niistä tavattomasti.
-- Katsos, minusta tuntuu että Peace-tätikin mielellään opettaisi
minua, ja nyt olen keksinyt, mitä hän voisi tehdä. Hänhän ei kykene
liikkumaan ja touhuamaan niin kuin Plenty-täti, ja hän on tainnut
tuntea viime aikoina olevansa yksinäinen ja hylätty. Mutta Peace-täti
on taitava käsitöissä, ja sekin on hyödyllinen taito. Siksi aion
pyytää, että hän opettaisi minua ompelemaan.
-- Siunatkoon sinun hyvää sydäntäsi! Samaa minäkin ajattelin tässä
muutama päivä sitten, kun Peace-täti valitti näkevänsä sinua
kovin harvoin. Aioin puhua sinulle heti, mutta jätin sen, kun
sinulla oli kädet täynnä työtä. Kyllä täti mahtaa ihastua, kun saa
opettaa sinulle käsityötaitoaan, varsinkin napinreikien tekemistä,
sillä siinä te nuoret naiset ette taida olla erityisen taitavia.
Opettelekin tekemään kunnollisia napinreikiä; tee niitä kaikki
minun vaatteeni täyteen, jos tarvitset harjoituskappaleita. Minun
puvuissani saa olla napinreikiä kuinka paljon hyvänsä.
Rose nauroi rohkealle tarjoukselle ja lupasi ryhtyä opettelemaan
tuota tärkeätä taitoa, vaikka arveli että parsiminen sujuisi vielä
huonommin. Silloin Alec-setä lupasi toimittaa hänelle sukkia, jotka
ovat niin risaisia kuin ikinä saattoi toivoa.
Niinpä he yhdessä menivät yläkertaan Peace-tädin luo ja esittivät
virallisesti pyyntönsä, joka sai tätiparan suunniltaan ilosta. Hän
oli koko sydämestään mukana, kun he kerivät lankaa, etsivät neuloja
ja järjestivät Roselle sievän parsimakorin.
Rose vietti nyt päivänsä ahkerassa työssä. Aamuisin hän tarkasti
Plenty-tädin kanssa liinavaatekaappeja ja varastohuoneita, ullakoita
ja kellareita tai teki työtä keittiössä oppien hoitamaan suurta
taloutta. Iltapäivisin käytyään setänsä kanssa kävelemässä tai
ajelulla hän istui Plenty-tädin kanssa Peace-tädin luona käytellen
ahkerasti neulaa. Plenty-täti, jonka silmät olivat käyneet heikoiksi,
kutoi sukkaa ja kertoi vilkkaasti hauskoja juttuja menneiltä
päiviltä, kunnes kaikki kolme nauroivat tai itkivät yhdessä.
Ja jos keittiö oli houkutellut tohtoria silloin, kun Rose siellä
työskenteli, niin ompeluhuone oli hänestä kerrassaan vastustamaton.
Täältä ei kukaan hennonut ajaa häntä pois, varsinkaan kun hän
tottelevaisesti luki ääneen tai kertoi merimiesjuttuja.
-- No niin setä, tässä on sinulle kasa yöpaitoja, ja jokaisessa on
neljä napinreikää. Voit tarkastaa ne, sanoi Rose muutamia viikkoja
sen jälkeen kun oli ryhtynyt opiskelemaan ompelemista.
-- Ihan lankasuoraan ja kärjissäkin sievät pistot. Loistotyötä,
neitiseni, ja minä olen syvästi kiitollinen. Napit minä ompelenkin
itse paikoilleen, ettei sinun tarvitse käyttää väsyneitä sormiasi.
-- Sinäkö? huudahti Rose katsellen häntä hämmästyneenä.
-- Odotahan hetkinen, haen vain ompelutarvikkeeni, niin saat nähdä
mitä minä osaan.
-- Osaako hän tosiaan? kysyi Rose Peace-tädiltä, kun tohtori oli
lähtenyt huoneesta.
-- Osaa toki, minä opetin häntä ennen kuin hän lähti merille. Ja
varmaan hän on joutunut matkoilla käyttämään taitoaan.
Kai hänen taitonsa oli säilynyt, sillä hän palasi pian kädessään
mukava ompelurasia, ja pantuaan rihman neulansilmään hän ryhtyi
ompelemaan nappeja niin kätevästi, että se huvitti ja hämmästytti
Rosea.
-- Mahtaako maailmassa ollakaan sellaista työtä, jota et osaisi, hän
sanoi ihailevasti.
-- On pari asiaa, joita en koskaan opi tekemään, vastasi setä
ilkikurisesti pistellen vilkkaasti neulalla.
-- Mitä ne ovat?
-- Leipä ja napinreiät, neitiseni.
17