KORVARENKAAT

Rosen nilkan nyrjähdyksestä näytti tulevan vakava juttu, kun se

oli ollut hoitamatta niin kauan, ja Alec-tohtori määräsi tytön

makaamaan ainakin kahdeksi viikoksi. Mielessään Rose valitti

sitä kauheasti, mutta ääneen hän ei uskaltanut voivotella, sillä

silloin pojat olisivat ruvenneet pitämään hänelle samoja saarnoja

kärsivällisyydestä, joita hän itse oli niin usein pitänyt heille.

Nyt oli Macin vuoro toimia sairaanhoitajana, ja hän maksoi velkansa

kunniakkaasti. Kun hän ei vieläkään saanut mennä kouluun ja vapaata

aikaa jäi sen takia paljon, hän vietti sen enimmäkseen Rosen

seurassa. Hän auttoi tyttöä kaikin tavoin, salli tämän opettaa

itselleen käsitöitäkin vakuututtuaan siitä, että moni uljas

skotlantilainen mies on itse osannut 'paikata purjeensa'. Rosen oli

kuitenkin pyhästi luvattava pitää asia salassa.

Eräänä kirkkaana lokakuun iltapäivänä Rose korjaili toverinsa

käsityötä. Hän oli asettunut mukavasti yläkerran aulaan sohvalle,

ja Jamie ja Pumpula, jotka oli varta vasten 'lainattu' häntä

huvittamaan, leikkivät nurkassa Cometin ja Rosen vanhan nuken kanssa.

Silloin Febe toi käyntikortin. Rose luki sen ja irvisti, sitten hän

nauroi ja sanoi:

-- Minä otan vastaan neiti Blissin. Samassa hänen kasvoilleen tuli

vakava seurusteluilme ja hän järjesti medaljonkinsa ja kiharansa.

-- Päivää, Rose. Minun on tehnyt joka päivä mieleni tulla

tervehtimään, mutta on ollut niin paljon puuhaa, etten ole mitenkään

ennättänyt. Hauskaa että sinä olet yksin, sillä äiti lupasi että saan

viipyä hetken, ja minä otin mukaan pitsinvirkkauksen näyttääkseni

kuinka ihana malli siinä on, toitotti neiti Bliss ja tervehti Rosea

suudelmalla, johon ei kovin lämpimästi vastattu. Rose kiitti kyllä

kohteliaasti pistäytymisestä ja pyysi Febeä tuomaan vieraalle

nojatuolin.

-- On varmaan hauskaa, kun on oma kamarineiti, sanoi Annabel

istahtaen. -- Mutta kai sinä olet yksinäinen ja kaipaat läheistä

ystävää.

-- Onhan minulla serkkuni, vastasi Rose arvokkaasti, sillä vieraan

suojeleva esiintyminen suututti häntä.

-- Mutta eivät kai nuo pojat voi olla ystäviäsi? Äiti sanoo, ettei

sinun todellakaan sopisi olla heidän kanssaan niin paljon.

-- He ovat kuin veljiäni, ja tätien mielestä se sopii, Rose vastasi

terävästi.

-- Minä tahdoin vain sanoa, että olisi mukavaa, jos tulisit minun

parhaaksi ystäväkseni, sillä riitelimme kauheasti Hatty Masonin

kanssa emmekä puhu enää toisillemme. Hän on alhainen luonne, ja minä

hylkäsin hänet. Ajattele nyt, hän ei koskaan maksa karamellivelkaansa

takaisin eikä pyytänyt minua kutsuihinsa.

Karamellit olisin vielä antanut anteeksi, mutta en voi sietää, että

hän syrjäyttää minut noin sivistymättömästi. Sanoin ettei hän saa

elämän päivänään edes vilkaista minua.

-- Kiitos vain, kun ajattelit minua, mutta minä en taida kaivata

parasta ystävää, sanoi Rose päättävästi.

Annabel Blissin mielestä Rose oli 'nenäkäs ipana', mutta toiset

tytöt tahtoivat tutustua Roseen, ja kun he eivät sitä voineet, he

lähettivät Annabelin valmistamaan maaperää. Olihan vanha kartano

tavattoman viehättävä vierailupaikka, poikia pidettiin miellyttävinä

nuorukaisina ja lisäksi Campbellit olivat varsin huomattu suku, kuten

Annabelin äiti sanoi. Siksi Rosen kylmäkiskoisuus harmitti kovasti

Annabelia, mutta hän peitti sen ja muutti heti puheenaihetta.

-- Sinä näyt opiskelevan ranskaa. Kuka sinua opettaa? hän kysyi

selaillen pöydällä olevaa romaania.

-- En minä oikeastaan opiskele, luen sitä samalla tavalla kuin

englantiakin, ja setä ja minä puhumme ranskaa usein tuntikausia. Hän

puhuu kuin synnynnäinen ranskalainen ja sanoo, että minä äännän hyvin.

Rose ei todellakaan malttanut panna kynttiläänsä vakan alle, sillä

ranskantaito oli hänen vahva puolensa ja hän oli siitä aika ylpeä. Ja

Annabel sieti hänen mielestään pienen näpsäyksen.

-- Niinkö, todella! vastasi Annabel Bliss hieman nolona, sillä hän

osaltaan ei voinut suinkaan sanoa ranskaa vahvaksi puolekseen.

-- Minä matkustan sedän kanssa ulkomaille vuoden tai parin kuluttua,

ja hän tietää, miten välttämätöntä on osata kieliä. Läheskään kaikki

tytöt, jotka pääsevät koulusta, eivät osaa kunnolla ranskaa, ja

ulkomailla heillä on vain ikävää. Minä autan sinua mielelläni jos

tahdot, sillä sinullahan ei ole ketään, jonka kanssa voisit puhua

kotona.

Vaikka Annabel näytti nukelta, hänen sisässään oli muutakin kuin

sahajauhoa, ja Rosen pöyhkeä puhetapa loukkasi häntä syvästi. Rose

oli hänen mielestään nenäkkäämpi kuin koskaan, ja hänen teki mielensä

nujertaa tämä kerta kaikkiaan, mutta hän ei keksinyt miten. Tuntui

kuin hän olisi saanut korvapuustin, ja vaistomaisesti Annabel kohotti

kätensä suojellakseen korviaan. Samassa hän huomasi korvakorunsa ja

sai niistä ajatuksen.

-- Kiitos vain, mutta minä en tarvitse apua, sillä meidän opettajamme

on Pariisista, ja hän puhuu varmasti parempaa ranskaa kuin sinun

setäsi. Sitten hän keikautti päätään, niin että hänen korvissaan

olevat kelloset heilahtivat ja lisäsi:

-- Mitäs pidät uusista korvakoruistani? Isä antoi ne minulle viime

viikolla, ja kaikki sanovat, että ne ovat ihanat.

Rose putosi kopeutensa kukkuloilta aika vauhtia, sillä Annabel oli

nyt todella päässyt voiton puolelle. Rose ihaili kauniita koruja.

Hänen salaisia haaveitaan oli laitattaa reiät korviinsa, mutta hän

pelkäsi sedän pitävän sitä pelkkänä hupsutuksena eikä uskaltanut

puhuakaan asiasta. Hän olisi ilomielin antanut ranskantaitonsa,

jos olisi saanut korviinsa tuollaiset kultakelloset, joiden kieliä

koristivat helmet. Hän risti kätensä ja sanoi haltioituneena:

-- Ne ovat ihanat! Olisin onnellinen jos setä antaisi minunkin

käyttää korvakoruja.

-- Minä en sinuna välittäisi mitä hän sanoo. Isäkin nauroi

minulle ensin; mutta nyt hän pitää niistä, ja hän lupasi antaa

timanttikoristeet, kun täytän kahdeksantoista, sanoi Annabel

tyytyväisenä täysosumaansa.

-- Sain äskettäin sievät korvarenkaat, jotka ovat olleet äidilläni.

Niissä on helmiä ja turkooseja ja haluaisin kuollakseni pitää niitä,

huokasi Rose.

-- No, pidä sitten. Minä pistän reiät korviisi, ja pidä niissä

silkkilankaa, kunnes ne ovat terveet -- hiuksesi peittävät ne

mainiosti. Pujota sitten korvarenkaat paikoilleen, ja usko pois,

setäsikin pitää niistä.

-- Koskeeko se hirveästi? kysyi Rose epäröiden.

-- Eikä mitä! Pieni pisto vain ja sillä selvä. Minä olen tehnyt reiät

monen korviin ja tiedän miten se käy. Sido hiukset ylös ja anna

minulle paksu neula.

-- Haluaisin sentään kysyä ensin sedältä, sammalsi Rose, kun kaikki

oli valmiina toimitusta varten.

-- Onko hän milloinkaan kieltänyt sitä? Annabel kysyi pitäen kiinni

uhriaan kuin vampyyri.

-- Ei, ei koskaan.

-- Et kai sinä pelkää, huudahti Annabel, joka oli päättänyt saada

tahtonsa läpi.

Viimeinen sana ratkaisi asian, Rose sulki silmänsä ja sanoi

tuskallisesti kuin olisi odottanut mestausta: -- Lävistä nyt.

Annabel lävisti ja uhri kesti sen sankarillisesti, vaikka tuli

kalmankalpeaksi ja sai silmänsä täyteen kyyneliä.

-- Kas niin! Pane nyt silkkilanka reikiin ja voitele korvalehtiä joka

ilta rasvalla. Pian ne ovat terveet ja saat renkaat paikoilleen,

sanoi Annabel tyytyväisenä työhönsä, sillä tyttö joka puhui

erinomaisesti ranskaa, makasi nyt sohvalla niin masentuneena kuin

häneltä olisi leikattu molemmat korvat.

-- Niitä pakottaa kauheasti, ja minä tiedän, ettei setä pidä tästä,

huokasi Rose, kun omatunto alkoi soimata häntä. -- Lupaa ettet puhu

tästä kenellekään, muuten pojat kiusaavat minut kuoliaaksi, hän

lisäsi levottomana -- unohtaen kokonaan kaksi pientä olentoa, joilla

oli sekä silmät että korvat ja jotka suurella mielenkiinnolla olivat

etäämmältä seuranneet toimitusta.

-- En puhu. Varjelkoon, mitä tuo on? Annabel hätkähti kuullessaan

ääniä ja askelia, jotka reippaasti lähenivät alakerrasta päin.

-- Pojat tulevat! Piilota neula. Näkyvätkö minun korvani? Äläkä

hiiskahda sanaakaan, kuiskasi Rose ja koetti peittää pahan työn

jäljet poikien teräviltä katseilta.

Siinä he tulivat koko joukko mukanaan kantamus kastanjoita, joita

olivat olleet poimimassa.

-- Ai kuinka paljon ja komeita! Pidetäänkin teen jälkeen kekkerit ja

paahdetaan ne, sanoi Rose upottaen molemmat kätensä pussiin, joka oli

melkein täynnä isoja ruskeita kastanjoita.

-- Nämä on poimittu erityisesti sinua varten, Rose. Minä olen omin

käsin kerännyt jokaisen, ja ne ovat valiolaatua, sanoi Mac ojentaen

hänelle pussinsa, jossa oli litrakaupalla kastanjoita.

-- Sinun olisi pitänyt nähdä Mac kiipeilemässä. Kerran hän putosi

päistikkaa maahan ja olisi varmasti taittanut niskansa, ellei

Archie olisi saanut häntä kiinni, huomautti Steve heittäytyessään

huolettomasti ikkunapenkille.

-- Sinun ei kannata puhua, Keikari, kun et itse erottanut

kastanjapuuta pyökistä, ja ravistelisit kai vieläkin sitä vanhaa

pyökkiä, jollen minä olisi tullut hätiin, sinkautti Mac takaisin

heittäytyen Rosen sohvan selustaa vasten, sillä hänellä oli

erikoisoikeuksia.

-- Pitääkö minun ruveta ravistelemaan sinua, vastasi Steve

osoittamatta vähintäkään kunnioitusta vanhempaa veljeään kohtaan.

-- Alkaa jo hämärtää, minun täytyy lähteä kotiin, muuten äiti tulee

levottomaksi, sanoi Annabel nousten lähteäkseen, vaikka toivoikin,

että häntä pyydettäisiin jäämään kastanjakesteihin.

Mutta kukaan ei pyytänyt, ja sillä aikaa, kun hän valmistautuessaan

lörpötteli Rosen kanssa, pojat neuvottelivat salamerkein siitä

ikävästä tosiasiasta, että jonkun olisi lähdettävä saattamaan

nuorta neitiä kotiin. Mutta kukaan ei tuntunut tällä kertaa

haluavan tililleen sankaritekoja; jopa kohtelias Archiekin pakoili

velvollisuutta sanoen Charlielle, kun he hiljaa pujahtivat viereiseen

huoneeseen:

-- Ei kai minun tarvitse olla jokaiselle mieliksi. Vieköön Steve

tytön kotiin ja näyttäköön hyvät tapansa.

-- Minut saa kyllä ennemmin hirttää, sanoi Prinssi, joka ei voinut

sietää neiti Blissiä.

-- Sitten minä menen, sanoi Alec-tohtori poikien häpeäksi ja lähti

tarjoamaan palvelustaan vieraalle.

Hän tuli kuitenkin liian myöhään, sillä Mac oli Rosen katseen

kehottamana uhrautunut ja tallustellut nöyrästi Annabelin mukaan.

-- Minä kai saan viedä tämän neidin teepöytään, koska toinen löysi

ritarin kotimatkalle. Alakerran lamput on sytytetty ja tunnen

nenässäni, että tädillä on jotain erikoisherkkuja meille illaksi.

Puhuessaan Alec-tohtori valmistautui kantamaan Rosen alakertaan kuten

tavallisesti; mutta silloin Archie ja Prinssi törmäsivät esiin ja

pyysivät katumustaan peitellen innokkaasti, että saisivat kantaa

hänet kultatuolissa. Rose suostui, sillä hän pelkäsi tarkkasilmäisen

sedän huomaavan kohtalokkaat silkkilangat. Pojat panivat kätensä

ristiin, Rose kiersi kätensä heidän kaulansa ympärille ja niin hänet

kannettiin juhlallisesti alas toisten poikien seuratessa heitä

käsipuuta pitkin liukuen.

Tee tarjoiltiin tänä iltana tavallista aikaisemmin, jotta Jamie ja

hänen nukkensa saisivat edes hetken olla juhlassa mukana. He olivat

saaneet luvan olla jalkeilla seitsemään asti ja kummallekin luvattiin

kaksitoista paahdettua kastanjaa, jos he söisivät ne vasta seuraavana

päivänä.

Ateriasta selvittiin sen takia nopeasti ja seurue kokoontui

ruokasalin avaran takan ympärille. Pian kastanjat tanssivat iloisesti

kuumilla paahtimilla tai sinkoilivat paahtajien syliin aiheuttaen

pienimmissä ihastunutta pakokauhua.

-- Hei, Rose, kerro sinä meille jokin tarina sillä aikaa kun me

teemme työtä, ehdotti Mac, joka istui hieman syrjässä valitsemassa

kastanjoita.

-- Sitä minäkin, täytyy meilläkin olla jotain hauskaa, lisäsi Charlie

heittäen kasan kuumia kastanjoita Rosen helmaan ja pyyhkien käsiään.

-- Olkoon menneeksi. Minulla onkin parahiksi pieni opettavainen

tarina, vaikka se sopisi paremmin pienemmille lapsille kuin te,

vastasi Rose.

-- Anna tulla! sanoi Geordie, ja Rose totteli aavistamatta lainkaan,

kuinka tuhoisaksi juttu koituisi hänelle itselleen.

-- Kerran eräs pieni tyttö meni tervehtimään nuorta naista, joka piti

hänestä kauheasti. Sattui niin, että tämä nuori nainen oli loukannut

jalkansa ja hänen täytyi pitää siinä kylmiä kääreitä; siksi hänellä

oli aina valmiina korillinen sievästi käärittyjä siteitä.

Pikku tyttö leikki mielellään tuolla korilla, ja kerran, kun hän

luuli ettei kukaan näkisi, hän otti omin lupinsa yhden siteen ja

pisti sen taskuunsa.

Nyt Pumpula, joka oli ihastuneena katsellut viittä paahdettua

kastanjaa pienen taskunsa pohjalla, kohotti äkkiä päätään ja sanoi:

-- Ai! Hänen äänensä oli niin hätääntynyt kuin kertomus olisi äkkiä

muuttunut peräti jännittäväksi.

Rose kuuli ja näki, miten pieni synnintekijä kauhistui, ja hän jatkoi

kertomustaan varsin mahtipontisesti, poikien nykiessä toisiaan ja

osoittaen salamerkeillä, että he ymmärsivät pilan.

-- Mutta olipa yksi silmä, joka näki tämän pienen tyhmän tytön, ja

kenen silmä se oli?

-- Jumalan tilmä, mutisi omantunnonvaivoihin joutunut Pumpula kätkien

pyöreät kasvonsa kahden pienen pullean käden väliin.

Rose oli joutua ymmälle tästä vastauksesta, mutta huomattuaan

että hänen kertomuksensa teki tarkoitetun vaikutuksen, hän jatkoi

vakavasti:

-- Niin, Jumala näki hänet, mutta myös nuori nainen näki sen, vaikka

ei puhunut mitään; hän halusi tietää mitä tyttö aikoi tehdä siteellä.

Lapsi oli ollut hyvin onnellinen, ennen kuin otti sen, mutta tunsi

itsensä onnettomaksi, kun se oli hänen taskussaan. Hän lopetti pian

leikin ja istui vakavana nurkassa. Tyttö mietti muutamia minuutteja

ja kävi sitten panemassa siteen pois, ja hänen oli taas kevyt olla.

Nuori nainen oli tästä kovin iloinen ja mietti, mikä sai tytön

viemään siteen takaisin.

-- Omatunto pitti, mutisi murtunut ääni pienten käsien takaa, jotka

puristivat punaisia kasvoja.

-- Voitko sinä ollenkaan sanoa minkä tähden hän otti sen, kysyi Rose

koulumestarin äänellä.

-- Te oli niin tievä ja hän tahtoi ten, vastasi vieno ääni.

-- Hyvä on, minä olen iloinen, että hänellä oli niin herkkä omatunto.

Tämän tarinan opetus onkin, että se joka varastaa ei voi olla

iloinen, ennen kuin on palauttanut varastamansa tavaran.

Minkäs tähden tämä pieni tyttö peittää kasvonsa? kysyi Rose

lopetettuaan kertomuksensa.

-- Pumpula häpeää, kuiskasi pieni rikollinen, joka oli aivan murtunut

omantunnonvaivojen ja tämän kauhean paljastuksen vuoksi.

-- Kuule nyt, Rose, ei tuo ole oikein, että sinä kerrot hänen

pienistä erehdyksistään kaikkien kuullen ja saarnaat hänelle tuolla

tavalla; et sinä itsekään pitäisi siitä, sanoi tohtori ottaen itkevän

tyttösen polvelleen ja koettaen lohduttaa tätä.

Ennen kuin Rose ehti sanallakaan ilmaista katumusta, hyökkäsi

Jamie kuin suuttunut kalkkuna nurkastaan, jossa oli punaisena ja

levottomana seurannut Rosen tarinaa. Vakaasti päättäen kostaa

Pumpulan saaman iskun hän puuskahti:

-- Minäpä tiedän mitä sinä itse olet tehnyt ja minä kerron sen nyt

kaikille. Sinä luulit ettei kukaan näe, mutta me näimme kaiken,

ja sinä sanoit ettei setä pidä siitä ja että pojat kiusaavat

sinut kuoliaaksi, ja sinä vaadit Annabelin lupaamaan, ettei kerro

kenellekään, ja hän pisti reiät sinun korviisi, että saisit panna

niihin korvarenkaat. Siinä se. Ja se on paljon pahempaa kuin jonkin

vanhan rätin näpistäminen, ja minä vihaan sinua, kun panit Pumpulan

itkemään.

Tämä hiukan hajanainen tunteenpurkaus haihdutti Pumpulan hairahduksen

siinä silmänräpäyksessä, ja Rose tunsi että nyt oli hänen hetkensä

tullut.

-- Mitä! Mitä! Mitä! huusivat pojat yhteen ääneen, jättivät

innoissaan paahtimensa ja veitsensä siihen paikkaan ja syöksyivät

Rosen ympärille, joka ei voinut olla äkkiä koettamatta korviaan. Tuo

liike paljasti oitis hänen syyllisyytensä, ja kuin säikähtynyt jänis

hän peitti päänsä tyynyihin huudahtaen hiljaa:

-- Annabel yllytti minua!

-- Nyt hän voi sitten riiputtaa korvissaan lintuhäkkejä ja koreja ja

kärryjä ja sianporsaita ja kaikkea mitä ajatella saattaa ihan niin

kuin muutkin tytöt. Ja kai hän näyttää aikamoiselta hanhelta, sanoi

yksi kiusanhengistä tarttuen kiharaan, joka pisti esiin tyynyjen

seasta.

-- Minä en olisi ikinä uskonut, sanoi Mac niin pettyneellä äänellä,

että Rose ymmärsi arvonsa laskeneen hirvittävästi viisaan serkkunsa

silmissä.

-- Tuo Blissin tyttö on semmoinen kiusankappale, että häneltä pitäisi

kieltää pääsy tähän taloon, sanoi Prinssi.

-- Mitäs sinä sanot tästä, setä? kysyi Archie, joka piti itseään

tavallaan perheen päänä ja tahtoi säilyttää kurin hinnalla millä

hyvänsä.

-- Minä olen kovin hämmästynyt; mutta hänhän on tyttö eikä voi sille

mitään, että on tyttöjen tapaan vähän turhamainen, vastasi Alec-setä

huokaisten niin kuin olisi luullut Rosea enkeliksi, joka on kaikkien

maallisten kiusausten yläpuolella.

-- Mitä aiot tehdä, Alec-setä? kysyi Geordie miettien, mikä

rangaistus parhaiten sopisi rikolliselle naiselle.

-- Kun hän kerran pitää niin hirveästi koruista, on parasta antaa

hänelle myös nenärengas. Minulla pitäisi olla jossakin sellainen,

se on aikoinaan kuulunut jollekin Fidzhi-saarten kaunottarelle. Minä

käynkin hakemassa sen, sanoi Alec-tohtori ja jättäen Pumpulan Jamien

hoivaan hän nousi pannakseen ehdotuksensa täytäntöön.

-- Hyvä! Hyvä! Tässä on naskali. Pidelkää te häntä, niin minä kaivan

hänen sievään nenäänsä reiän, hihkui Charlie paiskien tyynyt menemään

toisten poikien tanssiessa sohvan ympärillä kuten fidžisaarelaiset

konsanaan.

Se oli kauhea hetki, sillä Rose ei voinut juosta pakoon, hän saattoi

vain suojella uhattua nenäänsä ja ojentaa samalla toisen kätensä

sedälle kauhuissaan huutaen:

-- Voi setä, pelasta minut, pelasta!

Ja tietysti setä pelasti hänet; ja kun Rose oli varmassa turvassa

sedän voimakkaan käsivarren suojassa, hän tunnusti hupsuutensa niin

nöyrästi, että pojat naurettuaan tarpeeksi hänelle päättivät antaa

anteeksi ja panna kaiken syyn kiusanhengen, Annabelin, niskoille.

Myös Alec-setä leppyi ja jopa lupasi kaksi kultaista korvarengasta

yhden pronssisen nenärenkaan asemesta. Tällä lupauksellaan hän

antoi Rosen naiselliset heikkoudet anteeksi; jopa taipuikin niihin

huolimatta omasta paremmasta arvostelukyvystään.

16