Lokakuun kahdentenatoista oli Rosen syntymäpäivä, mutta kukaan ei
näyttänyt muistavan tätä tärkeätä tapausta, eikä hän itse kehdannut
siitä muistuttaa. Niinpä hän nukahti edellisenä iltana miettien,
saisiko huomenna ainoatakaan lahjaa.
Kysymykseen hän sai vastauksen varhain seuraavana aamuna. Hän
heräsi siihen, että jokin pehmeä esine kosketti hänen kasvojaan,
ja avatessaan silmänsä hän huomasi pienen mustavalkoisen olennon
istuvan päänalusella. Pyöreät silmät kuin mustikat katselivat häneen
untuvaisen käpälän hyväillessä hänen nenäänsä.
Se oli Kitty Comet, kissanpojista kaunein, ja ilmeisesti sillä
oli suoritettavanaan jokin tehtävä, sillä sen kaulassa koreili
vaaleanpunainen nauha, jossa riippui paperipala ja siinä luki:
"Rose-neidille Frankilta."
Tämä oli vain alkua, sillä yllätyksiä ja lahjoja tippui pitkin
päivää. Atkinsonin tyttäret olivat tällaisissa asioissa tavattoman
kekseliäitä ja Rose oli heidän suosikkinsa. Mutta paras kaikista tuli
iltapäivällä, kun päivän kunniaksi lähdettiin kolmena joukkueena
eväskorien kanssa vuorelle. Kaikki näyttivät etukäteen päättäneen
pitää oikein hauskaa, varsinkin äiti Atkinson. Hänellä oli päässään
hattu, joka oli leveä kuin päivänvarjo, ja hän oli ottanut mukaan
torven pitääkseen sen avulla joukkonsa koossa.
-- Minun täytyy mennä ajamaan tädin ja lasten hevosta, sinä saat
ratsastaa minun ponillani. Mutta pysyttele reilusti jäljessä, sillä
me käymme hakemassa asemalta paketin, jota et saa nähdä ennen kuin
päivällispöydässä. Ethän pahastu? kuiskasi Mac hiljaa Roselle, kun
toiset melusivat lähdön touhussa.
-- En toki, Rose vastasi. -- Muulloin minua loukkaisi kauheasti, jos
en saisi olla salaisuuksissa mukana, mutta jouluna ja syntymäpäivänä
kuuluu asiaan olla tyhmä ja sokea ja pysytellä nurkissa. Minä tulen
mukaan sitten, kun sallitaan.
-- Jää ison vaahteran alle odottamaan, kunnes minä kutsun sinua
-- sieltä et voi nähdä mitään, lisäsi Mac auttaessaan Rosen ponin
selkään. Barkis, jonka Macin isä oli lähettänyt poikansa käyttöön,
oli niin tyyni ja tasainen, että Rosea olisi hävettänyt, jos
hän olisi pelännyt ratsastaa sillä. Niinpä hän oli harjoitellut
uutterasti tuottaakseen kotiin palattuaan Alec-sedälle yllätyksen.
Hän oli tehnyt Macin kanssa monta hauskaa retkeä 'yli kasteisten
vuorten'; Rose oli ratsastanut Barkiksella ja Mac oli tyytynyt
Atkinsonin vanhaan Sorreliin.
Niin he lähtivät, ja kun he tulivat punaisen vaahteran luo, Rose
pysähtyi tottelevasti, mutta hän ei malttanut olla salaa katselematta
kiellettyyn suuntaan jo paljon aikaisemmin kuin kutsu kuului. Ja
aivan oikein; oli tullut paketti, joka työnnettiin istuimen alle, ja
Rose huomasi myös pitkän miehen, jota Mac hoputti vaunuihin. Yksi
ainoa silmäys paljasti Roselle, kuka tulija oli, ja ihastuneena hän
lähti mäkeä alas niin kovaa kuin poni ikinä pääsi.
-- Nyt minä hämmästytän setää, hän ajatteli. -- Ratsastan hänen
luokseen täyttä laukkaa ja näytän, etten sittenkään ole pelkuri.
Tämän kunnianhimoisen tuuman kannustamana hän läimäytti vähän
Barkista ja antoi sen valtoimenaan porhaltaa alas kivistä tietä.
Kaikki olisi onnistunut loistavasti, ellei jokunen säikähtänyt kana
olisi hirveästi kaakattaen räpiköinyt poikki tien juuri kun Rose
valmistui juhlallisesti tervehtimään. Pelästyneenä poni pysähtyi
äkkiä, ja varomaton ratsastaja syöksyi päistikkaa pelästyneen
Sorrelin jalkoihin.
Rose pääsi pystyyn ennen kuin Alec-tohtori ehti vaunuista ja kiersi
likaiset kätensä sedän kaulaan huutaen hengästyneenä:
-- Voi setä, kyllä on hauskaa nähdä taas sinut! Se on kaikkein
parasta -- parempi kuin vaunulastillinen lahjoja. Olitpas kiltti, kun
tulit!
-- Et kai vain loukkaantunut, lapsi? Se oli kamala keikahdus,
näytti siltä, että sinun käy ihan huonosti, vastasi tohtori hellän
levottomana ja katseli ylpeänä tyttöään.
-- Minun tunteeni ovat kyllä loukkaantuneet, mutta luuni ihan
kunnossa. Harmi! Minun piti näyttää kuinka taitava olen, ja sitten
nuo tyhmät kanat pilasivat kaiken, Rose sanoi masentuneena.
-- Kysyin Macilta missä olet enkä ollut uskoa silmiäni, kun hän
osoitti pientä amatsonia, joka kiiti hurjaa vauhtia mäkeä alas. Et
olisi voinut tehdä mitään, mikä olisi ilahduttanut minua enemmän.
Sinähän ratsastat hienosti. Jatkatko vielä vai vaihdatteko Macin
kanssa? kysyi tohtori, kun Jessie-täti ehdotti, että lähdettäisiin,
sillä etumaiset viittoilivat jo kärsimättömästi.
-- Ylpeys käy lankeemuksen edellä, niin se on. On kai parasta, ettet
koeta näyttää enää taitoasi, neitiseni, Mac sanoi kiusoitellen.
-- Ylpeys käy lankeemuksen edellä, sillä taisin nyrjäyttää nilkkani,
ajatteli Rose salaten uljaasti tuskansa ja vastasi hyvin arvokkaasti:
-- Minä ratsastan mieluummin. Saammepa nähdä, kuka on ensiksi perillä.
Hän kiipesi ponin selkään ja kiiti pois. Hän koetti parhaansa mukaan
unohtaa onnettoman putoamisensa. Siksi hän istui hyvin suorana ja pää
pystyssä Barkiksen laukata kiepsuttaessa tietä pitkin rauhallisesti
kuin keinutuoli.
-- Sinun pitäisi nähdä, miten hienosti hän pysyy Barkiksen selässä
kun ylitämme esteitä. Sitä paitsi hän juoksee kuin hirvi, kun
loikimme 'viimeistä paria' ja heittää kiviä ja palloa melkein yhtä
hyvin kuin minä, Mac yhtyi setänsä kiitoksiin.
-- Sinä taidat pitää häntä poikatyttönä, Alec; mutta hän näyttää
todellakin niin terveeltä ja onnelliselta, ettei minulla ole sydäntä
kieltää häntä. Hän pursuaa iloa ja elämänhalua niin, että hänen
täytyy juosta ja hosua, olkoon se sitten hyvää käytöstä tai ei, sanoi
Jessie-rouva, joka nuoruudessaan oli ollut vallaton huimapää.
-- Hyvä, hyvä! Parempia uutisia et voisi minulle kertoa. Anna tytön
juosta ja huutaa niin paljon kuin haluaa, se on varmin terveyden
merkki ja yhtä luonnollista onnelliselle lapselle kuin hyppiminen
nuorelle eläimelle. Poikatytöistä tulee tavallisesti voimakkaita
naisia, ja mieluummin näkisin Rosen pelaavan Macin kanssa jalkapalloa
kuin virkkaavan pitsiä kuten tuo käsityöhullu Annabel Bliss.
-- Mutta ei hän enää kauan voi pelata jalkapalloa emmekä saa unohtaa,
että hänen täytyy vähitellen oppia naistenkin töitä, Jessie-rouva
huomautti.
-- Ei Mac liioin voi enää kauan pelata jalkapalloa, mutta hän
menestyy luvuissaan paremmin, kun ulkoilu on karaissut hänen
ruumistaan. Ulkonainen kiilto saadaan pian, jos pohja on luja, mutta
mitä ulkosilaus hyödyttää, jos itse rakennus on virheellinen. Olet
varmasti oikeassa, Jessie; ja jos työni on yhtä menestyksellistä
seuraavan kuuden kuukauden aikana kuin kuluneitten, niin kokeeni on
onnistunut.
-- Kyllä se onnistuu, sillä kun vertaa noita eloisia, kukoistavia
kasvoja niihin haluttomiin ja kalpeihin, joiden näkeminen vielä vähän
aikaa sitten teki ihan kipeää, alan melkein uskoa ihmeisiin, sanoi
Jessie-rouva katsellen Rosea, jonka koko olemus uhkui voimaa ja
terveyttä.
Kun kaikki olivat perillä, tarjottiin oikea mustalaisaamiainen, jonka
valmistamiseen nuori väki innokkaasti osallistui. Äiti Atkinson puki
ison esiliinan päälleen, kääri hihansa ja kävi työhön yhtä iloisena
kuin omassa keittiössään. Hän hämmensi kolmen seipään varassa
roikkuvaa kattilaa, jonka alla roihusi tervaksia ja kuivia käpyjä.
Sillä aikaa tytöt kattoivat vihreälle sammalpöydälle maalaisherkkuja,
ja lapset pyörivät touhuissaan jokaisen tiellä, kunnes torven
toitottaessa kerääntyivät ruokapöydän ympärille kuin parvi nälkäisiä
lintuja.
Kun ateria oli syöty ja sen jälkeen levähdetty hetkinen, ruvettiin
esittämään kuva-arvoituksia. Pehmyt vihreä tasanne kahden komean
petäjän välissä valittiin näyttämöksi, ja esirippu tekaistiin
huiveista.
Ensimmäisenä esiintyi Mac aivan surkeassa tilassa, yllään kehnot
vaatteet ja ilmeisesti raskaiden huolten murtamana. Hänen luokseen
hiipi eriskummallinen eläin. Sillä oli päässään ruskea paperipussi,
jonka rei'istä näkyi kaksi kiiluvaa silmää, punerva nenännykerö ja
rivi valkoisia hampaita. Suun molemmilla puolilla sojotti viiksinä
ruohokimppu. Pussin yläkulmat oli taivutettu korviksi ja selässä
roikkuva musta huivi oli ilmeinen häntä.
Eläin osoitti monin elein haluavansa lohduttaa ja neuvoa murheellista
miestä. Vihdoin tämä taipui, riisui saappaansa, veti ne pikku eläimen
jalkaan ja antoi tälle säkin selkään. Nuolaistuaan rohkaisevasti
miehen kättä eläin poistui niin onnistuneesti naukuen, että kaikki
huusivat:
-- Saapasjalkakissa!
-- Se oli kissa, vastattiin näyttämöltä ja esirippu sulkeutui.
Seuraava arvoitus oli vaikeampi. Näyttämölle tuli taas nelijalkainen,
mutta tällä eläimellä oli toisenlainen häntä ja pitkät korvat.
Sillä ratsasti itämaalaisen näköinen pieni herra, joka oli koko
ajan tipahtamaisillaan ratsun kulkiessa. Eteen ilmestyi äkkiä
valkopukuinen henki selässään pitkät sanomalehtisiivet ja kasvojen
ympärillä vaaleat kiharat. Mies ei ilmeisesti nähnyt tiellä seisovaa
henkeä, hän ruoski tuimasti ratsua, mutta eläin ei suostunut
liikkumaan eteenpäin. Lopulta pieni herra tipahti sananjalkojen
sekaan, ja lempeä eläin polvistui hengen eteen.
Lapset olivat aivan ymmällä, mutta äiti Atkinson sanoi:
-- Ellei tuo ollut Bileam ja hänen aasinsa, niin ihme ja kumma. Rose
oli suloinen enkeli, eikö ollutkin?
'Aasi' oli ilmeisesti oikea sana, ja enkeli vetäytyi pois
mairiteltuna osakseen tulleesta kohteliaisuudesta.
Seuraavana oli satukuvaelma. Näyttämölle tepsuttivat käsi kädessä
Jamie ja Pumpula, ja he alkoivat toimekkaasti poimia marjoja.
Kuvaelma oli käyty kulissien takana läpi moneen kertaan, ja kaikki
sujui niin kuin pitikin: korit täyttyivät, tietä ei löytynyt,
kyynelet valuivat, ja lopulta eksyneet paneutuivat selälleen
sananjalkojen sekaan ja kuolivat silmät selällään ja kengän kärjet
taivasta kohti.
-- Nyt ne linnut taa tulla. Ole tinä kuollut, Dimmi, minä tahdon
kattoa niitä, kuului tukahdutettu sipinä.
-- Saisivatkin tulla kiireesti, sillä minun allani on kivi ja
muurahaiset polttavat jalkoja, mutisi toinen.
Paikalle lensi hurjasti räpytellen parvi punarintoja. Niillä oli
suussaan lehtiä, ja ne asettelivat niitä lasten päälle niin tiheästi
kuin riitti. Kesken kaiken tipahti karhea karhunvatukan lehti
Pumpulan nenänpäähän ja sai tytön aivastamaan niin ankarasti, että
lyhyet sääret nousivat ilmaan ja Jamie huusi kauhistuneena: "Oh!"
mikä sai linnut tirskuen hajaantumaan.
Lyhyen keskustelun jälkeen päätettiin, että kuvaelma esitti satua
"Metsän peitossa".
Seuraava esitys oli lyhyt mutta vaikuttava. Kaksi junaa vihelsi
vastakkaisilla suunnilla ja ne törmäsivät kauhealla rytinällä
toisiinsa keskellä näyttämöä. Kaikki arvasivat, että sana oli
'onnettomuus'.
-- Nyt tulee oikein opettava kuvaelma, ilmoitti Rose.
Viiden minuutin kuluttua esirippu avautui. Aluksi ei näkynyt muuta
kuin puuhun kiinnitetty ruskea pahvilevy, iso kellotaulu, jonka
osoittimet näyttivät neljää. Alla oleva pieni lappu ilmoitti, että
kello oli neljä aamulla. Heti kun katsomolle oli selvinnyt tämä
tosiasia, kohosi kannon takaa näkyviin sadetakkiin kietoutunut
käärme, tai liikehtimisestä päätellen pikemminkin mittarimato.
Samassa paikalle lennähti hyvin valpas ja toimekas lintu, joka keräsi
siipiään räpytellen ahkerasti toukkia. Sillä oli töyhtönä vihreä
lehtivihko, pyrstönä keikkui sananjalkakimppu, ja monivärinen huivi
toimitti siipien virkaa. Pöyhistellen tämä komea lintu tepasteli
eteenpäin. Sen silmät kiilsivät terävinä ja ääni sai ilmeisesti
mittarimadon kauhistumaan -- mikäli se oli mittarimato. Koukistellen
ja kiemurrellen se koetti ryömiä pakoon, mutta kaikki oli turhaa.
Lintu keksi sen, kiekaisi innoissaan, iski kiinni matoon ja lepatteli
voitonriemuisasti tiehensä.
-- Varhainen lintu sai muhkean saaliin, oikean kirjatoukan, nauroi
Jessie-täti.
-- Tämä oli erityisnäytäntö Alec-sedälle, hän aina huomauttelee,
että aamunvirkku se talon elättää, nauroi Rose ilmaantuen katsomoon
kaksijalkainen toukka vierellään.
-- Oikein näppärä. No, ja mikä on seuraava? kysyi Alec-tohtori. Rose
istahti hänen viereensä.
-- Doven pojat tahtovat välttämättä esittää kohtauksen Napoleonin
elämästä. Lapset pitävät siitä, ja pikku miehet esittävät sen oikein
sievästi, vastasi Mac suojelevaan sävyyn.
Näyttämöllä oli teltta, jonka edessä vahtisotilas kulki edestakaisin
puhellen itsekseen ja ilmaisten siten kuulijoille, että hän oli
lopen väsynyt marssittuaan sinä päivänä useita satoja kilometrejä.
Sitten hän pysähtyi, nojautui pyssyynsä ja nukahti; pian hän lysähti
maahan ja kuorsasi siinä supisuorana kivääri vieressään uskoton
pieni vahti. Astuu esiin Napoleon kolmikolkkahatussaan ja harppoo
edestakaisin käsivarret ristissä rinnalla ja katse tuimana. Jokin
suuri suunnitelma on nähtävästi kypsymässä hänen mielessään -- ehkä
matka yli Alppien, Moskovan palo tai Waterloon taistelu. Hän kulkee
edestakaisin majesteettisen hiljaisuuden vallitessa, kunnes kuorsaus
häiritsee keisarillisia mietteitä. Hän huomaa sotilaan, tuijottaa
häntä hetken ja sanoo ankarasti:
-- Haa, nukkuva vartiomies! Hänen on kuoltava!
Napoleon ottaa kiväärin ja aikoo heti panna tuomion täytäntöön, mutta
katsoessaan nukkuvaa hän näyttää äkkiä liikuttuvan -- eikä ihmekään,
sillä Jack oli hyvin herttainen pieni soturi maatessaan siinä suuret
mustat viikset sojottaen ja lapselliset kasvot totisina. Napoleon
lauhtuu ja tehden komean anteeksiantavan eleen hän sanoo:
-- Poika urhokas, hän on väsynyt. Minä pidän vahtia hänen puolestaan.
Vartiosotilas herää ja luulee turmionsa tulleen. Mutta hallitsija
ojentaa hänelle aseen huulillaan valloittava hymy ja sanoo osoittaen
kalliota, jolla nyt sattui istumaan varis:
-- Muista, että näiltä pyramideilta vuosisadat katselevat sinua.
Näytelmän nostattamat suosionosoitukset olivat tuskin lakanneet,
kun äkkiä kuului veden polsketta ja kimakka huuto, joka sai
kaikki ryntäämään vesiputoukselle. Lähellä virtasi näet pienoinen
vuoristopuro, joka hyppeli kallionrinnettä alas iloisesti poristen.
Pumpula oli koettanut hypellä samaan tahtiin, mutta horjahtanut
matalaan lammikkoon, jonne Jamie oli häntä ritarillisesti
seurannut. Molemmat pulikoivat siellä nyt hiukan hädissään, mutta
samalla ihastuneina odottamattomaan kylpyynsä. Onnettomuus pakotti
toimittamaan likomärät lapset kiireen vilkkaa kotiin.
Rose otti osaa kaikkeen iloon eikä paljastanut ainoallakaan sanalla
tai katseella, miten kovaa kipua hän tunsi nilkassaan. Hän kieltäytyi
kuitenkin illan leikeistä ja istui setänsä luona vilkkaasti
jutellen, mikä hämmästytti ja ilahdutti kovin tohtoria. Rose kertoi
leikkineensä hevosta lasten kanssa, harjoitelleensa 'kevyessä
jalkaväessä', kiipeilleensä puissa ja osallistuneensa moniin muihin
hurjiin yrityksiin, jotka olisivat saaneet tädit suunniltaan, kuten
Alec-setä arveli.
-- En välitä hiukkaakaan siitä mitä he sanovat, jos sinä vain et pidä
sitä pahana, sanoi Rose.
-- Selvä on, uhmaa vain heitä, mutta taidat villiintyä täällä niin,
että uhmaat pian aikaa minuakin, ja mitäs sitten?
-- Ei, en minä sinua uskalla, sillä sinä olet minun holhoojani ja
voit panna minut pakkopaitaan jos haluat, Rose nauroi ja työntyi
luottavasti sedän kainaloon.
-- Totisesti, Rose, minä alan tuntea itseni mieheksi, joka on
ostanut norsun eikä sitten tiedä mitä tekisi sillä. Luulin saaneeni
pienokaisen, jonka kanssa leikin vanhoilla päivilläni, mutta sinä
kasvat kasvamistasi ja olet kohta pitkä kuin humalasalko. Yks kaks
minulla on huostassani tarmokas pikku nainen, joka alkaa pitää minua
kurissa. Kas siinä miehelle pulma pohdittavaksi.
Kun Rose meni nukkumaan, hän huomasi, ettei Alec-setä ollut unohtanut
häntä: yöpöydällä oli siro pieni jalusta ja samettipohjalla kaksi
pienoismuotokuvaa. Hän seisoi katsellen niitä, kunnes silmät
sumentuivat kyynelistä. Kuvat esittivät hänen isäänsä ja äitiään ja
ne oli maalattu vanhojen muotokuvien mukaan, joiden väri vaaleni sitä
mukaa kuin vuodet kuluivat.
Rose sulki pienet pyhäinjäännökset käsiensä väliin ja lupasi: Koetan
tehdä elämäni sellaiseksi, että te ilolla voitte seurata sitä.
Se oli Rosen pieni iltarukous hänen neljäntenätoista syntymäpäivänään.
Kahta päivää myöhemmin Campbellit matkustivat takaisin kotiin. Heitä
oli nyt enemmän kuin tullessa, sillä sekä Alec-setä että Kitty Comet
matkasivat mukana. Kissanpoika oli pienessä korissa, johon sille oli
pantu evästä.
Siinäkös syleiltiin ja suudeltiin, heilutettiin nenäliinoja ja
heitettiin hyvästiä, kun lähdön aika koitti. Ja kun he vihdoin
pääsivät liikkeelle, juoksi äiti Atkinson vielä heidän jälkeensä ja
tuikkasi mukaan pieniä piirakoita, jotka juuri oli otettu uunista.
Taas lähdettiin, mutta taas piti pysähtyä, sillä Snow'n tyttäret
saavuttivat heidät ja vaativat kimakasti takaisin ne kolme
kissanpoikaa, jotka Pumpula oli pistänyt matkalaukkuunsa. Mirriparat
olivat melkein läkähtyneet, kun ne vapautettiin vankilastaan ja
luovutettiin laillisille omistajilleen, vaikka pieni anastaja kuinka
valitti ja selitti, että ne tahtoivat tulla sisarensa Kittyn mukaan.
-- Rose ei taida kovinkaan mielellään tulla kotiin, sillä hän tietää,
että riehumisen aika on ohi, sanoi Mac, kun he lähestyivät vanhaa
taloa.
-- Minä en voisikaan riehua, vaikka kuinka tahtoisin, en ainakaan
vähään aikaan. Nyrjäytin jalkani kun putosin Barkiksen selästä, ja se
on tullut koko ajan pahemmaksi, vaikka olen koettanut varoa sitä. En
ole puhunut siitä, ettette turhan päiten huolestuisi, kuiskasi Rose
purren tuskasta hampaitaan, kun nousi astuakseen vaunuista. Salaa
hän toivoi, että setä ottaisi kantaakseen hänet itsensä eikä hänen
pakettejaan.
Hän ei tajunnutkaan kuinka se oikein kävi, mutta yhtäkkiä Mac oli
kantanut hänet portaita ylös ja asettanut salin sohvalle.
-- Siinä sinä nyt olet -- tämä puoli ylöspäin! Ja muista että
jos nilkkasi kiusaa sinua ja joudut vuoteeseen, minä olen sinun
lakeijasi. Se on oikeus ja kohtuus, kuten tiedät, sillä ikinä en
unohda kuinka reilu sinä olet ollut minulle.
15