Loma-aika loppui, pojat menivät kouluun, ja Mac-parka jäi kotiin.
Hänen ei tarvinnut enää oleskella hämärässä; hän käytti sinisiä
silmälaseja, kuljeskeli ympäriinsä ja koetti huvittaa itseään miten
parhaiten taisi rasittamatta silmiään. Jokainen joka on joskus ollut
tuomittuna toimettomuuteen, tietää kuinka tukalaa se on, ja ymmärtää
myös Macin mielentilan, joka sai hänet eräänä päivänä sanomaan
epätoivoissaan Roselle:
-- Kuule, ellet sinä keksi minulle jotain työtä ja huvia, minä ammun
kuulan kallooni niin totta kuin elän.
Rose juoksi Alec-sedän luo neuvoa kysymään, ja tämä määräsi sekä
potilaan että hoitajan kuukaudeksi vuoristoon Jessie-tädin ja
Jamien kanssa. Pumpula ja hänen äitinsä liittyivät joukkoon, ja
eräänä kirkkaana syyskuun aamuna astui kuusi varsin iloista ihmistä
Portlandiin menevään pikajunaan. Siinä oli kaksi hymyilevää äitiä
ruokakoreineen ja huopineen, nuori tyttö kirjasalkku käsivarrellaan,
pitkä hoikka poika lakki silmillä ja kaksi lasta, jotka istuivat
jalat ojossa, pyöreät kasvot säteillen sanomatonta ihastusta.
Vihdoin he pitkän päivämatkan jälkeen ajoivat avaraan vihreään
pihaan, jossa valkoinen varsa, ruskea lehmä, kaksi kissaa, neljä
kissanpoikasta, joukko kanoja ja tusinan verran vanhoja ja nuoria
ihmisiä huvitteli parhaansa mukaan. Kaikki nyökyttivät ja hymyilivät
herttaisesti, ja vanha vilkas rouva suuteli vastasaapuneita vieraita
puhellen samalla sydämellisesti:
-- Onpa hauska nähdä teitä. Tulkaa sisään lepäämään, tee joutuu
tuossa tuokiossa, te olette varmasti kovin väsyneitä. Lizzie, ohjaa
vieraat yläkertaan; Kitty, mene sinä auttamaan isää, että saatte
tavarat sisään; Jenny ja minä katamme pöydän siksi kun tulette alas.
Siunatkoon noita pienokaisia, he tahtovat mennä katsomaan kissoja --
no kyllä te saatte ne nähdä.
Kolme sievää tytärtä pyyhälsi töihinsä, ja vieraat tunsivat heti
kotiutuvansa, sillä kaikki olivat vieraanvaraisia ja ystävällisiä.
Jessie-täti oli iki-ihastunut kotikutoisiin mattoihin, peitteisiin
ja sieviin huonekaluihin; Rose juoksi ikkunasta ikkunaan, sillä
jokaisesta avautui kuin kaunis taulu; ja pikku väki ystävystyi
heti talon lasten kanssa, kun nämä kantoivat heille sylin täydeltä
kissanpentuja ja kananpoikasia.
Torven törähdys kutsui kaikki illalliselle, ja seurue, johon
Campbellin lasten lisäksi kuului kuusi lasta, kokoontui pitkään
ruokasaliin. Kaikilla oli vuoristoilman synnyttämä erinomainen
ruokahalu ja hilpeä mieli. Äiti Atkinson, kuten kaikki talon emäntää
kutsuivat, oli kaikkein iloisin ja työteliäin; tavan takaa hän
nousi pöydästä tuodakseen sisään uuden ruokalajin tai auttaakseen
lapsia. Ja samalla hän ajeli pois kotieläimiä, jotka olivat niin
seuranhaluisia, että varsa tuli eteiseen pyytämään sokeria, kissat
istuivat vieraiden polvilla makupaloja kärkkyen ja kirjavat kanat
nokkivat muruja keittiön lattialta ja yhtyivät vimmatusti kaakattaen
yleiseen iloon.
Illallisen jälkeen kaikki menivät ulos katsomaan auringonlaskua ja
viipyivät pihalla, kunnes illan purppurainen hohde oli sammunut. Oli
ihmeen tyyntä ja hiljaista, vain hyttysten kimeä laulu täytti ilman.
Vastatulleita hämmästytti yhtäkkiä urkujen vieno soitto, ja salissa
he tapasivat isä Atkinsonin soittamassa pieniä omatekoisia urkujaan.
Lapset kokoontuivat hänen ympärilleen, ja soittaen ja laulaen
kului ilta, kunnes Pumpula nukahti ovensuuhun ja Jamie haukotteli
kuuluvasti kesken mielilaulunsa:
"Kuherra kyyhkyläinen, kuherra vaan,
illan tullen kuusikosta ääntäs kuulla saan."
Väsyneet matkamiehet sanoivat kaikki yhtaikaa hyvää yötä ja
vetäytyivät yöpuulle. He nukahtivat makeasti äiti Atkinsonin
kotikutoisilla lakanoilla ja kaislapatjoilla, joihin hän varmaan oli
ripottanut unijauhoa, niin syvä ja suloinen heidän unensa oli.
Seuraavana päivänä oli ilma ihana ja vuorten tuulet tekivät lapset
virkeiksi kuin nuoret vuonat. Vanhemmat kulkivat ympäriinsä hymyillen
toisilleen ja puhellen: -- Eikös tämä olekin ihanaa! Vieläpä Mac,
väsynyt veikko, hyppäsi aidan yli ihan kuin ei olisi mahtanut sille
mitään. Ja kun Rose juoksi Macin jälkeen viemään hänen leveälieristä
hattuaan, poika ehdotti kevytmielisesti, että lähdettäisiin
metsästämään villikissoja.
Jamie ja Pumpula kirjoittautuivat heti Alppilan kevyeen jalkaväkeen.
Se oli mahtava komppania, johon kuului yksinomaan upseereita.
Kaikilla oli kolmikolkkahattu päässään ja lippu kädessään,
kulkiessaan he heiluttivat isoja miekkoja tai löivät rumpua. Ei
kukaan voinut murjottaa tai olla pahalla tuulella, kun näki tämän
mainion joukon marssivan sotilaallisessa järjestyksessä kapteeni
Doven johdolla.
Dove oli isopäinen yksitoistavuotias poika; hän jakeli käskyjä
juhlallisesti kuin kenraali, ja rykmentti totteli niitä suuremmalla
innolla kuin taidolla. Snow'n pienokaiset tekivät temput hyvin, myös
luutnantti Jack Dovea kelpasi katsella, ja rumpali Frank, talon pieni
juoksupoika, päristeli innolla palikoitaan. Jamie oli 'harjoitellut'
aikaisemmin, ja siksi hänestä tehtiinkin heti eversti; mutta Pumpula,
joka muodosti jälkijoukon, oli paras kaikista ja herätti katsojissa
suosionosoitusten myrskyn taapertaessaan viimeisenä kolmikolkkahattu
toisella silmällä. Lippunsa hän oli heilauttanut olan yli ja se
melkein viisti maata, mutta puumiekka oli juhlallisesti kohotettuna
taivasta kohti. Tytön pyöreät kasvot paistoivat intoa, kun hänen
lyhyet jalkansa koettivat tarmokkaasti tepsuttaa tahdissa.
Mac ja Rose poimivat karhunvatukoita tienposken pensaista, kun
sotajoukko heitä huomaamatta marssi ohi, ja lapsilauma oli samalla
liikuttava ja hullunkurinen. Vähän aikaisemmin oli metsän tähän
laitaan haudattu suurin juhlallisuuksin kissanpoikanen, ja kun
komppania saapui paikalle, kapteeni Fred Dove komensi joukkonsa
pysähtymään ja ilmoitti ajatuksensa seuraavin sanoin:
-- Tämä on hautausmaa. Nyt rummutetaan hiljaa ja lasketaan liput, kun
kuljetaan ohi. Taitaisi olla hyvä ottaa vielä hattu päästä, se kai
osoittaisi kunnioitusta.
-- Eivätkö he ole herttaisia? kuiskasi Rose, kun pieni joukkue
marssi rumpujen hiljaa päristessä ohi, liput ja miekat alhaalla ja
päät paljastettuina tuuheittein puiden luodessa varjojaan vakaville
lapsenkasvoille.
-- Mennään perässä katsomaan, mitä he oikein tekevät, ehdotti Mac,
joka oli syönyt kyllikseen karhunvatukoita ja istui nyt ojan reunalla
lepäämässä.
Niin he seurasivat heitä, ja pärrytys voimistui taas, kun hautuumaa
oli sivuutettu. He näkivät lippujen liehuvan tuulessa ja huomasivat,
että joukko meni vanhaan rappeutuneeseen kirkkoon, joka oli kolmen
metsätien risteyksessä. Laulu sai kuuntelijat kiirehtimään kulkuaan,
ja saavuttuaan paikalle he kurkistivat sisään rikkinäisestä ikkunasta.
Kapteeni Dove oli kiivennyt vanhaan puiseen saarnatuoliin ja katseli
juhlallisesti seurakuntaansa, joka oli jättänyt aseensa eteiseen
ja istui nyt penkeillä laulaen kovaäänisesti ja hartaasti erästä
pyhäkoululaulua.
-- Rukoilkaamme, sanoi kapteeni Dove ihan armeijanpapin nuotilla,
ja pannen kätensä ristiin hän lausui kaikille tutun rukouksen; se
oli oivallinen pieni rukous, mutta ei erityisen sopiva aamupäiväksi,
sillä se kuului: "Levolle lasken Luojani."
Jokainen yhtyi siihen kerraten sanat, ja oli soman näköistä, kun
pienokaiset taivuttivat päänsä ja kuiskasivat nuo tutut sanat.
Kyynelet herahtivat Rosen silmiin, ja Mac otti vaistomaisesti hatun
päästään, mutta painoi sen takaisin kuin häveten näyttää tunteitaan.
-- Nyt minä pidän teille saarnan ja minun tekstini on: Lapset,
rakastakaa toisianne. Pyysin äitiä antamaan minulle tekstin, ja hän
arveli että tämä olisi hyvä; istukaa nyt kaikki hiljaa niin minä
saarnaan. Älä kuiski, Marion, vaan kuuntele minua. Se merkitsee, että
meidän pitää olla kilttejä toisillemme ja leikkiä kauniisti eikä
riidellä niin kuin tänä aamuna vaunuista. Jack ei saa aina ajaa, eikä
kenenkään tarvitse olla vihoissaan vaikka minä olenkin mielelläni
Frankin kanssa. Annette, sinunkin täytyy olla joskus hevosena, et saa
aina istua vaunuissa. Willien pitää antaa Marionin rakentaa talonsa
naapuriksi, koska Marion tahtoo, eikä siitä saa ollenkaan marista.
Jamie näyttää olevan hyvä poika, mutta kyllä minä pauhaan hänelle,
ellei hän ole. Kuules Pumpula, ihmiset eivät suutele kirkossa eivätkä
pane hattua päähänsä kesken saarnan. Teidän täytyy muistaa mitä minä
sanon, ja minua on toteltava, koska minä olen kapteeni.
Tässä luutnantti Jack keskeytti saarnan ja julisti rohkeasti
kapinalliset mielipiteensä:
-- Siitä minä viis veisaan. Pidä sinä huoli omista asioistasi ja sano
mihin panit minun hihnani. Ja sinä otat aina suurimmat tortut etkä
vetänyt kunnolla, kun leikittiin karavaania.
-- Niin, ja sinä löit Frankia, minä näin, huusi Willie Snow hypäten
penkille seisomaan.
-- Ja sinä otit minun kirjani ja piilotit sen, kun en tullut
keinumaan vaikka pyysit, lisäsi Annette, vanhin Snow'n kolmikosta.
-- Minä tahdon tuukotella Dimmia ja minä panin hatun päähän, kun
neula pitti minua, kirkui Pumpula, vaikka Jamie yritti estää häntä.
-- Minä en mene Willien naapuriksi, ellei hän itse pyydä, se on
varma! sanoi pikku Marion liittyen hänkin kapinoitsijoihin.
Kapteeni Dove oli ihan hämillään, kun rivit näin murtuivat, mutta
menettämättä arvokkuuttaan hän tyynnytti nousevan kapinan taitavasti
ja hienotunteisesti:
-- Nyt lauletaan loppuvirsi: "Hyvästi, armas kuusisto", sen te kaikki
osaatte. Lauletaan kauniisti ja lähdetään sitten päivälliselle.
Rauha oli silmänräpäyksessä palautettu ja Rosen ja Macin hillitty
naurunkikatus hukkui sävelten tulvaan. Viidessätoista minuutissa
korviasärkevä ääni oli vaiennut ja komppania marssinut ulos kirkosta
yhtä hiljaa ja juhlallisesti kuin tullutkin. Koko joukko kiiruhti
nyt kotiin minkä pienet jalat kantoivat, ja lounaspöydässä he
kinastelivat täyttä päätä "kapteenin loistavasta saarnasta".
On vallan ihme, kuinka paljon tekemistä kaikki löysivät Alppimajassa;
ja Mac, joka oli aikonut vain maata riippumatossa ja antaa
jonkun lukea ääneen, oli kaikkein ahkerin. Häntä pyydettiin
laatimaan pohjapiirros kaupungille, jonka lapset aikoivat rakentaa
karhunvatukkatarhaan. Se työ huvitti häntä kovin: hän suunnitteli
pienet kadut, määräsi talojen tontit, järjesti vesijohdot ja
keskusteli 'valtuuston' kanssa julkisten rakennusten paikoista; sillä
Mac oli vieläkin poika viidestätoista ikävuodestaan ja lukuhalustaan
huolimatta.
Sitten hän kävi kalastamassa erään lännestä tulleen miellyttävän
herran kanssa; ja vaikka he harvoin saivat mitään pataan pantavaa,
heitä kiehtoi kuitenkin lohenpyynti. Sen lisäksi Mac harrasti
geologisia tutkimuksia. Hän tarkasteli kiviä ja kallioita ja
keskusteli hyvin viisaasti eri aikakausien kerrostumista ja
kivettymistä. Rose taas keräsi lehtiä ja jäkäliä ja opetti Macille
kasvioppia geologisten luentojen vastapainoksi.
Heillä oli oikein hauskaa, sillä Atkinsonin tytöt keksivät alituiseen
pieniä huviretkiä, ja kaikki sujui niin mainiosti, että kukaan ei
pitkästynyt. Ja ennen kuin kuukausi oli lopussa, kaikki saattoivat
todeta, että Alec-tohtori oli määrännyt hoidokilleen tepsivää
lääkettä.
14