Rosen uhri oli eräässä suhteessa epäonnistunut, sillä vaikka
vanhemmat antoivat sille täyden arvon, pojat eivät näyttäneet
kunnioittavan häntä sen enempää kuin ennenkään. Päinvastoin, hän
kuuli sattumoisin Archien sanovan, ettei koko jutussa ollut mitään
järkeä, ja se loukkasi hänen tunteitaan syvästi. Prinssi teki asian
vielä pahemmaksi lisäämällä, että Rose oli kummallisin kana, jonka
hän milloinkaan oli nähnyt.
Niin on aina ja se tuntuu ikävältä. Vaikka ihminen ei tahtoisikaan,
että hänen ansioitaan toitotetaan maailmalle, sitä toivoo kuitenkin
että ne huomattaisiin ja tuntee pettyvänsä, jos ne näyttävät jäävän
unhoon.
Pian tuli kuitenkin aika, jolloin Rose aivan tietämättään voitti
serkkujensa kunnioituksen.
Vähän jälkeen saaren tapahtumien Mac sai auringonpiston ja makasi
jonkin aikaa hyvin sairaana. Se tapahtui aivan äkkiä, ja kaikki
olivat epätoivoisia, sillä muutamia päiviä pojan elämä oli vakavassa
vaarassa. Hän läpäisi sairauden, mutta juuri kun perhe iloitsi hänen
parantumisestaan, ilmestyi uusi huoli, joka heitti varjon koko suvun
elämään.
Mac-paran silmät tulivat hyvin kipeiksi. Ne olivat aina olleet
heikonlaiset, ja kun hän jatkuvasti rasitti niitä liikaa, olivat
seuraukset kohtalokkaat.
Kukaan ei uskaltanut kertoa hänelle, miten pelottavia tietoja etevä
silmälääkäri oli antanut tutkittuaan perusteellisesti Macin silmät.
Poika koetti olla kärsivällinen ja arveli, että muutaman viikon lepo
parantaisi vahingon, minkä monen vuoden liikarasitus oli aiheuttanut.
Nyt hän ei saanut katsoakaan kirjaan, ja koska lukeminen oli ollut
Macin mieliharrastus, se oli hänelle kova isku. Kaikki olivat
valmiita lukemaan hänelle ääneen, ja aluksi pojat ihan kilpailivat
tästä kunniasta. Mutta kun viikko viikon perään kului ja Mac oli
yhä tuomittu toimettomuuteen puolihämärässä huoneessa, heidän
intonsa laimeni ja toinen toisensa jälkeen luopui esilukijan
virasta. Tietysti tuo puuha olikin ikävää vilkkaille pojille
keskellä loma-aikaa, eikä kukaan moittinut heitä, kun he tyytyivät
vain pistäytymään toisinaan sairaan luona, juoksemaan asioilla ja
osoittamaan myötätuntoa.
Vanhemmat koettivat parhaansa, mutta Mac-sedällä ei ollut aikaa, ja
Jane-täti puolestaan luki niin murheellisella nuotilla, ettei sitä
jaksanut kauan kuunnella. Toiset tädit taas olivat vajonneet omiin
huoliinsa ja tyytyivät hankkimaan pojille kaikenlaisia herkkuja.
Alec-setä oli hyvin ystävällinen, mutta hän ei voinut omistaa
sairaalle kaikkea aikaansa, ja ilman Rosea onneton Kirjatoukka olisi
joutunut viettämään aikansa peräti yksin. Mutta Rosen miellyttävä
ääni tyynnytti Macia, tytön kärsivällisyys ei loppunut, ja hänellä
näytti olevan aina aikaa.
Rose jäi uskollisesti paikalleen, kun toiset karkasivat pois. Tunnin
toisensa jälkeen hän istui hämärässä huoneessa; vain kapea valokeila
lankesi kirjalle, kun hän luki. Mac loikoi ääneti silmät peitettyinä
ja nautti tästä ainoasta ilosta, joka valaisi hänen pimeitä päiviään.
Joskus hän oli ärtyinen ja häntä oli vaikea viihdyttää, joskus hän
riiteli siitä, ettei lukija voinut syventyä niihin kuiviin kirjoihin,
joita hän tahtoi kuulla, ja toisinaan hän oli niin epätoivoissaan,
että Rosen oli vaikea sitä kestää.
Näissä koettelemuksissa Rose pysyi kuitenkin lujana ja käytti
monenlaisia pikku keinoja ilahduttaakseen Macia. Kun sairas
tuskitteli, hän oli kärsivällinen; kun tämä riiteli ja torui, hän
ponnisteli urhoollisesti kuivien sivujen yli, ja kun poika antautui
tuskan valtaan, Rose lohdutti häntä niin toiveikkaasti kuin tohti.
Mac puhui vähän, mutta Rose tiesi tämän olevan kiitollinen, sillä hän
sopeutui sairaan oikkuihin paremmin kuin kukaan muu. Jos hän tuli
myöhään, Mac oli kärsimätön; kun hänen täytyi mennä, tämä näytti
hylätyltä; ja kun väsynyttä päätä pakotti, Rose viihdytti Macia
laulamalla hiljaa vanhoja lauluja, joista isä oli paljon pitänyt.
-- En ymmärrä, miten tulisin toimeen ilman Rosea, sanoi Jane-täti
usein.
-- Hän on parempi kuin kaikki nuo meluavat pojat yhteensä, lisäsi Mac
ja hamuili käsillään saadakseen selville, oliko pieni tuoli valmiina
Rosea varten.
Muuta palkintoa Rose ei tarvinnut. Aina kun häntä väsytti, hänen
tarvitsi vain katsoa vihreää silmäsuojusta, hapuilevia käsiä ja
kiharatukkaista päätä, joka levottomana pyöri tyynyllä. Silloin hänen
sydämensä värähti ja hänen väsynyt äänensä sai uutta eloa.
Hän ei tiennyt opettivatko häntä enemmän ne kirjat, joita hän
luki, vai ne kieltäymykset, joita hän mielellään kesti joka päivä.
Hän piti itse romaaneista ja runoista, mutta Mac ei välittänyt
niistä vähääkään; ja kun Macilta oli kielletty hänen mieliaineensa
kreikka ja latina, hän tyydytti tiedonhaluaan matkakuvauksilla,
elämäkerroilla ja keksintöjen ja löytöretkien historialla. Tällaista
makua Rose aluksi halveksi, mutta pian hän itsekin mieltyi
Livingstonen seikkailuihin, Hobsonin harharetkiin Intiassa ja Wattin,
Fultonin ja Arkwrightin kärsivällisiin kokeisiin, joista vihdoin
koitui voitto. Vaikeatajuiset kirjat olivat haaveelliselle tytölle
suureksi hyödyksi, hänen alttiutensa ja kärsivällisyytensä liikutti
poikaa ja valloitti tämän; ja jälkeenpäin molemmat ymmärsivät, miten
hyödyllisiä nämä näennäisesti vaikeat ja ikävät hetket olivat olleet
heille molemmille.
Eräänä aamuna, kun Rose oli juuri ryhtymässä hirvittävän paksuun
teokseen, jonka nimi oli "Ranskan vallankumouksen historia" ja joka
vilisi pelottavan pitkiä ja vaikeita nimiä, Mac keskeytti hänet
äkkiä. Poika köntysteli ympäri huonetta kuin sokea karhu ja kysäisi:
-- Mikä päivä nyt on?
-- Eiköhän nyt ole elokuun seitsemäs.
-- Lomasta on jo kulunut yli puolet enkä minä ole saanut nauttia
siitä kuin yhden viikon! Se on kurjaa, Mac valitti synkkänä.
-- Ikävää se on, mutta onhan vielä paljon jäljellä, ehkä sinä voit
nauttia siitä.
-- Voin ehkä! Minä tahdon nauttia siitä! Luuleeko se vanha hölmö,
että minä suostun ikuisesti olemaan tällä tavalla sisälle suljettuna?
-- Pelkään pahoin että hän todella luulee niin, elleivät silmäsi
parane joutuisampaan kuin tähän asti.
-- Onko hän hiljan sanonut mitään?
-- Tiedäthän etten ole tavannut häntä. Joko minä aloitan? Tämä
näyttää aika jännittävältä.
-- Lue jos haluat, minulle on kaikki samantekevää. Ja Mac heittäytyi
vanhaan leposohvaan, jossa hän parhaiten saattoi lepuuttaa raskasta
päätään.
Rose aloitti oikein vilkkaasti, ja pian oli luettu pari lukua. Hän
oli hyvillään, kun osasi lausua vaikeat nimet aivan oikein, ainakaan
Mac ei korjannut ainoatakaan kertaa, vaan lepäsi hiljaa, ja Rose
luuli hänen seuraavan kiinnostuneena. Mutta kesken mielenkiintoisen
luvun Mac keskeytti hänet. Hän hypähti seisomaan polkien jalkaansa
rajusti lattiaan ja sanoi käheällä, kiihtyneellä äänellä:
-- Lopeta! Minä en kuule sanaakaan siitä mitä luet. Säästä ääntäsi ja
vastaa minun kysymykseeni.
-- Mitä sinä sitten kysyt? Rose sanoi levottomana, sillä hän aavisti,
mitä Mac aikoi.
-- Katso minuun, Rose. Minä tahdon tietää jotakin ja sinun pitää
vastata minulle.
-- Mac kiltti, älä kysy..., pyysi Rose pelästyneenä.
-- Sinun täytyy vastata, muuten otan pois suojuksen ja tuijotan
aurinkoon niin tiukasti kuin ikinä jaksan. No sanotko vai et? Ja
poika kohottautui aivan kuin aikoen panna uhkauksensa täytäntöön.
-- Kyllä, kyllä minä vastaan, jos vain tiedän. Mutta älä nyt tee
mitään kauheaa, Rose huudahti onnettomana.
-- Hyvä on. Kuuntele sitten äläkä suotta kiemurtele, niin kuin kaikki
muut tekevät. Eikö tohtori sanonutkin, että silmäni ovat pahemmat,
kun hän viimeksi oli täällä? Äiti ei tahtonut kertoa, mutta sinun
täytyy.
-- Minä luulen, että hän sanoi niin, änkytti Rose.
-- Enkös arvannutkin! Sanoiko hän, että voin mennä syksyllä kouluun?
-- Ei, et voi, Mac, kuiskasi Rose.
Mac parahti kerran, sitten hän puristi huulensa yhteen ja veti
syvään henkeä aivan kuin Rose olisi antanut hänelle kovan iskun.
Hän hillitsi kuitenkin itsensä ja kysyi hetkisen kuluttua aivan
rauhallisesti:
-- Kuinka pian hän luulee minun voivan jatkaa lukujani?
Oli suunnattoman vaikeaa vastata tähän kysymykseen. Mutta Rose tiesi,
että hänen täytyi, sillä Mac-setä oli pyytänyt Rosea ilmoittamaan
kauhean sanoman onnettomalle serkulleen.
-- Ei vielä moneen kuukauteen.
-- Kuinka moneen? Mac kysyi kiivaasti.
-- Ehkei vuoteen.
-- Kokonaiseen vuoteen! Ja minä kun toivoin pääseväni siihen mennessä
ylioppilaaksi. Mac kohotti suojuksen silmiltään ja tuijotti Roseen
kauhistuneena, mutta huoneeseen tunkeutuva vähäinen valo pakotti
hänet pian sulkemaan silmänsä.
-- Siihen sinulla on vielä aikaa; sinun täytyy olla nyt kärsivällinen
ja hoitaa silmäsi terveiksi, muuten ne voivat tulla uudestaan
kipeiksi silloin, kun tarvitset niitä kaikkein eniten, Rose koetti
lohdutella, vaikka hänen omat silmänsä olivat täynnä kyyneliä.
-- Minä en tahdo! Minun täytyy lukea ja päästä eteenpäin, käyköön
kuinka tahansa. Silkkaa hullutusta, että tässä täytyy muka
laiskotella niin kauan. Ihan lääkärien tapaista koettaa pitää kiinni
saaliistaan niin kauan kuin suinkin. Mutta minä en siedä sitä! Ja
Mac iski nyrkkinsä viattomaan tyynyyn aivan kuin olisi mukiloinut
kovasydämistä tohtoria.
-- Kuule nyt, Mac, Rose sanoi tyynesti ja vakavasti, vaikka ääni
värisi ja sydäntä kivisti. -- Tiedäthän että olet turmellut silmäsi
lukemalla takan valossa ja hämärässä ja istumalla kirjojesi ääressä
myöhään yöhön. Nyt saat kärsiä siitä, niin lääkäri sanoo. Sinun
täytyy olla varovainen ja tehdä kuten hän käskee, sillä muuten...
muuten sinusta tulee sokea.
-- Ei!
-- Tulee, se on totta, ja hän käski meidän sanoa sinulle, että vain
täydellinen lepo voi parantaa sinut. Tiedän että se on äärettömän
kovaa, mutta me tahdomme kaikki auttaa sinua kestämään sen. Minä luen
sinulle päivät päästään, talutan ja palvelen sinua ja koetan tehdä
kaiken helpommaksi...
Siihen hän pysähtyi, sillä hän huomasi, ettei toinen kuullut
tavuakaan; sana 'sokea' näytti lannistaneen Macin tyystin, sillä hän
oli haudannut päänsä tyynyyn ja makasi niin hiljaa, että Rose aivan
kauhistui. Rose istui liikkumatta monta minuuttia ja tahtoi lohduttaa
poikaa, mutta ei tiennyt kuinka. Siksi hän toivoi, että Alec-setä nyt
tulisi, olihan hän luvannut ilmoittaa tämän surusanoman Mac-paralle.
Äkkiä kuului tyynyn sisästä tukahdettu ääni, joka tunki suoraan hänen
sydämeensä -- katkerampaa nyyhkytystä Rose ei ollut milloinkaan
kuullut. "Ranskan vallankumous" putosi lattialle hänen sylistään, ja
hän juoksi sohvan luo, heittäytyi polvilleen sen viereen ja sanoi
hellästi:
-- Rakas Mac, et saa itkeä! Se on vaarallista silmillesi. Nosta pääsi
tuosta kuumasta tyynystä ja anna minun lohduttaa. Ymmärrän hyvin,
että tunnet itsesi onnettomaksi, mutta älä silti itke. Minä itken
sinun puolestasi, minua se ei vahingoita.
Ottaessaan tyynyn Macilta hellästi mutta päättävästi hän näki, että
vihreä silmäsuojus oli mennyt ruttuun ja kastunut pilalle. Mac
hypähti istualleen ja sanoi koettaen pyyhkiä paljonpuhuvat kyynelet
takkinsa hihaan.
-- Älä välitä; heikot silmät valuvat aina vettä. Ei minua mikään
vaivaa.
Mutta Rose tarttui hänen käteensä ja huudahti:
-- Älä koske niihin karkealla villavaatteella! Lepää siinä ja anna
minun hautoa niitä, ettei tehdä mitään vahinkoa.
-- Niitä pistelee niin vietävästi. Ethän kerro pojille, että
käyttäydyin kuin vauva? Mac sanoi huoaten ja teki niin kuin hoitaja
käski. Rose otti silmäveden ja ohuen pellavaisen nenäliinan ja puheli:
-- Ole huoletta, en minä puhu; mutta kuka tahansa olisi joutunut
suunniltaan ajatellessaan, että olisi -- oi ei -- sellaiset huolet
kauas pois. Olen varma, että sinä kestät sen miehekkäästi, eikä hoito
ole läheskään niin kauheata, kunhan ensin totut ajatukseen. Vuosi
ei lopultakaan ole pitkä aika, ja vaikka et voikaan opiskella, voit
tehdä paljon muuta hauskaa, uskotko? Sinä saat siniset suojalasit.
Ja puhellessaan lohduttavia sanoja Rose hautoi Macin kirveleviä
silmiä ja valeli kuumaa otsaa kölninvedellä. Sillä aikaa potilas
makasi aivan hiljaa, ja hänen ilmeensä koski kipeästi Rosen sydämeen.
-- Homeros oli sokea, samoin Milton, ja siitä huolimatta koko
maailma muistaa heitä kiitollisuudella, sanoi Mac kuin itsekseen
juhlallisella äänellä, eivätkä siniset suojalasit häntä lainkaan
naurattaneet.
-- Isällä oli kuva Miltonista ja hänen tyttärestään, joka oli hänen
kirjurinaan. Minusta se oli suloinen taulu, huomautti Rose vakavana
koettaen asettua Macin asemaan.
-- Ehkä minä kuitenkin voisin opiskella, jos joku lukisi minulle
ja tekisi kaiken sen, mihin silmiä tarvitaan. Luuletko että minä
vähitellen voisin? kysyi Mac ja toivo kuulsi jälleen hänen äänestään.
-- Ihan varmasti, jos vain jaksat. Auringonpisto vahingoitti sinua
kovin, ja nyt tohtori sanoo, että sinun hermosi ja aivosi tarvitsevat
täydellistä lepoa.
-- Minä kysyn ukolta, kun hän seuraavan kerran tulee tänne, mitä
minä oikeastaan saan tehdä. Sittenpä voin päättää, mitä minun on
tehtävä. Mikä hullu minä olinkaan, kun annoin auringon paahtaa aivoni
ja paistaa kirjaan, niin että kirjaimet tanssivat silmissä! Näen
vieläkin mustia palloja hyppimässä toistensa ympäri ja tähtiä ja
kaikenlaisia ihmeellisiä esineitä kun suljen silmäni. Näkevätköhän
kaikki sokeat sellaisia?
-- Älä ajattele sitä. Jospa jatkan lukemista? Me tulemme kohta
kaikkein hauskimpaan paikkaan ja silloin sinä unohdat tämän huolen,
Rose ehdotti.
-- Ei, sitä minä en ikinä unohda. Hiiteen koko vallankumous! En tahdo
kuulla siitä sanaakaan. Päätäni särkee ja minulla on kuuma. Miten
hauskaa olisikaan päästä "Myrskylinnulla" merelle. Ja Mac parka pyöri
ja heittelehti tietämättä, miten tyynnyttäisi tuskansa.
-- Minä laulan sinulle, ehkä nukahdat, ja silloin päivä tulee
lyhyemmäksi, Rose sanoi ottaen esille viuhkan ja istuutui hänen
viereensä.
-- Ehkäpä. En nukkunut paljonkaan viime yönä ja silloinkin näin ihan
hulluja unia. Kuule, sano nyt toisille, että minä tiedän kaiken
ja että ei siitä sen enempää. En tahdo, että he puhuvat siitä
tai parkuvat minun takiani. Laula nyt, niin koetan nukkua. Jospa
voisinkin nukkua koko vuoden ja herätä sitten terveenä!
-- Voi, miten minäkin toivoisin sitä.
Rose sanoi sen niin sydämensä pohjasta, että Mac liikuttui. Hän
hapuili tytön esiliinaa ja piteli sen nurkasta kiinni aivan kuin
olisi tuntunut hyvältä pitää sitä lähellään. Mutta hän sanoi vain:
-- Sinä olet reilu ja kiltti, Rose. Laula nyt se tuutulaulu, johon
minä aina nukahdan.
Iloisena kiitoksesta Rose liehutti viuhkaansa ja lauloi vienolla
äänellä vanhan skotlantilaisen laulun, joka alkaa:
"Pieni paimentyttönen
uinuu unten maille."
Mene tiedä, uinuiko paimentyttönen, mutta paimenpoika matkasi
vajaassa kymmenessä minuutissa unten maille, sillä murheellinen
uutinen, jonka hän oli koettanut miehekkäästi kestää, oli uuvuttanut
hänet tyystin.
12