-- Miksi sinä hymyilet itseksesi, Febe? kysyi Rose kun he eräänä
aamuna yhdessä tekivät työtä. Rose sai nyt opetella lakaisemaan,
tomuttamaan ja kunnostamaan vuoteita, sillä Alec-tohtorin mielestä
taloustoimet olivat hyvää voimistelua.
-- Minä ajattelin hauskaa salaisuutta enkä voinut olla hymyilemättä.
-- Saanko minäkin joskus tietää sen?
-- Luulisinpa.
-- Pidänkö minä siitä?
-- Varmasti, aivan kauheasti.
-- Milloin minä saan kuulla sen?
-- Tällä viikolla jonakin päivänä.
-- Silloin minä tiedänkin! Pojat aikovat järjestää ilotulituksen
neljänneksi päiväksi, ja he keksivät jonkin yllätyksen minulle. Eikö
niin?
-- Enpä sano.
-- No, ole sanomatta, voin kyllä odottaakin. Sano kuitenkin yksi asia
-- onko setä siinä mukana?
-- Totta kai, kaikessa ilonpidossahan hän on mukana.
-- No, sitten on kaikki niin kuin pitääkin.
Rose meni parvekkeelle tomuttamaan mattoja, ja paukutettuaan niitä
aika lailla hän ripusti ne parvekkeen kaiteelle tuulettumaan ja
ryhtyi tutkimaan kasvejaan. Hänellä oli siellä monta isoa maljakkoa
ja ruukkua, ja kesäaurinko ja sade olivat kuukaudessa tehneet ihmeitä
niille siemenille ja taimille, joita hän oli kylvänyt ja istuttanut.
Ruusupapu ja köynnöskuusama kiipesivät kiipeämistään, ja varsinkin
kuusama tarttui hanakasti joka paikkaan, mihin suinkin saattoi.
Lahti loisti ja väikkyi auringon paisteessa ja raikas tuuli sai
hevoskastanjat humisemaan. Puutarhan ruusujen ympärillä lehahtelivat
perhoset, ja mehiläiset pörräsivät kukasta kukkaan. Ilma oli täynnä
viserrystä ja sirkutusta, kun linnut puuhasivat pesäaskareissaan.
Kauempana valkosiipiset lokit tekivät rohkeita kaaria kohoten
korkealle ilmaan ja syöksyen alas mereen, missä laivat purjehtivat
edestakaisin kuin vielä isommat linnut.
-- Oi Febe, onpas ihana päivä! Toivon että sinun salaisuutesi
täyttyisi juuri tänään. Kaikki tuntuu olevan nyt hyvin. Eikö
sinustakin? sanoi Rose ojentaen käsiään kuin valmistautuen lentoon.
-- Minusta tuntuu usein semmoiselta, mutta ei auta, täytyy vain
odottaa, kunnes ilon aika tulee, enkä minä haluakaan keskeyttää
työtäni. No niin. Saat pyyhkiä viimeiset pölyt kunhan ne ovat
laskeutuneet, minä menen lakaisemaan portaat, Febe sanoi ja kiiruhti
laulaen harja kädessä tiehensä.
Rose nojasi kaidepuuhun miettien, kuinka paljon tällaisia hyviä
hetkiä hänellä oli viime aikoina ollut: puutarha menestyi
erinomaisesti, hän opetteli ahkerasti uimaan ja soutamaan, oli
tehty hauskoja ajelu- ja kävelymatkoja, oli vietetty rauhallisia
keskustelu- ja lukuhetkiä sedän kanssa, mutta kaikkein ihaninta oli,
että entinen tuska ja ankeus vaivasivat häntä enää harvoin.
Hän jaksoi tehdä työtä ja leikkiä päiväkaudet, nukkui yönsä hyvin
ja nautti elämästä täysin siemauksin. Ei hän ollut läheskään yhtä
voimakas ja rohkea kuin Febe, mutta hän vahvistui päivä päivältä.
Kalpeat posket olivat saaneet väriä, käsivarret pyöristyivät ja
tulivat pian ruskeiksi, eikä vyökään ollut enää liian väljä. Kukaan
ei puhunut Roselle enää hänen terveydestään, ja tyttö unohti
kokonaan, että hänen "ruumiinrakenteensa oli heikko". Plenty-täti
piti edistymistä kyllä sedän pillerien ansiona, mutta kun pillereitä
ei sen koommin enää leivottu, vanha neiti taisi erehtyä.
Rose oli kuin puhkeava ruusunnuppu seisoessaan ja hymyillessään
itsekseen.
-- Katso, sanoi nuorukainen,
tyttö sinihamosessa,
hiuksilla silkkiliina,
kengissä kultaiset soljet,
kuului äkkiä alhaalta ja samassa lensi iso ruusu vasten Rosen kasvoja.
-- Mitä kuuluu, riippuvan puutarhan prinsessa? kysyi Alec-setä Rosen
vastatessa hänen aamutervehdykseensä.
-- Haluaisin tehdä jotain oikein hauskaa, kun on näin kaunis
päiväkin, jotain oikein jännittävää, sillä tämä raikas tuuli saa
ihmisen villiintymään.
-- Voitaisiin tehdä retki saareen. Arvelin että mentäisiin vasta
iltapäivällä, mutta jos sinua huvittaa, niin lähdetään heti.
-- Lähdetään! Minä olen valmis viidessätoista minuutissa. Minun
täytyy vain saada ensin huoneeni kuntoon, sillä Febellä on kauheasti
työtä.
Rose tarttui puhuessaan mattoihinsa kadoten sen tien, ja Alec-tohtori
palasi sisään hyväksyvästi hymyillen ja tuumiskellen:
-- Tämä voi vähän rikkoa suunnitelmia, mutta lapsen ilo on
kaksinkertainen, kun hän saa huvinsa juuri silloin, kun itse sitä
haluaa.
Harvoin on pölyriepu huiskinut vilkkaammin kuin sinä aamuna Rosen
kädessä, ja tuskin koskaan on huone tullut kuntoon sellaisella
hopulla kuin nyt. Pöydät ja tuolit lensivät pyyhkäisten paikoilleen;
ikkunaverhot heiluivat kuin myrsky olisi niitä puistanut; posliinit
kilisivät ja pikku esineet hyppivät kuin maanjäristys olisi leikkinyt
niillä. Purjehduspuku pujahti ylle silmänräpäyksessä, ja hyppien ja
tanssien Rose kiiti matkoihinsa -- tuskin aavistaen, että kuluisi
monta tuntia, ennen kuin hän taas näkisi huoneensa.
Rosen tullessa rantaan Alec-setä oli juuri lastaamassa isoa koria
veneeseen, ja ennen kuin he lähtivät, ehätti Febe juosten veneelle
mukanaan kummallinen, sadetakkiin sidottu käärö.
-- Me emme jaksa syödä puoliakaan näistä ruuista emmekä tarvitse näin
paljon huopia. Minä en tahtoisi täyttää niillä turhanpäiten koko
venettä, sanoi Rose, joka vieläkin hieman pelkäsi vesillä liikkumista.
-- Etkö olisi voinut tehdä vähän pienempää pakettia? tohtori kysyi
Febeltä katsellen kääröä epäluuloisesti.
-- En, herra, en tällaisessa hirveässä hopussa, Febe vastasi nauraen
ja koetti taputella muodotonta pakettiaan tasaiseksi.
-- No, mikäpäs siinä, kelpaahan se painolastiksi. Älä vain unohda
lähettää Jane-rouvan kirjettä, koeta muistaa se.
-- En unohda. Lähetän sen heti paikalla, ja Febe juoksi mäkeä ylös
kuin siivitettynä.
-- Pistäydytään ensin majakalla, koska et ole vielä käynyt siellä,
sen näkeminen maksaa kyllä vaivan. Sitten syödään välipalaa puiden
varjossa.
Rose oli valmis kaikkeen, innoissaan hän nousi niemen kärkeen ja
majakalle, missä kiipesi juoksujalkaa kapeita portaita aina suureen
lyhtyyn asti. He viipyivät siellä kauan, sillä Alec-tohtori ei
tosiaan pitänyt kiirettä, vaan katseli pitkät ajat kiikarillaan joka
puolelle aivan kuin olisi luullut löytävänsä jotain merkillistä
maalta tai mereltä. Kello oli jo yli kahdentoista, kun he tulivat
saareen ja Rose vihdoin sai välipalansa, jota jo kauan oli odottanut.
-- Kyllä tämä on ihanaa! Kunpa pojatkin olisivat täällä. Minusta on
hauskaa, että he viettävät koko lomansa meidän kanssamme. Mutta sehän
alkaa tänään, eikö niin? Kas kun en muistanut sitä aikaisemmin, ehkä
he olisivat lähteneet mielellään mukaan, sanoi Rose kun he istuivat
mukavasti vanhan omenapuun juurella ja söivät herkullisia voileipiään.
-- Niin varmaan. Ensi kerralla ei lähdetäkään sellaisella kiireellä.
Pojat voivat joutua suunniltaan, kun huomaavat meidän karanneen,
tohtori vastasi juoden rauhallisesti kylmää teetä.
-- Setä, minä tunnen paistetun hajua, huudahti Rose, kun hän puolisen
tuntia myöhemmin korjasi ruuan tähteitä.
-- Siltä minustakin tuntuu -- paistettua kalaa, ellen erehdy.
He istuivat hetken nuuhkien ilmaa. Sitten Alec-setä ponkaisi
päättävästi pystyyn.
-- Ei, tämä ei vetele! Kellään ei ole oikeutta tulla tänne kysymättä
lupaa. Minun täytyy ottaa selvää, kuka uskaltaa käristää kalaa minun
yksityisalueellani.
Kaapaten korin toiseen käteensä ja vaatemytyn toiseen setä lähti
harppomaan paljastavaa hajua kohti kuin raivostunut leijona, ja Rose
marssi hänen kannoillaan kiinalainen päivänvarjo levällään.
-- Sinä olet Robinson Crusoe ja minä hänen Perjantainsa, ja me
menemme katsomaan, ovatko villit tulleet, sanoi Rose.
-- Katso tuolla ne ovat. Kaksi telttaa ja kaksi venettä, totta
totisesti! Nuo veijarit aikovat nähtävästi huvitella oikein perin
pohjin.
-- Siellä pitäisi olla enemmän veneitä eikä yhtään telttaa. Missähän
heidän vankinsa ovat.
-- Tuolla on niiden jätteitä, sanoi Alec-setä osoittaen ruohikossa
lojuvia kalan päitä ja pyrstöjä.
-- Ja tuolla lisää, naurahti Rose osoittaen punaista tavarakasaa,
joka näytti hummeriläjältä.
-- Villit kai syövät parhaillaan uhrejaan. Etkö kuule kummallista
veitsenkalinaa tuolta teltasta?
-- Meidän täytyy hiipiä hiljaa ja kurkistaa sisään; Crusoe oli
varovainen ja Perjantai pelkuri kuin jänis, lisäsi Rose, jota leikki
huvitti entistä enemmän.
-- Mutta tämä Crusoe hyökkää heidän päälleen kuin rajuilma
välittämättä seurauksista. Jos minä kaadun ja joudun villien ruuaksi,
anasta sinä kori ja juokse takaisin veneeseen; eväät riittävät kyllä
sinulle kotimatkaksi.
Alec-setä hiipi teltan oviaukolle, ja heittäen ison myttynsä kuin
pommin keskelle telttaa hän huusi jyrisevällä äänellä:
-- Merirosvot, antautukaa hyvällä!
Kuului hirveätä melua, naurua, huutoa ja karjuntaa, ja villit
hyökkäsivät ulos aseinaan veitsiä, haarukoita, kananluita ja
peltituoppeja, ja kaikki mukiloivat tungettelijaa armottomasti ja
pauhasivat:
-- Te tulitte liian aikaisin! Täällä ei ole vielä läheskään valmista!
Kaikki menee päin mäntyä! Missä Rose on?
-- Täällähän minä! vastasi naurava ääni ja Rose näkyi
istuvan äskeisellä hummeriläjällä, joka olikin kasa punaisia
flanelliuimapukuja. Hän oli heittäytynyt sinne ilonpuuskassa
huomattuaan, että ihmissyöjät olivatkin hänen vallattomia serkkujaan.
-- Senkin lurjukset, te teette minulle aina kepposia, ja minä annan
teidän narrata itseäni, kun en ole tottunut moisiin kujeisiin. Setä
on ihan samanlainen -- ja siksi tämä onkin niin hurjan hauskaa, sanoi
Rose, kun pojat kerääntyivät hänen ympärilleen nauraen ja meluten.
-- Odotimme teitä vasta iltapäivällä, äidin piti olla teitä vastassa.
Täällä on kaikki ihan kesken paitsi teidän telttanne; sen me
laitoimme ensimmäiseksi kuntoon. Voit sieltä käsin katsella kun me
puuhaamme, sanoi Archie tehden kunniaa kuten hänellä oli tapana.
-- Rose tunsi jäsenissään -- niin kuin Debby sanoo --, että
jotain oli tekeillä ja tahtoi välttämättä lähteä retkelle. Olisin
minä voinut viivyttää häntä vielä tunnin verran, mutta tuo kalan
paistaminen kavalsi teidät, selitti Alec-setä muuttuen julmasta
Crusoesta hyväntuuliseksi sedäksi.
-- Tämä paikka tuntuu vähän kostealta, taitaa olla parasta nousta,
sanoi Rose, kun ensimmäinen riemunpuuska oli vähän asettunut.
Monta epäilyttävän likaista kättä tarjoutui avuksi, ja Charlie sanoi
levitellen melalla uimapukuja nurmikolle:
-- Meillä oli tässä ennen ateriaa reipas uimanäytös ja minä käskin
poikien levittää nämä nurmelle kuivumaan. Toivottavasti sinäkin otit
uimapuvun mukaan; sinähän haluat pistäytyä hummerien luona, ja on
hauskaa jos saamme opettaa sinua sukeltamaan, kellumaan ja pyörimään
vedessä.
-- Minä en ottanut mitään mukaan, Rose aloitti, mutta Will ja Geordie
keskeyttivät hänet. He raahasivat myttyä, joka oli pudotessaan
hajonnut niin, että sen toisesta päästä pursui punaflanellinen
uimapuku ja toisesta sininen aamunuttu. Mytyn kohoumat olivat
saippuakotelo, kalossit ja hopeapikari.
-- Voi sitä viekasta Febeä! Tämä hänen salaisuutensa oli, ja hän
kääri tavarat kokoon, kun minä jo olin lähtenyt rantaan, nauroi Rose.
-- Mytyssä on särkynyt jotain, koska sieltä putosi pieni lasinpala,
huomautti Will, kun he laskivat nyytin Rosen eteen.
-- Tytöt eivät tietenkään voi lähteä mihinkään ilman peiliä! Meistä
ei kellään ole sellaista kapinetta mukanaan, tuhahti Mac.
-- On Keikarilla, minä näin hänen laittelevan haiveniaan puun takana,
kun oli tultu uimasta, paljasti Geordie ja osoitti sormellaan
härnäävästi Steveä. Tämä vaiensi serkkunsa kopauttamalla tätä päähän
rumpupalikalla, jota juuri oli kiillottamassa.
-- Töihin, senkin laiskurit, muuten emme joudu valmiiksi ennen äidin
tuloa. Vie Rosen tavarat telttaan ja auta häntä järjestämään ne,
Prinssi. Mac ja Steve, pankaa te oljet paikoilleen; ja pikku veijarit
saavat tyhjentää pöydän, jos kaikki ovat jo popsineet kylläkseen.
Setä hyvä, minä tarvitsisin sinun neuvoasi, kun määrään rajalinjaa ja
valitsen keittiönpaikkaa.
Kaikki tottelivat päällikköä, ja Charlie saattoi Rosen telttaan
tarjoutuen hänen käskettäväkseen. Rose oli ihastunut majapaikkaansa
ja vielä enemmän ohjelmaan, jota Charlie toisten työskennellessä
hänelle selitti.
-- Me olemme aina loman aikana leirillä. Asetumme milloin mihinkin,
ja tänä vuonna päätimme majoittua saarelle. Tämä on lähellä ja
itsenäisyyspäivän ilotulitus näyttää täällä komealta.
-- Olemmeko me täällä neljänteen päivään asti? Kolme vuorokautta!
Siitä tulee hauskaa!
-- Mitä tuo nyt on! Usein me isot pojat olemme viikkokausia leirillä,
mutta tänä vuonna pikku nassikatkin tahtoivat mukaan. Meillä on
hauskoja puuhia, saatpa nähdä. Täällä on luolakin, siellä voi leikkiä
merirosvoa; sitten me järjestämme haaksirikkoja, kilpailuja ja muuta.
Monet leikit ovat tietysti Archielle ja minulle hiukan lapsellisia,
mutta me olemme silti aina mukana, Charlie lisäsi ylpeillen
kuudestatoista ikävuodestaan.
-- En ikinä aavistanut, että poikien leikit voisivat olla näin
hauskoja. Minusta ne ovat aina tuntuneet liian rajuilta. Enhän minä
ennen tuntenutkaan poikia, tai jospa te olette mallikappaleita, sanoi
Rose, ja kuulijasta kiitos tuntui täysin ansaitulta.
-- Tuossa, armollinen neiti, sanoi Charlie kohteliaasti, tuohon
naulaan voit ripustaa särkyneen peilisi, että voit järjestää sievät
kiharasi. Saat valita punaisen tai sinisen peitteen ja olki- tai
untuvatyynyn, kumman haluat. Täällä voi rauhassa riisua ja pukea ja
olla vapaa ja huoleton kuin intiaaninainen wigwamissaan, sillä tämä
nurkka on varattu naisille, emmekä me astu ilman lupaa rajaviivan
sisäpuolelle. Millä minä vielä voin palvella sinua?
-- Kiitos, en tarvitse enää mitään. Minä jätän valmistelut siksi kun
täti saapuu ja tulen auttamaan teitä, jos sopii.
-- Tulekin katsomaan keittiötä. Osaatko sinä valmistaa ruokaa?
Charlie kysyi viedessään Rosen kallioiden väliin, minne Archie juuri
pingotti purjekangaskatosta.
-- Osaan minä laittaa teetä ja paahtaa leipää.
-- Hyvä. Me opetamme miten paistetaan kalaa ja valmistetaan keittoa.
Pane sinä padat ja pannut järjestykseen ja siisti täällä jotenkin.
Jessie-täti tahtoo aina välttämättä auttaa meitä keittiössä, ja
täällä saisi olla säädyllisen näköistä.
Kello neljältä leiri oli kunnossa, ja raatajat istahtivat
näköalakalliolle tähystämään kaivattuja vieraitaan, Jessie-rouvaa
ja pikku Jamieta, joka aina kulki äitinsä liepeissä. He kyyhöttivät
siinä kuin sininen lintuparvi, joka oli istahtanut kalliolle, sillä
kaikilla oli merimiespuku, ja hattujen pitkät nauhat liehuivat
tuulessa. Aika soinnukas lintuparvi he olivat, sillä pojat lauloivat,
ja Jessie-rouva kuuli heidän äänensä jo paljon ennen kuin näki heidät.
Sinä hetkenä, kun vene tuli näkyviin, vedettiin lippu liehumaan, ja
meripojat hurrasivat. Tervehdykseen vastasi liehuva nenäliina ja
raikuva "hei, hei, hei!" Pikku merimies seisoi perässä ja heilutti
miehekkäästi hattuaan äidin pidellessä häntä lujasti kiinni.
Ei Kleopatrakaan noustessaan maihin kultaisesta purrestaan voinut
saada juhlallisempaa vastaanottoa kuin Jessie-täti, kun hänet
kannettiin telttaan. Innokas Jamie meni heti paikalla Rosen luo ja
vannoi suojelevansa häntä kaikkia niitä vaaroja vastaan, jotka heitä
saattoivat kohdata.
Tietäen kokemuksesta, että pojilla oli aina nälkä, Jessie-täti
ehdotti melkein heti, että syötäisiin jo illallista, ja ryhtyi
valmistamaan sitä edessään suunnattoman suuri esiliina ja päässään
Archien vanha hattu. Rose auttoi häntä ja koetti olla yhtä taitava
kuin Febekin vaikka oudonmallinen ruokapöytä teki koko touhun
vaikeaksi. Pian ateria oli valmis ja seurue istuutui puiden alle
syömään ja juomaan välittämättä siitä, että muurahaiset ja hämähäkit
kiipeilivät jakamaan yhteistä hyvää.
-- En olisi ikinä voinut kuvitella, että on näin hauskaa pestä
astioita, sanoi Rose, kun hän illallisen jälkeen huuhteli lautasia
meressä ja vene keinahteli hauskasti hänen allaan.
-- Äiti on ihan turhan tarkka; me hankaamme niitä vähän hiekalla ja
pyyhimme paperinpalalla. Se on minun mielestäni paras tapa, vastasi
Geordie, joka loikoi siinä vieressä toisessa veneessä.
-- Miten Febe olisikaan mielissään! Kumma ettei setä antanut hänen
tulla mukaan.
-- Setä kai koetti, mutta Debby harasi vastaan ja sanoi, ettei tule
toimeen ilman Febeä. Minusta se on ikävää.
-- Feben pitäisi joskus saada viettää lomapäiviä niin kuin mekin
saamme. Minusta on hirveän väärin, että hänen täytyy aina jäädä pois
kaikesta hauskasta.
Tätä Rosen ajatusta toistettiin monta kertaa sinä iltana, sillä
Febe olisi innokkaasti ottanut osaa siihen pieneen konserttiin,
jota pidettiin kuutamossa. Hän se vasta olisi nauttinut leirillä
kerrotuista tarinoista, koettanut kilvan ratkaista arvoituksia
ja nauranut sydämensä pohjasta kaikelle hauskalle. Ja nukkumaan
mentäessä olisi ilo ollut vieläkin suurempi, sillä Rose olisi
välttämättä tahtonut jonkun kyyhöttämään kanssaan sinisen peitteen
alle, supattelemaan, nauraa kukertamaan ja kertomaan salaisuuksia.
Vielä kauan sen jälkeen kun toiset rauhallisesti nukkuivat, Rose
loikoi valveilla, sillä kaikki uusi mikä häntä ympäröi teki hänet
virkeäksi ja eräs ajatus kyti hänen mielessään. Etäältä kuului
kaupungin kellon ääni, kun se löi kaksitoista; suuri tähti, kuin
lempeä silmä, pilkisti sisään teltan aukosta, ja aaltojen hiljainen
loiske tuntui kutsuvan häntä ulos. Jessie-täti oli vaipunut syvään
uneen, ja pikku Jamie oli kääriytynyt kuin kissanpoika hänen
jalkoihinsa. Kumpikaan ei huomannut, kun Rose huopaansa kääriytyneenä
hiipi ulos. Yö oli ihana, ja hän istahti sydän tulvillaan kalliolle
katsomaan sitä.
Onneksi Alec-tohtori huomasi tytön, ennen kuin tämä ehti kylmettyä.
Hän nousi vetämään oviverhoja hiukan syrjään saadakseen telttaansa
raitista ilmaa, ja silloin hän keksi pienen olennon, joka kyyhötti
kalliolla kuutamossa. Tohtori hiipi varovasti tytön luo, laski hiljaa
kätensä hänen hiuksilleen ja sanoi:
-- Mitäs minun tyttöseni täällä tekee?
-- Nautin ihanasta yöstä, Rose vastasi ollenkaan pelästymättä.
-- Mitä sinä mietit, kun katseesi on niin vakava?
-- Mietin kertomaasi tarinaa jalosta merimiehestä, joka luovutti
vanhalle vaimolle paikkansa pelastusveneessä ja antoi viimeisen
vesipisaran lapsiraukalle. Kyllä kai niitä ihmisiä, jotka ovat
valmiina uhrauksiin, rakastetaan ja ihaillaan kovin, sanoi Rose
vakavana.
-- Selvä se, mutta usein kukaan ei saa tietää mitään jaloimmista
uhreista eivätkä ne siis herätä huomiota. Se ei kuitenkaan vähennä
uhrin arvoa, vaikka ehkä tekee antamisen vähän raskaammaksi, sillä
kaikki me kaipaamme myötätuntoa. Alec-setä huokasi.
-- Sinä olet varmaan monta kertaa uhrautunut toisten takia? kysyi
Rose kuultuaan sedän huokauksen.
-- Viimeksi silloin, kun heitin tupakanpolton, kuului arkipäiväinen
vastaus.
-- Miksi sinä heitit?
-- Etten olisi huonona esimerkkinä pojille.
-- Oliko se vaikeata?
-- Hävettää sanoa, hyvin vaikeata. Mutta eräs viisas mies on kerran
sanonut: "On välttämätöntä tehdä oikein; ei ole välttämätöntä olla
onnellinen."
Rose mietti lausetta niin kuin se olisi erityisesti miellyttänyt
häntä, ja hänen katseensa oli kirkas ja avoin, kun hän sanoi:
-- Oikea uhrautuvaisuus on siis sellaista, että antaa pois jotakin,
josta oikein paljon pitää, tai kieltäytyy jostakin huvista, eikö niin?
-- Niin.
-- Kun tekee sen oikein mielellään ja iloisesti eikä ollenkaan odota
kiitosta?
-- Niin, ystäväni, se on paras tapa koetella luonnettaan; sinä tunnut
ymmärtävän sen ja sinulle tulee elämässäsi monta kertaa tilaisuus
tutkia asiaa. Toivon ettei elämä vaatisi sinulta liian raskaita
uhreja.
-- Minä toivon, että se vaatisi, aloitti Rose, mutta keskeytti
samassa.
-- Kas niin, nyt on aikasi uhrautua ja mennä nukkumaan, muuten olet
huomenna sairas, ja tädit sanovat ettei leirielämä ole sinulle
hyväksi.
-- Minä menen -- hyvää yötä! Ja heittäen lentosuukon pikku aave
katosi jättäen Alec-sedän pitkäksi aikaa rannalle kävelemään ja
miettimään niitä uhrauksia, jotka olivat tehneet hänet siksi, mikä
hän nyt oli.
10