-- Tulehan, tyttöseni, minulla on sinulle uutta lääkettä. Se ei taida
olla sinusta aivan yhtä hyvänmakuista kuin viimekertainen, mutta ajan
oloon se kyllä maistuu, sanoi tohtori, kun suuresta yllätyksestä oli
kulunut viikon päivät.
Rose istui sievässä huoneessaan, ja siellä hän olisi viettänyt
kaiken aikansa, jos se olisi sallittu. Hän nosti hymyillen päätään,
sillä hän oli jo lakannut pelkäämästä setänsä hoitomenetelmiä ja oli
aina valmis kokeilemaan uusia. Viime kerralla hän oli saanut pienet
puutarhatyökalut, joilla auttoi setää kunnostamaan kukkapenkkejä.
Työskennellessään hän oppi paljon uusia ja hauskoja asioita kasveista
ja niiden elämästä, sillä sedän elävään opetukseen verrattuina koulun
kasvioppitunnit tuntuivat sisällyksettömiltä ja kuivilta.
-- Mitä se sitten on? Rose kysyi ja sulki mutisematta ompelukorinsa.
-- Suolavettä.
-- Miten minä sitä nautin?
-- Pue päällesi se uusi puku, jonka neiti Hemming eilen lähetti, ja
tule rantaan, niin saat nähdä.
-- Heti, tohtori, vastasi Rose lisäten kauhistuneena mielessään, kun
setä hävisi ovelta: -- On vielä liian aikaista uida, sen täytyy siis
liittyä tavalla tai toisella tuohon hirvittävään veneeseen.
Pukeutuessaan uuteen siniseen flanellipukuunsa, joka oli sievästi
koristettu valkoisella, ja pannessaan päähänsä pienen pitkänauhaisen
merimieshatun hän viehättyi uutukaiseen asuunsa niin, ettei
muistanutkaan lähestyvää vaaraa, ennen kuin kimakka vihellys
huomautti sedän odottavan. Rose juoksi hiekoitettua käytävää
puutarhan läpi venerantaan ja tapasi siellä tohtorin panemassa
kuntoon punaiseksi ja valkoiseksi maalattua venettä, jota nousuvesi
keveästi keinutteli.
-- Sievä vene, ja "Sorea sotka" on oikein kaunis nimi, sanoi Rose
koettaen salata, miten kauheasti häntä pelotti.
-- Se on sinun veneesi, niin että mene perään ja opettele ohjaamaan
sitä, kunnes vankistut soutamaan.
-- Keikkuvatko kaikki veneet noin kauheasti? Rose kysyi ja sitoi
aikaa voittaakseen hatunnauhaansa kireämmälle.
-- Voi veikkonen, ihan kuin pähkinänkuoret, kun meri vähänkin
aaltoilee.
-- Aaltoileeko se nyt?
-- Ei paljon; idässä näyttää kyllä vähän uhkaavalta, mutta ei meillä
ole mitään hätää, jos tuuli ei käänny. Tule.
-- Osaatko sinä uida? Rose kysyi puristaen lujasti setää kädestä, kun
tämä auttoi häntä veneeseen.
-- Kuin kala. No, tulehan nyt!
-- Pidä minusta oikein lujasti kiinni, kunnes pääsen sinne! Mitä
varten perä on noin kaukana? Nieleskellen esiinpyrkiviä hätähuutoja
Rose hiipi etäiselle paikalleen ja piti sitten kaksin käsin
peräsimestä kuin odottaen jokaisen aallon heittävän veneen kumoon.
Alec-setä ei ollut tietääkseen tytön pelosta, vaan opetti
kärsivällisesti ohjaustaitoa, kunnes Rose syventyi ajattelemaan, mikä
oli ylä- mikä alahanka, ja unohti sanoa "voi" joka kerta, kun iso
aalto heitti venettä.
-- Mihin me menemme? kysyi Rose, kun raikas tuuli hyväili hänen
kasvojaan ja pitkät, voimakkaat aironvedot veivät heidät keskelle
lahtea.
-- Huvittaisiko sinua pistäytyä Kiinassa?
-- Eikö sinne ole pitkänpuoleinen matka?
-- Ei, kun mennään oikotietä. Ohjaa niemen ympäri satamaan, niin saat
kahdenkymmenen minuutin kuluttua nähdä vilauksen Kiinasta.
-- Sehän hauskaa! Rose istui miettien mitä setä tarkoitti ja nautti
täysin siemauksin vaihtuvista näkymistä.
Mäenrinnettä peittävän vihreän metsän keskeltä pilkotti Tätilä, ja
tutut talot reunustivat rannikkoa kodikkaina ja maalauksellisina.
Kun käännyttiin niemen ympäri, avautui silmien eteen suuri lahti
täynnä aluksia, ja sen takaa häämötti kaupunki, jonka suipot tornit
kohosivat korkeammalle kuin iloisten viirien koristamat mastot.
-- Tuonneko me menemme? Rose kysyi ihastuneena, sillä hän ei ollut
ennen nähnyt vanhaa, vilkasta kaupunkia tältä puolen.
-- Sinne. Mac-sedän laituriin on juuri tullut laiva Hongkongista, ja
arvelin, että haluat nähdä sen.
-- Tietysti haluan! Minusta on hauskaa nuuskia ja penkoa Mac-sedän
kanssa tavaramakasiineissa; siellä on kaikenlaista ihmeellistä, ja
Kiina kiinnostaa minua aivan erityisesti, koska sinä olet ollut
siellä.
-- Näytän sinulle kaksi oikeata kiinalaista, jotka ovat juuri tulleet
kotimaastaan. Toivotat varmaan mielelläsi Wang Lon ja Fun Seen
tervetulleiksi.
-- Älä pyydä minua puhuttelemaan heitä, minua rupeaa varmasti
naurattamaan, kun näen heidän palmikkonsa ja vinot silmänsä. Minä
kiertelisin mieluummin sinun mukanasi.
-- Hyvä on. Ohjaapas nyt tuonne laituriin, missä on tuo iso laiva
omituisine lippuineen. Se on "Radzha". Mennään sinne, jos vain
päästään.
He soutivat laivojen välistä pujotellen syvemmälle satamaan, missä
vesi oli tyyntä ja vihreää. Ilmassa leijuvat tuoksut ja laivojen
näkymät olivat outoja, mutta Rose piti niistä ja oli todellakin
saapuvinaan Hongkongiin, kun he hiljalleen soluivat korkean "Radzan"
varjoon.
Laivan ruumasta nostettiin juuri isoja laatikoita ja paaleja, joita
rotevat miehet ähkyen ja meluten kantoivat, hinasivat ja kärräsivät
varastohuoneeseen, ja satamassa työskenteli iso nostokurki, joka
tarttui rautakoukuillaan raskaimpiin esineisiin ja heilautti ne
ilmaan, mistä leveä ovi kuin ammottava kita ne nielaisi.
Tohtori auttoi Rosen laivan kannelle, ja tyttö sai ilokseen pistää
uteliaan nenänsä joka soppeen, mutta hän oli samalla alituisesti
vaarassa eksyä, rutistua kuoliaaksi tai tulla tuupatuksi mereen.
-- Miltä sinusta tuntuisi, jos lähtisimme kiertämään maailmaa
tällaisella vanhalla aluksella? kysyi Alec-setä, kun he hetkisen
levähtivät kapteenin kajuutassa.
-- Tahtoisin kauhean mielelläni nähdä maailmaa, mutta en tällaisessa
pienessä, likaisessa ja haisevassa laivarähjässä. Meillä pitäisi
olla hieno ja mukava huvialus; Charlie sanoo, että se on oikea tapa
matkustaa, vastasi Rose tarkastellen kajuuttaa hiukan nyrpeästi.
-- Et sinä ole oikea Campbell, ellet pidä tervan ja suolaveden
hajusta, eikä liioin Charlie loistopursineen. Lähdetään nyt maihin,
niin saat jutella 'taivaanpoikien' kanssa.
He seikkailivat läpi ison varastohuoneen kurkistellen ihastuneina
ympärilleen ja löysivät viimein Mac-sedän ja kiinalaiset sedän
yksityishuoneesta, missä oli suloisessa sekamelskassa tavaranäytteitä
ja juuri saapuneita merkillisiä itämaisia esineitä.
Rose vetäytyi heti sopivan tilaisuuden tullen nurkkaan, jossa häntä
vartioi toiselta puolen posliinijumala, toiselta vihreä lohikäärme.
Rose katseli niitä hämmentyneenä, mutta vielä pahemmin hänet sai
hämilleen Fun See, joka istui häntä vastapäätä teelaatikolla ja
tuijotti sysimustilla silmillään, niin ettei Rose lopulta tiennyt
mihin katseensa kääntäisi.
Herra Wang Lo oli vanhanpuoleinen, amerikkalaiseen tapaan
pukeutunut herra, ja hänen palmikkonsa oli sidottu sirosti pään
ympäri. Hän puhui englantia, jutteli ja touhusi Alec-sedän kanssa
aivan kuin kuka tahansa, ja Rose ajatteli, että hän oli vallan
epäonnistunut kiinalainen. Fun See sen sijaan oli kiinalainen
nyöripohjasannikkaista pagodahattunsa huippuun asti. Yllään
hänellä oli koko joukko silkkitakkeja, ja jalassa oli omituiset
palmikoidut kengät. Hän oli lyhyt ja lihava ja huojutti ruumistaan
hullunkurisesti, hänen silmänsä olivat hyvin kallellaan, kuten Rose
sanoi, palmikko oli pitkä, samoin kynnet, keltaiset kasvot turpeat
ja kiiltävät; kaiken kaikkiaan hän oli siis sangen tyydyttävä
kiinalainen.
Alec-setä selitti Roselle, että Fun See oli tullut länsimaihin
opiskelemaan ja osasi solkata englantia vasta muutaman sanan; Rosen
tuli olla poikaparalle ystävällinen, sillä tämä oli vielä kovin
nuori, vaikka näyttikin lähes yhtä vanhalta kuin Wang Lo. Rose
lupasi olla ystävällinen, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan,
kuinka huvittaa omituista vierasta, joka näytti olevan kotoisin
seinällä riippuvasta riisipaperimaisemasta ja nyökytti kuin sadun
menninkäinen, niin että oli vaikea pysyä totisena.
Kesken Rosen kohteliaan hämmennyksen Mac-setä sattui huomaamaan,
kuinka nuoret päätään vaivaten katselivat toisiaan, ja häntä näytti
kovasti huvittavan tuo hankala tuttavuudenteko. Hän otti pöydältä
laatikon ja antoi sen Fun Seelle sanoen jotain, mistä poika oli
selvästi mielissään.
Fun See hyppäsi istuimeltaan ja alkoi kätevästi ja nopsaan purkaa
laatikkoa Rosen katsellessa jännittyneenä. Ja kas vain, kääreistä
tuli esille teekannu, joka sai Rosen ihastuksesta taputtamaan
käsiään, sillä se oli pienen, pullean kiinalaismiehen muotoinen.
Kantena oli hattu, kädensijana palmikko ja nokkana piippu. Jalassa
oli sannikkaat, jotka oli sidottu varpaiden kohdalta, ja hymy miehen
lihavilla unisilla kasvoilla oli niin Funin hymyn kaltainen, ettei
Rose voinut olla nauramatta, ja sekös huvitti kiinalaispoikaa.
Kaksi kannellista kuppia ja tulipunainen tarjotin täydensivät
astiaston, joka oli niin soma, että teki mieli heti saada kupillinen
teetä kiinalaiseen tapaan ilman sokeria ja kermaa.
Kun Fun oli asettanut astiat pienelle pöydälle Rosen eteen, hän
selitti merkeillä ja viittauksilla, että Mac-setä oli lahjoittanut
ne hänelle. Rose lausui kiitoksensa samalla tavalla, minkä jälkeen
Fun palasi takaisin teelaatikolleen. Kun he eivät muutenkaan voineet
jatkaa seurustelua, he vain istuivat hymyillen ja nyökytellen
toisilleen, kunnes Fun äkkiä näytti saaneen uuden ajatuksen. Hän
kierähti alas istuimeltaan ja taapersi tiehensä niin nopeasti
kuin helmat sallivat. Rose saattoi vain toivoa, ettei poika toisi
hänelle paistettua rottaa, muhennettua sammakkoa tai jotakin muuta
kiinalaista herkkua, joka hänen kohteliaisuudesta olisi pakko syödä.
Odottaessaan lystikkään uuden ystävänsä paluuta Rose käytti aikansa
tavalla, jonka Jane-täti varmaan olisi hyväksynyt. Herrat puhuivat
monenlaisista asioista, ja hän kuunteli tarkkaavasti painaen
mieleensä mitä kuuli. Hänellä oli hyvä muisti, ja hän toivoi voivansa
käyttää näitä hyödyllisiä tietoja hyväkseen heti kun häntä seuraavan
kerran toruttaisiin tietämättömyydestä.
Hän koetti juuri takoa päähänsä, että Amoy oli yli neljänsadan
kilometrin päässä Hongkongista, kun Fun tuli touhuten takaisin.
Kädessään hänellä oli esine, jota Rose luuli pieneksi miekaksi,
kunnes Fun leväytti sen auki isoksi viuhkaksi. Fun ojensi viuhkan
Roselle lausuen joukon kiinalaisia kohteliaisuuksia, jotka olisivat
kovasti huvittaneet Rosea, jos hän olisi ymmärtänyt ne.
Hän ei ollut koskaan nähnyt sellaista viuhkaa, ja hän tarkasti sitä
innokkaana. Kuvat olivat sikin sokin, mutta juuri se viehätti Rosea.
Tuolla istui upean kirkontornin huipussa suloinen nainen tukassaan
pitkät siniset puikot. Toisessa sievässä kuvassa juoksi joki suoraan
pääovesta komeaan palatsiin ja virtasi savutorvesta pois. Kolmannessa
kiemurteli kummallinen muuri kohti taivaita ja katosi kuin salama
pilviin, ja kaksipyrstöinen lintu istui hautomassa kalastajan pään
päällä, ja vene oli ajautumaisillaan karille kuussa.
Se oli kerrassaan lumoava esine, ja Funin suureksi mielihyväksi
Rose olisi varmaan leyhytellyt sitä koko illan, ellei viuhkasta
lähtevä tuulenpuuska olisi puhaltanut hiuksia Alec-tohtorin silmille.
Säpsähtäen tämä huomasi, että oli jo aika lähteä kotiin.
Niinpä kaunis kalusto pakattiin takaisin laatikkoonsa, Rose kääri
kokoon viuhkan, ja kun tohtori oli sullonut taskuihinsa teepakkauksia
viemisiksi vanhoille tädeille, he lähtivät Funin tervehtiessä
heitä 'kolmesti kumartaen ja yhdeksästi naputtaen', kuten hänen
kotimaassaan tervehdittiin keisaria.
-- Minusta tuntuu tosiaan kuin olisin käynyt Kiinassa, ja minä
varmaan näytänkin siltä, sanoi Rose veneen soluessa ulommaksi
"Radzhan" varjosta.
Siltä hän tosiaan näytti, sillä Wang Lo oli antanut hänelle
kiinalaisen päivänvarjon, Alec-setä oli löytänyt muutamia lyhtyjä
valaistakseen niillä Rosen parvekkeen, iso viuhka oli tytön polvella
ja teekalusto hänen jalkojensa juuressa.
-- Ei hullumpi tapa opetella maantiedettä, vai mitä arvelet? kysyi
Alec-setä.
-- Oikein hauska tapa, ja olen tainnut oppia tänään enemmän Kiinasta
kuin kaikilla koulutunneilla yhteensä. Tähän asti olen tiennyt
Kiinasta vain sen, että sieltä saadaan teetä ja silkkiä ja että
naisilla on pienet jalat. Huomasin Funin katsovan jalkojani, ja
hänestä ne olivat varmaan hirveän isot, sanoi Rose silmäillen
nyrpeänä tukevia kenkiään.
-- Otetaan esille kartta ja maapallo, niin minä näytän missä olen
kulkenut ja kerron niistä seuduista. Silloin me olemme melkein kuin
matkalla.
-- Kun sinä olet noin innostunut matkustamiseen, eikö sinulla ole
täällä hirveän ikävä? Plenty-täti sanoo, että vuoden tai parin
perästä sinä varmasti taas lähdet.
-- Enköhän.
-- Mitäs minä sitten teen? huokasi Rose epätoivoissaan, ja selvästi
ilahtuneena tästä Alec-setä vastasi merkitsevästi:
-- Ensi kerralla otankin pienen ankkurini mukaan. Mitäs arvelet siitä?
-- Ihanko totta?
-- Ihan totta. Rose pomppasi niin että vene keikahti ja se sai tytön
heti rauhoittumaan. Mutta hänen poskensa punoittivat innosta, kun
hän koetti ratkaista, mitä kysyisi ensimmäiseksi niistä sadoista
asioista, jotka pyörivät hänen mielessään. Samassa Alec-setä huomasi
veneen, joka tuli kovalla vauhdilla heidän jäljessään.
-- Katsopas kuinka nuo pojat soutavat! Ota heistä oppia, kun alat
itse opetella käyttämään airoja.
Lähestyvän "Myrskylinnun" miehistönä oli puolisen tusinaa reippaan
näköisiä merimiehiä, joiden sinisissä puseroissa ja vaaleissa
lakeissa koreili joka puolella ankkureita ja tähtiä.
-- Vene tulee aika kyytiä, vaikka soutamassa on vain poikia. Mutta
setä, nehän taitavat olla meidän poikia! Varmasti, nyt näen Charlien
nauravan olkansa yli. Souda, setä, souda! Voi, souda nyt, etteivät he
saa meitä kiinni! huusi Rose niin tohkeissaan, että uusi päivänvarjo
oli pudota mereen.
-- Koetetaan vain. Pitkät voimakkaat aironvedot saivat "Sorean
sotkan" kiitämään niin että aallot kohisivat kokassa.
Pojat yrittivät parastaan, mutta tohtori olisi silti kerinnyt niemeen
ennen heitä, ellei Rose olisi innoissaan kiskaissut peräsinnuoraa
irti, ja juuri kun hän sai sen taas kiinni, tuulenpuuska pyyhkäisi
häneltä hatun päästä.
Se pysäytti kilpasoudun. Sillä välin kun he onkivat hattua, solui
toinen vene airot koholla heidän rinnalleen ja sieltä kuului
riehakasta hälinää.
-- Saitko sinä ravun, setä?
-- En, se oli sinikampela, setä vastasi asettaen vettä tippuvan lakin
tuhdolle kuivumaan.
-- Mitä te olette tehneet?
-- Olimme katsomassa Funia.
-- Mekin tunnemme hänet. Aiomme pyytää häntä näyttämään, kuinka
leijaa oikein lennätetään, kun me emme saa sitä liikkeelle. Eikös Fun
olekin valtavan metka heppu?
-- Ei Fun ole valtava, Fun on pieni.
-- Älkääs naljailko siellä vaan näyttäkää, mitä olette saaneet.
-- Nosta tuo viuhka purjeeksi.
-- Lainaa Keikarille päivänvarjosi, ettei aurinko polta hänen hienoa
nenäänsä.
-- Aiotko sinä järjestää lyhtyjuhlan, setä?
-- En, minä aion järjestää voileipäjuhlan, sillä nyt on teeaika.
Ellei tuo musta pilvi häviä, saadaan kohta myrsky niskaan, ja siksi
on parasta, että tulette kotiin kiireen vilkkaa, muuten äitisi on
levoton, Archie.
-- Joo joo, kippari. Hei, Rose, tule usein vesille, meiltä kyllä opit
kaiken, mitä soutamisesta pitää tietää, kuului Charlien vaatimaton
kutsu.
Sitten veneet erosivat, ja etenevästä "Myrskylinnusta" kajahteli
poikien suosikkilaulu:
-- Oi Timballoo; majan onnekkaan
me saimme seulaan ja purnukkaan!
Yön kaiken me valossa tähtien
pavunvihrein purjein purjehtien
kuulaulua tahtiin kumistimen
näin laulamme viheltäen.
Niin kaukana, kaukana ovat ne maat
missä oudot olennot kohdata saat;
kädet siniset heillä, päät vihreät,
ja he merille seulassa lähtivät.
8