Heti päivällisen jälkeen, ennen kuin Rose oli ehtinyt tutustua
puoleenkaan uutta omaisuuttaan, Alec-tohtori ehdotti, että he
lähtisivät ajelulle ja veisivät ensimmäiset tuomiset tädeille ja
serkuille. Rose oli heti paikalla valmis, varsinkin kun hänen teki
mielensä pukea ylleen valkoinen arabialainen viitta, jonka hän oli
löytänyt matka-arkusta; siinä oli huppu ja tupsuja joka puolella.
Isot vaunut olivat täynnä paketteja, Benin penkille oli
ladottu intiaanien sotanuijia, päällimmäisenä oli kiillotetut
antiloopinsarvet ja jättiläismäinen kiinalainen paperileija.
Paahtunut Alec-setä istui ryhdikkäänä sinisessä puvussaan ja katseli
kiinnostuneena tuttuja seutuja. Rose taas oli kääriytynyt mukavasti
pehmeään viittaansa ja tunsi olevansa kuin itämainen prinsessa, joka
juhlakulussa matkusti maittensa halki.
Kolmessa paikassa heidän vierailunsa oli perin lyhyt. Myra-tädin
katarri oli tavallista pahempi, Clara-tädillä oli talo täynnä
vieraita, ja Jane-täti osoitti niin kiihkeää halua keskustella
Euroopan, Aasian ja Afrikan väestökysymyksistä, tuotteista ja
politiikasta, että Alec-setäkin pelästyi ja lähti tiehensä niin pian
kuin saattoi.
-- Nyt pidetään oikein hauskaa. Toivottavasti pojat ovat kotona,
sanoi Rose huoaten helpotuksesta, kun vaunut vierivät ylämäkeä
Jessie-tädin asunnolle.
-- Minä jätin tämän käynnin viimeiseksi, että pojat ehtisivät
koulusta kotiin. Aivan, tuolla Jamie pitää portilla vahtia; kaikki
seitsemän ovat varmasti täällä -- hehän ovat aina yksissä.
Sillä hetkellä, kun Jamie huomasi lähestyvät vieraat, hän päästi
kimeän vihellyksen, johon kaikuna vastattiin niityltä, talosta ja
tallista, ja joka suunnalta tuli poikia juosten ja huutaen täyttä
kurkkua: -- Hei, Alec-setä! Kuin rosvojoukko he piirittivät vaunut,
ryöstivät kaikki paketit, ottivat huostaansa sotavangit ja veivät
heidät raikuvalla riemulla sisään.
-- Katso äiti! Tässä he nyt ovat, ja tuomisia ihan hirveästi! Tule
katsomaan näitä jännittäviä tavaroita! Nopeasti! kiljuivat Will ja
Geordie repien papereita, katkoen käärenuoria ja heitellen niitä
ympäriinsä, niin että siisti huone oli tuossa tuokiossa mullin mallin.
Jessie-täti juoksi alas myssy vinossa, mutta kasvot niin
aurinkoisina, että tuo lentoon pyrkivä pääkoriste näytti vain
pukevan häntä. Hän tuskin ehti tervehtiä Rosea ja tohtoria, kun
pojat piirittivät hänet, ja jokainen vaati meluten häntä katsomaan
lahjojaan, sillä hänen piti osallistua kaikkeen. Isot sarvet
risteilivät ympärillä kuin valmiina heittämään hänet kattoon;
sotakirveet kalisivat uhkaavasti hänen päänsä päällä, ihmeelliset
esineet, joita oli koottu kaikista maanosista, täyttivät hänen
helmansa, ja seitsemän poikaa puhua pajatti hänelle yhteen ääneen.
Mutta hän nautti siitä, totisesti! Hän istui hymyillen, ihaillen
ja selittäen välittämättä hiukkaakaan hurjasta melusta, joka sai
Rosen tukkimaan korvansa ja Alec-tohtorin uhkaamaan, että hän
häipyisi silmänräpäyksessä, ellei meteli lakkaisi. Uhkaus sai aikaan
hiljaisuuden, ja sillä välin kun setä kuunteli kiitoksia huoneen
toisessa nurkassa, oli tädillä ja Rosella toisessa luottamuksellinen
keskustelu.
-- No, kultaseni, miltä nyt tuntuu? Varmaan paremmalta kuin viikko
sitten?
-- Minä olen oikein onnellinen nyt kun setä tuli. Hän puhuu joskus
omituisesti, mutta hän on reilu ja kiltti, enkä voi olla pitämättä
hänestä, ja painautuen lähemmäksi tätiään Rose kertoi kaikki, mitä
oli tapahtunut, kuvaillen lopuksi hienon laatikkonsa ihastuttavaa
sisältöä.
-- Kuulostaa hauskalta. Mutta Rose, minun täytyy varoittaa sinua
eräästä asiasta: älä anna sedän hemmotella itseäsi pilalle.
-- Mutta tuntuu mukavalta, kun hemmotellaan.
-- Sitä en epäile yhtään; mutta jos sinä vuoden kuluessa kehityt
huonoon suuntaan, niin setä saa siitä moitteet, ja hän tuntee
epäonnistuneensa. Sinäkin olisit siitä varmaan pahoillasi. Setähän
tahtoo tehdä kaikkensa sinun hyväksesi ja pystyykin auttamaan sinua,
ellei hyväsydämisyys johda harhaan hänen arvostelukykyään.
-- Sitä en ole ajatellut. En minä haluakaan tulla hemmotelluksi.
Mutta mitä minun pitäisi tehdä? Rose kysyi levottomasti.
-- Koeta noudattaa valittamatta sedän määräyksiä, rakasta häntä, ole
iloinen ja valmis joskus uhrauksiinkin hänen tähtensä.
-- Minä yritän! Ja jos tulee hankaluuksia, saanko tulla kysymään
sinulta neuvoa? Setä arveli että saisin, ja silloin minun ei
tarvitsisi pelätä.
-- Tule toki, kultaseni. Tässä on paikka, jossa pienet huolet
haihtuvat, olkoon se sinulle äidin syli. Jessie-täti veti kiharaisen
pään olkaansa vasten, ja hänen hellä katseensa osoitti kuinka hyvin
hän tiesi, mitä lääkettä tyttö kipeimmin tarvitsi.
Rosen oli siinä niin suloinen ja hyvä olla, että hän istui aivan
hiljaa, kunnes kuuli pienen äänen sanovan:
-- Äiti, Pumpula varmasti tahtoisi muutamia minun tavaroitani? Rose
on antanut Febelle osan omistaan, ja minusta hän teki siinä kiltisti.
Saanko minäkin antaa Pumpulalle?
-- Kuka on Pumpula? Rose kysyi kohottaen päätään.
-- Minun nukkeni -- haluatko nähdä sen? kysyi Jamie, johon Rosen ja
Feben uusi sisaruussuhde oli vaikuttanut syvästi.
-- Haluan. Minä olen ihan hulluna nukkeihin, mutta älä kerro pojille,
muuten he nauravat minulle.
-- Eivät he minullekaan naura. He leikkivät itsekin minun nukkeni
kanssa vaikka kuinka -- mutta minusta se kuitenkin pitää enimmän. Ja
Jamie juoksi tiehensä noutaakseen lemmikkinsä.
-- Minä toin vanhan nukkeni mukanani. Se on kyllä piilossa, sillä
olen liian iso leikkimään nukeilla, mutta en raski heittää sitä
menemäänkään, Rose tunnusti tädilleen.
-- Tule tänne milloin ikinä tahdot, sillä täällä leikitään yhä
nukeilla, sanoi Jessie-täti hymyillen itsekseen.
Samassa Jamie jo tuli takaisin, ja Rose ymmärsi tädin hymyn. Nukke
olikin suloinen tytön tyllerö, joka tepsutti sisään minkä jaloistaan
pääsi ja porhalsi suoraa päätä makeislaatikolle, sieppasi molemmat
kätensä täyteen ja sanoi nauraen niin että valkoiset hampaat
loistivat:
-- Kaikki Dimmin ja minun, Dimmin ja minun!
-- Tässä on minun nukkeni. Eikös olekin sievä? kysyi Jamie katsellen
ylpeästi lemmikkiään kädet selän takana ja hajasäärin.
-- Hän on todellakin suloinen. Mutta miksi häntä sanotaan Pumpulaksi?
kysyi Rose uuteen leikkikaluun ihastuneena.
-- Koska hän on tuollainen pieni pyöreä pallero, aina liikkeessä ja
pistää nenänsä joka paikkaan; poikien mielestä Pumpula sopii hänelle
mainiosti.
Ja aivan oikein, tarkastettuaan makeislaatikot ahkera vieras jatkoi
tutkimistaan tarttuen kaikkeen minkä käsiinsä sai. Archie sieppasi
tytön käsistä kaiverretut norsunluiset sakkinappulat, joita tämä
imeskeli kuin makeisia. Riisipaperikuvia hän oli rutistanut ja
sullonut pieneen taskuunsa ja lopuksi hän oli vähällä särkeä Willin
saaman strutsinmunan koettaessaan istua sen päälle.
-- Hei Jim, vie se pois, se on pahempi kuin marakatti, emmekä me voi
vahtia sitä täällä, komensi vanhempi veli työntäen tytön Jamielle,
joka otti tämän avosylin vastaan ja varoitti:
-- Teidän on parasta pitää varanne, sillä minä aion ottaa Pumpulan
ottosiskokseni niin kuin Rose Feben, ja silloin saatte kyllä olla
hänelle kilttejä.
-- Pötki siitä kauemmas. Minä annan sinulle häkin, johon saat panna
ottosiskosi jos haluat hänet pitää, sillä tuo tenava on pahempi
kuin paviaani, sanoi Archie ja meni takaisin toisten luo. Mutta
Jessie-täti, joka huomasi myrskyn lähestyvän, ehdotti että Jamie
veisi nuken kotiin, koska se oli vain lainassa ja vierailun oli jo
aika loppua.
-- Minun nukkeni on parempi kuin sinun, eikös olekin? Se osaa
kävellä, puhua, tanssia ja laulaa, eikä sinun nukkesi varmaan osaa.
Vai osaako? kysyi Jamie katsellen ylpeästi Pumpulaansa, joka juuri
lattialla hyppien laulaa sirkutti:
"Pimpula pampula pinkuu,
kitta ja viulu vinkuu..."
Sitten Pumpula lähti Jamien saattamana kotiin ja molemmat pitivät
hirvittävää meteliä puhaltamalla merisimpukan kuoreen.
-- Meidän täytyy riistäytyä irti täältä, Rose, haluan viedä sinut
kotiin ennen auringon laskua. Lähdetkö mukaan ajelulle, Jessie? kysyi
Alec-tohtori, kun musiikki lakkasi kuulumasta.
-- En nyt, kiitos vain. Mutta pojat kyllä mielellään, ellei sinulla
ole mitään sitä vastaan. Ainoastaan portille asti, sisään he saavat
tulla vain lupapäivinä.
Sanat olivat tuskin päässeet Jessie-tädin huulilta, kun Archie
komensi:
-- Huomio, pojat! Saappaisiin ja satulaan, mars!
-- Selvä, kaikui yhdestä suusta, eikä pojista näkynyt enää
jälkeäkään, vain hirvittävä epäjärjestys lattialla.
Ratsastusseurue kiiti mäenrinnettä sellaisella vauhdilla, että
Rose tarrautui setänsä käsivarteen, sillä vanhat lihavat hevoset
laukkasivat minkä jaksoivat sivuilla ja takana kiitävien ratsuponien
ja edessä rätisevien koreiden metsästysrattaiden kiihdyttäminä.
Charlie ja Archie olivat halveksineet shetlanninponeja siitä pitäen,
kun nämä komeat juhlarattaat saatiin kuntoon. Ben istui etupenkillä
ja nautti poikien hurjista hypyistä, ja Rose selitti, että
sirkusjoukkue oli heille sittenkin kaikkein sopivin nimitys.
Kun seurue saapui perille, ratsastajat astuivat satulasta ja
asettuivat sotilaalliseen asentoon kolme kummallekin puolen porrasta
ja Alec-setä auttoi armollisen neidin vaunuista sirosti kuin
hovimies. Samassa pojat kumarsivat hyvästiksi, heittäytyivät Archien
komennon mukaan satulaan ja kiitivät puistokujaa takaisin karjuen
kuin villit.
-- Se oli hienoa, mutta onneksi takanapäin, sanoi Rose astellen ylös
portaita ja keikutti päätään nähdäkseen, miten somat tupsut heiluivat.
-- Minä annan sinulle ponin, kunhan vähän vahvistut, tohtori lupasi
katsellen tyttöä hymyillen.
-- Hui, minä en uskaltaisi ikinä ratsastaa tuommoisella kamalalla
villipedolla! Nehän mulkoilevat kauheasti ja laukkaavat niin
hurjasti, että kuolisin pelosta, parahti Rose ristien kauhusta
kätensä.
-- Oletko sinä pelkuri?
-- Hevosten suhteen minä olen.
-- Ei sitten puhuta siitä enää. Tulehan nyt katsomaan minun uutta
huonettani. Ja hän johdatti tytön yläkertaan.
Astellessaan jäljessä Rose muisti Jessie-tädille antamansa lupauksen
ja katui, että oli niin päättävästi vastustanut setää. Vielä
enemmän asia kangersi häntä viittä minuuttia myöhemmin -- ja sieti
kangertaakin.
-- Katselehan nyt ympärillesi ja sano mitä tästä pidät, sanoi
Alec-tohtori avaten oven ja päästäen Rosen edellään sisään. Molemmat
näkivät Feben rientävän rikkalapioineen takaportaita alas.
Rose astui keskelle huonetta, seisoi siinä hiljaa ja tuijotti
ympärilleen, ja kuta kauemmin hän katseli, sitä enemmän hänen
silmänsä alkoivat loistaa, sillä kaikki oli muuttunut perin pohjin.
Tämä huone oli rakennettu kirjaston yläpuolelle aivan kuin
tyydyttämään jotakin oikkua, eikä sitä ollut käytetty vuosikausiin
muulloin kuin joulunseutuun, jolloin vanha talo oli tulvillaan
vieraita. Siinä oli kolme ikkunaa. Itäisestä avautui näköala
lahdelle, eteläisen puolella hevoskastanjat huojuttivat vihreitä
latvojaan ja läntisestä näki kukkulat ja auringonlaskun.
Iltarusko purppuroi lännen taivaan ja täytti huoneen hohteellaan.
Meren loiskinta kuului hiljaisena, ja punarinta sirkutti hyvää yötä
vasta lehteen puhjenneissa puissa.
Tämän Rose näki ja kuuli ensimmäiseksi. Sitten vasta hänen silmänsä
alkoivat lähemmin tarkastella huonetta, joka oli ollut kolkosti
verhoiltu, hiljainen ja juhlallinen, mutta uhosi nyt valoa ja lämpöä
ja yksinkertaista ylellisyyttä.
Lattian peitti intialainen matto, sinne tänne oli levitetty
iloisia ryijyjä, avarassa takassa paloi iloinen valkea, että kauan
asumatta olleen huoneen ilma kuivuisi ja puhdistuisi. Huoneessa
oli bambusohvia ja tuoleja, nurkkauksissa sirot pienet pöydät ja
niillä kaikenlaista tavaraa: tuossa oli ihana ompelukori, tuolla
taas kirjoja, jotka tuntuivat tutuilta, ja tuolla kirjoitusvälineet.
Vuodekomerossa oli kapea valkoinen sänky, jonka yläpuolella
riippui kaunis madonnan kuva. Japanilaisen kaihtimen takaa näkyi
marmoripöytä, jolla oli somat sinivalkoiset pesuastiat, ja vähän
syrjemmällä oli iso kylpyamme. Naulassa riippui pehmeitä pyyhkeitä ja
Rosen pään kokoinen pesusieni.
-- Setä varmaan rakastaa kylmää vettä kuin sorsa, Rose ajatteli ja
häntä värisytti.
Sitten hänen katseensa osui pieneen kaappiin, jonka puoliavoimesta
ovesta näkyi laatikoita, hyllyjä ja kaikenlaisia houkuttelevia
lokeroita.
-- Tuolla olisi mainioita säilytyspaikkoja minun uusille
tavaroilleni, hän ajatteli eikä voinut olla kummastelematta, mitä
setä mahtoi säilyttää tuossa aarrekammiossa. Ja seuraavassa hetkessä
hän pysähtyi ihastuneena pukeutumispöydän eteen.
Sen yläpuolella riippui pyöreä vanhanaikainen peili, jonka
yläreunassa istui kullattu kotka. Lintu piti nokassaan sinistä
silkkinauhaa, jolla kahta puolen laskeutuvat musliiniverhot oli
sidottu kiinni. Pöytä oli täynnä pikku tavaraa: norsunluupäisiä
harjoja, pari siroa hopeista kynttilänjalkaa, posliininen
tulitikkujen pidin, pieniä sieviä rasioita. Mutta kaikkein
ihmeellisin oli pullea sininen silkkityyny, jonka ympäri kiersi
soma kultahelainen koriste ja jonka nurkissa oli vaaleanpunaiset
ruusunnuput.
Rosea viehätti erityisesti tämä tyyny, mutta myös koko pöytä, ja hän
ajatteli hymyillen itsekseen:
-- Onpas setä aikamoinen keikari, sitä ei olisi ikinä uskonut!
Samassa setä aukaisi suuren vaatekaapin ja sanoi huolettomasti
huitaisten:
-- Miehet tarvitsevat paljon tilaa pikku kapineilleen. Luuletko että
tämä riittää minulle?
Rose kurkisti sinne ja säpsähti, vaikka siellä oli juuri sellaista
tavaraa kuin vaatekaapissa tavallisesti on -- vaatteita, kenkiä,
laukkuja ja lippaita. Niin, mutta vaatteet olivat pieniä mustia
ja valkoisia mekkoja; pienet sievät kengät, jotka siellä olivat
rivissä, eivät olleet koskaan olleet Alec-sedän jalassa; vihreästä
nauhalippaasta pisti esille harmaa harso, ja -- kas! ovessa riippui
Rosen ikioma tilkkupussi, jonka toisessa nurkassa oli reikä. Hän
silmäsi ympäri huonetta ja ymmärsi, miksi se oli tuntunut liian
hennolta miehen huoneeksi, miksi hänen omat testamenttinsa ja
rukouskirjansa olivat pöydällä vuoteen vieressä ja mitä ruusunnuput
sinisen tyynyn nurkissa tarkoittivat. Varmuutena hänelle välähti,
että koko tämä pieni paratiisi oli hänen, ja tietämättä, kuinka
oikein ilmaisi kiitollisuutensa, hän heittäytyi setänsä kaulaan ja
sanoi kiihkeästi:
-- Setä kulta, sinä olet ihan liian hyvä minulle! Minä teen mitä
ikinä käsket, ratsastan villeillä hevosilla, otan jääkylmiä kylpyjä,
syön pahanmakuisia ruokia ja vaatteet saavat roikkua ylläni kuin
säkki, sillä minä olen äärettömän kiitollinen sinulle tästä ihanasta
huoneesta!
-- Pidätkö sinä siitä? Mutta miksi sinä arvelet, että se on sinun?
kysyi Alec-tohtori näyttäen tyytyväiseltä vetäessään ihastuneen
veljentyttärensä polvelleen.
-- Minä en arvele vaan tiedän, että se on minun, vaikka en ole sitä
lainkaan ansainnut. Näen sen sinun silmistäsi. Jessie-täti sanoi,
että minä en saa antaa sinun hemmotella itseäni. Minusta tuntuu, että
tämä on hemmottelua... ja ehkä -- voi kuitenkin! -- ehkä minun ei
ollenkaan pitäisi saada tätä kaunista huonetta! Rose koetti näyttää
kyllin sankarilliselta luopuakseen siitä, jos niin olisi parasta.
-- Siitä minä vielä torun Jessie-rouvaa, sanoi tohtori koettaen
rypistää otsaansa, vaikka hänen rehellinen sielunsa myönsi että käly
oli oikeassa. Sitten hän hymyili herttaista hymyään, joka kirkasti
kuin päivänpaiste hänen ruskeat kasvonsa, kun hän jatkoi:
-- Tämä kuuluu hoitomenetelmiini. Sinun täytyy asua täällä,
että voisit nauttia kolmea lääkettäni parhaalla ja mukavimmalla
tavalla. Paljon aurinkoa, raitista ilmaa ja kylmää vettä; mieluisa
ympäristö ja myös työtä joka päivä. Febe näyttää sinulle, kuinka
pidät huoneesi kunnossa -- hän on sinun pikku apulaisesi ja samalla
ystäväsi ja opettajasi. Tuntuuko tämä kaikki sinusta vaikealta ja
vastenmieliseltä?
-- Ei, tohtori, vaan oikein miellyttävältä, ja minä koetan olla hyvä
potilas. Mutta ei kai näin ihanassa huoneessa kukaan voi olla sairas,
Rose sanoi onnesta huoaten.
-- Sinä taidat pitää minun rohdoistani enemmän kuin Myra-tädin
lääkepulloista etkä heitäkään niitä ikkunasta ulos.
7