Ensimmäinen ihminen, jonka Rose seuraavana aamuna tapasi tullessaan
pikari kädessään huoneestaan, oli Alec-setä. Tämä seisoi vastapäisen
oven kynnyksellä ja näytti huolellisesti tarkastelevan huonetta.
Kuullessaan Rosen askelet hän kääntyi ympäri ja kysyi hyräillen
vanhaa laulua:
-- Minnekä matkalla oot, neiti pieni?
-- Lypsylle, herra, käy aamuin tieni, vastasi Rose pikaria
heilutellen, ja sitten molemmat puhkesivat nauruun.
Ennen kuin kumpikaan ehti sanoa mitään, pisti kauempaa eräästä
ovesta esiin niin iso koristeltu yömyssy, että koko pää näytti
kaalinkerältä, ja kummastunut ääni huudahti:
-- Mitä maailmassa te puuhaatte näin varhain?
-- Viritämme kurkkuamme päivää varten, rouvaseni. Sanopas, täti
kiltti, voinko minä saada tämän huoneen?
-- Ota minkä haluat, kunhan et ota siskon huonetta.
-- Kiitos! Ja saanko penkoa ullakon ja aitat kalustaakseni sen
mieleni mukaan?
-- Saat kääntää vaikka koko talon ylösalaisin, kunhan vain pysyt
täällä.
-- Siinä vasta lupaus! Kyllä minä pysyn. Tässä on minun pieni
ankkurini, ja tällä kertaa saat minusta kyllä enemmän kuin
tarpeeksesi.
-- Se on mahdotonta. Pane takki päällesi, Rose. Äläkä sinä väsytä
häntä liiaksi kujeillasi, Alec. Tulen, tulen, siskoseni! Ja
kaalinkerä hävisi äkkiä näkyvistä.
Ensimmäinen lypsy-yritys oli hullunkurista katseltavaa; mutta monen
säikähdyksen ja turhan yrityksen perästä Rosen onnistui täyttää
pikarinsa. Tosin Ben piti kiinni Mansikin huiskivasta hännästä
ja Alec-setä katsoi, ettei se päässyt puskemaan pientä lypsäjää.
Varovaisuustoimenpiteet kävivät hieman Rosen kunnialle.
-- Mutta sinähän näytät olevan viluissasi tuon naurun jälkeenkin,
sanoi tohtori, kun he tulivat navetasta. -- Juoksepas reippaasti
puutarhan ympäri, että saat poskesi punoittamaan.
-- Minä olen liian iso juoksemaan; neiti Power sanoi, ettei minun
ikäisteni nuorten neitien enää sovi juosta, sanoi Rose pikkuvanhasti.
-- Minä otan itselleni oikeuden olla eri mieltä kuin opettajasi,
ja lääkärinäsi minä suorastaan käsken sinun juosta. Mars matkaan
vain! tohtori sanoi, ja hänen ilmeensä ja asentonsa olivat niin
päättäväiset, että Rose lähti minkä jaloistaan pääsi.
Haluten tehdä sedälle mieliksi tyttö lensi aika vauhtia puutarhan
ympäri, ennen kuin palasi sedän viereen rappusille ja heittäytyi
läähättäen porraskivelle posket yhtä punaisina kuin hartioillaan
oleva huivi.
-- Hyvin tehty, tyttö; osaat sinä vielä käyttää jalkojasi, vaikka
oletkin nuori neiti. Vyösi vain on liian kireällä; avaa se, että voit
hengittää kunnolla läähättämättä.
-- Ei se ole kireällä, minä voin hengittää ihan mainiosti, Rose
väitti koettaen rauhoittua.
Mutta setä nosti hänet pystyyn ja avasi uuden vyön, josta Rose oli
kovin ylpeä. Sillä hetkellä kun solki aukesi, vyö hellitti monta
senttiä ja Roselta pääsi syvä huokaus, joka puhui päinvastaista kuin
hänen sanansa.
-- En minä tiennytkään, että se oli noin tiukka! Ei se tuntunut
yhtään kireältä. Tietysti se kiristää, kun minä puuskutan näin
kauheasti; mutta harvoinhan minä juoksen, selitti Rose ihan nolona
paljastuksesta.
-- Sinä käytät keuhkojasi vain puolella teholla, sen takia voit pitää
noin luonnotonta kapinetta tuntematta sen kiristävän. On siinäkin
järkeä -- puristaa nyt pieni hento vyötärö teräs- ja nahkakahleisiin,
kun sen pitäisi vapaasti kasvaa ja kehittyä, sanoi Alec-tohtori
katsellen ankarasti vyötä ja siirsi solkea monta reikää eteenpäin
Rosen salaiseksi mielipahaksi, sillä tyttö oli ylpeä hoikasta
vartalostaan ja iloitsi joka päivä siitä, ettei ollut yhtä pyylevä
kuin entinen koulutoverinsa Luly Miller, joka turhaan koetti pitää
kilojaan kurissa.
-- Sehän putoaa, jos se pannaan noin höllälle, Rose sanoi huolissaan.
-- Eikä putoa, kun hengität kunnollisesti. Ja kun vyö alkaa tässä
reiässä kiristää, panemme sen seuraavaan, kunnes vyötärösi on yhtä
vahva kuin kreikkalaisten Heben, nuoruuden jumalattaren, muistathan.
Nykymuoti on iljettävää!
-- Voi, miltä se nyt näyttää! mankui Rose ja katseli halveksien
väljää vyötään, joka roikkui hänen ohuella vyötäröllään. -- Se häviää
vielä, ja silloin minulla on paha mieli, sillä se on kaunis ja
maksoikin paljon. Haista, kuinka hyvälle se tuoksuu.
-- Jos kadotat sen, saat minulta paremman. Pehmeä silkkivyö sopii
sinunlaisellesi sievälle tytölle paremmin kuin tällainen raudoitettu
haarniska. Ja minulla on tavaroitteni joukossa melkein loputon
varasto italialaisia silkkejä ja turkkilaisia vöitä. Kas niin, eikös
vaan tunnukin paljon paremmalta? Ja tohtori nipisti hiljaa poskea,
jolle äkkiä oli ilmestynyt ujo hymy.
-- Se on ihan typerää, mutta tahtoisin niin mielelläni tietää, olenko
minä... Rose pysähtyi punastuen ja painoi häpeissään päänsä alas, --
olenko minä mielestäsi sievä.
Tohtori oli purskahtaa nauruun, mutta sanoi kuitenkin vakavasti:
-- Rose, oletko sinä turhamainen?
-- Kyllä kai minä olen, vastasi nöyrä ääni hiusverhon takaa.
-- Se on paha vika, tohtori huokasi masentuneen näköisenä.
-- Minä tiedän sen ja koetan päästä siitä; mutta ihmiset kehuvat
minua, enkä voi olla olematta siitä hyvilläni, sillä en todellakaan
luule olevani vastenmielisen näköinen.
Viimeiset sanat ja hullunkurinen ääni olivat todellakin liikaa
tohtorille. Hän purskahti vakavuudestaan huolimatta äänekkääseen
nauruun, ja Rose huokasi helpotuksesta.
-- Minä olen kanssasi samaa mieltä, ja jotta sinä olisit vielä
vähemmän vastenmielisen näköinen, sinun täytyy kehittyä yhtä
kauniiksi tytöksi kuin Febe.
-- Febe! Rose näytti niin hämmästyneeltä, että sedältä oli uudestaan
päästä nauru.
-- Niin, Febe; sillä hänellä on eräs ominaisuus, joka sinulta
puuttuu: hän on terve. Jos te herttaiset pikku tyhmyrit
ymmärtäisitte, mitä todellinen kauneus on, niin ette kuristaisi
ettekä nälkiinnyttäisi itseänne kalpeiksi raukoiksi. Terve sielu
terveessä ruumiissa on täydellisintä kauneutta niin miehessä kuin
naisessakin. Ymmärrätkö mitä minä tarkoitan?
-- Ymmärrän, setä, vastasi Rose aika nolostuneena siitä, että häntä
oli verrattu köyhäintalosta tulleeseen tyttöön. Se pisti kipeästi, ja
hän ilmaisi sen sanomalla äkkiä:
-- Sinä kai tahtoisit nähdä minun lakaisevan ja pesevän ja käyvän
vanhassa ruskeassa mekossa hihat käärittyinä kuten Febe?
-- Oikein mielelläni, jos vain pystyisit tekemään työtä yhtä hyvin
kuin hän ja jos sinulla olisi yhtä voimakkaat käsivarret. En ole
aikoihin nähnyt niin kaunista näkyä kuin tänä aamuna, kun Febe pesi
pyykkiä kädet kyynärpäihin asti saippuavaahdossa ja lauloi kuin
mustarastas.
-- Sinä olet varmasti kummallisin mies auringon alla, oli kaikki mitä
Rose keksi sanoa saatuaan tällaisen todistuksen sedän huonosta mausta.
-- Et tiedä vielä alkuunkaan kuinka kummallinen minä voin olla,
tohtori sanoi, ja hänen ilmeensä oli niin ilkikurinen, että Rose
oikein ilahtui kun aamiaiskello soi. Hän tunsi paljastaneensa jo
liiankin selvästi, miten pahan kolauksen hänen turhamaisuutensa oli
saanut.
-- Sinun laatikkosi on avattuna Peace-tädin huoneessa. Voit myllertää
siellä mielin määrin hänenkin ilokseen; minä aion kierrellä
aamupäivän ympäri taloa ja laittaa huoneeni kuntoon, sanoi Alec-setä,
kun he nousivat aamiaispöydästä.
-- Enkö minä saisi auttaa sinua? Rose kysyi.
-- Ei, kiitos vain. Minä lainaan Feben vähäksi aikaa, jos täti voi
tulla toimeen ilman häntä.
-- Kaikella muotoa, totta kai. Taidat tarvita minuakin. Annan
vain ohjeet päivällistä varten, sitten olen valmis auttamaan, ja
Plenty-täti touhotti matkoihinsa innoissaan ja tulvillaan hyvää
tahtoa.
-- Kyllä setä saa vielä huomata, että minä osaan sellaistakin, mihin
Febe ei pysty, ajatteli Rose kun hän niskojaan nakellen riensi
Peace-tädin ja kauan kaivatun laatikkonsa luo.
Jokainen tyttö voi helposti kuvitella, kuinka suurenmoista oli
sukeltaa tuohon rikkauksien mereen ja onkia sieltä kaunis esine
toisensa jälkeen, kunnes ilmassa leijui myskin ja santelipuun tuoksu,
huone oli täynnä kirjavia värejä ja Rose haltioissaan ilosta. Hän
antoi sedälle anteeksi kaurapuuron nähdessään ihanan norsunluisen
ompelurasian ja alistui vyönsä roikkumiseen löytäessään nipun
kauniita silkkivöitä, värikkäitä kuin sateenkaari, ja kun laatikon
syvyyksistä nousi muutamia sieviä hajuvesipulloja, hän unohti
kokonaan, että setä piti Febeä kauniimpana kuin häntä.
Alec-tohtori oli sillä välin ottanut Plenty-tädin lupauksesta vaarin
ja kääntänyt todella talon ylösalaisin. Vihreässä kamarissa tapahtui
täydellinen mullistus, tummat silkkiverhot käärittiin kasaan ja Febe
sai viedä ne pois; kamiina katosi Benin olalla kellariin; ja kolmen
kantajan saattamana matkusti suuri sänky ullakolle. Plenty-täti kulki
lakkaamatta varastohuoneen, lääke- ja liinavaatekaappiensa väliä, ja
asiain käänne näytti samalla kertaa ihmetyttävän ja huvittavan häntä.
Rose ei ehtinyt tarkoin seurata Alec-tohtorin kummallisia toimia,
mutta milloin hän vain kohotti katseensa arkustaan ja vilkaisi
ympärilleen, hän näki setänsä harppovan edestakaisin tuoden päänsä
päällä milloin mitäkin: bambutuolia, omituista japanilaista
kaihdinta, paria ryijyä ja lopuksi isoa kylpyammetta.
-- Siitä mahtaa tulla merkillinen huone, sanoi Rose istahtaessaan
lepäämään ja nauttimaan ihanista tavaroistaan.
-- Sinä varmaan pidät siitä, vastasi Peace-täti hymyillen ja
kohottaen katseensa kauniista kuviosta, jota parhaillaan ompeli
sinisellä silkillä valkoiseen musliinikankaaseen.
Rose ei nähnyt hymyä, sillä samassa setä pysähtyi ovelle ja Rose
tanssi häntä vastaan kasvot loistaen.
-- Katsopas minua! Katso minua, setä! hän riemuitsi. -- Minä olen
niin upea, etten tunne itseäni. Olen tainnut pukea nämä tavarat
päälleni vähän hassusti, mutta minä pidän niistä kauheasti!
-- Sinä näytät korealta kuin papukaija, ja tekee sydämelle hyvää
nähdä pienen tumman varjon muuttuneen sateenkaareksi, Alec-setä sanoi
katsellen iloisena säteilevää tyttöä.
Ja mielessään hän ajatteli, että tämä näky tarjosi silmälle sittenkin
enemmän iloa kuin Febe pesusoikkonsa ääressä, sillä Rose oli pistänyt
tulipunaisen fetsin päähänsä, sitonut uumilleen monta koreata
vyötä, heittänyt ylleen kirjotun silkkitakin, jonka selästä loisti
kultainen aurinko, edessä paistoi hopeinen kuu ja hihoja koristivat
erikokoiset tähdet. Turkkilaistohvelit komeilivat hänen jalassaan ja
kaulassa riippui meripihkasta, koralleista ja kullasta sommiteltuja
kaulanauhoja. Toisessa kädessään tytöllä oli hajuvesipullo ja
toisessa hyvälle tuoksuva rasia täynnä ihania itämaisia makeisia.
-- Minä olen kuin tyttö Tuhannen ja yhden yön saduista ja odotan
vain, milloin löydän taikamaton tai ihmeellisen talismaanin. En
ymmärrä, miten voin koskaan kylliksi kiittää sinua kaikista näistä
ihanista tavaroista, Rose sanoi ja lakkasi tanssimasta aivan kuin
kiitollisuuden velka olisi äkkiä musertanut hänet.
-- Minäpä sanon miten. Pane pois tuo musta pukusi, sinunlaisesi tytön
ei tarvitse pitää sitä näin pitkään, ja pukeudu näihin värikkäisiin
kankaisiin, joita toin sinulle. Se virkistää mieltäsi ja tuo eloa
tähän hiljaiseen taloon. Vai mitä, täti?
-- Olet aivan oikeassa. Hyvä ettei Roselle ruvettu vielä ompelemaan
kevätpukuja, sillä Myran mielestä hänen ei sopisi käyttää kirkkaampia
värejä kuin sinipunaista, mutta lila tekee lapsen liian kalpeaksi.
-- Antakaa vain minun selittää neiti Hemmingille, miten nämä puvut
ommellaan. Saatte ihmeeksenne nähdä, kuinka paljon minä tiedän
tupsureunusteista, hihojen rypytyksistä ja helmojen poimuista, sanoi
tohtori katsellen tuntijan silmin vaateläjää, jossa oli verkaa,
silkkiä ja musliinikankaita.
Peace-täti ja Rose nauroivat niin, ettei tohtori saanut tilaisuutta
näyttää pitemmälti tietojaan.
-- Tuollainen nauru saa vyösi pian kiristämään, Alec-setä sanoi
Roselle hyväntuulisesti. -- Naura sinä vain, minä palaan takaisin
työhöni, muuten se ei joudu koskaan valmiiksi.
-- En voinut olla nauramatta. Nuo poimut ja rypytykset kuulostivat
niin hullunkurisilta, sanoi Rose palaten laatikolleen. Totta puhuen,
Peace-täti, hän jatkoi vakavasti, minulla ei pitäisi olla näin paljon
kauniita tavaroita. Voisinkohan minä antaa muutamia näistä Febelle?
Setä ei varmaan pahastuisi siitä.
-- Ei varmaankaan, mutta eivät ne sovi Febelle. Anna hänelle
sellaisia pukuja, joita et enää käytä, niin koetetaan korjata ne
hänelle sopiviksi, vastasi Peace-täti siihen levollisen järkevään
sävyyn, jota ihminen ei koskaan tahdo sietää, kun hän on haltioissaan
omasta hyväntahtoisuudestaan.
-- Mieluummin antaisin hänelle uusia, sillä hän taitaa olla
vähän ylpeä eikä ehkä välitä vanhoista vaatteista. Jos hän olisi
minun sisareni, silloin se kyllä kävisi, mutta hän ei ole, ja
se tekee asian vaikeaksi. Mutta minäpä tiedän: minä otan hänet
ottosisarekseni! Ja tuuma sai Rosen säteilemään ilosta.
-- Pelkään pahoin, ettei se käy laillisesti päinsä ennen kuin
olet täysi-ikäinen. Mutta saathan ainakin nähdä pitääkö hän
suunnitelmastasi. Ja joka tapauksessa voitte olla hyviä ystäviä,
sillä me olemme kaikki sisaria keskenämme ja meidän on autettava
toisiamme.
Peace-täti katsoi Roseen niin sydämellisesti, että tyttö halusi
järjestää asian heti paikalla ja riensi keittiöön juuri sellaisena
kuin oli.
Febe kiillotti parhaillaan vanhaa vaskista takanristikkoa niin
uutterasti, että säpsähti kuullessaan huudahduksen:
-- Haista tuota, maista tätä ja katso minua!
Febe veti nenäänsä ruusun tuoksua, purra rauskutti karamellia,
joka pistettiin hänen suuhunsa ja katseli silmät pyöreinä pientä
ilmestystä, joka pyrähteli huoneessa kuin kirjava papukaija.
-- Voi taivas miten korea sinä olet! hän sai vain sanotuksi ja löi
likaiset kätensä yhteen.
-- Minulla on kasoittain ihania tavaroita yläkerrassa ja minä
näytän ne kaikki sinulle. Olisin jakanut ne kanssasi, mutta täti
arvelee, ettet voisi käyttää niitä, ja siksi antaisin sinulle jotain
muuta, ethän pahastu? Sillä katsos, minä tahtoisin ottaa sinut
ottosiskokseni ihan kuin sadun Arabella. Eikö se olisi hauskaa?
-- Voi, Rose, oletko kadottanut järkesi?
Ei ihme että Febe kysyi noin, sillä Rosen puhe tuli yhtenä ryöppynä
eikä hän ehtinyt innoissaan selittää tarkoitustaan, ja kaiken
lisäksi hän näytti perin omituiselta kirjavissa vaatteissaan. Mutta
huomattuaan Feben hämmästyksen tyttö malttoi mielensä ja sanoi
herttaisen vakavasti:
-- Ei ole oikein, että minulla on niin paljon ja sinulla niin
vähän, ja minä tahdon olla sinulle yhtä kiltti kuin jos olisit
sisareni, sillä Peace-täti sanoo, että me olemme kaikki sisaria
keskenämme. Minä ajattelin, että olisi mukavampaa, jos ottaisin sinut
ottosiskokseni niin hyvin kuin tämän ikäisenä voin. Suostuthan siihen?
Rosen ihmeeksi Febe istahti lattialle, kätki kasvonsa esiliinaansa
eikä vähään aikaan puhunut yhtään sanaa.
-- Voi kauhistus, nyt hän pahastui enkä tiedä mitä tehdä! Rose
ajatteli lannistuneena.
-- Suo anteeksi, Febe, en minä tahtonut loukata sinua, toivottavasti
et luule... hän änkytti sovittaakseen loukkauksen heti paikalla
mikäli mahdollista.
Mutta samassa Febe yllätti hänet toistamiseen. Tämä otti esiliinan
silmiltään, hän hymyili vaikka silmät olivat täynnä kyyneliä, kietoi
molemmat kätensä Rosen ympärille ja sanoi yhtaikaa nauraen ja itkien:
-- Sinä olet maailman kultaisin tyttö ja saat tehdä minulle mitä
ikinä haluat.
-- Sittenhän sinä pidit minun suunnitelmastani? Etkö itkenytkään
siksi, että arvelit minun yrittävän olla armollinen ja suojeleva? En
minä tarkoittanut olla sellainen, vakuutti Rose ilahtuneena.
-- Tietysti minä pidän siitä. Minä itkin vain siksi, ettei kukaan
ole ikinä ollut minulle niin ystävällinen. Sinä saat olla suojeleva
ja tehdä mitä tahansa, minä en pahastu, Febe sanoi kiitollisuuden
puuskassa, sillä sanat "me olemme kaikki sisaria" painuivat
unohtumattoman syvälle hänen mieleensä.
-- No se on hyvä! Leikitään nyt, että minä olen hyvä hengetär tai
paremminkin haltijakummi, joka tuli savupiipusta, ja sinä olet
nyt Tuhkimo ja sanot mitä haluat, sanoi Rose koettaen esittää
kysymyksensä niin hienotunteisesti kuin suinkin.
Febe ymmärsi sen kyllä, sillä hän oli älykäs ja teräväsilmäinen tyttö.
-- En minä tarvitse kerrassaan mitään. Kunpa vain osaisin kiittää
sinua kaikesta hyvästä, mitä olet minulle tehnyt, hän sanoi
hieraisten pois kyynelen, joka kovin arkisesti vieri pitkin hänen
nenänvarttaan.
-- Kiittää! Enhän minä vielä ole tehnyt muuta kuin antanut vähän
makeisia. Tässä on lisää, syö niitä ja mieti, mitä voisin tehdä.
Minun täytyy nyt mennä laittamaan kaikki kuntoon. Hei, äläkä unohda
että olen ottanut sinut sisarekseni.
-- Sinä olet antanut minulle paljon parempaa kuin makeiset, enkä
koskaan unohda sitä.
Ja pyyhittyään käsistään hiilenpölyn Febe tarttui Rosen ojennettuun
käteen ja puristi sen karkeitten käsiensä väliin. Ja kun hän katseli
vieraansa jälkeen, hänen mustista silmistään säteili kiitollisuutta,
joka teki katseen sydämelliseksi ja loistavaksi.
6