TÄDIT

Koko päivällisen ajan Rose tunsi, että kohta alettaisiin keskustella

hänestä, ja hän tiesi hetken koittaneen, kun Plenty-täti kuiskasi

vierashuoneeseen siirryttäessä:

-- Juoksepa vähäksi aikaa Peace-tädin luo. Hän kuuntelee levätessään

mielellään, kun luet ääneen. Meillä on täällä asioita pohdittavana.

Rose totteli, ja Peace-tädin luona vallitsi niin hiljainen ja

rauhallinen tunnelma, että tytön kuohuvat tunteet tyyntyivät pian.

Ja hän oli tietämättään tosiaan lohtuna tälle vanhalle, väsyneelle

naiselle, joka sai vuodesta vuoteen nöyrästi odottaa kärsimystensä

loppumista.

Rose tunsi hänen elämänsä surullisen tarinan, ja se loi lumoavaa

hohdetta tämän isotädin ympärille, jota Rose jo oli oppinut

rakastamaan. Kun Peace oli kahdenkymmenen, hänen piti mennä

naimisiin; kaikki oli valmiina, hääpuku riippui naulassaan, kukkaset

odottivat, onnen hetki oli ovella. Silloin tuli järkyttävä sanoma,

että sulhanen oli kuollut. Kaikki ajattelivat, että hentoinen Peace

kuolisi myös surusta, mutta hän kesti menetyksen urhoollisesti,

heitti pois morsiuspuvun ja aloitti elämänsä uudelleen. Hän oli

kaunis, hiljainen nainen, hiukset valkoiset kuin lumi. Hän ei

käyttänyt pukunaan mustaa, vaan pehmeitä, vaaleita värejä aivan kuin

valmiina vihille.

Kolmekymmentä vuotta hän oli elänyt hiljalleen kuihtuen. Hän oli

ollut ystävällinen ja ahkera ja seurannut kiinnostuneena kaikkea mitä

perheessä tapahtui. Erityisesti hän oli ollut ympärillään kehittyvien

nuorten tyttöjen neuvonantaja ja ystävä. Peace-tätiä ympäröivä

ilmapiiri viihdytti ja rauhoitti jokaista, joka tuli hänen lähelleen.

Plenty-täti oli hänen täydellinen vastakohtansa, pyöreä, terve

vanha neiti, jolla oli valpas katse, vilkas kieli ja posket kuin

talviomenat. Hän oli aina liikkeessä, jutteli ja puuhasi kuten kelpo

Martta ainakin. Usein hän vaivasi itseään tämän maailman murheilla,

mutta oli pohjimmaltaan kuitenkin onnellinen.

Rose oli oikeassa. Hänen istuessaan lukemassa virsiä Peace-tädille

toiset tädit istuivat alhaalla keskustelemassa varsin avomielisesti

tytön pikku persoonasta.

-- No, Alec, mitä pidät holhokistasi? aloitti Jane-täti, kun he

olivat istuutuneet ja Mac-setä vetäytynyt nurkkaan torkahtaakseen

päivällisen jälkeen.

-- Tietysti pitäisin tytöstä enemmän, jos olisin saanut huolehtia

hänestä pienestä pitäen, ainakin olisi ollut helpompi aloittaa.

George-parka vietti niin yksinäistä elämää, että lapsi on kärsinyt

siitä monessa suhteessa, ja isän kuoleman jälkeen tytön kasvatus

tuntuu olleen vieläkin kehnompaa hänen tämänhetkisestä kunnostaan

päätellen.

-- Rakas poika, me teimme voitavamme odotellessamme sinua kotiin.

Minä olin kyllä aina sitä mieltä, ettei George osannut kasvattaa

tyttöä, ja sanoinkin sen hänelle, mutta hän ei siitä paljon

piitannut, ja tässä sitä nyt ollaan, kun lapsiparka on meidän

käsissämme. Minä puolestani tunnustan, etten tiedä mitä hänelle

tehdä. Hän on kuin jokin niistä kummallisista linnuista, joita

sinä ennen toit matkoiltasi. Ja Plenty-täti ravisti neuvottomana

päätään, niin että kaikki purppuranväriset ruusukkeet, joita oli

kuin krookuksen kukkia vieri vieressä hänen päähineessään, joutuivat

vilkkaaseen liikkeeseen.

-- Jos minun neuvoani olisi seurattu, Rose olisi yhä siellä

erinomaisessa opistossa, jonne hänet toimitin. Mutta Plenty-tädin

mielestä tyttö oli otettava sieltä pois, koska hän ei viihtynyt, ja

tulonsa jälkeen hän on vain laiskotellut. Joutilaisuus on pahinta

tuollaiselle kivulloiselle ja hemmotellulle tytölle kuin Rose, sanoi

Jane-rouva ankarasti.

Hän ei voinut antaa anteeksi vanhoille neideille, kun nämä olivat

suostuneet Rosen innokkaisiin pyyntöihin, niin että tyttö oli saanut

jäädä odottamaan holhoojansa tuloa ennen kuin aloittaisi uuden

lukukauden tuossa erinomaisessa opinahjossa, jossa moni kelpo nainen

oli saanut kasvatuksensa.

-- Minusta se ei alunperinkään ollut sopiva koulu lapselle, joka

on lähtenyt hyvistä oloista -- niin, rikkaalle perijättärelle,

sillä sehän Rose nyt joka tapauksessa on. Onhan se kieltämättä hyvä

koulu sellaisille tytöille, joiden täytyy omalla työllään hankkia

toimeentulonsa; mutta Roselle riittää vuosi tai pari jossakin

uudenaikaisessa opistossa, jotta hän sitten kahdeksantoistavuotiaana

voisi arvonsa mukaisesti astua seuraelämään, sanoi Clara-täti,

joka aikoinaan oli ollut ihailtu kaunotar ja oli vielä nytkin

hyvännäköinen nainen.

-- Herra nähköön, kuinka lyhytnäköisiä te kaikki olette laatiessanne

suunnitelmia, kun selvästi näkee, että tuota lapsipoloista odottaa

ennenaikainen hauta, kuiskasi Myra-täti surullisesti huoaten ja

nyökäytti juhlallisesti synkeätä päähinettään, jota hän ei ollut

suostunut siitä pitäen vaihtamaan, kun oli saanut pysyvän katarrinsa.

-- Minun mielestäni lapsi tarvitsee vain vapautta, lepoa ja

huolellista hoitoa. Hänen katseessaan on jotain, joka koskee

sydämeen. Yksikään meistä ei voi antaa hänelle sitä, mitä hän

kipeimmin tarvitsisi -- äitiä, sanoi Jessie-täti, ja hänen silmänsä

kostuivat, kun hän ajatteli, että hänen ehkä joskus pitäisi jättää

omat poikansa toisten hoiviin.

Alec-setä joka oli ääneti kuunnellut toisten mielipiteitä, kääntyi

vilkkaasti viimeksi puhuneen kälynsä puoleen ja sanoi hyväksyvästi

nyökäyttäen:

-- Sinä sen sanoit, Jessie. Ja jos sinä haluat auttaa, voimme

toivottavasti yhdessä saada aikaan, ettei tyttö tunne itseään aivan

orvoksi.

-- Minä koetan parhaani. Luultavasti sinä tarvitsetkin vielä minua,

sillä niin viisas kuin oletkin, et varmaankaan voi ymmärtää Rosen

tapaista hentoa, arkaa olentoa yhtä hyvin kuin nainen, sanoi Jessie

hymyillen, sydän täynnä äidillistä hyväntahtoisuutta.

-- En voi muuta kuin kummastella, ettei George uskonut Rosea

minulle. Enköhän minä osaisi parhaiten kasvattaa tyttöä; onhan

minulla itselläni ollut tytär, Myra-täti huomautti haikeana. Hän

oli todellakin ainoa, joka oli lahjoittanut suvulle tyttären, ja

hän tunsi kunnostautuneensa aivan erinomaisesti, vaikka pahansuovat

ihmiset kuiskailivat, että hän oli lääkinnyt lemmikkinsä kuoliaaksi.

-- Siitä minä en Georgea syytä, kun muistelen niitä vaarallisia

kokeita, joita sinä teit Carrie-paralle, aloitti Jane-rouva kovalla

äänellä.

-- Jane Campbell, minä en tahdo kuulla sanaakaan! Minun Carolineni

muisto on pyhä, Myra-täti huusi nousten kuin lähteäkseen huoneesta.

Mutta tohtori pidätti Myra-rouvaa, sillä hänen oli mielestään kerta

kaikkiaan selvitettävä suvulle asemansa tytön holhoojana ja pidettävä

siitä miehekkäästi kiinni, mikäli hän ylipäänsä aikoi onnistua

tehtävässään.

-- Hyvät ystävät, ei kiistellä eikä tehdä Rosesta riitakapulaa,

vaikka herraparatkoon, sehän hän melkein jo on. Te olette nyt

kasvattaneet häntä vuoden. Ei voi juuri kehua, että olisitte

päässeet tuloksiin, mutta mitä useampi kokki, sitä huonompi keitos.

Nyt minä aion kokeilla omalla tavallani vuoden, mutta ellei

edistymistä tapahdu, jätän koko puuhan ja joku toinen saa hänet

kasvatettavakseen. Niin olen päättänyt.

-- Vuoden kuluttua lapsipoloinen ei ole enää keskuudessamme, niin

ettei kenenkään tarvitse pelätä vastuuta, sanoi Myra-täti vetäen

käteensä mustat käsineet kuin valmistautuen hautajaisiin.

-- Pahus sentään, Myra, sinä se saat enkelinkin raivostumaan!

puuskahti Alec-tohtori ja hänen silmänsä salamoivat. -- Sinun pahat

ennustuksesi säikyttävät lapsen suunniltaan, sillä hänellä on vilkas

mielikuvitus ja tuollaiset kauhukuvat kiusaavat häntä sanomattomasti.

Sinä olet saanut hänen päähänsä, että hänellä on heikko

ruumiinrakenne, ja hän taitaa itsekin olla melkein ihastunut tuohon

ajatukseen. Ellei tyttö olisi ollut melkoisen hyväkuntoinen, sinun

huolenpitosi olisi tosiaan ennättänyt viedä hänet 'ennenaikaiseen

hautaan'. Minä en tahdo, että kukaan sekaantuu tähän asiaan -- olkaa

hyvät ja muistakaa se: saatte pestä kätenne ja antaa minun pitää

huolta tytöstä. Jos tarvitsen apua, niin pyydän sitä aikanaan.

-- Hyvä, hyvä! kaikui nurkasta, johon Mac-setä oli nukahtanut.

-- Kun sinut kerran on määrätty holhoojaksi, ei meillä tietysti

ole oikeutta sanoa mitään, mutta minä ennustan, että tyttö joutuu

turmioon, kerrassaan pilalle, Jane-täti sanoi katkerasti.

-- Kiitos. Minusta tuntuu, että jos nainen osaa kasvattaa kaksi

poikaa niin oivallisesti kuin sinä olet tehnyt, voi mieskin edes

yrittää kasvattaa tyttöä, jos hän oikein omistautuu työhönsä, vastasi

tohtori iskien veitikkamaisesti silmää. Ja toisten oli vaikea

pidättää naurua, sillä jokainen tiesi, että Janen pojat olivat

hemmotellumpia kuin suvun kaikki muut pojat yhteensä.

-- Minä olen huoletta, sillä uskon todella, että Alec saa lapsen

parantumaan, ja vuoden kuluttua tyttö sitten voikin mennä madame

Roccabellan opistoon täydentämään kasvatustaan. Clara-täti pyöritteli

sormuksiaan ja ajatteli hyvillään sitä aikaa, jolloin saisi opastaa

kauniin sukulaistytön seuraelämään.

-- Sinä kai jäät asumaan tänne vanhaan kotiisi, mikäli et aio mennä

naimisiin, Alec. Siihen sinun olisi kyllä jo aika, sanoi Jane-rouva

kiukuissaan tohtorin äskeisestä huomautuksesta.

-- Ei kiitos. Tule tupakalle, Mac, sanoi tohtori äkkiä.

-- Älä mene naimisiin; perheessä on jo naisväkeä ihan kylliksi,

mutisi Mac-setä, ja herrat pakenivat kiireesti huoneesta.

-- Peace-täti tahtoisi nähdä teidät kaikki luonaan.

Rose ilmestyi huoneeseen, ennen kuin rouvat ehtivät ryhtyä

käsittelemään asiaa uudelleen.

-- Riutuva pikku raukka, mutisi Myra-täti, ja hänen synkän

päähineensä varjo lankesi Roseen, kun hän mustien käsineittensä

kankeilla sormenpäillä hyväili tytön poskia, joista näin monen

silmäparin tuijottaessa väri oli kokonaan kadonnut.

-- Hauskaa että sievät kiharasi ovat luonnolliset; niistä sinulla on

myöhemmin paljon iloa, Clara-täti sanoi tarkastellen asiantuntevasti

Rosen hiuksia.

-- Kun setäsi nyt on tullut, en enää odotakaan, että jatkaisit

kouluasi. Toivottavasti aikasi ei kuitenkaan kulu pelkkiin joutaviin

huvituksiin, lisäsi Jane-täti lähtiessään huoneesta kasvoillaan

marttyyrin ilme.

Jessie-täti ei sanonut mitään, suuteli vain veljentytärtään niin

hellästi, että Rosen mieli äkkiä lämpeni. Kiitollisin katsein hän

seurasi poistuvaa tätiään, kunnes ovi sulkeutui.

Kun kaikki olivat menneet kotiinsa, Alec-tohtori käveli tunnin ajan

hämärässä alakerran salissa ajatuksiinsa vaipuneena. Välistä hän

rypisti otsaansa, välistä hymyili ja joskus seisoi aivan hiljaa

syvissä mietteissä. Äkkiä hän mutisi aivan kuin tehtyään päätöksen:

-- Tytön täytyy nyt heti saada uutta ajateltavaa, sillä Myran

pelottelut ja Janen saarnat ovat panneet hänen päänsä aivan pyörälle.

Hän avasi yhden nurkassa olevista matka-arkuistaan ja hetkisen

pengottuaan veti sieltä esille koruompelein kirjaillun kauniin

silkkityynyn ja sievin leikkauksin koristellun, tummasta puusta

tehdyn pikarin.

-- Nämä kelpaavat ensi hätään, hän tuumi pöyhien tyynyn pulleaksi ja

pyyhkien pikarin puhtaaksi. -- Ne eivät säikäytä Rosea heti alkuun.

Häntä täytyy suostutella varovasti ja lempeästi, kunnes hän luottaa

minuun; sitten hän kyllä taipuu mihin tahansa.

Samassa Febe tuli ruokasalista kädessään lautasellinen ruisleipää,

sillä Rose ei saanut enää syödä lämpimiä teeleipiä aterialla.

-- Minä kevennän hiukkasen kuormaasi. Tohtori otti lautaselta reilun

viipaleen ja vetäytyi kirjastoon jättäen Feben ihmettelemään tuota

outoa ruokahalua.

Febe olisi ihmetellyt vielä enemmän, jos olisi nähnyt tohtorin

pyörittelevän leivästä pikku pillereitä, jotka hän pani sievään

norsunluurasiaan tyhjennettyään siitä ensin omat pillerinsä.

-- No niin, tässä on lääkkeitä, jos he välttämättä niitä vaativat.

Nämä ovat ainakin vaarattomia. Minä haluan toteuttaa suunnitelmani,

mutta koetan säilyttää rauhan tässä talossa, ja vasta sitten, kun

kokeeni on onnistunut, tunnustan koko kepposen. Ja tohtori lähti kuin

pahankurinen poika ulos viaton pillerirasia mukanaan.

Rose soitteli hiljaa pieniä urkuja, jotka olivat yläkerran

hallissa, jotta Peace-tätikin voisi nauttia soitosta; ja koko ajan

keskustellessaan vanhojen neitien kanssa tohtori kuunteli tytön

puuskaista musiikkia ja ajatteli erästä toista Rosea, joka oli usein

soitellut hänelle.

Kun kello löi kahdeksan, hän sanoi:

-- No niin, nyt minun tyttöni on aika mennä levolle. Muuten et jaksa

nousta aikaisin, ja minulla on paljon hauskoja suunnitelmia huomista

varten. Tulepas katsomaan, mitä olen keksinyt sinulle.

Rose meni hänen luokseen ja kuunteli jännittyneenä ja kasvot

loistaen, kun tohtori selitti painokkaasti:

-- Matkoillani olen hankkinut maailmalta muutamia mainioita

hoitovälineitä; ne ovat oikein miellyttäviä, ja ajattelin että sinä

ja minä voisimme kokeilla niillä. Tämän yrttityynyn sain Intiassa

eräältä viisaalta vanhalta vaimolta, kun olin sairaana. Se on

täytetty sahramilla, unikoilla ja muilla rauhoittavilla kasveilla;

kun panet sen yöksi pienen pääsi alle, nukut suloisesti näkemättä

pahoja unia ja heräät aamulla virkistyneenä.

-- Saanko minä sen todella? Voi, kuinka hyvälle se tuoksuu! Rose otti

ihastuneena vastaan kauniin tyynyn ja nuuhki sen vienon suloista

tuoksua.

-- Tässä on se pikari, josta sinulle puhuin, Alec-setä jatkoi.

Sanotaan että sen parantava voima tehoaa vain, jos juoja itse täyttää

sen. Siksi sinun täytyy oppia lypsämään. Minä kyllä opetan.

-- En minä taida koskaan oppia, sanoi Rose, mutta hän katseli pikaria

hyvillä mielin. Siihen oli vuoltu tanssivia pikkuolentoja, jotka

selvästikin tahtoivat sukeltaa alapuolellaan olevaan valkoiseen

mereen.

-- Etkö sinä luule, että hän tarvitsee myös jotain vahvistavaa? Minä

olen todella levoton, ellet anna hänelle mitään lääkettä, tuumi

Plenty-täti katsellen epäluuloisesti uusia hoitovälineitä, sillä hän

uskoi enemmän vanhoihin, koeteltuihin lääkkeisiinsä kuin itämaisiin

pikareihin ja unikkotyynyihin.

-- Hyvä on, täti. Määrään hänelle pillereitä, jos se sinusta on

välttämätöntä. Sinähän tiedät, että vaarallista hasista valmistetaan

hampusta? Näitä tehdään ohrasta ja rukiista. Ne ovat aivan

vaarattomia ja niitä voi syödä runsaastikin ilman haittaa. Niitä

käytettiin runsaasti ennen vanhaan, ja toivon että ne tulevat taas

pian suosioon.

-- Sehän on kummallista! Plenty-täti pani silmälasit nenälleen ja

tarkasteli pillereitä niin kiinnostuneena ja kunnioittavasti, että

Alec-tohtorin oli vaikea pysyä totisena.

-- Ota yksi aina aamuisin. Ja nyt hyvää yötä, tohtori sanoi ja

suudeltuaan sydämellisesti potilastaan lähetti tämän levolle.

Kun Rose oli mennyt, tohtori upotti kädet hiuksiinsa ja sanoi

oudolla, surun ja ilon sekaisella äänellä:

-- Kun ajattelen edessäni olevaa urakkaa, minun täytyy tunnustaa,

että mieleni tekisi paeta täältä ja tulla takaisin vasta kun Rose on

täyttänyt kahdeksantoista!

5