SEDÄT

Kun Rose seuraavana aamuna heräsi, hän ei ollut varma oliko

edellisiltainen todella tapahtunut vai oliko hän nähnyt vain unta.

Niinpä hän ei voinut nukkua enää hetkeäkään vaan hypähti vuoteesta

ja puki päälleen, vaikka olikin tuntia aikaisempaa kuin tavallisesti

hänen noustessaan. Rosen piti välttämättä päästä katsomaan, olivatko

matkalaukut ja -arkut tosiaan eteisessä. Hämärästi hän muisti, että

oli kompastunut niihin tullessaan illalla huoneeseensa. Hänet oli

sedästä huolimatta lähetetty levolle tavalliseen aikaan, sillä tädit

halusivat jutella kolmisin rakkaimman veljenpoikansa kanssa.

Aurinko paistoi ihanasti, ja Rose avasi oven parvekkeelle

hengittääkseen raikasta keväistä meri-ilmaa. Hän nojasi parvekkeen

kaiteeseen seuraten silmillään Varhaista lintua, joka sieppasi

matosen ja mietti, mahtaisiko pitää Alec-sedästä. Rose näki miehen

loikkaavan puutarha-aidan yli ja tulevan vihellellen käytävää pitkin.

Ensin hän luuli tulijaa joksikin tunkeilijaksi, mutta tarkemmin

katsottuaan hän huomasi, että Alec-setä siinä palasi varhaiselta

aamu-uinniltaan.

Illalla hän oli tuskin uskaltanut vilkaista setään, sillä joka kerta

yrittäessään hän näki sinisen, terävän silmäparin katselevan häntä.

Mutta nyt hän saattoi tuijottaa mielin määrin, kun setä pysähtyi ja

silmäili ympärilleen kuin iloissaan siitä, että oli taas vanhassa

tutussa paikassa.

Alec-setä oli ruskeaksi ahavoitunut, leveäharteinen ja

vilkasliikkeinen mies, ja koko hänen olemuksensa uhkui terveyttä

ja voimaa, kun hän tuli sinisessä puvussaan avopäin, ravistellen

kiharaista tukkaansa kuin kuiville noussut koira. Hänessä oli

lujuutta, josta Rose piti, vaikka hän ei voinut sen tarkemmin

eritellä tunnettaan. Hän myönsi huojentuneena itselleen, että

luultavasti hän pitäisi Alec-sedästä, vaikka tämä näyttikin melkoisen

omatahtoiselta, ja juuri hänen miettiessään tätä Alec-setä kohotti

katseensa kukkivaan kastanjaan ja huomasi pienen pään ja kaksi

silmää, jotka kiinteästi tarkastelivat häntä. Hän huiskautti Roselle

ja tokaisi hilpeästi:

-- Oletpa sinä varhain kannella, veljentytär.

-- Minun täytyi nousta katsomaan oletko sinä todella tullut.

-- Niinkö? No, tule sitten tänne, että saadaan asia selväksi.

-- En minä saa tulla ulos ennen aamiaista.

-- Etkö! tuhahti setä hartioitaan kohauttaen. -- No, minä tulen

sitten tervehdyskäynnille. Ja hän tarttui Rosen ihmeeksi takakuistin

pylvääseen, kiipesi reisimällä katolle, asteli sen poikki ja

heittäytyen sieltä parvekkeen kaiteelle kysyi:

-- Pelkäättekö te vielä minua, neitiseni?

Rose oli niin hämillään, ettei osannut sanoa mitään, hymyili vain

mennessään setäänsä vastaan.

-- Kuinka minun tyttöni voi tänä aamuna? setä kysyi ottaen pienen

kylmän käden isojen lämpimien kämmentensä väliin.

-- Kiitos, aika hyvin.

-- Mutta sinun pitäisi voida _oikein_ hyvin. Mikset sano niin?

-- Päätäni särkee ja minua väsyttää aina aamulla.

-- Etkö sinä nuku kunnolla?

-- Valvon tavallisesti kauan vuoteessa ja sitten näen niin kauheasti

unia, ettei nukkuminen paljonkaan virkistä.

-- Mitä sinä teet päivisin?

-- Minä luen ja ompelen vähän, joskus nukahdan hetken tai istun tädin

luona.

-- Etkö sinä ollenkaan juoksentele ulkona, ratsasta tai tee

talousaskareita?

-- Plenty-täti sanoo, että minä olen liian heikko kestämään

ponnistuksia. Joskus käyn ajelemassa tädin kanssa, mutta ei se ole

hauskaa.

-- Ei ole ihmekään, Alec-setä tuhahti puoliääneen ja lisäsi nopeasti:

-- Onko sinulla ikäistäsi seuraa?

-- Annabel Bliss oli vähän aikaa, mutta hän oli sellainen tylsimys,

etten voinut sietää häntä. Pojat kävivät eilen täällä ja minusta he

olivat mukavia -- mutta enhän minä tietenkään voi ruveta telmimään

heidän kanssaan.

-- Mikset?

-- Minä olen liian iso sellaiseen.

-- Päinvastoin. Poikien reippaat puuhat tekevät sinulle oikein hyvää,

sillä sinä taidat olla aika lellikki. Serkkusi ovat kunnon poikia, ja

lähivuosina joudut olemaan paljon heidän kanssaan, siksi on parasta,

että teistä tulee saman tien ystävät. Minä koetan kyllä etsiä

seuraksesi tyttöjäkin, jos vain löydän jonkun, jota ei ole kasvatettu

piloille.

-- Febe on aivan varmasti järkevä tyttö, ja minä pidän hänestä,

vaikken ole nähnyt häntä kuin yhden kerran! Rose huudahti yhtäkkiä

innostuen.

-- Ja kuka tämä Febe on, saanko kysyä?

Rose kertoi vilkkaasti mitä tiesi, ja Alec-sedän huulilla karehti

hymy, vaikka hänen silmänsä olivat vakavat, kun hän katseli edessään

olevia kasvoja.

-- Hauskaa että olet mieleltäsi demokraattinen, mutta sittenkään en

voi ihan ymmärtää, miksi sinua miellyttää juuri tämä köyhäintalosta

tullut nuori neiti.

-- Naura vain jos haluat, mutta minä pidän hänestä. En tiedä miksi.

Hän näyttää vain hirveän iloiselta ja ahkeralta ja laulaa kauniisti

ja on niin vahva, että jaksaa pestä ja lakaista, eivätkä häntä vaivaa

mitkään huolet, luetteli Rose koettaen keksiä järkeviä selityksiä

mieltymykselleen.

-- Mitä sinä hänen huolistaan tiedät?

-- No, kun minä kerroin hänelle omistani ja kysyin, onko hänelläkin

suruja, hän vastasi: "Ei, minä tahtoisin vain käydä koulua, ja

kouluun minä vielä kerran menenkin."

-- Hän ei siis pidä huolen aiheena turvattomuutta, köyhyyttä tai

kovaa työtä? Urhea tyttö, häneen minäkin tahdon tutustua. Alec-setä

nyökäytti hyväksyvästi päätään, ja se sai Rosen toivomaan, että

hänkin olisi ansainnut sedän hyväksymisen.

-- Mutta mitä huolia sinulla sitten on, lapsi? setä kysyi hetken

kuluttua.

-- Älä kysy.

-- Etkö voi yhtä hyvin kertoa niitä minulle kuin Febelle?

Äänensävy sai Rosen tuntemaan, että olisi parasta puhua suoraan ja

ujostelematta, ja siksi hän vastasi punastuen ja käänsi katseensa

pois:

-- Suurin suruni on, että olen menettänyt rakkaan isäni. Alec-setä

kiersi hellästi kätensä Rosen hartioille, painoi hänet rintaansa

vasten ja sanoi melkein isän äänellä:

-- Sitä surua minä en pysty ottamaan pois, lapsi, mutta koetan tehdä

sen sinulle niin keveäksi kuin voin. Entäs muuta?

-- Minä olen aina väsynyt ja niin heikko, etten voi koskaan tehdä

mitä haluaisin, ja se suututtaa minua, Rose huokasi hieroen

epätoivoisesti kivistävää päätään.

-- Sen vaivan voi parantaa ja se parannetaan, sanoi setä nyökäyttäen

niin päättävästi, että tukka heilahti ja Rose näki harmaita hiuksia

ruskeitten seassa.

-- Myra-täti sanoo, että minulla on heikko ruumiinrakenne eikä

minusta koskaan tulekaan vahvaa, huomautti Rose voipuneesti, ihan

kuin olisikin oikeastaan hienoa olla heikko ja surkea.

-- Myra-täti on -- hm -- oivallinen nainen, hänen

lempiharrastuksenaan on vain uskoa, että kaikki hoippuvat haudan

partaalla. Ja totta totisesti, hän taitaa olla melkein loukkaantunut,

jolleivät ihmiset tottele häntä ja ryömi hautaan! Mutta odotahan, me

näytämme hänelle ruumiinrakennetta niin että tuntuu. Myra-täti saa

vielä todeta, kuinka pienistä kalpeista aaveista tulee punaposkisia,

vahvoja tyttöjä. Se on minun ammattini, kuten tiedät, setä lisäsi

levollisemmin, sillä hänen kiivautensa oli melkein pelästyttänyt

Rosen.

-- Olin ihan unohtanut, että olet lääkäri. Se on hauskaa, sillä

tahtoisin tulla terveeksi, jos et vain määrää minulle kauhean

paljon lääkkeitä. Minä olen juonut niitä litrakaupalla, eivätkä ne

kuitenkaan auta.

Puhuessaan Rose osoitti ikkunan vieressä olevaa pientä pöytää, jossa

oli rykelmä kaikenlaisia pulloja.

-- Ai, katsopas! Nytpä nähdään, mitä vahinkoa nuo siunatut naiset

ovat saaneet aikaan.

Alec-setä kurkotti pullon toisensa jälkeen ja asetti ne riviin

leveälle kaiteelle. Huolellisesti hän tarkasti jokaista erikseen,

hymyili muutamille, rypisti otsaansa toisille ja sanoi pannessaan

pois viimeisen pullon: -- Nyt saat nähdä parhaan tavan, miten tätä

sekasotkua on nautittava. Ja vilauksessa hän lennätti pullot maahan

kukkapenkin laitaan.

-- Mitä Plenty-täti nyt sanoo? Ja Myra-täti varmasti suuttuu, sillä

hän lähetti niistä suurimman osan! nuhteli Rose kauhuissaan ja

samalla ihastuneena.

-- Sinä olet nyt minun potilaani, ja minä vastaan kaikesta. Minun

reseptini taitavatkin tepsiä mainiosti, sillä näytät jo nyt

virkeämmältä, Alec-setä sanoi niin hilpeästi, että Rosen täytyi

nauraa, vaikka hän vastasikin nenäkkäästi:

-- Entä jos en välitä sinun lääkkeistäsi enempää kuin näistä vaan

heitän ne pellolle. Mitäs siitä sanot?

-- Jos minä määrään sinulle tuollaisia sotkuja, saat heittää ne pois

heti kun haluat. Mikäs on seuraava huolesi?

-- Älä viitsi kysyä enää.

-- Mutta kuinka minä voin auttaa sinua, ellen saa tietää? Huoli

numero kolme, ole hyvä.

-- On tietysti kauhean väärin, mutta toivon joskus, ettei minulla

olisi ihan niin monta tätiä. He ovat kilttejä ja minä tahtoisin tehdä

heille mieliksi; mutta he ovat kaikki niin erilaisia, että tuntuu

joskus kuin he tahtoisivat repiä minut kappaleiksi, koetti Rose

selittää, sillä hän tunsi olevansa kuin eksynyt kananpoika, jota

kuusi kanaa koetti kilvan houkutella luokseen.

Alec-setä heitti päätään taaksepäin ja nauroi kuin nuori poika, sillä

hän voi mainiosti kuvitella, miten kelpo naiset olivat tarttuneet

airoon ja koettivat soutaa jokainen omaan suuntaansa. Ei ihme, että

Rose-paran pää oli aivan pyörällä.

-- Nyt onkin aika setien tarttua ruoriin; katsotaanpa miten se sopii

sinun ruumiinrakenteellesi. Minä aion tästä alkaen pitää omin päin

huolta sinusta enkä kuuntele kenenkään neuvoja, ellen nimenomaan

pyydä niitä. Muulla tavoin ei tässä laivassa synny järjestystä, ja

minähän olen nyt sen kippari, ainakin toistaiseksi. Entä seuraava

huoli?

Mutta Rose takelsi ja lehahti niin punaiseksi, että setä arvasi mistä

oli kysymys.

-- En tosiaankaan voi sanoa sitä. Se olisi epäkohteliasta, ja sitä

paitsi minusta ihan tuntuu, ettei sitä enää olekaan.

Kun Rose punaisena sammalsi nämä sanat, käänsi Alec-tohtori katseensa

kauas merelle ja sanoi niin vakavasti ja hellästi, että jokainen sana

kosketti Rosea ja jäi hänen mieleensä pitkäksi aikaa:

-- Rakas lapsi, en minä odotakaan, että sinä rakastaisit minua ja

luottaisit minuun heti ensi hetkestä, mutta toivon sinun uskovan,

että koetan koko sydämestäni täyttää tämän uuden velvollisuuteni ja

että jos teen erehdyksiä -- niin kuin varmasti teen --, ei kukaan

sure niitä katkerammin kuin minä itse. Minä olen sinulle ventovieras,

vaikka tahtoisin olla paras ystäväsi, ja se on minun omaa syytäni.

Jouduimme kerran epäsopuun, isäsi ja minä, ja luulin etten koskaan

voisi antaa hänelle anteeksi, siksi kartoin häntä vuosikausia.

Jumalan kiitos, me teimme sovinnon viimeisen kerran tavatessamme, ja

silloin hän sanoi, että jos hänen täytyisi lähteä pienen tyttärensä

luota, hän jättäisi tämän minulle rakkautensa osoitukseksi. En

tietenkään voi täyttää hänen paikkaansa, mutta koetan olla isäsi

sijainen, ja jos opit rakastamaan minua puoleksikaan niin paljon kuin

rakastit omaa isääsi, minä tunnen itseni ylpeäksi ja onnelliseksi.

Uskotko sen ja tahdotko koettaa?

Alec-sedän ilme kosketti Rosea syvästi, ja kun setä ojensi kätensä

silmissään alakuloinen, levoton katse, tyttö suuteli häntä

liikuttuneena ja luottavasti, kuin vahvistaen sopimuksen. Kumpikin

oli hiljaa, kunnes koputus sai heidät säpsähtämään.

Rose pisti päänsä parvekkeen ovesta huoneeseen ja huusi: --

Sisään! sillä välin kun Alec-tohtori pyyhkäisi takkinsa hihalla

silmänurkkaansa ja alkoi taas viheltää.

Ovelle ilmestyi Febe tuoden kupin kahvia.

-- Debby käski minun tuoda tämän ja auttaa pukeutumisessa, hän sanoi

räväyttäen mustat silmänsä selkoselälleen hämmästyksestä nähdessään

'merimiehen' parvekkeella.

-- Olen jo pukeutunut enkä tarvitse apua. Toivottavasti kahvi on

hyvää ja väkevää, sanoi Rose katsellen ahnaasti höyryävää kuppia.

Mutta hän ei saanut sitä maistaa, sillä ruskea käsi tarttui kuppiin

ja setä sanoi:

-- Seis, tyttö, annahan minun tarkastaa annos ennen kuin nautit sen.

Juotko sinä tuollaisen määrän väkevää kahvia joka aamu, Rose?

-- Juon ja pidän siitä. Tädin mielestä se virkistää, ja minä voinkin

aina kahvin jälkeen paljon paremmin.

-- Siksi sinä olet uneton, siksi sydämesi toiminta kiihtyy

pienestäkin ponnistuksesta ja kasvosi ovat kellankalpeat, vaikka

niiden pitäisi olla ruusunpunaiset. Lopeta kahvin juonti, ja

vähitellen huomaat minun olevan oikeassa. Onko meillä tuoretta

maitoa, Febe?

-- Vaikka sankokaupalla -- vasta lypsettyä.

-- Se on oikeata juomaa minun potilaalleni. Tuopas sitä kannullinen

ja tuo samalla myös toinen kuppi; minuakin janottaa aika lailla.

Kuusamia kahvi ei vahingoita, sillä niillä ei ole hermoja, jotka

siitä kärsisivät. Ja Rosen mielipahaksi kahvi meni saman tien kuin

lääkkeetkin.

Alec-tohtori näki kyllä Rosen pahastuneen ilmeen, mutta ei ollut

huomaavinaan, vaan karkotti sen sanoen iloisesti:

-- Minulla on tavaroitteni joukossa pieni hieno pikari; sinä saat

sen maitomukiksesi, sillä se on tehty sellaisesta puusta, jossa

sanotaan olevan parantavaa voimaa -- ihan kuin kvassia-puulla.

Siitäpä muistan, niistä laatikoista, jotka Febe aikoi raahata

illalla huoneeseeni, kuuluu yksi sinulle. Kun tiesin, että minua

odottaa kotona tytär, keräsin matkan varrella kaikenlaisia kauniita

ja erikoisia esineitä, toivottavasti joku niistä miellyttää sinua.

Huomisaamuna tutkimme sitä. No niin, tuossa maito tulee. Malja neiti

Rose Campbellin terveydeksi!

Rosen oli enää mahdotonta olla nyrpeissään, kun hän kuvitteli

laatikossa olevia lahjoja; niinpä hän unohti harminsa, joi hymyillen

oman maljansa ja huomasi, ettei tuore maito ollutkaan hullumpaa

lääkettä.

-- Minun täytyy mennä, ennen kuin joku vielä tulee ja näkee minut

peruukki pörrössä, Alec-tohtori sanoi valmistautuen lähtemään alas

samaa tietä kuin oli tullutkin.

-- Sinä taidat tavoiksesi kulkea kuin kissa, huomautti Rose, jota

toisen omituiset tavat kovasti huvittivat.

-- Poikasena minä aina puikin ikkunoista, ettei tarvinnut häiritä

tätejä, ja nyt minä pidän siitä, sillä se on lyhyin tie ja pitää

minut vetreänä, kun en enää saa kiipeillä laivan köysissä. Hei vain

aamiaiseen asti! Ja setä liukui alas syöksytorvea myöten ja katosi

kukkivien kuusamien taa.

-- Siinäpä vasta sukkelaliikkeinen holhooja! huudahti Febe

lähtiessään kuppeineen alakertaan.

-- Hän taitaa olla hyvä holhooja, Rose vastasi ja lähti Feben perässä

katsomaan isoja laatikoita arvaillakseen, mikä niistä oli hänen.

Kun kellonsoitto oli kutsunut aamiaiselle, setä tapasi Rosen

levottomana tarkastelemassa uutta ruokalajia, joka höyrysi pöydällä.

-- Oletko saanut lisää huolia, Rose? hän kysyi silittäen tytön

pehmeätä tukkaa.

-- Tahdotko sinä todellakin minun syövän kaurapuuroa? kysyi Rose

järkyttyneellä äänellä.

-- Etkö sinä pidä siitä?

-- Minä inhoan sitä! vastasi Rose, ja sanoja tehostivat väristys,

nenän nyrpistys ja syvä huokaus.

-- Et sinä ole oikea skotlannitar, jollet pidä kaurapuurosta.

Vahinko, sillä minä keitin sen itse ja arvelin, että me oikein

herkuttelisimme, kun on noin paljon kermaakin kaataa sekaan. No, ei

voi auttaa, setä sanoi ja istahti pettyneen näköisenä.

Rose oli päättänyt pitää urhoollisesti puoliaan, sillä hän todella

inhosi tuota ruokaa. Mutta kun Alec-setä ei yrittänytkään pakottaa,

hän muuttikin äkkiä mielensä.

-- Minä koetan syödä sitä sinun mieliksesi. Kaikki hokevat aina

puuron terveellisyyttä, ja siksi minä olen ruvennut vihaamaan sitä,

hän sanoi häpeillen vähän hupsua puolusteluaan.

-- Toivottavasti pidät siitä, sillä tahtoisin sinun tulevan yhtä

terveeksi ja voimakkaaksi kuin Jessien pojat, jotka on kasvatettu

vanhaan hyvään tapaan. Heille ei syötetä herkkuja alituiseen, ja he

ovat koko suvun komeimmat miehenalut. Kas täti, hyvää huomenta!

Tohtori tervehti vanhaa neitiä, ja Rose istui pöytään päättäen joko

syödä puuroa tai kuolla.

Viidessä minuutissa hän oli tyystin unohtanut mitä söi, sillä hän

oli pelkkänä korvana seuratessaan pöytäkeskustelua. Häntä huvitti

kuulla Plenty-tädin kutsuvan nelikymmenvuotiasta veljenpoikaansa

poikakullaksi. Ja Alec-sedällä oli varastossaan loputtomiin niin

lystikkäitä juttuja joka puolelta ja varsinkin Tätilästä, että

halveksittu puuro hävisi vastalauseitta.

-- Kai sinä tulet kirkkoon meidän kanssamme, Alec, vai oletko liian

väsynyt? kysyi vanha neiti, kun noustiin pöydästä.

-- Sitä vartenhan minä Kalkutasta tänne kiirehdinkin, tätiseni.

Minun täytyy vain lähettää kälyille viesti, että olen perillä, sillä

he odottavat minua vasta huomenna, ja kirkossa syntyisi aikamoinen

hämminki ja hälinä, jos pojat näkisivät minut yllättäen.

-- Lähetän Benin harjulle, ja Myran luona voit pistäytyä itse.

Ennätät vielä hyvin, ja hän ilahtuu käynnistäsi.

Alec-tohtori lähti heti paikalla eikä häntä näkynyt ennen kuin vanhat

vaunut ajettiin portaitten eteen ja Plenty-täti astui portaita alas

kahisevassa sunnuntaipuvussaan. Rose seurasi hänen kintereillään kuin

pieni musta varjo.

Niin lähdettiin juhlallisesti liikkeelle, eikä Alec-setä saanut koko

matkalla juuri pitää hattua päässään, sillä kaikki vastaantulijat

nyökkäilivät ja hymyilivät hänelle ja tervehtivät häntä niin

hilpeästi kuin pyhäpäivänä suinkin sopi.

Varoitus oli epäilemättä ollut tarpeen, sillä huolimatta ajasta ja

paikasta pojat olivat niin kuohuksissaan, että vanhemmat pelkäsivät

minä hetkenä tahansa tapahtuvan jotakin sopimatonta. Oli kerrassaan

mahdotonta saada neljäätoista silmää kääntymään Alec-sedästä, ja

kukaan tuskin voisi uskoa niitä kauheita asioita, mitä tapahtui

saarnan aikana.

Rose tuskin uskalsi nostaa katsettaan, sillä kurittomat pojat

viestittivät tunteitaan hänelle niin huomiota herättävästi, ettei

hän lopulta tiennyt itkeäkö vai nauraa. Charlie iski hänelle

ihastuneena silmää äitinsä viuhkan takaa; Mac osoitti kaikkien

nähden hänen vieressään istuvaa kookasta olentoa; Jamie tuijotti

taukoamatta tuolinsa selustan yli, niin että Rose pelkäsi hänen

silmiensä putoavan; George kompastui palliin ja pudotti innoissaan

kolme virsikirjaa; Will piirsi puhtaisiin kalvosimiinsa merimiehiä ja

kiinalaisia ja näytteli niitä Rosen suureksi kauhistukseksi; Steve

oli narrata koko joukon nauramaan, kun virkisti itseään hajusuolalla

näyttääkseen, miten rajun vaikutuksen ilo oli tehnyt häneen; yksinpä

arvokas Archiekin häpäisi itsensä kirjoittamalla virsikirjaansa:

"Eikös hän olekin sininen ja ruskea?" ja antoi sen kohteliaasti

Roselle.

Rosen ainoa pelastus oli koettaa kiinnittää kaikki huomionsa

Mac-setään, lihavaan, hiljaiseen herraan, joka ei näyttänyt tietävän

tuon taivaallista poikien kujeista, vaan nukkui penkkinsä päässä

kaikessa rauhassa. Tämä oli ainoa setä, jota Rose oli vuosien mittaan

tavannut, sillä Jem-setä ja Steve-setä, Jessie-tädin ja Clara-tädin

miehet, olivat merillä ja Myra-täti oli leski. Mac-setä oli kauppias,

rikas ja ahkera mies. Hän liikkui kotonaan hiljaa kuin hiiri, sillä

siellä hän ei uskaltanut edes suutansa avata vaan antoi vaimolleen

täyden vallan.

Rose piti tästä kookkaasta, hiljaisesta miehestä, joka oli tullut

hänen luokseen silloin kun isä kuoli ja lähetteli hänelle kouluun

kauniita makeislaatikoita. Setä kutsui hänet usein isoon varastoonsa,

joka oli täynnä teetä, mausteita, viinejä ja kaikenlaisia ulkomaan

hedelmiä, ja käski hänen syödä ja ottaa mukaansa mitä ikinä halusi.

Hän oli salaa surrut sitä, ettei Mac-setä ollut hänen holhoojansa,

mutta nähtyään nyt Alec-sedän hän piti kuitenkin tätä parempana,

varsinkin kun hän ei erityisesti ihaillut Jane-tätiä.

Jumalanpalveluksen päätyttyä Alec-tohtori lähti nopeasti kirkosta.

Eteisessä pojat ryntäsivät kaikki hänen kimppuunsa ja kälyt

puristivat iloisina hänen kättään. Matka kirkonpenkistä eteiseen

oli peräti vaarallinen, Rose oli hälinässä litistyä tykkänään oven

taakse, mutta onneksi Mac-setä tuli avuksi ja nosti hänet vaunuihin

turvaan.

-- No, tytöt, nyt teidän on tultava syömään päivällistä Alecin

kanssa; Mac tulee tietysti myös. Mutta noita rasavillejä minä en voi

pyytää. Mehän odotimme rakasta poikaa vasta huomenna emmekä osanneet

varustautua. Menkööt pojat kotiin ja odottakoot huomiseen, sillä

minua aivan hirvittää ajatella, miten he käyttäytyivät kirkossa,

pauhasi Plenty-täti noustessaan vaunuihin.

Missä tahansa muualla pojat olisivat tällaista vääryyttä kärsittyään

nostaneet metelin; nytkin he napisivat ja koettivat väittää vastaan,

mutta Alec-tohtori tarttui asiaan ja sanoi:

-- Olkaa huoletta, veikkoset, saatte kyllä vahingon takaisin

huomenna. Mutta jos ette nyt mene kiltisti kotiin, ei tarvitse tulla

kaivelemaan minun suuria arkkujani.

4