SERKUT

Rose livahti takaisin keittiökomeroon ja piristi siellä mieltään

irvistämällä Debbylle koettaessaan tyyntyä ja koota rohkeutta.

Sitten hän hiipi hiljaa hallin läpi ja kurkisti saliin. Ketään ei

näkynyt ja huoneessa vallitsi niin täydellinen hiljaisuus, että hän

luuli vieraiden menneen yläkertaan. Siksipä hän puikahti rohkeasti

pariovista saliin. Huoneen vastakkaisella puolella häntä kohtasi

näky, joka melkein salpasi hengen.

Siinä seisoi rivissä seitsemän eri-ikäistä ja erikokoista poikaa,

kaikki vaaleatukkaisia ja sinisilmäisiä ja kaikilla yllään

skotlantilaispuku. Koko rivi hymyili ja kumarsi ja laukaisi kuin

yhdestä suusta:

-- Hyvää päivää, serkku!

Rose hengähti raskaasti ja katseli kauhuissaan ympärilleen kuin

paetakseen, sillä pelko moninkertaisti poikien lukumäärän, niin että

koko huone näytti olevan heitä täynnä. Mutta ennen kuin hän ehti

lähteä, astui pisin poika rivistä ja sanoi ystävällisesti:

-- Älä suotta pelkää. Tämähän on vain sinun klaanisi, niin

kuin Skotlannissa sanotaan, ja me tulimme toivottamaan sinut

tervetulleeksi. Minä olen päällikkö, Archie -- palveluksessasi.

Hän ojensi kätensä, ja Rose pisti ujosti pienen kätensä pojan

ruskeaan kouraan, johon se kokonaan hukkui. Pitäen serkkua kädestä

Archie jatkoi esittelyä:

-- Me tulimme koko komeudessamme, sillä niin me aina teemme suurissa

juhlatilaisuuksissa. Toivottavasti pidät siitä. Nyt minä esittelen

sinulle nämä veijarit, ja me kyllä tulemme hyvin toimeen. Tuo pitkä

hongankolistaja on Charlie, Clara-tädin poika, lempinimeltä Prinssi.

Tädillä on vain tämä ainoa, mutta sepä onkin oikea kultapoika. Tämä

kunnon kaveri on Mac, Kirjatoukka, ja tuo sievä otus Steve. Steve

on aikamoinen keikari, katsopas huvin vuoksi hänen käsineitään ja

töyhtöään. Ne ovat Jane-tädin poikia, loistopari muuten, usko pois.

Nämä nulikat ovat minun veljiäni, Geordie ja Will sekä hännänhuippuna

Jamie. Kas niin, miehet, liikkeelle mars ja käyttäytykää siivolla.

Ja Rose näki kauhukseen edessään vielä kuusi ojennettua kättä, ja oli

päivänselvää, että hänen täytyi pudistaa niitä kaikkia. Se oli ankara

hetki ujolle tytölle, mutta hän muistutti itselleen, että nämä olivat

vain sukulaisia, ja koetti vastata ystävällisesti tervehdykseen.

Vaikuttavan seremonian päätyttyä rivi hajosi, ja poikajoukko täytti

silmänräpäyksessä molemmat huoneet. Rose pakeni kiireesti ison

nojatuolin suojiin. Vajoten sen syvyyksiin hän katseli tunkeilijoita

ja odotti, milloin täti tulisi hänelle avuksi.

Kuin täyttääkseen miehekkäästi velvollisuutensa jokainen pysähtyi ohi

kulkiessaan Rosen tuolin viereen, sanoi lyhyesti jotakin ja saatuaan

vielä lyhyemmän vastauksen luikahti pois keventyneen näköisenä.

Archie tuli ensiksi ja sanoi isällisesti kumartuen tuolin selustan

yli:

-- Mukavaa että olet nyt täällä, serkku, toivottavasti viihdyt

Tätilässä oikein hyvin.

-- Kyllä minä viihdyn.

Mac pyyhkäisi hiukset silmiltään, oli kompastua jakkaraan ja kysyi

lyhyesti:

-- Toitko mukanasi kirjoja?

-- Neljä laatikollista. Ne ovat kirjastossa.

Mac katosi huoneesta, ja nyt oli vuorossa Steve. Hän asettui

seisomaan niin, että skottilaispuku esiintyi oikein edukseen, ja

sanoi kohteliaasti hymyillen:

-- Ikävää ettei tavattu sinua keskiviikkona. Toivottavasti olet jo

päässyt nuhastasi.

-- Olen, kiitos! Ja Rosen suupieliä nyki, kun hän muisti miten oli

ryöminyt peiton alle piiloon.

Steve uskoi kohteliaisuutensa saavuttaneen aivan erityistä suosiota

ja vaelsi ohi uljas töyhtö korkeammalla kuin koskaan. Prinssi Charlie

astui keikaillen lattian poikki ja sanoi rennon huolettomasti:

-- Äiti lähetti terveisiä. Hän toivoo sinun olevan niin kunnossa,

että voisit tulla käymään jonakin päivänä ensi viikolla. Pikku

raukka, sinulla taitaa olla täällä hirveän ikävä?

-- Minä olen kolmetoista ja puoli vuotta vanha, vaikka näytänkin

pieneltä, kuohahti Rose. Hän oli niin närkästynyt toisen suojelevasta

äänensävystä, että unohti ujoutensa kokonaan.

-- Anteeksi, neitiseni, sitä ei tosiaan uskoisi, Charlie sanoi ja

lähti tiehensä iloissaan, kun oli saanut hiljaisen serkkunsa vähän

leimahtamaan.

Geordie ja Will tulivat yhdessä, kaksi tanakkaa jallia, toinen

yhdentoista ja toinen kahdentoista ikäinen, he katsoivat sinisillä

pyöreillä silmillään Rosea ja laukaisivat kumpikin kysymyksensä kuin

pyssyn suusta:

-- Toitko sinä apinasi tänne?

-- En, se kuoli.

-- Saat kai sinä oman veneen?

-- Toivottavasti en.

Sitten he sotilaallisesti käänsivät hänelle selkänsä ja marssivat

matkoihinsa. Pikku Jamie taas kysyi suorasukaisesti:

-- Toitko sinä minulle mitään hyvää?

-- Toin paljon makeisia, Rose vastasi. Ihastuneena Jamie kiipesi

hänen polvelleen ja mäiskäytti tytön poskelle suukon ilmoittaen

samalla, että piti Rosesta kauheasti.

Rose joutui hämilleen, varsinkin kun toiset pojat katsoivat ja

nauroivat, ja päästäkseen pälkähästä hän kysyi kiireesti nuorelta

valloittajalta:

-- Näitkö sinä sen sirkusseurueen, joka kulki tästä ohi?

-- Milloin? Missä? huusivat pojat innokkaasti.

-- Juuri vähän ennen teidän tuloanne. Ainakin minä arvelin sitä

sirkukseksi. Näin semmoiset punaisenmustat rattaat ja monta ponia

ja...

Hän ei ehtinyt pitemmälle, sillä naurunremakka keskeytti hänen

puheensa, ja Archie koetti naurunsa lomassa selittää hilpeyden syytä.

-- Mehän siinä ajoimme shetlanninponeilla ja uusilla

metsästysrattailla. Siitä sirkuksesta sinä et pääsekään eroon ihan

helposti.

-- Mutta niitä oli niin paljon ja ne menivät sellaista vauhtia, ja

vaunut olivat tulipunaiset, Rose koetti selittää erehdystään.

-- Tule, niin näet koko roskan! huudahti Prinssi. Ja ennen kuin

Rose oikein tajusi, hänet riepotettiin vaunuvajalle ja esiteltiin

meluisasti kolmelle pörröiselle ponille ja uusille koreille

metsästysrattaille.

Tällä puolen pihaa Rose ei ollut vielä käynyt ja hän pelkäsi, ettei

hänellä olisi siihen lupaakaan, mutta kun hän vihjasi, ettei täti

ehkä pitäisi tästä, pojat huusivat yhteen ääneen:

-- Tätihän pyysi meitä huvittamaan sinua ja täällä se käy paljon

paremmin kuin sisällä.

-- Jos minä vilustun, kun minulla ei ole päällysvaatteita, sanoi

Rose. Hänen teki kauheasti mieli jäädä, mutta jotenkin hän tunsi

olonsa epävarmaksi.

-- Etkä vilustu, odotahan, pojat melusivat. Samassa joku painoi

hattunsa Rosen päähän, toinen pani takkinsa hänen hartioilleen,

kolmas oli tukehduttaa hänet vaunuhuovalla ja neljäs avasi vajassa

seisovien vanhojen vaunurämien oven sanoen sulavasti:

-- Astukaa sisään, neiti, ja istukaa oikein mukavasti, me esitämme

teille jotakin hauskaa.

Ja Rose istui komeasti katselemassa, kun pojat tanssivat

vauhdikkaasti ja taitavasti skotlantilaisen kansantanhun. Se oli

hänestä niin hauskaa, että hän taputti käsiään ja nauroi iloisemmin

kuin moneen viikkoon.

-- Mitäs pidit? kysyi Prinssi tullessaan tanssin loputtua Rosen luo

punaisena ja hengästyneenä.

-- Se oli hienoa! Minä olen ollut teatterissa yhden ainoan kerran,

eikä siellä tanssittu läheskään noin hauskasti. Olettepa te eteviä!

vastasi Rose hymyillen serkuilleen kuin kuningatar alamaisilleen.

-- Saat nähdä, että me olemme hienoa porukkaa, eikä tämä ollut kuin

vähäinen näyte taidoistamme. Meillä ei ole soittimia mukana, muuten

me tahtoisimme

"laulun, soiton sävelin

sua, armas, miellyttää",

vastasi Charlie ylpeyttä uhoten.

-- Minä en tiennytkään, että me olemme skotlantilaisia; isä ei

vihjannutkaan siitä koskaan eikä näyttänyt välittävän Skotlannista,

vaikka pyysi kyllä minua usein laulamaan vanhoja balladeja, sanoi

Rose. Tuntui kuin hän olisi äkkiä siirtynyt kauas Amerikasta.

-- Emme mekään ole tienneet sitä kuin vasta äskettäin. Luimme Scottin

kirjoja ja muistimme yks kaks, että isoisähän oli skotlantilainen.

Silloin me rupesimme tutkimaan vanhoja sukutarinoita, hankimme

säkkipillin ja skottilaispuvut ja päätimme tuottaa klaanille kunniaa.

Olemme jo jonkin aikaa olleet näissä puuhissa, ja se on hirveän

hauskaa. Vanhemmatkin pitävät siitä, ja minusta me olemme oikein

uljasta joukkoa.

Archie kiikkui puhuessaan vaunujen toisella astinlaudalla, muut

olivat kavunneet etu- ja takaistuimelle voidakseen levätessään ottaa

osaa keskusteluun.

-- Minä olen Fitzjames ja tuo on Roderick Dhu, tiedäthän,

Scottin "Järven neidosta", ja jonain päivänä me esitämme sinulle

kaksintaistelun lyömämiekoilla. Sen hienompaa et kyllä voi kuvitella,

lisäsi Prinssi.

-- Niin, ja kuulisitpa Steven soittavan säkkipilliä. Sen parempaa

kiljunaa ei kukaan saa aikaan, huusi Will kuskinpenkiltä innokkaana

esittelemään suvun monipuolisia kykyjä.

-- Mac metsästää meille kirjoistaan vanhoja tarinoita. Hän neuvoo,

miten on pukeuduttava, ja löytää aina jännittäviä lauluja tai

kohtauksia esitettäväksi, lisäsi Geordie sanoakseen jotain hyvää

poissa olevasta Kirjatoukasta.

-- No, mitäs sinä ja Will osaatte? Rose kysyi Jamielta, joka

uskollisesti istui hänen rinnallaan ja piti häntä silmällä odottaen

luvattuja tuomisia.

-- Minä olen juoksupoikana ja toimittelen asioita, ja Will ja Geordie

ovat sotajoukko aina kun marssitaan, tai hirviä kun metsästetään, tai

kavaltajia kun hakataan päitä poikki.

-- Ovatpa he auliita, ei voi muuta sanoa, ihaili Rose, ja

käyttökelpoiset nuoret miehet säteilivät ujoa ylpeyttä ja päättivät

niin pian kuin suinkin serkkunsa yksityishuviksi esittää kohtauksia

Skotlannin kansallissankarien Wallacen ja Montrosen seikkailuista.

-- Ruvetaanpa hippasille, huusi Prinssi. Hän antoi aika läimäyksen

Steven olkapäälle ja hyppäsi ylös orrelle.

Käsineistään välittämättä Keikari ryntäsi hänen jälkeensä, ja

toiset kapusivat joka taholle aivan kuin aikoen taittaa niskansa ja

nyrjäyttää raajansa niin pian kuin suinkin.

Tämä näytös tarjosi uutta ihmeteltävää Roselle, joka vastikään oli

tullut jäykän muodollisesta asuntolakoulusta, ja hän katseli notkeita

serkkujaan ihastuneena. Nämä tuntuivat olevan paljon ketterämpiä kuin

konsanaan hänen rakas apinansa, Mops-vainaja.

Will oli juuri niittänyt kunniaa heittäytymällä pää edellä ylisiltä

jaloilleen maahan, kun Febe ilmestyi tuomaan viittaa, päähinettä ja

kalosseja sekä Plenty-tädin terveiset, että Rosen olisi tultava heti

paikalla sisään.

-- Hyvä on, me tuomme hänet, vastasi Archie antaen salamerkkikielellä

käskyn, jota toteltiin niin äkkiä, ettei Rose ehtinyt pois vaunuista,

kun pojat jo olivat tarttuneet aisoihin ja vetivät hänet vajasta.

He toivat hänet pääovelle sellaisella räiskeellä, että yläkerran

ikkunaan ilmestyi kaksi myssyä ja Debby alkoi eteisessä päivitellä:

-- Varmasti nuo hurjimukset säikyttävät pikku raukan kuoliaaksi.

Mutta huviretki näytti tehneen pikku raukalle erinomaisen hyvää,

sillä hän oli tyytyväinen, iloinen ja punaposkinen juostessaan tukka

pörrössä yläkertaan. Siellä Plenty-täti tuli kauhuissaan vastaan ja

käski hänen heti mennä vuoteeseen.

-- Voi, ei vielä! Me tulimme juomaan teetä Rosen kanssa ja olemme

kilttejä kuin enkelit jos annat meidän jäädä, melusivat pojat, sillä

he olivat jo hyväksyneet serkkunsa eivätkä sitä paitsi aikoneet

missään tapauksessa jäädä vaille teeillallista, sillä Plenty-tädin

vieraanvaraisuus tiedettiin.

-- No jääkää, kunhan olette siivolla. Mutta antakaa Rosen ensin mennä

ottamaan lääkkeensä ja siistimään itsensä. Saa nähdä sitten mitä

löydämme illalliseksi. Vanha neiti kiirehti keittiön puolelle oikean

toivomusryöpyn saattelemana.

-- Marmelaatia minulle, täti.

-- Iso möykky luumukakkua, ole kiltti.

-- Pyydä Debbyä paistamaan päärynöitä.

-- Sitruunapiirasta, rouva.

-- Tehkää pannukakkuja, Plenty-täti, niistä Rosekin varmasti pitää.

-- Torttuja hän ainakin haluaa, sen minä tiedän.

Kun Rose viidentoista minuutin kuluttua tuli alas kiharat sidottuina

ja kirjailtu esiliina edessään, pojat oleksivat joutilaina aulassa.

Rose pysähtyi portaiden puoliväliin tarkastelemaan serkkujaan, sillä

hän ei ollut vielä ennättänyt tutkia heitä.

Kaikilla heillä oli selvät suvun tuntomerkit, vaikka joku kellertävä

pää oli tummempi kuin toinen, jonkun posket ruskeat, toisen punaiset

ja ikä vaihteli kuusitoistavuotiaasta Archiesta Jamieen, joka oli

tätä kymmenen vuotta nuorempi. Prinssiä lukuun ottamatta kukaan

heistä ei ollut piirteiltään erityisen kaunis, mutta hilpeitä ja

hauskan näköisiä he olivat, ja Rose arveli, etteivät pojat olleetkaan

niin kauheita kuin hän oli luullut.

Jokaisella pojalla oli niin luonteenomaista puuhaa, ettei Rose voinut

olla hymyilemättä heitä katsellessaan. Archie ja Charlie, jotka

nähtävästi olivat hyvät ystävykset, astelivat käsi toisen olalla

edestakaisin viheltäen skottilaissävelmää; Mac istui nenä kiinni

kirjassa; Steve -- keikari -- järjesteli tukkaansa ison peilin

edessä; Geordie ja Will tutkivat innokkaasti vanhan kellon koneistoa,

ja Jamie loikoili vatsallaan porrasmatolla jalkojaan heilutellen,

ilmeisesti valmiina pyytämään luvattuja namusia heti kun Rose

ilmestyisi.

Rose arvasi pojan ajatukset, ja ennen kuin tämä ehti pyytää, heitti

hänelle kourallisen sokerimanteleita.

Jamien hihkaisu sai toiset katsahtamaan ylös, eivätkä he voineet

olla hymyilemättä, sillä seistessään tuossa portailla ujo,

vaaleakiharainen serkku nauravine kasvoineen oli todella herttaisen

näköinen. Musta puku muistutti heitä Rosen surusta, ja tänä hetkenä

jokainen heistä päätti olla oikein kiltti serkulle, jolla ei enää

ollut muuta kotia kuin tämä.

-- Tuolla hän on ja niin hienona kuin ikinä voi toivoa! huudahti

Steve lähettäen Roselle lentosuukon.

-- Suvaitseeko armollinen neiti astua alas, tee on valmista, Prinssi

sanoi rohkaisevasti.

-- Minä saatan hänet pöytään, sanoi Archie tarjoten käsivartensa niin

arvokkaasti ja kunnioittavasti, että Rose lehahti punaiseksi kuin

kirsikka ja hänen teki mielensä juosta takaisin yläkertaan.

Illallinen oli vilkas, ja Archie ja Charlie lisäsivät huvia

vihjailemalla toisten kiusaksi iloisesta yllätyksestä, joka oli

tulossa. He väittivät sen olevan hirveän hauskaa, mutta sitä ei saa

vielä kertoa kenellekään. Toiset kihisivät uteliaisuudesta.

-- Olenko minä nähnyt sitä? kysyi Jamie.

-- Et sinä ainakaan muista sitä, mutta Mac ja Steve kyllä muistavat

ja he pitivät siitä tavattomasti, vastasi Archie saaden molempien

asianomaisten pään niin pyörälle, että Debbyn herkulliset pannukakut

unohtuivat pitkäksi aikaa.

-- Kuka sen näkee ensiksi? kysyi Will suu täynnä marmelaatia.

-- Plenty-täti kai.

-- Koska? Geordie pomppi innoissaan tuolilla.

-- Maanantaina johonkin aikaan.

-- Hyvä tavaton, mistä tuo poika oikein puhuu? kysyi vanha neiti

korkean teekeittimensä takaa, eikä hänestä näkynyt kuin päähineen

ylin ruusuke.

-- Eikö tätikään tiedä vielä? kuului yhdestä suusta.

-- Ei, ja sepä siinä hauskaa onkin, sillä täti pitää siitä vallan

kauheasti.

-- Minkä värinen se on? kysyi Rose puolestaan.

-- Sininen ja ruskea.

-- Maistuuko se hyvältä? kysyi Jamie.

-- Jotkut taitaisivat pitää siitä, mutta minun ei tee ollenkaan mieli

maistaa, vastasi Charlie ja nauroi niin että tee läikkyi.

-- Kenen se on? kysyi Steve.

Archie ja Prinssi tuijottivat toisiinsa hetken täysin ymmällä, mutta

sitten Archie vastasi iloisesti silmää iskien, mikä sai Charlien taas

hyvälle tuulelle:

-- Isoisä Campbellille se kuuluu.

Näin he pääsivät pulasta, ja siihen leikki loppui, vaikka Jamie

tunnusti Roselle, ettei hän varmaan voisi elää maanantaihin

tietämättä, mikä se kohuttu esine on.

Heti illallisen jälkeen pojat läksivät kotiinsa hoilottaen täyttä

kurkkua skotlantilaista kansanlaulua.

-- No, kultaseni, pidätkö serkuistasi? kysyi Plenty-täti, kun ponit

olivat kadonneet nurkan taa ja melu vähitellen hiljeni.

-- Aika lailla, mutta Febestä minä kuitenkin pidän enemmän.

Kuullessaan vastauksen Plenty-täti väänteli epätoivoissaan käsiään

ja mennä lyllersi kertomaan Peace-siskolle, ettei hän oppisi koskaan

ymmärtämään tuota tyttöä ja siksi oli suuri onni, että Alec pian

vapauttaisi heidät vastuusta.

Uupuneena iltapäivän epätavallisista ponnistuksista Rose painautui

sohvan nurkkaan lepäämään ja miettimään poikien yllätystä. Eipä hän

osannut aavistaa, että juuri hän saisi tietää sen ensimmäisenä.

Siinä aprikoidessaan hän nukahti ja näki unta, että oli taas kotona

omassa pienessä sängyssään. Hän oli havahtuvinaan ja näkevinään isän

kumartuvan vuoteen yli ja kuuli hänen sanovan: "Oma pikku Roseni",

ja hän vastasi: "Sinäkö, isä!" Ja isä otti hänet syliinsä ja suuteli

häntä hellästi. Niin ihana ja todellinen tämä uni oli, että hän

heräsi ilosta huudahtaen ja huomasi olevansa päivettyneen parrakkaan

miehen sylissä. Tämä puristi hänet rintaansa vasten ja kuiskasi niin

isän äänellä, että Rose luottavasti painautui lähemmäksi häntä:

-- Tämä on siis minun pieni tyttöni, ja minä olen sinun setäsi Alec.

3