Rose istui ypöyksin suuressa salissa pieni nenäliina valmiina
kuivaamaan ensimmäisen esiin pirahtavan kyynelen. Hän oli
miettimässä huoliaan ja arveli itkun tulevan pian. Rose oli valinnut
tämän huoneen murehtimispaikakseen, sillä täällä oli hämärää ja
rauhallista. Sali oli täynnä vanhanaikaisia huonekaluja, ikkunoissa
riippuivat tummat, raskaat verhot ja seiniä peittivät maalaukset,
joista tuijottivat juhlalliset vanhat herrat peruukeissaan,
korkeamyssyiset terävänenäiset naiset ja pyöreäsilmäiset lapset
yllään lyhytmiehustainen mekko tai vyötäröön ulottuva takki.
Täällä saattoi tosiaan heittäytyä murheen valtaan. Keväiset
sadekuurotkin rapisivat ikkunaan kuin kuiskaten: itke pois huolesi,
niin minäkin teen.
Rosella oli todellakin syytä suruun, sillä hänellä ei ollut äitiä,
hän oli hiljan menettänyt myös isänsä, eikä hänellä ollut kotiakaan,
hän vain asui täällä isotätiensä luona. Hän oli tullut vasta viikko
sitten, ja vaikka herttaiset vanhat neidit koettivat parhaansa mukaan
ilahduttaa häntä, eivät he oikein onnistuneet, sillä tyttö oli aivan
toisenlainen kuin ne lapset, joita he olivat ennen nähneet. Tuntui
kuin he olisivat saaneet hoitoonsa alakuloisen perhosen.
Rose sai liikkua missä halusi, ja pari päivää hän olikin huvitellut
kiertelemällä ympäriinsä tässä vanhassa herraskartanossa, joka oli
täynnä kummallisia sokkeloita, salaperäisiä käytäviä ja viehättäviä
huoneita. Ikkunoita saattoi olla aivan yllättävissä paikoissa,
puutarhan puolelle puikahti somia parvekkeita ja yläkerran suuri
halli oli täynnä esineitä maailman kaikilta kulmilta, sillä
Campbellit olivat olleet merikapteeneita jo monen sukupolven aikana.
Plenty-täti oli jopa antanut Roselle luvan käydä vapaasti
tutkimusretkillä isossa keittiökomerossa, joka oli oikea hyvien
tuoksujen tyyssija ja täynnä kaikenlaisia herkkuja. Mutta Rose näytti
vähät välittävän moisista houkutuksista, ja kun tämäkin toive petti,
Plenty-täti luopui epätoivoisena yrityksistään.
Ystävällinen Peace-täti oli puolestaan koettanut innostaa Rosea
kauniisiin käsitöihin ja oli suunnitellut nuken vaatevaraston,
joka olisi ihastuttanut isompaakin tyttöä. Mutta vaaleanpunaiset
satiinihatut tai pikkuruiset sukat eivät huvittaneet Rosea, vaikka
hän yritti ommella tunnollisesti tädin mieliksi. Ja eräänä päivänä
Peace-täti näki parhaaksi lopettaa koko ompeluseuran huomatessaan
tytön pyyhkivän kyyneliään hääpuvun laahukseen.
Sen jälkeen tädit löivät viisaat päänsä yhteen ja kutsuivat
suojattinsa seuraksi koko seutukunnan kilteimmän ja moitteettomimman
tytön. Mutta tämä Annabel Bliss oli kaikista heidän yrityksistään
epäonnistunein, sillä Rose ei voinut sietää häntä ollenkaan vaan
sanoi, että hänen teki mieli nipistää Annabelia nähdäkseen osasiko
tuo vahanukke edes huutaa. Niin sai mallikappale Annabel palata
kotiinsa, ja uupuneet tädit jättivät Rosen pariksi päiväksi oman
onnensa nojaan.
Oli kolea sää. Vilustuttuaan hiukan Rosen täytyi pysytellä sisällä,
ja hän vietti aikaansa enimmäkseen kirjastossa isänsä kirjojen
parissa. Hän luki paljon, itki joskus ja vaipui usein ihaniin
unelmiin, joista haaveksivat tyttölapset aina löytävät iloa ja
lohtua. Mielikuvitusleikki oli hänestä mieluisampaa kuin mikään muu,
mutta terveellistä se ei ollut; hän kävi kalpeaksi, väsyneeksi ja
haluttomaksi, vaikka Plenty-täti syötti hänelle rautaa kilokaupalla
ja Peace-täti hellitteli häntä kuin sylikoiraa.
Tätiparat vaivasivat ankarasti päätään keksiäkseen Roselle jotain
uutta. Vihdoin he päättivät tehdä rohkean yrityksen, vaikkeivät juuri
uskaltaneet toivoa sen onnistuvan. He eivät kertoneet Roselle mitä
täksi lauantai-illaksi oli suunniteltu, vaan jättivät hänet omiin
oloihinsa yllätyshetkeen asti. Eivät he aavistaneet, että omituinen
lapsi löytäisi huvia aivan odottamattomasta paikasta.
Ennen kuin Rose oli ehtinyt pusertaa esille ainoatakaan kyyneltä,
omituinen ääni katkaisi hiljaisuuden ja sai tytön herkistämään
kuuloaan. Se oli vain hiljainen viserrys, mutta lintu tuntui olevan
erityinen sävelniekka, sillä hiljainen viserrys muuttui pian
iloiseksi piipitykseksi, jota seurasi milloin liverrys, milloin
kujerrus tai sirkutus, ja kaikki loppui hilpeään sävelryöpsähdykseen,
aivan kuin lintu olisi purskahtanut nauruun. Rose nauroi mukana ja
hypähti innokkaasti seisomaan unohtaen kokonaan surunsa.
-- Tuohan on matkijalintu! Missä kummassa se laulaa?
Hän juoksi isoon eteiseen ja kurkisti ulos molemmista ovista, mutta
ei nähnyt kuin viheliäisen kananpojan, joka kyyhötti takiaisen
lehden alla. Hän kuunteli uudestaan ja ääni tuntui tulevan talosta.
Hän palasi innoissaan sisälle, ja laulu johdatti hänet vihdoin
keittiökomeron ovelle.
-- Täälläkö se on? Sepä merkillistä! hän tuumi.
Mutta ei komerossa näkynyt muita lintuja kuin ikuisesti suutelevat
pääskyset hyllyillä olevien kiinalaisten teekuppien kyljissä. Äkkiä
Rosen kasvot kirkastuivat, ja avaten hiljaa ruokaluukun hän kurkisti
keittiöön. Mutta laulu oli vaiennut ja hän näki vain siniesiliinaisen
tytön pesemässä liettä. Rose katseli häntä hetkisen ja kysyi sitten
äkkiä:
-- Kuulitko sinä matkijalinnun laulavan?
-- Minä sanoisin sitä febelinnuksi, sanoi tyttö ja katsoi häneen
veitikkamaisesti mustilla silmillään.
-- Mihin se meni?
-- Täällä se on vieläkin!
-- Missä?
-- Minun kurkussani. Haluatko kuulla?
-- Haluan! Minä tulen sinne. Ja Rose ryömi luukusta leveälle keittiön
hyllylaudalle, sillä hän oli niin innoissaan ja hämmästynyt, ettei
malttanut kiertää oven kautta.
Tyttö pyyhki kätensä, astui matolle, joka oli kuin saari saippuaveden
keskellä, ja sitten, totta tosiaan, hänen hennosta kurkustaan tulvi
pääskysen viserrystä, punarastaan lurittelua, metsäkyyhkyn kujerrusta
ja muita tuttuja säveliä. Ja kuten äskenkin laulu päättyi riemuisaan
juoksutukseen, aivan kuin se olisi kuulunut pensaikosta kuumana
kesäpäivänä.
Rose hämmästeli niin, että oli pudota hyllyltään, ja kun konsertti
loppui, hän taputti riemuissaan käsiään ja ihasteli:
-- Voi miten sievää. Kuka sinua on opettanut?
-- Linnut, vastasi tyttö hymyillen ja tarttui taas työhönsä.
-- Ihmeellistä. Osaan minäkin laulaa, mutta en lähimainkaan noin
kauniisti. Mikä sinun nimesi on?
-- Febe More.
-- Saanko minä jäädä tänne katsomaan, kun sinä puuhaat? Salissa on
niin yksinäistä.
-- Jää vain jos haluat, sanoi Febe vääntäen hameensa kuivaksi niin
kätevästi, että Rose ei voinut olla ihailematta häntä.
-- Asutko sinä täällä? kysyi Rose.
-- Saan ehkä jäädä tänne. Debby tarvitsee apulaisen, ja minä tulin
kokeilemaan viikoksi.
-- Kunpa jäisitkin. Täällä on kamalan tylsää. Rose oli oikein
ihastunut tuohon tyttöön, joka liversi kuin lintu ja teki työtä kuin
täysikasvuinen nainen.
-- Olisi se minustakin mukavaa. Olen jo viidentoista, ja minun
pitäisi ruveta elättämään itseni, kun ei minulla ole sukulaisia.
Sinähän olet tullut tänne joksikin aikaa, eikö niin? Febe kysyi
katsoen vieraaseensa ja miettien, kuinka ihmeessä elämä saattoi olla
ikävää tytöstä, jolla oli silkkimekko, hieno röyhelöesiliina, kaunis
medaljonki ja tukassa samettinauha.
-- Olen täällä kunnes setäni tulee. Hän on nyt minun holhoojani, enkä
tiedä mihin hän aikoo viedä minut. Onhan sinullakin holhooja?
-- Minulla? Ei toki. Minut on ihan pienenä jätetty köyhäintalon
portaille. Neiti Rogers sattui mieltymään minuun ja otti minut
hoitoonsa, niin että olen siitä asti ollut hänen luonaan. Mutta nyt
hän on kuollut ja minä saan tulla toimeen omin neuvoin.
-- Sehän on jännittävää! Ihan kuin Arabella Montgomery "Mustalaisen
lapsessa"! Oletko lukenut sen hauskan kirjan? kysyi Rose, joka piti
aivan erityisesti löytölapsitarinoista ja oli lukenut niitä monia.
-- Ei minulla ole kirjoja, ja kaikki vapaa-aikani minä juoksentelen
metsissä; se on minusta hauskempaa kuin sadut ja kertomukset. Febe
lopetti lieden pesun ja ryhtyi uuteen puuhaan.
Hän otti esille ison papukulhon, ja Rose katseli häntä miettien,
miltä elämä mahtaisi tuntua, jos pitäisi aina tehdä työtä eikä saisi
koskaan vain olla ja pitää hauskaa. Mutta Febe näytti ajattelevan,
että nyt oli hänen vuoronsa kysellä, ja sanoi haikeasti:
-- Sinä olet kai käynyt paljon koulua?
-- Olen, voi kamalaa! Olin kokonaisen vuoden asuntolakoulussa ja
hädin tuskin selvisin sieltä hengissä. Mitä enemmän luin, sitä
enemmän neiti Power antoi läksyjä, ja minä olin niin onneton, että
itkin melkein silmät päästäni. Isä ei antanut minulle koskaan
vaikeita tehtäviä, hän opetti niin jännittävästi, että läksyt
tuntuivat pelkästään hauskoilta. Isä ja minä olimme hirveän
onnellisia yhdessä. Mutta nyt hän on mennyt pois ja jättänyt minut
aivan yksin.
Kyynelet joita Rose äsken turhaan odotti, tulivat nyt itsestään, ja
ne vierivät pitkin poskia kertoen rakkaudesta ja surusta tehokkaammin
kuin sanat.
Vähään aikaan keittiössä ei kuulunut muuta kuin nyyhkytystä, jota
säesti sateen rapina. Febe lakkasi kaatamasta papuja kulhosta toiseen
ja katseli myötätuntoisesti Rosen polviin hautautunutta kiharaista
päätä, sillä hän näki, että sievään esiliinaan pyyhittiin katkerampia
kyyneliä kuin hän itse milloinkaan oli vuodattanut.
Pumpulimekossaan ja siniruutuisessa esiliinassaan Febe tunsi olevansa
heistä kahdesta onnellisempi ja rikkaampi. Jos olisi uskaltanut,
hän olisi kiertänyt käsivartensa tytön hartioiden ympärille. Mutta
peläten käyttäytyvänsä sopimattomasti hän sanoi vain reippaasti:
-- Ethän sinä ole yksin, kun sinulla on niin paljon rikkaita ja
eteviä sukulaisia. Debbyn mielestä he hemmottelevat sinut pilalle,
kun olet suvun ainoa tyttö.
Feben viimeiset sanat saivat Rosen hymyilemään kesken itkun, ja hänen
kyynelten tuhrimat kasvonsa olivat lystikkäät, kun hän kurkisti
esiliinansa takaa ja sanoi hullunkurisen voipuneena:
-- Siinäkin yksi huoli! Minulla on kuusi tätiä, ja he kaikki
tahtoisivat minut luokseen, enkä minä tunne kunnolla ketään heistä.
Isä sanoi aina tätä paikkaa Tätiläksi, ja nyt minä kyllä tiedän minkä
tähden.
Febe nauroi hänen kanssaan ja sanoi rohkaisevasti:
-- Siksihän tätä muutkin sanovat, ja se on hyvä nimi. Kaikki
Campbellin rouvat asuvat tässä lähellä ja käyvät usein tervehtimässä
vanhoja neitejä.
-- Kyllä minä tätien kanssa tulisinkin toimeen, mutta kun täällä on
vielä kymmenittäin serkkuja, kaikki päälle päätteeksi poikia, ja
poikia minä inhoan! Osa heistä kävi viime keskiviikkona täällä, mutta
olin onneksi päivälevolla, ja kun täti tuli kutsumaan minua, vedin
peitteen korvilleni ja olin nukkuvinani. Tietysti minun täytyy joskus
tutustua heihin, mutta pelkään sitä kauheasti.
Rosea puistatti. Hän oli asunut kahdestaan sairaan isänsä kanssa eikä
tuntenut ainoatakaan poikaa; siksi hän kuvitteli heitä jonkinlaiseksi
villieläinlajiksi.
-- Voi, kyllä sinä rupeat pitämään heistä. He pyyhältävät usein
tästä ohi tullessaan lammelta milloin ratsain milloin veneellä. Jos
olet innostunut soutamisesta ja hevosista, niin sinulle tulee hurjan
hauskaa.
-- Mutta minäpä en ole! Hevosia minä pelkään, veneessä voin pahoin ja
poikia vihaan!
Ja Rose-parka väänteli käsiään ajatellessaan kamalaa tulevaisuuttaan.
Yhden näistä kauhuista voisi vielä kestää, mutta kaikki yhdessä oli
toki liikaa, ja hän alkoi miettiä, olisiko sittenkin parasta palata
pikimmiten kouluun.
Febe nauroi Rosen voivotuksille niin että pavut pomppivat kulhossa,
mutta koetti samalla lohduttaa tyttöä:
-- Ehkä setäsi vie sinut jonnekin, missä ei poikia olekaan. Debby
sanoo, että setäsi on hyvin ystävällinen ja tuo aina tuliaisiksi
kasakaupalla kauniita tavaroita.
-- Niin, mutta minua pelottaa, kun en tunne ollenkaan Alec-setää. Hän
kävi meillä ani harvoin, vaikka lähetteli minulle sieviä esineitä.
Nyt minä kuulun hänelle ja hän saa määrätä minusta mielensä mukaan,
kunnes täytän kahdeksantoista. Ehkä en pidä hänestä ollenkaan, vaan
vihaan häntä koko ikäni.
-- Et kai sentään. Minä en sinuna viitsisi surra turhia vaan pitäisin
hauskaa. Olisin kuin jänis kaalimaassa, jos minulla olisi sukulaisia
ja rahaa eikä muuta tekemistä kuin saada aikani kulumaan, Febe
aloitti, mutta ei ehtinyt pitemmälle, kun ulkoa alkoi äkkiä kuulua
niin tavatonta melua ja jyrinää, että tytöt säpsähtivät.
-- Ukkonen, arveli Febe.
-- Sirkusseurue! innostui Rose, joka oli korkealta paikaltaan nähnyt
vilaukselta koreat vaunut ja ponien liehuvia harjoja ja häntiä.
Melu häipyi ja tytöt alkoivat jatkaa jutteluaan, mutta silloin
ilmestyi keittiöön vanha Debby unisena ja pahantuulisena herättyään
päivällistorkuilta.
-- Rose-neitiä odotetaan saliin.
-- Kuka siellä on?
-- Pikku tytöt eivät kysele, vaan tekevät niin kuin käsketään, kuului
Debbyn lyhyt vastaus.
-- Kunhan se vain ei olisi Myra-täti. Minulla menevät aina jalat
pehmeiksi, kun hän päivittelee yskääni ja voivottelee niin kuin
olisin kuoleman kielissä. Rose hankkiutui vetäytymään pois samaa
tietä kuin oli tullutkin, sillä joulukalkkunalle ja vanukkaalle
tarkoitettu aukko oli aivan tarpeeksi avara hänen kuljettavakseen.
-- Taitaisitpa aika mielelläsi vaihtaa Myra-tätiin ne, jotka siellä
ovat. Ja koetas kerran vielä kulkea minun keittiööni tuota tietä,
niin minä näytän, pauhasi Debby, joka piti velvollisuutenaan nuhdella
lapsia, kun tilaisuus salli.
2