Minä olen nähnyt heidät, nähnyt pelolla, ehkäpä synkällä aavistuksella.
Minä olen nähnyt heidät, nuo mustat olennot, joiden iho on väritön ja
silmät puoleksi sammuneet. Oi, hyvä herra, synkkiä ukkospilviä on kauan
hiipinyt Rauhalani reunoilla; nyt on niistä nuoli singahtanut
tännepäin, ja elämäni paraasen onneen se sattui ja mursi sen.
Ainiaaksiko ehkä? -- Minä -- toivon vielä.
Oli kaunis aamu. Roosa oli palannut edellisenä päivänä. Aamu on minun
iloni. Minä nousin yhdessä auringon kanssa, työ edistyi ja mielessäni
oli vielä niin, kuin kukissakin raitis aamukaste. Oletteko huomanneet,
miltä tuntuu, hyvä herra, kun sydän mettiäisen tavalla imee vaan
hunajaa kaikesta?
Minä olin puhdistellut muutamia ymppioksia ja jouduin lepikon luo
rannalle; Roosa istui siellä.
"Roosa, kas, Roosa!" sanoin minä. Hän nousi ylös ja toivotti hyvää
huomenta. Minä tahdoin huvittaa häntä jollakin työllä. "Tule, Roosa",
sanoin minä, "niin kastelemme kukkapenkit; näyttää tulevan kuuma päivä
tänään." Samalla yritin lähtemään, mutta huomasin, ett'ei Roosa
tullutkaan. Minä käännyin, silmäyksemme yhtyivät. Sanomattoman hellä
oli hänen katseensa, tyytymätön, peljättävä, häiritsevä, sillä sitä ei
nyt ilo lievitä. Kauan me katsoimme toisiamme silmiin, ja minä näin,
hämmästyin, olin vaiti. Silloin alkoi _hänen_ silmänsä vettyä,
kyyneleet voittivat taistelussa ja mursivat sulkunsa; itkien kiersi
Roosa käsivartensa kaulaani, ja minä kuulin hänen huokaavan: "Voi, isä,
isä, että kuitenkin olette niin kadotettu!"
Salamana välähti minussa aavistus, mutta minä sen tukehutin ja koetin
olla levollinen. "Sinä et ole terve, lapseni", sanoin minä, "tule, niin
vien sinut levolle!"
Mutta Roosa peräytyi askeleen. "Enkö ole terve?" sanoi hän ylpeästi ja
samalla suruisesti, "minä olen ollut sairas, mutta tullut terveeksi.
Minä olen niinkuin tekin haudannut paremman elämäni tomuun, joka
loistaa tänään, vaan huomenna katoaa; nyt olen oppinut elämään sitä
elämää, jossa ei mitään vaihdoksia ole. Hyvä isä, oletteko koskaan
ajatelleet Jumalaa?"
Minä näin, mitä olin menettänyt, minun sieluni pimeni, ja minä
vihastuin. "Mene päivää piiloon, madon syömä kukka", sanoin minä,
"äläkä huo'u ruttoa viattomien lasteni ylitse tai pelota pois aamun
enkelejä puistosta." Minä en ehtinyt leppyä, ennenkuin Roosa totteli ja
meni. Mutta mennessään ohitseni näin minä hänen katsovan minuun,
ikäänkuin olisi hän tahtonut vangita minut katseellansa tai temmata
minut sydämmeensä. Hän astui hiljaa pitkän käytävän päähän ja katosi
saksanhaavikon taakse. Silloin laskeuduin minä polvilleni, pyysin
lastani takaisin Jumalalta ja itkin. Hyvä herra, rauha palasi ja
nöyryys, ja minä läksin Roosan jäljestä. Päästyäni hänen kammarinsa
ovelle, kuulin hänen äänensä. Hän rukoili, mutta hyvin hiljaa, ja tuuli
suhisi jalavassa portaiden luona. Hetkinen kului, tuuli pidätti
henkeänsä, ja minä kuulin sanat: "Hänestä voi tulla ase sinulle; minä
olen vaan heikko nainen. Ota hänet ylös valoosi, vaikkapa minut
heittäisitkin entiseen yöhöni takaisin."
Sydämmeni oli sulaa rakkaudesta ja surusta. Minä avasin oven hiljaa,
ihan hiljaa, ja astuin sisään. Roosa sen kumminkin huomasi, ja hän tuli
minulle vastaan hymyillen kuin enkeli. "Minä rukoilin sinun edestäsi,
isä", sanoi hän, "ja rukoukseni on kuultu, sillä tulethan minun
luokseni ja olet lempeä." Minä suljin hänet syliini ja suutelin hänen
otsaansa. Mutta minä en tahtonut häiritä toisiamme sanoilla, vaan olin
vaiti ja menin taas työhöni, siitä lohdutusta etsimään.
Päivällisellä tapasimme taas toisemme, kuten tavallisesti. Emme
lausuneet sanaakaan aamun tapauksesta. Minä tahdoin karttaa ja
unhottaa. Roosa puhui paljon sukulaisestaan ja olostaan hänen luonansa:
miten hellästi häntä oli kohdeltu, miten paljon hän oli oppinut häneltä
ja kaikilta jaloilta ihmisiltä, joita oli nähnyt hänen luonansa, ja
oppinut huomaamaan, miten tärkeätä minullekin olisi -- siinä keskeytti
hän lauseensa. Voi, hyvä herra, että minä olen niin vähän nähnyt
maailmaa puutarhani ulkopuolella, ja niin vähän oppinut tuntemaan
ihmisiä! Te ymmärrätte kaikki. Minä lähetin kukkani kasvatettavaksi
valossa, ja he istuttivat sen tuleen. Ei kuitenkaan mitään väkivaltaa;
minä kukistin oman itseni, eivätkä Roosan sanat saaneet mitään
merkitystä. Koko muun ajan oli hän hiljaisempi ja hymyili välistä kuin
ennenkin. Mutta noiden valoisten väreiden seassa huomasin nyt ensi
kerran hänen kasvoissansa erään kajastuksen, joka harvoin pois seoittui
eikä koskaan kadonnut; se oli kärsimistä ja lakastumista, niinkuin ensi
varjo, joka muodostuu valkoisen liljan lehteen eikä edes auringon
säteiden loistossakaan lakkaa ilmoittamasta, että kukoistus lähestyy
loppuansa.
Iltapuolella minä en nähnyt Roosaa, mutta illan tullessa kutsutin minä
hänet alas puutarhaan. Hän tuli, minä otin hänen kätensä kainalooni, ja
me astuimme pitkin lehtikujia, enimmäkseen vaiti. Tosin olin aikonut
puhua, mutta ilta oli liian kaunis ja sydämmeni liian täysi. Vihdoin
jouduimme rantaan. Vuosi sitte olin Roosan kanssa eräänä samanlaisena
iltana seisonut samassa paikassa. Kaikki oli niinkuin silloinkin;
ainoastaan Roosa -- -- mutta minä näin nytkin hänen muodossaan ilon
vivahduksen, kun astuimme ulos varjoisesta lehtikujasta ja suuri kirkas
meri rantoineen ja saarineen ja laskeutuva aurinko ja kullankarvainen
taivaankansi avautuivat hänen silmäinsä eteen. "Täällähän", sanoin minä
Roosalle, "sinä kerran kysyit minulta jotakin, joka minua vieläkin
ilahuttaa, vaikka paljo on siitä asti muuttunut."
"Mitäs minä silloin kysyin?" sanoi hän ja katsahti minuun kummastuen.
"Vähän, hyvin vähän; se tuskin olikaan mikään kysymys, huokaus vaan tai
lyhyt rukous. Mutta sinä lepäsit tässä, työskenneltyäsi koko päivän
kukkien parissa puutarhassa. Minä istuin ihan vieressäsi ja katselin
milloin seutua, milloin sinua, sillä te olitte silloin toisenne
näköiset enemmin kuin nyt, ja se yhdennäköisyys teki minut
onnelliseksi. Kun kaikki tuulen henkäykset kuolivat, ja merestä
kuvastui maa ja pilvet, ja pilvistä kuin peilistä kuvastuivat kaikki
maan kukkien värit, ja aurinko sulki valonsa syliin sen kaiken, silloin
sinä hymyilit ja kysyit minulta, kumpiko oli kauniimpi, maako vai
taivasko? Se oli sinun taivaallinen ja viaton kysymyksesi, lapsi, ja
minä muistan sen vielä." -- Minä olin liikutettu ja luulin osanneeni
kohti Roosan sydämmeen; mutta hän otti minua kädestä ja sanoi tyynesti:
"Ne sanat lausuin minä nukuksissa, isä, unhottakaa ne nyt, kun olen jo
hereillä."
Vielä kerran keskeytin äänettömyyden ja jatkoin: "Ei Roosa, eivät ne
olleet nukkuvan sanoja, vaan ylistyslaulua semmoista, kuin enkelit
laulavat, sillä enkelien jumalanpalvelus on kaikesta siitä
iloitseminen, joka on kaunista ja totta. Silloin voi tunteesi vielä
käsittää kauneuden, ja totuus oli selvänä silmiesi edessä, sillä se
loisti sinulle Luojan koko maailmasta ja maa oli sinusta yhtä suloinen
kuin taivaskin. Mitä on sinulla nyt sen sijassa, jonka olet kadottanut
tai hyljännyt?"
Mutta oma lapseni vastasi minulle katkeralla kysymyksellä: "Langenneen
maan kauneuden ja katoovaisen tomun totuuden sijassako?"
"Sielusi rauhan sijassa", vastasin minä tyynesti, "sydämmesi
viattomuuden sijassa ja lempeän luonnon rakkauden sijassa?"
"Suru", sanoi hän, "siitä, mitä silloin olin, ja toivo ett'en
kuitenkaan joudu kadotetuksi."
"Sano ennemmin", jatkoin minä innostuen, "että sinulla kaiken sen
sijassa on erään epäjumalan varjokuva, jonka oma ajatuksesi on
kasvattanut, joka on tallannut tomuksi sinun nuoruutesi kukoistuksen ja
aaveena viittaa tulevaisuuteesi kuin hautaan; epäjumala, joka osoittaa
ijankaikkisen valoisata mailmaa, hänen viheriöitsevää maatansa, lempeää
taivastansa, kaikkea, mikä on pyhää ja rakasta, omia kukoistavia
jäseniäsi, sydämmesi rauhaa ja isäsi harmaata tukkaa, ja sanoo uhaten
ja synkästi: kas, tämä kaikki ei ole mitään, kiellä, hylkää ja halveksi
sitä, jos tahdot olla minun omani, minun, joka inhoan kaikkea, mikä
hehkuu, rakastaa, huokuu ja elää ja jonka valtakuntana on tuo
ijankaikkinen tyhjyys, jossa ei mikään olento elähytä tomuansa, ei
mikään voima riemuitse voitossa, ei mikään heikkous itke rakkauden
armossa."
Minä puhuin innolla, sillä totuus syttyi liekiksi minun sielussani ja
lapseni kulki eksyksissä yön pimeässä, josta hänet oli valolla
johdettava takaisin. Voi, hyvä herra, mitä oli minun tekeminen? Roosa
itki ja pyysi anteeksiantamuksen Herraa ei kuulemaan minun sanojani.
Ei koskaan ole minun ollut vaikeampi voittaa omaa itseäni kuin sinä
hetkenä. Rakkaus auttoi minua, ja minä voitin. Minä tukeutin
vihastukseni -- ei, en vihastustani, vaan -- toivottomuuteni, ja
totuuden kirkkaus palasi rauhallisesti minun sieluuni.
Sen puun juuressa, jonka varjossa seisoimme, kasvoi viattomuudessaan
kaunis, hento, valkoinen lilja, äsken muutettu sinne kasvihuoneesta
virkeään kesälämpimään ja vapauteen kukoistamaan elinaikansa. Vasta
yhden päivän oli kaunis kukka pilkistänyt ulos kuvustansa, ja sen
muodossa oli vielä tuo omituinen loisto, joka ikäänkuin epäilee,
kuuluukohan se oikeastaan taivaasen vai maahan, niin että silmän on
mahdoton erottaa, mihin lehti loppuu ja mistä väri, kaste, ilma ja valo
alkavat. Minä uhrasin sen lapseni tähden, tempasin sen pois mullasta ja
varjosta, puhalsin tomun sen juurista ja ripustin sen puun oksaan,
asettaen hennon terän kohti auringon kirkkaita säteitä. Sitte otin
Roosan käden kainalooni, astuimme äänettä puiston ympäri ja saavuimme
takaisin entiseen paikkaamme.
Kukka oli jo alkanut kellastua; poissa oli kaunis loisto sen pinnalta,
ja lehdet riippuivat auringon valossa kuihtuneina. "Katsos!" sanoin
minä Roosalle, "äsken kasvoi tämä kukka alhaalla ja ojensi juurensa
alas maahan. Varjo ympäröitsi sen elämää, ja tomu koski sen tomuun;
mutta eikö sen olemuksessa ollut silloin enempi taivaallista, kuin
siinä nyt on, ja eikö se silloin ollut minun iloni, niinkuin se nyt on
minulle suruksi? Jos se nyt olisi omin voimin irroittautunut siitä
paikasta, johon minun rakkauteni sen oli asettanut, ja aivan heti
kirkastuaksensa pelkäksi ihanuudeksi eronnut maan tomusta ja noussut
auringon tuleen, pitäisikö minun sentähden rakastaa sitä? Eikö minun
ennemmin olisi sanominen: 'Kuole, turhamainen kukka, sillä noin et voi
elää!'"
"Kuolla", sanoi Roosa hymyillen, "onko kuoleminen mikään paha?"
"Kuoleminen", sanoin minä, "on elämään syntyminen, mutta se on myöskin
häviöön syntyminen. Oi, Roosaseni, kuolla niinkuin tämä lilja oli eilen
kuollunna nupussansa, levittääkseen tänään hopeankarvaisen teränsä, se
on kuolema elämään runsaammassa loistossa ja iloon valoisammassa
maailmassa. Semmoisen kuoleman kuoli lilja, murtaessaan vankihuoneensa
seinämät, eikä se kuollut sitä sentähden, että se oli kuihtunut
nupussansa, vaan sentähden, että se pimeässä kodissaan oli uskollisesti
ja raittiisti hoitanut lehtiänsä, kunnes luonto huomasi ne kypsyneiksi
päivää sietämään. Niin kuolee se, joka kuolee elämään. Se ei ennen
aikaansa tunkeudu ulos nupustansa, vaan täyttää sen kauneudella ja
elämällä, eikä se sitte heitä pois lehtiänsä, vaan levittää ne ilossa
ja valossa."
Niin puhuin minä. Hetkinen kului äänettä. Kaikki oli tyyntä,
juhlallista, odottelevaa. Minä toivoin. -- Hirmuista tuli, hyvä herra,
ja minua kauhistuttaa vielä sitä mainitessakin. Oma lapseni rukoili
minun isänsydäntäni olemaan viekoittelematta hänen heikkoa, turvatonta
sieluansa.
Päiviä, viikkokausia on kulunut siitä tapauksesta. Roosa kuihtuu. Yhä
selvemmäksi selvenee minulle se oppi, jonka myrkkyä hän on imenyt, tuo
lämpimäin sydänten murhaava hairaus, että he hylkäävät nöyryyden rauhan
ja polttavat itsensä, kunnes eivät heikkoudessaan enää jaksa tykkiä.
Eikö sitte juuri heikkoudessa ja tomussa kaikki ihanuus elä ja
kirkastu, niinkuin aurinko elää tuhatvärisenä kasvien lakastuvassa
suvussa? Miksi sitte hävittää asuntoa, jossa ihanuus voi elää loistossa
ja rauhassa? He etsivät kuolemattomuuden elämää ja sanovat maallista
elämäänsä kuolemaksi. Oi, hyvä herra, milloinka olette odottaneet
semmoisen kasvin kukoistavan, joka on kuihtunut jo siemenenä? Te
uskotte kuolemattomuuden! Senkötähden, että maa on niin pimeä ja tämä
elämä niin mitätön? Ei, ei, juuri sentähden odotan minä taivaallista
maailmaa, korkeampaa elämää, että tämä maa on niin kaunis, tämä elämä
kaikkine suruinensakin niin pyhä ja suloinen.
Tähän nyt lopetan kirjeeni. Mitä on minun toivominen lapsestani? Jos
teillä olisi jokin neuvo, niin älkää sen antamista viivytelkö. Syksy
tulee ja hedelmät kypsyvät, sen olen sivumennen huomannut. Lähettäkää
minulle jokin kirja, jossa on rauhallisesti ajateltu tuota kummallista
elämää. Voikaa hyvin!
Kolmas kirje.