Hyvä herra, minä lähetän teille tässä päiväkirjan, jonka kirjoitin
Roosan taudin aikana. Muutamista muistoonpanojeni katkelmista voinette
aavistaa, mitä täällä on tapahtunut! nyt en voi niitä uudelleen
toistella.
-- -- 21 päivä tammikuuta --37. Väärä, sokea oppi, hyljätä viattomuuden
maallinen ilo! Mitä on sitte se ilo muuta kuin taivaallisen ilon
nauttimista, joka täyttää kaikki? Myrkkyä! Milloinka imee mehiläinen
myrkkyä?
Anna silmääni valoa, että voisin katsella ihmiskuntaa, niinkuin
katselen jonkin yksityisen kasvoja, ja näytä minulle yksi ainoakaan
piirros, jota ei viattomuuden voima kukistaisi, niin että se kartuttaa
sen elävää suloutta. Oi te, sen suuren puheliaat kuvat värinenne ja
varjoinenne, oi te, halveksitut kukkani, teistä olen minä kuitenkin
oppinut, että elämä luo kauneutta pimeydestä ja valosta.
Täydellisyys. Turhaan sanotaan: Täydellisyys on vasta vast'edes tuleva.
Täydellisyyttä on olemassa jokaisessa ajankohdassa, ja semmoista
täydellisyyttä on sekin vaillinainen silmä, joka ei sitä näe.
7 päivä helmikuuta. Keskiyö. Roosa valvoo. Valkoisesta hangesta näkyy
heijastus hänen ikkunansa valosta. Itsekin sytytin lamppuni, kun ei
unta kuulu. Oi te, lumelle loistavat säteet, jotka puhutte
valonlähteestänne, teitä olen minä yöllä mielelläni katsellut
ihmiskunnan, Jumalasta lähteneen pyhän sädesarjan kuvina. Roosa,
eksynyt lapseni, älä moiti sentähden sädettä, että se on poistunut niin
kauaksi valosta; mitä kirkkaampi se on, sitä etemmäksi se ehtii, ja
mitä etemmäksi se ehtii, sitä kirkkaamman ilmoittaa se alkulähteensä
olevan. Säteilkäämme täällä rakkautta ja uskoa, niin muuttuu
ympärillämme oleva yö päiväksi; älkäämme vavisten heittäytykö takaisin
lähteesemme, sitenhän emme myöntäisi sillä olevan säteitä, emme
tunnustaisi sitä valoksi.
17 päivä maaliskuuta. Ensimäinen kevätpäivä. Aurinko omistaa jälleen
valtansa. Ilma on täynnä elämää; se on herännyt hämärästä
talviunestaan, ja kohta on maakin heräävä. Roosa on lähtenyt
huoneestansa ensi kerran pitkän ajan perästä. Hän istui hetkisen
portailla, kuunteli varpusen viserrystä ja näki sulavan lumen tippuvan
pisaraisina katoilta. Minä näin hänen katseensa säteilevän, kuulin
hänen hengittävän syvään ja halulla, ja luulenpa hänen edes minuutin
ajan etsineen Jumalaa Hänen aamun-iloisesta maailmastansakin, Voi,
yksin ilokin, joka kohottaa muiden mielen ylös korkeuteen, on liian
raskas hänen mielellensä; pieninkin pisara luonnon terveyspikarista
liuottaa hajalleen hänen olemuksensa. Väsyneenä, melkein tunnottomana
vietiin hänet takaisin huoneesensa. Mikähän tästä kaikesta tulee
lopuksi?
17 päivä huhtikuuta. Kukkia jo! Vuokkoja on lasissa Roosan pöydällä.
Kummallista, mitä enemmin hän itse lakastuu, sitä enemmin näyttää hän
jälleen rupeavan rakastamaan terveyttä ja elämää. Eronhetkiköhän se jo
lähestyy ja tekee jälleen rakkaaksi sen, mitä ennen on halveksinut.
25 päivä huhtikuuta. Vedet ovat auki, jää poissa. Auringon noustessa
näkyi joukko joutsenia välkkyvän kirkkaalla järvellä. Ne ovat lähteneet
lentoon ja muuttaneet pois. Mitä kauneinta on, se ei ole jokapäiväisenä
vieraanamme, se on vaan matkustaja, joka käymäseltä meillä viivähtää.
1 päivä toukokuuta. Roosa pyrkii pois, hän tahtoo erota. Mitä etsii
hän? Mihin tahtoo hän paeta? Maan alle, pilvien taa, maailmain
maailmoiden yli; mitä on hän sieltä muuta löytävä, kuin täällä hylkäsi:
luonnon ja Jumalan? Jos minulla olisi taiteilijan lahja, istuisin
sairasvuoteen vieressä ja maalailisin kuolevalle suloisia muistoja.
Minä näyttäisin hänelle maan pyhimysloistossaan, antaisin vuoden
vaihtuvien aikojen liidellä kauneudessaan hänen silmänsä ohitse, minä
johdattaisin hänen mielensä lapsuuden, nuoruuden ja miesijän ilot,
kaikki ne rakkauden osoitukset, joita hän on saanut, kaikki voitot,
jotka hän on nähnyt hyvän voittavan, ja niin loisin hänen ympärillensä
sanoilla kesäisen maailman. Siihen hän nukkuusi, niinkuin pilvettömänä
kesäiltana nukutaan, iloiten olleesta päivästä ja odotellen kirkasta ja
iloista uutta päivää.
28 päivä toukokuuta. Tulla tänne, tunkeutua hänen vuoteensa viereen
lohduttamaan! Pois, pois mustat kummitukset, minä tunnen teidän
lohdutuksenne! -- Kaikki, mitä on pyhintä, jalointa ja totisinta, on
keinona kiusaajan kädessä. Ei sydäntä kiedota pahalla, vaan
paraimmalla. Minä kerron yhden noista keinoista; niitä on tuhat:
Majassa liikkuelee vanhempien ja sisaruksien parissa viaton tyttö ja
muistelee iloisissa töissä ja toimissa ainoastaan heitä. Päivä kuluu,
ja tulee ilta, ja hiljaisen seudun yli nousee loistavia tähtiä. Uusi
maailma, rauhallinen ja hartautta täynä, kasvaa ulkona. Silloin
lähestyy kiusaaja. Tule, viaton, sanoo se, ett'et hautaudu pikku
huoliesi tomuun, opi elämään korkeampaa elämää. Tyttö tottelee, ja kun
hän astuu ulos majasta, nousee kuu vuorien yli ja tekee hänen
asuinseutunsa kahta vertaa kauniimmaksi. Hänen mielensä lämpenee, hänen
sydämmensä paisuu ilosta. Katsos, sanoo hänen johtajansa, eikö tätä
ansaitse katsella? Ja tyttö näkee hänen puhuvan totta. Silloin tekee
johtaja äänensä syvemmäksi ja moittii hänen entistä kylmyyttänsä, että
hän on nukkuen unohtanut hartautensa, ett'ei hän ole usein etsinyt
semmoisia ihania hetkiä, kuin hän nyt katselee. Tyttö peljästyy, sillä
sydämmensä on täynnä ihastusta, ja näkee, mitä hän tähän asti on
laiminlyönyt. Ja se elämä, jota nyt elät, kuiskaa kiusaaja, ja ne
tunteet, jotka täyttävät olentosi, kuka niissä on osallisena? Nosta
silmäsi ja katso, tokko tuhannesta olennosta, jotka elävät
ympärillämme, yksi ainoakaan kohoaa jokapäiväisyydestänsä elämään
niinkuin me. Näetkö ainoatakaan heistä sivullamme. Ja tyttö katselee
ympärillensä eikä näe ketään. Silloin pimenee hänen sielunsa silmissä
maa, ja ihmiskunta on hänestä vaan pauhaava sieluton valtameri, ja hän
nojautuu kiusaajan rinnoille ja sanoo: Me olemme luodolla meressä, älä
luovu minusta, minä jään yksin, ell'et sinä pysy täällä! -- Turhuuden
ystävä! Miksi et sanonut: Niin, se maailma, jonka avasit minulle, on
pyhä ja kaunis, mutta oma majanikin on pyhä maailma, sisaruksieni
silmätkin ovat kirkkaita, suloisia tähtiä, ja vanhempieni sylissä elän
rikkaana niinkuin täällä; opeta minua rakastamaan eikä halveksimaan!
1 päivä kesäkuuta. Koko päivän puhui hän vaan äitistänsä! Säteilevin
silmin, läpinäkyvänä, melkeinpä kirkastettuna, ainoastaan äitistänsä!
Ja kuitenkin oli hän silloin vielä ihan lapsi, kun kadotti hänet, ja
sittekin muistaa kaikki. "Eikö hän ollut semmoinen? Eikö hän kävellyt
rauhallisena ja tyynenä kukkiesi seassa, hoiteli niitä, minua ja
sinua." Kysymys toisensa perästä! Oi, hän muistelee rakkaudella
äitiänsä, ja hän iloitsee, että äiti eli niinkuin hän eli. Niinpä on
Roosa pelastettu! Uskallanko uskoa, että hän -- -- Minua kutsutaan
hänen luoksensa. -- --
Kärsivällisyyttä, itsekieltämistä, toivoa! Tapaammehan jälleen
toisemme!
* * * * *
Lisäys. Mitenkä täällä nyt on, näette mukana olevasta ilmoituksesta,
jota pyydän teidän hyvyydessänne panemaan johonkin sanomalehteen.
Roosa lepää nyt järven tuolla puolen. Kirkas järvi, minun entinen
iloni, on nyt musta, synkkä hauta, jonka yli silmäni harvoin uskaltaa
katsahtaa.
Päivät ovat pitkät, yksitoikkoiset. Hämärää saan odotella melkein
puoliyöstä toiseen; se on vuodenajan vika; eikä hämärä kuitenkaan aina
tuo unta.
Vuoden ajan olen yhä selvemmin huomannut tulevani jo vanhaksi, ja vuosi
vuodelta vähenevät voimat, hyvä herra, ja niiden mukana iloisuus, se on
luonnon järjestys.
Vanha palvelijani vanhenee niinkuin minäkin. Pari päivää sitte menin
puutarhaan. Hän kasteli kukkapenkkejä, mutta huolettomasti, laiskasti
ja kiukkuisesti, niin että hän sysi kukkiakin kannullansa. Minä siitä
nuhtelin häntä. "No", sanoi hän, "ketä varten me niitä sitte
hoitelemme?" Vanhus alkoi katkerasti itkeä, minä jätin hänet ja läksin
pois.
Tunnetteko jonkun hyvän, turvattoman, seitsentoista-vuotiaan tytön,
joka tahtoisi isän? Yhdenkaltaisuutta! Nuorina ovat ihmiset toistensa
kaltaiset, tytössä on aina jotakin toisten tyttöjen sielusta.
Antakaa anteeksi, hyvä herra, kirjeeni lyhyys. Minun on vaikea pitää
ajatuksiani koossa. -- Teidän osanottavaisen sydämmenne tähden lähetän
teille päiväkirjani, johon olen kirjoitellut yhtä ja toista viime
ajoilta. Kun sen lähetätte takaisin, odotan samalla hyvin tervetullutta
kirjettä. Jääkää hyvästi!