Sill'aikaa kun vanha palvelijani kastaa kukkapenkit ja harjaa madot
pois hedelmäpuista, käytän minä kaunista iltahetkeä hyväkseni ja
kirjoitan teidän tahtonne, hyvä herra, ja jokavuotisen tapani mukaan
teille tervehdyksiä meiltä ja puutarhasta. Sanon vielä kerran, mitä jo
ennenkin olen sanonut, ett'en käsitä, miksi te, hyvä herra, niin usein
kirjoitatte minulle pyytäen vastausta, kun kaikki, mitä minulla on
kerrottavaa, koskee vaan pikkuista paikkaa, jonka itse olen vaivalla ja
rakkaudella muokannut, ja kolmea tai neljää henkilöä, joiden elämä
kuluu täällä ilman noita suuria muutoksia ja vaiheita, jotka voisivat
olla huvittavaiset kuulla. Kuitenkin on minussa kasvanut luottamusta
teihin, hyvä herra, aina siitä asti, kun täällä oleskelitte vähän aikaa
ja silloin monesti näin teidän silmistänne, että minun kukkani olivat
teistä rakkaat, ja minä tunnen, että jokin side liittää meidät
toisiimme. Niinpä minä taaskin alan ilman epäilystä ja pyydän vaan
anteeksi, jos minun mieltymiseni kaikkiin oman maailmani pikku
asioihinkin viekoittelisi minut liian monisanaiseksi ja väsyttäväksi.
Jumalan kiitos, kahteenkymmeneen vuoteen tai aina sen edellisestä
vuodesta asti, kun tulin omaksi herrakseni, en ole nähnyt kauniimpaa
kevättä kuin tämä. Huhtikuu kyllä oli tuulinen ja sateinen ja toukokuun
alku oli kylmä, niin että minun täytyi peittää kukkapenkit keskellä
päivääkin; mutta kuun lopulla muuttui ilma, niin että nyt on oikein
kummallista nähdä, miten kaikki menestyy ja edistyy.
Nyt olisi aika teidän käydä täällä, kun rakastatte kevättä ja kaikkea
paraillansa kasvavaa. Nyt ovat minun puistoni täällä ja kaikki rannat
ja saaret vehreimmillään. Tulpaanit ovat jo kukoistaneet kauan, samoin
narsissit. Omena- ja päärynäpuut ovat ihan valkeina kukista, ja
kaikkien niiden ympärillä ovat kuin sinisinä vöinä sireenipensastot. --
Miksikä en pitäisi sireenejä? Ne ottavat niin paljon tilaa, sanotte te,
eivätkä anna mitään hedelmiä! Siitäpä huomaa kesän jo olleen pitemmälle
ehtineenä, kun viimeksi olitte täällä. Tulkaa nyt, niin kyllä
tuomitsette toisin. Minä puolestani olen niitä rakastanut aina
lapsuudestani asti. Niiden tuoreus huvittaa minua, ja niiden kauneus,
kukoistusaika, on hedelmää minun sielulleni. Mutta jättäkäämme
erilaiset ajatuksemme omaan arvoonsa. Kirjoitan nyt vähän, mitä
muutoksia olen tehnyt sen jälkeen, kun olitte täällä, osaksi teidän
omien neuvojenne ja suunnitustenne mukaan. Yleensä en ole hyvin halukas
muutoksiin, mutta osaksi olen tahtonut tuottaa teille huvia ja osaksi
on sattunut muita seikkoja, jotka ovat pakottaneet minut poikkeamaan
tavoistani ja joista kohta tuonempana hiukan mainitsen.
Teidän suunnittelemanne pikku temppeli kirsikkasaarella alkaa nyt
valmistuessaan näyttääkin oikein kauniilta, varsinkin Roosan ikkunasta,
johon se pitkän poppeli-kujamme läpi näkyy kuin suuri, merestä nouseva
lummekukka. Minä tulin yhä tyytyväisemmäksi ja sikäli miellyin teihin,
mikäli se työ valmistui. Kauniilla alulla on laajemman tilan
raivaaminen ja muokkaaminen kyökkikasveille, niin että nyt olen voinut
jättää hedelmäkasveille koko alan kirsikkametsästä rantaan asti.
Ymppäyksistä voi toivoa hyvää, jos vaan saan varjelluksi ne madoilta.
Antti-vanhus on viime päivinä niistä nyt huolta pitänyt. Vielä on,
vaikka ainoastaan siellä täällä, joku haaskattu lehti tai käpertynyt
oksanalku; mutta kauhulla muistelen niitä vuosia, joina keskellä
kukoistuksen ja täyteläisyyden aikaa tuli hävitys ja turmeli vehreyden
ja loiston, peittäen paljastuneet oksat valkoisella harsolla ja
nukuttaen puut kauneimmaksi ajaksensa, niin että ne kuin jäykät
talvipeikot karkoittivat kaiken kesäisen ilon. Vastenmielistä on minun
viipyä noissa muistoissa, sillä ei mikään ole minusta luonnossa
hirveämpää kuin elävien, viattomien olentojen hitainen kuihtuminen ja
liian aikainen kuolema ahneiden matojen kautta, joita ne itse
tajuamattansa suojelevat ja elättävät. Ah, mitäpä olisi elämä, ell'ei
rakastaisi omaa tomuansa, mitä on kasvi, ell'ei se keveästi ja
iloisesti kanna kuihtuvia kukkiansa ja lehtiänsä?
Teidän tekemäänne leppä-lehtimajaa rannalta, johon asti nyt olen
levittänyt hedelmäpuiston, -- unhotin sanoa -- sitä minä en raaskinut
hävittää. Se on vieläkin omena- ja päärynäpuiden keskellä rakkaana
muistona teistä. Roosa istuu välistä ommellen siinä ja kiittää kaunista
näköalaa, kukkulaa ja kirkkoa järven toisella puolella. Minä puolestani
pidän siitä paikasta enemmän sen edessä olevan pahan kivikkokarin ja
kalalokkien lakkaamattoman parkumisen tähden, jotka ovat siinä
tottuneet asuskelemaan. On oikein kummallista, miten minua pieninkin
hälinä häiritsee. Ehkä se minun kärsimättömyyteni tulee siitä, että
eleskelen enimmän aikani hurskasten ja äänettömäin olentojen keskellä,
joiden suurin hälinä on vaan hiljainen kuiskaus, milloin tuuli
liikuttelee niiden notkuvia oksia ja lehtiä.
Puhuakseni ikävyyksistä, joilta emme edes mekään ole täällä turvatut,
tapahtui meille äskettäin eräs erittäin huomattava semmoinen. Koko
aamun oli kirkas taivas, sää kaunis ja ilma vähän uuvuttavan helteinen.
Sitte alkoi pilviä kokoutua ja ukkonen kuulua. Kohta pimeni taivas
kokonansa, rankkasade seurasi toistansa ja ukontulet välähtelivät yhä
tiheämmin, todellakin tavattoman tiheään. Meidän, minun ja Roosan,
istuessamme aamiaispöydässä tuli sisään vanha palvelija. En koskaan
unhota hänen peljästynyttä näköänsä. Hän oli, kuten sittemmin kuulin,
niin kauan kuin mahdollista koettanut peittää melooni-penkkejä ja
viimein, sateen yhä tullessa rankemmaksi, paennut erään suuren pihlajan
alle niemelle. Vaan mitä suojaa semmoisesta voi olla niin suurta
myrskyä vastaan? Hänen vanha olkihattunsa riippui hänellä kädessä kuin
märkä liina; kesänuttu oli ihossa kiinni kuin kaalinlehti, tukka vettä
tippuvana hajallansa ympäri kasvoja, ja tervehdyksenä kuului vaan
muutamia puhalluksia. Minä en voinut olla naurahtamatta, mutta se
suututti häntä niin, että hänen kielensä pääsi valloilleen.
"Niin, niin", sanoi hän, "helppohan nauraa on, mutta nyt kaikki on
hukassa!"
"No, hyvä ystävä", sanoin minä vakavana, "ota vaan kuivat vaatteet
yllesi, niin sillähän tuosta pääset."
"Kuka minusta huolii?" virkkoi hän yhä suuttuneemmin; "minä sanon, että
mamseli Roosa on hukassa, Jumala minua armahtakoon, vanhusta! Niin,
tuossa hän nyt istuu nuorena ja punakkana, mutta toisin se tulevana
kesänä on."
"Mikä se semmoinen ennustus on, Antti", sanoin minä ja nousin ylös,
"mikä sinulla on hätänä?"
Silloin hän vihdoinkin sai itse asian sanotuksi. Ukontuli oli iskenyt
Roosan jalavaan, siihen kauniisen puuhun, joka, kuten muistatte, oli
juuri kartanon vasemmassa nurkassa, kun maan puolelta tullaan; oksat
olivat kaikki pirstoina ja runko poikki juuresta. Voitte kyllä arvata
minun mielipahani. Siinä puussa oli tosiaankin jotakin tavatonta. Se
oli vielä ihan nuori ja kuitenkin niin tuuhea! Runko suora ja pitkä, ja
latva sitte, muistattehan, miten ihaillen huomasimme, kuinka se joka
puolelta säännöllisesti vahveni. Anttia olen minä koettanut lohdutella
paraan taitoni mukaan. Hän näyttää olevan enemmän huolissaan Roosasta
kuin jalavasta. Roosa itse laskee usein leikkiä hänen naurattavasta
peljästyksestänsä; mutta vanhus aina pudistaa maltittomasti päätänsä,
milloin vaan asia tulee puheiksi. Vahinko, että hän pani niin pitkän
ajan ennustuksellensa, sillä nyt hän luultavasti pysyy aina ensi kesään
asti erhetyksessään.
Mutta vielä toinenkin ikävä asia. Kohta minulla ei enää ole muuta
neuvoa kuin muuttaa lankkuaita, joka erottaa niemeni muusta maailmasta,
lähemmäksi saarelle päin, kun suuri maantie, joka kulkee ihan sen
vieritse maan puolella, häiritsee minua pölyllänsä ja lakkaamattomalla
melullaan. Joka aamu täytyy minun pölyttää ja puhdistaa aidan vieressä
olevia kasveja ja viipyä siinä kauemmin kuin missään muualla
puutarhassa. Monesti sattuu silloin niinkin, että joku tuntematon
pysäyttää hevosensa, kun huomaa minut, ja pyytää päästä katsomaan
puutarhaani; ja vaikka minä kyllä mielelläni suon jokaiselle sen pienen
huvin, mitä hän tästä voi saada, niin nuo käynnit sattuvat usein
minulle ihan sopimattomaan aikaan. Se ei kuitenkaan ole pahin häiriö.
Paljoa enemmin kiusaa minua muutamien naapurieni näkeminen, jotka joka
päivä ja juuri aamuhetkinä kävelevät ohitse. Minua melkein haluttaisi
uskoa samojen matojen, jotka viime vuosina ovat säästäneet
hedelmäpuitani, muuttaneen asumaan ihmisiin. Hyvä herra, täällä asuu
eräs lahko jumalisia, äänettömiä, kammottavia olentoja, jotka pitävät
voittona kaikkien maallisten ilojen hylkäämistä ja ovat siitä, mitä
uskovat suurimmaksi aarteekseen, maksaneet poskiensa terveen värin ja
silmiensä terävyyden. Miten toisenlaista katsoa raittiita ja iloisia
kukkiani kuin heitä! Aina palaan minä semmoisista kohtauksista
alakuloisena ja sortunein mielin, joka tunne minua sitte kiusaa koko
päivän, kun näette vastoin tahtoanikin yhä tulen ajatelleeksi,
mimmoinen huoli minulla olisi, jos olisin noiden ihmiskukkien korkeampi
veli ja hoitaja, niinkuin täällä puutarhassani tuoksuvat kukat ovat
hoideltavanani.
Ja nyt lopetan pitkän kirjeeni kertomalla sydämmellisimpiä terveisiä
Roosalta. Hän pyytää kysymään, mitenkä menestyvät kukkasipulit, jotka
hän viimein lähetti tyttärellenne. Syksyllä lupaa hän lähettää toisia.
Ehkä hän silloin tulee itsekin niiden kanssa, jos sallitte. Hänen
tarvitsee nähdä vähän maailmaa; tyttö on näette jo kuudentoista vanha.
Oi, hyvä herra, hän oli vasta lapsi silloin, kun te olitte täällä: nyt
hän on täysikasvuinen, ja miksipä karttelisin kertoa, mitä ilolla
huomaan että hän on kaunis. Mitä olen minä voinut tehdä hänen
sivistyttämiseksensä täällä ja semmoisena kuin olen, esiliinani
pölyssä, kädet mustina mullasta ja pää täynnä huolia kasveista ja
puista? Hänen äitinsä on kauan jo ollut haudassa; ja minä olen vaan
voinut katsella hänen kasvamistansa ja siitä iloita. Itse hän on
kasvanut, ilman ihmiskäden apua, isänä sininen taivas ja äitinä kodin
rauhallinen kukkamaailma. En tiedä, miksikä nyt niin mielelläni
ajattelen häntä. Ehkäpä kaipaan häntä ja sentähden on hellyyteni häntä
kohtaan suurempi, sillä nyt on hän jo muutamia päiviä ollut poissa.
Jonkun ajan viipyy hän erään sukulaisen luona, kunnes hän valmistuu
menemään ensi kerran Herran ehtoolliselle. Vasta kolmen viikon kuluttua
odotan minä häntä jälleen kotiin.
Minä en häpeämättä voi lukea uudestaan pitkää kirjettäni, jossa on niin
vähä sisällystä. Antakaa anteeksi, hyvä herra, vanhalle ystävällenne;
hän antaa, mitä voi, ja katsoo puolustuksensa sitä, että hän näin
täyttää teidän oman pyyntönne.
Toinen kirje,