Tässä juuri pikku rummuttajamme sai tilaisuuden näyttää, miten

tarpeellinen hän oli, ja maksaa kunnian, että hänet oli kutsuttu

asessoriksi tuohon valtakunnan-hoidolliseen neuvotteluun.

Sävellystaiteen, varsinkin pauhaavan semmoisen rakastaja ollen oli hän

kyllä kymmenestikin käynyt ylhäällä kellotapulissa kuulemassa

kellojensoittoa taikkapa, jos onni oli oikein suopea, polkemassakin

pienintä niistä, että hän, kuten itse esitti, tunsi kellotapulin

avaimen paremmin kuin oman rumpukapulansa ja osasi erottaa sen kirkon

avaimesta, vaikka molemmissa oli koristeltu ja reikäinen rengas. Mutta

mitä sen noutamiseen herra Gyllendegin luota tuli, niin hän sanoi

ennemmin ja mielellään kuvailevansa sen kelle hyvänsä, vaikkapa

piirustavansakin sen noella niin yhdennäköiseksi kuin osasi, kun vaan

itse pääsisi lähtemästä niin vaaralliselle retkelle. Sillä, arveli hän,

vaikkapa hän voisikin säilyä herra Gyllendegiä tapaamatta, niin hän ei

ollut ihan turvassa vanhan Susannankaan puolelta nyt, koska hän

edellisenä päivänä juostessaan siellä rauhaa hieromassa, oli

houkutellut kanssansa pihaan pastorin suuren koiran ja usuttanut sen

Susannan kissojen päälle, niin että se oli vähällä purra hännän siltä,

joka viimeksi ehti sisään porstuan ovesta.

Millä neuvoilla ja vaikuttavilla syillä kumppanien onnistui kumota nuo

pikku rummuttajan epäilykset, ei ole historiassa kerrottuna; päätöksenä

vaan oli, että pikku miehemme samana iltana kello yhdeksän eli siihen

aikaan, jolloin herra Gyllendeg köyhänä ja yksinäisenä, kuten

maailmassa oli, tavallisesti sulki porttinsa ja meni levolle, että

rummuttaja silloin käveli ihan yksinänsä pilkkosen-pimeätä katua eikä

tarkoituksena mikään muu kuin pujahtaa arvokkaan kirkonvartian ja

leipurin huoneihin ottamaan kellotapulin avainta.

Kylläpä hän välistä aina tunsi selkäänsä karsivan, kun matkallaan

ajatteli toimensa vaarallisuutta, ja monta kertaa hän moitti itseään

yksinkertaiseksi tyhmyriksi, kun oli suostunut toisten houkutuksiin ja

lähtenyt moiseen yritykseen. Samalla hän kumminkin vaihteeksi aina

muisteli saamiansa ohjeita ja neuvoja, joita hänen tuli noudattaa,

päästäkseen tarkoituksensa perille. Hänen mielensä kummallisesti häilyi

pelon ja rohkeuden, välinpitämättömyyden ja uteliaisuuden välillä, ja

samantapaisesti hän itsekseen puhelikin astuskellessaan siinä hiljaa ja

miettiväisenä, kädet ristissä rinnalla, kylmän tähden pistettyinä

väljän ja hyvän lammasnahkanutun hihoihin.

"Olenko minä viisas vai hullu", sanoi hän itsekseen, "kun en käänny

takaisin, vaan yhä vielä astun edelleen? Hyi! Nyt on kylmä tänä iltana

ja niin pimeä, ett'ei ainoatakaan tähteä näy. Lankun yli kyllä pääsen

herra Gyllendegin pihaan, vaikka hän onkin sulkenut porttinsa;

tiedänpä, mistä kohdasta viime kesänä hyppäsin ylitse. Mutta siellä ei

ole turvallista hänen pihassansa, siellä kuljeksii kummituksia yöllä.

Sanotaan, ett'eivät ne kärsi kymmentä vuotta nuorempia lapsia,

sentähden että kaikki Sannan kissat naukuvat ja parkuvat, paitsi

vanhin, joka on kymmenen vuoden vanha ja makaa lihavuutensa tähden

sisällä hänen sängyssänsä. Jos joudun peikon kynsiin, niin se ehkä

kiertää minulta niskat nurin. Kunpa nyt tietäisin, olenko jo täyttänyt

kymmenennen vuoden vai en? Ehkäpä olen jo yhdennellätoista tai kenties

jo vanhempikin; olenpa ollutkin aika hölmö, kun en ole tuota pannut

mieleeni. Mutta eihän nyt vielä ole yö, vaikka on niin pimeä. Huh!

Kello löi. Luulenpa, että se löi yhdeksän. Tuleepa haaskaa nähdä

Gyllendegiä. 'Jumala mua armahda, köyhää vaivaista', mutta ei mitään

'nahkiaisia eikä palaneita pullia!' Jospa hänet vaan saataisiin kadulle

semmoisena, kuin hän nousee sängystään. Toista kättäni kirvelee ja

pöhöttynyt se on myöskin; ensimäiset kymmenen iskua löi hän niin, että

väsyi. Kummallisestipa siellä koulussa on käynyt viime aikoina.

Jompikumpi meistä oli syyllinen; mutta emme molemmat! Avain minun pitää

saada, vaikka se riippuisi Sannan ainoassa hampaassa. Huh! mitä siinä

ohitseni hiipi pimeässä? Mitenkähän pääsen talouskammariin, jossa

avaimet ovat? Katsotaanpas: Laskekaa sisään, neiti Sanna; minä ostaisin

sahramirinkilöitä! 'Kuka siellä?' kysyy hän. Minä se olen. 'Vai sinä,

raivio, tuotko taas tänne pastorin suurta koiraa?' tiuskasee hän ja

tempaa pölyharjan. -- Oih! hulluhan minä olen, kun en jo käänny

takaisin. Mutta kukapa meille toisi avaimen? Ehkä kuitenkin saan Sannan

leppymään. Onhan hän monesti ennenkin suuttunut minuun ja pahemminkin

kuin nyt, vaan aina taas kohta leppynyt. Entä herra Gyllendeg? Mitäpä,

jos hän tulee ulos? Kolmen askeleen päässä porstuan ovesta; likemmäksi

en jää, kun kerran kolkutan ovea. Mutta jos hän tulee? No! silloin

jaloille kiirettä, eikä saa mitään toimitetuksi. Koko kuje on tyhmä;

olisihan joku muu saattanut koettaa. Hyi, lankku on kylmä kuin jää"

-- -- niin sanoen ponnistihe hän ja kiepsahti herra Gyllendegin

lankkuaidan yli hänen pihaansa.

Heti sinne päästyänsä ja katsahdettuansa pihan ympäri huomasi pikku

sankarimme mahdottomaksi toimia niiden ohjeiden mukaan, jotka oli

saanut esimiehiltään ja kenraalin luona olevilta suosijoiltaan. Niiden

mukaan olisi hänen, kuten lukija on hänen yksinpuhelustaan jo

huomannut, pitänyt rinkelien ostamisen tekosyyllä koettaa päästä neiti

Susannan kätköön eli talouskammariin, rakentaa rauha hänen kanssansa ja

sopia kaikki vanhat riidat niin hyvin kuin mahdollista, ja kun hän

leppyneenä lähtee vieressä olevaan puotiin rinkeliä noutamaan,

sill'aikaa siepata kellotapulin avain ja kätkeä lammasnahkanuttunsa

poveen. Miettiessä oli tuo suunnitus näyttänyt hyvin helpolta; mutta

kun pikku rummuttajamme nyt oli sitä panemassa toimeen, pelotti häntä

jo ensi tehtävä: mitenkä päästä sisään?

Porstuan viereinen kammari toisella puolella oli herra Gyllendegin.

Hänellä oli vielä tuli palamassa, hän itse istui pöydän edessä.

Rummuttaja-parka hiipi varovasti ikkunan ruudusta katsomaan ja näki

Gyllendeg-vanhuksen hyvin hartaasti miettivän edessänsä olevasta

rukouskirjasta erästä rukousta, jonka alkusanat olivat: "Ruotsin

valtakunnan pankkiin." Pieninkin porstuan oven risahdus olisi häntä

häirinnyt, sen kyllä tarkastelija huomasi. Vaan kun hän sitte kiipesi

talouskammarin ikkunasta katsomaan sisään, alusti Susanna-vanhus

paraillansa niin vahvasti, että katsoja joka iskulta selvästi kuuli

taikinan läiskeen. Mitenkä olisi Sanna silloin voinut kuulla porstuan

ovelta hiljaisen koputuksen, vaikka talouskammari olisi ollutkin ihan

porstuan vieressä eikä kyökkiä välillä, niinkuin kumminkin oli!

Pikku keinottelijamme laskeutui pois tarkastuspaikastansa hyvin

tyytymättömänä ja neuvottomana, Sannan ikkunasta kajastavassa valossa

olisi hänen kasvoissansa voinut huomata monimutkaisia ryppyjä, ja

kädellä oli kylliksi tekemistä korvan takana, josta se koetti ikäänkuin

haravoida kokoon kaiken neuvokkaisuuden ja kekseliäisyyden, mitä siellä

oli. Eikä mistään ruvennut olemaan apua.

"Kyllä se onnistuu", virkahti hän viimein hiljaa muristen, "kyllä se

onnistuu -- koetahan vaan!" Helppo on sanoa: kyllä, kyllä onnistuu;

mutta eipä suurilla sanoilla koskaan sukkelaksi tulla. Koetapahan vaan

kolkuttaa ovea! "Kuka tulee jyskyttämään oveani näin myöhään?

Nahkiaiset ja palaneet pullat! Pitäisipä toki suoda edes yörauhaa

minulle vaivaiselle köyhälle. Menköön sitte sinne, ken uskaltaa; minä

en mene. Kas noin! Nyt hän haukottelee! Huh, pitäisipä lähteä pois;

kättänikin alkaa pakottaa kylmässä. -- Odottakaahan, herra Gyllendeg,

kyllä saatte palkkanne! Mitenkähän vaan saisin avaimen?"

Niin pakinoiden hiljaa ja katkonaisesti oli hän istuutunut eräälle

porraspuulle Sannan ikkunan kohdalle ja rupesi sitte miettimään.

Äkkiarvaamatta hypähti hän seisomaan, ikäänkuin olisi suuri taakka

pudonnut hänen seljästään; hän hiivi ikkunan alle, vetäytyi kokoon

niin, että hänen kasvonsa melkein koskivat maahan, ja parkasi

semmoisessa asennossa valittavaisen naun, siksi kyllin luonnollisen,

että silmänräpäyksessä sai vastauksen tuvasta eräältä Sannan

kasvatilta.

Tuon onnellisen enteen jälkeen pysyi hän hiljaa ja kuunnellen. Taikinan

läiske oli lakannut, ei kuulunut hisaustakaan. Siitä päätti sankarimme

Susanna-vanhuksella olevan korvat auki eikä siis jättänyt käyttämättä

hyväkseen sitä etua. Toisen kerran osoitti hän naukumistaitoansa niin

hyvällä menestyksellä, että kaksi, ehkä kolmekin eri ääntä yhtyi

säestämään Sannan kammarissa.

Sitte hän hiipi muutamaa askelta etemmäksi ja katsahti ylös. Vanhan

neitsyen pyöreät kasvot näkyivät jo ikkunassa. Hän seisoi siinä hyvin

levottoman näköisenä ja koettaen taikinaisilla käsillään estää valoa,

nähdäksensä ulos pihalle. Rummuttajallamme sydän oikein hyppi ilosta,

kun huomasi Sannan, ja menestyksestään kiihtyneenä sekä saattaakseen

työnsä täydelliseksi, kumartui hän vielä kerran alas ja parkasi

kolmannen _nauu:n_, jonka askelma kyllä kävi vähän liian sukkelasti,

mutta viimeinen puoli vei häneltä aika syvän henkäyksen ja loppui

monisävelisellä lirityksellä, niin kimakasti, valittavaisesti ja

toivottomasti, että Sannan lihavakin kissa hyppäsi peljästyksissään

päistikkaa sängystä lattiaan ja Sanna itse oli vähällä pyörtyä

kauhusta. Silloin nousi pikku seikkailijamme pystyyn odottamaan

juonensa muita seurauksia.

Ei monta silmänräpäystä ehtinytkään kulua, ennenkuin hän näki tulen

siirtyvän talouskammarista kyökkiin ja kohta sen jälkeen hänen suureksi

iloksensa avautui porstuan ovi ihan hiljaa ja vanha Sanna niin hellällä

äänellä, kuin ainoastaan hän taisi, kuiskailemalla lausui: kis, kis,

kis!

Sitäpä kutsua olikin pikku ystävämme odottanut eikä sitä tarvittu

kahdesti lausua. Kyyrysissään ja hiljaa hiipi hän rappusille, niitä

myöten ylös ja Sannan ohitse. Ehdottomasti karsi selkää vanhahkolta

kissamuijalta nähdessään semmoisen jättiläiskissan tulevan ovea kohti,

ja vielä enemmän, kun tunsi sen luikahtavan ohitsensa pimeässä. Pikku

seikkailijamme käytti hyväkseen tilaisuutta eikä pysähtynyt ennenkuin

kyökissä, jossa hän hyvin tyynenä odotteli vaarallista vihollistansa ja

valmistautui uusiin rynnäköikin.

Tuskin ehti sankarimme kyökin ovesta sisällä olevaan valoon, kun Sanna

heti tunsi hänen pyöreän ja nahkavaruksisen vartalonsa. Hän alkoi

kuvitella mielessänsä mitä kauheinta, ja paljoa kiivaammin, kuin olisi

luullut osaavankaan sen, joka oli niin tyynesti ja välinpitämättömästi

kuunnellut herra Gyllendegin sanatulvia, riensi hän kyökkiin

rummuttajan jäljestä, tahtoen ensi innossaan pitkittä mutkitta ottaa

talteensa koko miehen.

"Ja sinä uskallat tulla tänne sisään, ihan kuin olisi kaikki ihan

hyvin", tiuskasi hän, "ja seisot siinä ja katselet niin viattomasti,

kuin et olisi mitään pahaa tehnyt! Mihinkä viskasit kissan, jota juuri

äsken kiusasit?"

"Hyvänen aika, hyvä Sanna", virkkoi rummuttaja, helposti väistellen

Sannan käsiä, jotka häntä kiinni tavoittelivat, "no, ettehän toki pure

ihmisiä, toden totta? Kyllähän saatatte vielä olla suutuksissanne

minuun pastorin koiran tähden; mutta mitäpä tehdä? Se kun tavoitteli

purra minua, niin täytyihän minun usuttaa se kissoja ajamaan."

"En minä nyt puhu vanhoista asioista", jatkoi Sanna, "minä kysyn,

mihinkä kissa joutui, joka äsken oli kynsissäsi, vieläkö se on

hengissäkään?"

"Hyi!" virkkoi pikku seikkailija, muuttuen hyvin pahastuneen

näköiseksi, "luuletteko, Sanna, minua sitte kissan tappajaksi.

Antakaahan minun kertoa kaikki. Kuulitteko, miten se raukka parkui ja

valitti?"

"Kysypäs tuota vielä", sanoi Sanna huoaten.

"Se on juoksukissa", jatkoi pikku sankari hellällä äänellä ja astui

askelta likemmäksi vanhusta, "eikä sillä ole kotia; öillä etsii se

ruokaa pihoista. Vähän aikaa sitte -- hyvä Sanna, sitä on ikävä

kertoakin -- oli se meillä ja sieltä sen meidän piika ajoi lyöden ja

kivittäen pois. Minä menin sen jäljestä katua pitkin houkutellen, mutta

se ei pysähtynyt. Viimein kuulin sen naukuvan tässä teidän pihassanne,

ja minä arvelin pyytää teitä ottamaan sitä hoidettavaksenne, sillä se

on niin laiha, ett'ei siinä ole muuta kuin luuta ja nahkaa, tai kuin

olisi kiviä ja tikkuja pussissa."

"Herra varjele minua vaivaista", sanoi Sanna nyyhkyttäen, "mihin se

kurja nyt meni?"

"Niin, mihinkä se meni? Se juoksi pois, kun minä vaan tulin pihaan. En

minä sitä aina saa kiinni, vaikka olen sille usein ruokaa antanut; ja

minusta se kuitenkin pitää enemmän kuin kestään muusta koko

kaupungissa."

"Tule tänne lämmittelemään, kunnon poika", sanoi Sanna, vieden pikku

sankarimme talouskammariin. "Etkö voisi kynsiä piikaa, joka sitä

raukkaa löi, etkö?"

"Mitäpä siitä raapimisesta apua olisi", vastasi rummuttaja, "hän vaan

olisi sitä pahempi toiste; mutta jos minulla olisi vähä ruokaa

kissalle, edes yksi pikku pulla, niin se olisi paljoa parempi."

"Jos sinä sen saisit kiinni, kelpo poika, ja toisit tänne, niin

antaisin kokonaisen sahramirinkilän vaivastasi. En minä nyt, vaimo

parka, saa koko yössä unta huolelta ja levottomuudelta."

"Jos lupaatte minulle sahramirinkilän sitte, kun tuon kissan, hyvä

Sanna, ja nyt annatte pullan, niin kyllä minä sen elukan tuon, vaikka

minun pitäisi etsiä puoleen yöhön. Katsokaa vaan, Sanna", lisäsi hän

hyvin viekkaasti ja kekseliäästi, "että jätätte auki porstuan oven,

että pääsen sisään, kun tulen, herra Gyllendegiä herättämättä."

Vanhus ei vastannut sanaakaan, mutta hymyili tuttavasti ja löi kolmella

sormellaan poikaa olkapäähän merkiksi, että hän yhtyi juoneen, ja

samalla kiitokseksi apulaisensa älystä. Sitte meni hän heti viereiseen

leipäpuotiin noutamaan pyydettä pullaa; siten saatua tilaisuutta ei

pikku sankarimme suinkaan jättänyt käyttämättä hyväksensä.

Kellotapulin avain pullotti jo hänen nuttunsa taskussa ja hän itse oli

siirtynyt likemmäksi kyökin ovea, ennenkuin Sanna ehti valita semmoisen

pullan, joka hänestä näytti soveliaimmalta maksutta annettavaksi. Kun

hän vihdoin palasi, otti rummuttaja kiitollisena vastaan pestin,

näyttipä vielä jotenkin tarkkaavaisesti kuuntelevan kaikkia varoituksia

ja neuvoja, mitä Sannalla oli annettavana uudesta palveluksesta

sill'aikaa, kun sievästi näytti hänelle tulta kyökin ja porstuan läpi.

"Mene nyt siivosti, kelpo poika", niin kuuluivat viimeiset sanat, "mene

hiljaa äläkä kiivastu houkutellessasi, vaikk'ei se tulisikaan heti.

Katso, ett'et ota sitä kiinni niskasta, niinkuin koiria kannetaan, vaan

ota se hiljaa käsivarrellesi. Anna sen nojata päätään poskeasi vasten;

niin se viihtyy paremmin. Astu sitte ihan hiljaa meidän rappusissa,

kuuletko, ett'et herätä herraa. Ja jos se kissa raukka naukuu tai

myrisee, niin silitä hiljaa sen selkää, kun tulet meidän pihaan, ja

puhele sille ystävällisesti, ymmärrätkö? Porstuan ovi kyllä on siiloin

raollaan eikä mikään muu ovi koko talossa ole lukossa. Hyvästi, kunnon

poika, muista nyt vaan, mitä olen sanonut."

Samassa veti hän hiljaa porstuan oven kiinni, kun pikku sankarimme jo

oli pujahtanut ulos ja nyt kevein mielin riensi odottelevien

kumppaniensa luo.

Iloinen hälinä tervehti pikku rummuttajaamme hänen astuessaan

kokoushuoneesen ja ottaessaan taskustansa kellotapulin avaimen, ja ilo

kasvoi riemuksi, kun hän kertoi tien olevan ihan auki herra Gyllendegin

huoneesen. Heti ryhdyttiin kaikkien taisteluasiain järjestykseen.

Kenraali ynnä eräs toinen luotettava mies valittiin hätyyttämään

itseään herra Gyllendegiä, neljä muuta kumppania laitettiin pitämään

huolta soitosta ja kaikkien muiden tuli hajautua ympäri kaupunkia

katujen kulmiin ja merkin kuultua lähteä liikkeelle. Kullakin oli

tehtävänsä ja kaikki olivat tyytyväiset.

Ainoa, joka kulki omaa tietään ja josta muut eivät tienneet, missä hän

aikoi esiytyä, oli rummuttaja. Ollen kiivas ja itsepäinen oli hän

suutuksissaan hyvin pian lähtenyt koko seurasta, kun vasta ehdittiin

ruveta keskustelemaan, minkä paikan hän saisi. Hän näet tahtoi kaikin

tavoin päästä niiden joukkoon, joiden oli käytävä suorastaan herra

Gyllendegin kimppuun; hänellä oli erityiset syynsä hyljätä kaikki muut

paikat. Sentähden loukkasi häntä jo ensimäinen kohta; kun ei häntä

muistettu valita kenraalin kumppaniksi, vaikka hän tunsi Gyllendegin

asunnon paremmin kuin kukaan muu; eikä hän pitänytkään salassa

pahastustansa.

"Olisipa hauska tietää, mihinkä minut aiotaan pistää", sanoi hän: "ei

se ollenkaan olisi liiaksi, jos minä saisin lähteä herra Gyllendegin

luo, koska ensiksikin olen saanut hänen tähtensä enemmän kämmenilleni

kuin kukaan muu ja sitte oppinut kulkemaan hänen pihassansa, vaikka oli

vaarallisempikin ohjaella askeleitansa siellä, kuin nyt voi enää

sattua."

"Eihän sinulla ole muuta pukua kuin turkkinuttusi, jonka kaikki

tuntevat", sanoi kenraali.

"Vai niin", vastusteli rummuttaja, "onhan minulla sarkanuttuni?"

"Niin, se on nähty vielä useammasti", jatkoi toinen, "ja sitä paitsi

olet itse niin lyhyt ja pyöreä, että ken sinut vaan kerran on nähnyt,

tuntee sinut heti vaikka keskellä yötä niinkuin nyt. Herra Gyllendeg

arvaisi heti, kuka hänelle on kolttosen tehnyt, jos näkisi sinut

ensimäisten joukossa, jotka hänen kammariinsa hyökkäävät."

"Annetaanko minun sitte päästä edes hänen porstuaansa?" kysyi

rummuttaja itsepäisesti.

"Ei", vastasi kenraali jyrkästi, "sinä et saa alussa tulla koko

pihaankaan; mutta", lisäsi hän ystävällisesti, "saathan mennä niiden

kanssa, jotka lähtevät soittamaan; siellä on sinulla paljoa hauskempi."

"Kiitos kunniasta", vastasi sankarimme, "niin hullu minä en ole, että

sinne lähtisin. Kerran ennen olen koettanut pyrkiä sinne pimeässä, se

oli viime jouluaamuna, ja silloin olivat peikot ihan syödä minut. Jospa

niitä olisi ollut yksi tai kaksi; mutta niitä surisi ympärilläni kuin

mehiläispesässä. Yksi taisi pistääkin minua niskaan, vaikka turkin

kaulus oli edessä. Sinne menkööt toiste toiset, vaan en minä."

"Mene sitte johonkin kadunkulmaan."

Siitä pikku rummuttaja todellakin pahastui; muristen jotakin, ett'ei

hän ollut mikään yövartia, vaan kelpasi parempaankin, otti hän lakkinsa

ja läksi, kuten jo mainittiin, suuttuneena omaa tietänsä. Jäljelle

jääneistä varustautui kukin toimeensa, huolimatta sen enempää pikku

rummuttajan vihoista.

Jotenkin samaan aikaan tai ehkä vähää ennen nousi herra Gyllendeg

tuoliltaan, pisti rukouskirjansa hyvin hartaasti lukon taakse, lähetti

Jumalalle huokauksen ja kävi levolle. Päivän tapauksista oli melkein

kaikista jäänyt suloinen, jopa ylpeäkin mielihyvä hänen sydämmeensä,

niin että hänen muotonsa oikein loisti tyytyväisyydestä, kun hän

sängyssä istuessaan painoi päähänsä yömyssyn ja puhalsi tulen

sammuksiin. Vielä kerran kävi hän ajatuksiensa siivillä koulussa ja

nautti kenraalin rangaistuksesta sekä pikku rummuttajan tuskasta; vielä

kerran liitelivät ajatukset riemusaatossa niiden neljänkymmenen vuoden

läpi, jotka hän oli ollut paikkakunnan leipurina, kunnes ne vihdoin

eksyivät pankkosetelien numeroihin, väsyivät ja hän vaipui unen

helmaan.

**

Mutta vielä sittekin, kuu hänen silmänsä jo olivat ummistuneet, tahtoi

onni, joka jo koko päivän oli aurinkona lämmittänyt hänen elämäänsä.

Se jätti hänet kaikista rikkaimman, hänen vuoteensa vieressä odottelevan unelman valtaan, ja se, yhtä rikas kuin

anteliaskin, loihti hänen iloksensa esiin ihmeen, viehättävämmän ja

onnellisemman, kuin hänen rohkeimmatkaan ajatuksensa olivat milloinkaan

uskaltaneet luvata hänen kerran saavan nauttia ja katsella taivaan

autuudessa.

Herra Gyllendeg oli seisovinaan leivintuvassansa ja odottavinaan

uunillisen sahramikakkujen paistumista. Erinomaisen iloissaan oli hänen

mielensä, sillä kaikki oli onnistunut erinomaisesti. Pullat olivat

kohonneet, kasvaneet toista, jopa montakin vertaa suuremmiksi, ja

niukka, vaalea sahrami oli paisunut niin kauniiksi keltaväriksi kuin

aamuaurinko äsken noustuaan ruskonsa keskeltä. Sykkivin sydämmin luki

arvokas leipuri paistumisen minuutteja, toivoen näkevänsä sen tulevan

muun onnen vertaiseksi. Vihdoin tuli oikea hetki, hän veti pois uunista

pellin, ja kas! joka pulla loisti kuin kulta, oli raskas kuin kulta,

oli puhdasta kultaa. Hänen sydämmensä sykki; puolinaiset, hiljaiset

hengähdykset ilmasivat hänen ihastustansa unen maailmassa. Hän katsahti

uuniinsa, silmäillen jaloja leivoksiansa; niin pitkälti, kuin silmä

kantoi, näki hän pellin toisensa vieressä, kaikki loistavina

kultapullista. Häntä värähytti; hän luuli olevansa siirretty taivaasen

eikä tiennyt, oliko hänellä edes setelejään mukana vai oliko unhottanut

ne arkkuunsa maan päälle. Kohta kumminkin poistui sekin levottomuuden

pilvi, ja kiihkeästi, kuten keveistä, katkonaisista hengähdyksistä voi

aavistaa, kiiruhti hän korjaamaan suunnatonta aarrettansa; silloin

tällöin vaan jotkut epäselvät "nahkiaisten ja palaneiden pullien"

katkelmat merkitsivät niitä silmänräpäyksiä, joina Sanna ei kyllin

joutuisasti toimittanut, mitä hän halusi.

Juuri samana hetkenä, jona herra Gyllendegin kaunis uni paraillaan

kehitteli näkösälle tuota ilveilyä, lähestyi kenraali apulaisinensa

hyvin varovaisesti hänen rappusiansa. Tuskallisessa odotuksessa

viettivät molemmat seikkailijat ne muutamat hetket, jotka kuluivat,

ennenkuin kellotapuliin lähetetyt ehtivät antaa suostutun merkin.

Vihdoin kuului kellon pamaus, sitte toinen; läppäys alkoi kaikua

kaikessa synkkyydessään ja paikalla kajahti myöskin kaikissa katujen

nurkissa karkeampia ja kimakampia huutoja: "Valkea on valloillaan

leipuri Gyllendegin talossa!" Kenraali ja hänen kumppaninsa pujahtivat

herra Gyllendegin huoneesen.

"Valkea on valloillaan!" huusivat molemmat yht'aikaa, "herätkää, hyvät

ihmiset, jos täällä on ketään, herätkää toki ja joutuun ulos!"

Tämä hätäinen tulenhuuto kaikui herra Gyllendegin korviin juuri

silloin, kuu hän alkoi voida käsitellä ensinnä uunista otettuja ja

sentähden vähän jo jäähtyneitä leivoksia; niinpä hän tunsikin olevansa

taivaassa ihan kuin kotonansa. Huuto ei siis voinutkaan herättää häntä

ihan valveille, niin syvälle hän oli vaipunut autuaallisen unensa

helmaan; mutta seoitti se kuitenkin unen ja käänsi hänen

mielikuvituksensa mitä pimeimpien näkyjen keskelle.

Kadonneet olivat kuin taika-iskusta hänen aarteensa ja hänen

autuutensa; sen sijasta, että hän juuri äsken oli ollut olevinaan

taivaassa, oli hän mielestänsä nyt ainakin ihan kadotuksen partaalla.

Hän oli olevinaan suurena hapanleipänä ja makasi jo siinä kurjassa

haamussa leipälapiolla uuniin sysättävänä. Ei voi kielin kertoa tuota

arvon porvarin hätää. Aistimensa ja järkensä oli hänellä tallella, hän

tajusi ihan selvästi turmionsa ja hänen ihmisluontonsa vastusti

ankarasti paistumista, joka hänelle uhkasi tulla osaksi. Hän olisi

mielellään silvaissut pään poikki Sannalta, jos olisi voinut. Hän

koetti puhua hänelle hädässään, mutta kieli oli kuin kohmettunut. Sanna

ei häntä kuullut eikä häntä tuntenut, vaan seisoi siinä pikkusilmäisenä

ja nokinenänä kuten tavallisesti uunin edessä, leipälapio valmiina

kädessä ja oikealla palvelusinnolla pistämäisillään Gyllendeg-leipää

samaan uuniin, johon ennen oli niin monta ruisleipää pistänyt.

Leipuri-vanhus oli ihan toivottomana. Kun hän ei voinut puhua, koetti

hän edes katsoa emännöitsijäänsä milloin vihaisesti, milloin lempeästi

ja rukoilevaisesti; mutta kaikki oli vaan turhaa vaivaa, sillä hän oli

ihan parantumaton paatunut. Vihdoin leipuri, kun jo oli lähellä

uuninsuuta ja tunsi kuumuuden kärventelevän, voitti rampuutensa ja teki

niin voimakkaan pelastuskokeen, että hän todella oikein elävänä hypähti

sängystänsä ja tuli seisomaan keskelle kammarinsa lattiaa.

"Nahkiainen ja palaneet pullat!" tiuskasi hän kurkun täydeltä, "aiotko

paistaa minua elävänä, moinen äkäpussi?"

Tämä haaveksivainen huudahdus, jonka johtoa edellisistä unista pojat

eivät millään lailla tienneet aavistaa, oli vähällä saada veren

hyytymään heidän suonissansa. Mutta herra Gyllendeg itsekin alkoi

herätä, lausui jonkun siunaussanan ja hapueli pimeässä sänkyänsä.

Ennenkuin vanhus ehti selvitä ihan virkeäksi, rohkasihe kenraali

uudestaan ja lausui toistamiseen hätähuudon aivan herra Gyllendegin

korvaan. Niinkuin pelkuri merimies, joka hätäytyneenä on ohjaellut

venettään myrskyssä, menettää tavattoman suuren aallon tullessa kaiken

järkensä ja peräsin irtoaa hänen kädestään, niin lannistui ja uupui nyt

herra Gyllendegin järki kokonansa ja arvokas leipuri jätti muhkean

laivansa aivan tuulen ja aaltojen varaan.

"Hyvät ihmiset", sanoi hän nöyrästi ja rukoilevaisesti, "auttakaa

minua, ett'en pala elävänä. Älkää minua tappako älkääkä ryöstäkö sitä

vähäistä, mitä olen saanut säästetyksi, minä vaivainen raukka. Herra

varjele, mitenkä saisin korjatuksi sen hiivatilkkasen, jota Sanna

eilisen päivän juoksenteli kerjäämässä? Hyvät ystävät, en minä näe

teitä, mutta tunnen hyvän aikeenne. Mitä on minun tekeminen? Älkää

hyljätkö minua hädän hetkenä. Herra varjele, palaako minun taloni?"

"Älkää tuhlatko aikaa turhilla loruilla, herra Gyllendeg", huusi

kenraali, "vaan ottakaa tohvelit jalkaanne ja peite ympärillenne ja

tulkaa pois, sillä minuuttikin on tässä ihmishengen arvoinen."

"Niin, niin, hyvät ystävät", vastasi herra Gyllendeg, pysyen

liikahtamatta paikoillaan, "minuutti on tässä ihmishengen arvoinen,

mutta mistäpä minä saisin tohvelit ja peitteen, köyhä vaivainen?

Maantielle minä joudun, kerjuusauva on lopuksi ainoa turvani."

Maa ja taivas olisivat saattaneet kukistua eikä herra Gyllendeg

kuitenkaan olisi liikahtanut paikastansa, jossa seisoi, jos hänet vaan

olisi jätetty oman älynsä varaan. Mutta hänen molemmat kiusaajansa,

joilla ei ollut tarkoituksena antaa hänen uneksia pois peljästyksensä

lämpimän kammarin rauhassa, tempasivat peitteen hänen sängystään ja

käärivät sen mitenkuten hänen ympärillensä, sovittelivat vaivalla,

vaikka kuitenkin kiireesti sukat ja tohvelit hänelle jalkaan ja

komensivat: Eespäin, mars! Nyt oli herra Gyllendegin seuraaminen heitä

ja pelastuminen. Arvokas leipuri antoi kuin uhrikaritsa toisten

taluttaa pois; kohta ehti hän kylmään porstuaan jotenkin yhtä kurjassa

tilassa kuin vähää ennen ollessaan Sannan leipälapiolla joutumaisillaan

kuumaan uuniin.

Ensimäinen kylmä puhallus, joka tuli avatusta ovesta vastaan, näytti

hetkiseksi herättävän hänen ajatusvoimansa. Ainakin johtui hänelle taas

mieleen, vieläpä selvemmin kuin edellisellä kerralla, että hänen olisi

pelastettava jotain muutakin kuin vaan itsensä; mutta nyt kiintyivät

hänen ajatuksensa kuin äskenkin samaan esineesen, jonka hankkimisesta

hänellä edellisenä päivänä oli ollut niin paljo harmia.

"Malttakaas, hyvät ystävät", sanoi hän koettaen päästä eroon

saattajistaan, "minun täytyy pikimmältään pistäytyä Sannan luona."

"Mitä teillä siellä on tekemistä?" kysyi kenraali.

"Käyn kysymässä", vastasi herra Gyllendeg, "mihinkä hän tyhmyydessään

on pistänyt piiloon hiivatilkkasen, jonka eilen kävi kerjäämässä.

Katsokaas, hyvät ystävät, jos se palaa, ei minun köyhän vaivaisen

leipomisestani huomenna tule mitään."

"Älkää hullutelko, herra Gyllendeg", sanoi kenraali, "jättäkää nyt

leipomiset sikseen; huomenna teillä ei ole leivintupaa eikä uunia;

kaikki on silloin porona."

"Kaikki porona, Jumala paratkoon!" virkkoi herra Gyllendeg vaipuen

takaisin tylsämielisyyteensä, eikä häntä siitä saanut heräämään Sannan

vaikeroiminen, joka, kissa kummassakin kainalossa, kiiruhti esiin

kyökistä, ei kellonläppäys eikä kadulta kuuluva koulupoikien melu. Hän

kulki kuin lapsi edelleen, mihin häntä vietiin, vetäen vaan peitettä

ylemmäksi korvillensa sekä kylmän tähden että päästäkseen näkemästä

kurjuutta, jota hänen seuraajansa lakkaamatta saarnasivat hänelle

korvaan. Niin ehdittiin leipuri-vanhuksen kanssa kadulle asti.

Joistakuista ikkunoista alkoi jo tuikkaa valoa, läppäys lakkasi,

kärrinpyörien jyrinää ja hevosten jalkain kopinaa kuului harventuvien

huutojen seasta ja ihmisiä kokoutui joukottain herra Gyllendegin talon

pihalle.

Herra Gyllendeg seisattui ja veti henkeä.

"Varjele minua köyhää vaivaista", sanoi hän, "tämmöinen kulku

tukehuttaa minut kokonaan. Nahkiainen ja palaneet pullat! Miksi

vedetään minua ulos keskellä yötä? Mitä on tapahtunut? Mitä täällä

ajellaan ja huudellaan? Onko valkea valloillaan, koska rumpu pärisee?"

"Selvitkää nyt jo järkeenne, herra Gyllendeg, ja ymmärtäkää nyt toki,

että teidän talonne palaa kaiken kaikkinensa", sanoi kenraali, alkaen

vähin peljätä arvokkaan leipuri-vanhuksen tulleen hulluksi; "henkeänne

pelastaaksennehan teidän täytyi lähteä ulos huoneistanne, ettekö sitä

enää muista?"

Ne sanat muistuttivat taas herra Gyllendegille mieleen, mitä oli

tapahtunut; hän tyyntyi ja kuunteli rummun ääntä, joka likeni

likenemistään.

Ei koskaan ollut kaupungin rummun ääni kuulunut hänestä niin

sortuneelta eikä heikolta kuin nyt. Se häntä suretti enemmän kuin koko

tulipalo; ainakin selvisi hänessä se ajatus nyt paremmin kuin mikään

sitä ennen että korkeampi voima oli vihassaan nyt päättänyt rangaista

kaupunkia ja sentähden ottanut rummulta pois voiman kutsua kansaa

kokoon. "Ei kellon soittoa", sanoi hän sentähden murheellisen nöyrästi,

"eikä hätärumpua; ihmiset nukkuvat, ja meidän kaupunki-parkamme palaa

poroksi. Herran viha meitä kurittaa, sanon minä. Kuulkaahan, mitenkä on

rummun laita! Ennen tärisivät ikkunat ja seinät, milloin se oli

liikkeellä! nyt kuuluu siltä, kuin kylvettäisiin vaan herneitä sen

nahkalle!"

"Tulkaa, herra Gyllendeg," sanoi kenraali melkein säälien vanhusta,

mutta huolimatta kumminkaan jättää kujettansa keskentekoiseksi,

"tulkaa, minä vien teidät naapurinne rehtorin luo; hän ei luultavasti

voi olla ottamatta teitä suojaansa."

Mutta herra Gyllendegin onnettomuus soi nyt yksisävelisenä äänenä hänen

korviinsa eikä enää kiusannut häntä kaikenlaisten soittimien

sekamelskana. Hänen tunteensa oli sentähden käsittänyt yhä useampia

sävellajeja, sulanut suruksi ja puhjennut, kyyneltulvaksi. "Katosta",

vastasi hän, "kyllä minulle suo naapurini, hyvät ihmiset; mutta miten

kauan hänellä itselläänkään on kattoa päänsä päällä? Ja nyt, hyvät

pelastajat, jääkää hyvästi! Kiitos ja kunnia avustanne. Nyt en sitä

enää tarvitse; minä menen rehtorin luo, alkaa jo tuntua kylmältä. Jos

tahdotte käydä huomenna puodissani, niin annan teille tuoretta leipää

vaivastanne, jos vaan Sanna on saanut korjatuksi sen hiivatilkk -- --

Oh, mitäpä loruelenkaan, köyhä vaivainen! Jääkää hyvästi!" Niin sanoen

päästi hän kätensä peitteestä, tarttui sylin kenraaliin, suuteli häntä

ääneensä itkien ja meni hiljaa rehtorin pihalle.

Kenraali kiiruhti pyyhkimään pois huuliltaan hänen suutelonsa ja seisoi

hetkisen hämmästyneenä vanhuksen päättäväisyydestä. Oliko hänen nyt

seurattava edelleen leipuria ja katsottava, menikö hän todellakin

rehtorin luo, vai tuliko hänen pitää huolta omasta turvallisuudestaan

ja lähteä käpälämäkeen; siitä ei hän vielä ollut oikein selvillä.

Silloin kumminkin juuri sattui eräs tapaus, joka saattoi hänet

kääntymään varovaisuuden puolelle ja jättämään kaikki muut

vehkeilemiset sikseen.

Rumpu, jonka ääni herra Gyllendegistä kuului niin heikolta ja

onnettomuutta ennustavalta, kulki juuri ohitse. Kummastuksekseen ja

mielipahakseen näki kenraali, että sitä kantoi ja pärisytti juuri pikku

rummuttajasankarimme. Tavallisessa turkkinutussaan, yhtä leveänä, kuin

pitkäkin oli, ja kädet niin sukkelassa ja kiivaassa tahdissa, että

olisi saattanut puhkaista rummun kalvon, kulki hän vakavasti eteenpäin

katsomatta oikealle tai vasemmalle. Ainoastaan suurella vaivalla sai

kenraali hänet pidätetyksi. Pikku rummuttaja ei ollut uskonut

toimessansa olevan mitään vaaraa, ja vaikka hänen täytyikin myöntää,

että hänet saatettaisiin tuntea, niin hän, kuten sanoi, tahtoi

mielellään saada muutaman kymmenisen lisäksi kämmenilleen, jos vaan nyt

oikein kokoutuisi väkeä ja tulipalo pääsisi meneilleen.

Tahallamme jätämme kertomatta leipurivanhuksen tulon koulun rehtorin

luo ynnä hänen riemusaattonsa sieltä takaisin, kun hän vihdoin,

kuultuansa kaiken olleenkin vaan kujetta, kulki kotiinsa ympärillään

kaikki iloissaan ja riemuissaan pauhaavat kaupungin koulu- ja

katupojat. Samoin jos ruvettaisiin kuvailemaan hänen käyntiänsä

puodissaan, josta enin osa tavaroita oli sill'aikaa korjattu talteen,

sekä hänen muita monivuotisia suuttumuksen aiheitaan, joita seurasi

tämän yön tapahtumista, samoin sekin saattaisi jonkin verran loukata

kunnioitusta, jota arvokas leipuri niin huolellisesti vaati omalle

itsellensä.

Lisättäköön vaan, että monen vuoden kuluttua oli pikku rummuttajamme

nimismiehenä eräässä kaukaisessa pitäjässä sydänmaalla. Siellä

kävi häntä kerran tervehtimässä kenraali, joka silloin hänen

esimiehenänsä ja maaherranansa toi entiselle ystävälleen kultametaljin

palkinnoksi hänen uutteruudestaan sekä voimakkaista ja hyvin

menestyneistä toimistaan, niinkuin väärän rahan tekijäin ja rosvojen

kiinniottamisesta ja ilmisaamisesta niillä seuduin. Näin kertoo

historiamme: kun maaherra sitte pyysi nähdäkseen entisen kumppaninsa

lapsia, tuli vihdoin esiin poika, joka äitin täytyi väkisin sysätä

sisään ovesta. Kyyneleet nousivat jalolle herralle silmiin, kuu näki

pojan. Hän nosti sen syliinsä ja suuteli sitä, ja kun poika

pujahdettuaan lattialle pakeni pois ovesta, tarttui hän ystävänsä

käteen ja vakuutti, että oli ihan, kuin olisi ollut muutettuna takaisin

entisiin Gyllendegin aikoihin. Hän vaan valitti, ett'ei pojalla ollut

rumpua; muuten olisi yhtäläisyys ollut ihan täydellinen, Vaan samassa

kuului viereisestä huoneesta nuoremman rummuttajan savikukon ääni niin

kimakasti ja terävästi, että maaherra vakuutti rummunkin olevan

tarpeettoman, koska yhtäläisyys muutenkin oli täydellinen.

Odotus.

Syksyn loppupuoli on meillä kyllä synkkä ja kolkko, mutta monessa

paikkakunnassa se kumminkin tuopi mukanaan uusia toimia ja pyrinnöitä,

jotka osaltansa vaikuttavat, että niiden seutujen asukkaat syksyä

kuitenkin ikävöivät yhtä suuresti kuin mitä hyvänsä leudonpaakin

vuodenaikaa ja pitävät sitä aivan yhtä tärkeänä kuin muitakin. Niin on

pitkin koko rannikkoamme. Meri, tuo rantalaisen oikea pelto, antaa

runsaimman satonsa vasta sitte, kun valmistunut laiho on muutamilta

kivisiltä peltotilkuilta majan ympäriltä jo ammoin korjattu, ja hänen

raitis elämänsä aaltojen ja tuulien keskellä alkaa vasta sitte, kun

syyskuun myrskyt ajavat kalat maan rantaan, niin että verkot ja nuotat

rupeavat antamaan.

Kahta vilkkaampi on silloin liike pienissä rantakaupungeissa, joiden

koko olemuksen perustuksena on laivaliike, kun näet useimmissa niistä

ei muita elinkeinoja harjoiteta eikä edes voidakaan harjoittaa. Suuria

apajoita, joita kauppa on niistä potkinut aina kaukaisiin maihin

saakka, odotellaan syksyllä takaisin milloin iloisin toivehin, milloin

peljäten, mutta aina yhtä suuresti ikävöiden.

Siihen aikaan voi nähdä lihavan raatimiehen, jolla on puoli tusinaa

laivoja vesillä ja toinen puoli toimeliaan järkensä veistämöllä,

arvokkaasti katsahtavan ulos Suurenkadun varrella rihkamapuotinsa

ovesta ja vilkasevan naapurinsa tuuliviiriä, milloin kiroillen

itsepäistä pohjatuulta, milloin riemuiten soveliaasta lounattuulesta ja

milloin sanoen ilon tai mielipahan sanan ohikulkevalle ystävälle.

Siihen aikaan voi nähdä, miten joku köyhä merimiehen vaimo palaa

pyhävaatteissaan rikkaan laivanisännän luota joko kyynelsilmin

valittaen, ett'ei vieläkään ole tullut mitään tietoja laivasta, jossa

hänenkin miehensä on, taikka riemuisin katsein ja kevein askelin

rientäen kotiin kertomaan uteliaille lapsilleen, että jo on tullut

kirje Helsingöristä ja että kohta isäkin tulee, tuoden mukanansa

englantilaisia nukkeja ja rusinoita. Miehillä on merellä laivoja,

tavaroita ja ystäviä, naisilla miehet, sukulaiset ja pojat.

Rakkaudella, lemmellä, voitonhimolla, kaikilla niillä on jotakin

huolehtimista, pelkäämistä tai toivomista; ja kun pikku kaupungissamme

vielä vallitsee asukasten välillä semmoinen patriarkallinen suhde,

ett'eivät kenenkän asiat ole ihan erotetut, toisten asioista ja vielä

vähemmin kukaan on tietämätön tai välinpitämätön siitä, mitä

toisille tapahtuu, niin voipa helposti kuvailla mielessänsä, miten

paljo salaisuuksien vaihtoa, molemminpuolista pikkupalvelusta,

osanottavaisuutta, surun ja ilon tunteita, sanalla sanoen, miten paljo

iloisen puhelun ja naurun sekä kyynelien aihetta on noissa pienissä

yhteiskunnissa tänä vuodenaikana, jolloin ihmiset muissa maanpaikoissa

ja suuremmissa kaupungeissa sulkeutuvat asuntoihinsa ja elelevät

itseksensä.

Olemme tässä huomauttaneet näitä yleisiä olosuhteita, johtuaksemme

pieneen kertomukseen, jonka tapausten paikkana on juuri yksi noista

pikkukaupungeistamme kaukana pohjoisessa; ja pyydämme lukijaa nyt

katsahtamaan seuraaviin kuvauksiin.

Oli kirkas päivä lokakuun alulla. Tuuli oli kauan aikaa ollut

haitallinen kotiinpäin pyrkiville laivoille, vaan yöllä kääntynyt

myötäiseksi; sentähden nähtiin koko aamupuoli miehiä ja naisia

joukottain kävelemässä joko saadakseen toisilta tietoja laivoista,

joita odotettiin, taikka itse huomatakseen joitakuita purjeita meren

seljältä. Kaupungin ainoan tarkastustornin, kellotapulin, yläkertaan

nousevat portaat olivat jo monestikin notkuneet lihavien

asioitsijaherrojen ja ikävästä levottomien kunnon emäntien painon alla,

joista muutamia vaan uteliaisuus, toisia lämpimämmätkin harrastukset ja

tärkeämmät edut houkuttelivat tuonne epämukavaan torniin kiipeämään;

mutta vaikka ihmeteltiin, kiroeltiin ja tähysteltiin ahkeraan, ei

kumminkaan vielä ollut huomattu yhtäkään laivaa sataman ulkopuolella.

Päivällisaika tuli ja hajoitti ihmisjoukot. Jokainen läksi kotiinsa

hyvällä aterialla haihduttamaan tyytymättömyyttään ja virkistämään

odotusmatkalla väsyneitä voimiansa. Yksi ainoa henkilö jäi vielä

kellotapulin torniin.

Se oli nuori nainen, joka vuosi sitte oli joutunut laivan kapteenin

puolisoksi. Hänet oli turvattomana tyttösenä otettu erääsen kaupungin

pienenpuoliseen kauppataloon, jossa hän uutteruudellaan ja

nöyryydellään talousaskareissa sekä rehellisyydellään ja taidollaan

rihkamapuodissa (sillä arvokkaammatkin naiset voivat arvoansa

menettämättä olla myöjinä) oli tehnyt itsensä niin tarpeelliseksi

kasvatusvanhemmilleen, ett'ei hän heitä ihan ilmaisesti suututtamatta

voinut noudattaa sydämmensä taipumusta ja mennä vaimoksi nuoruutensa

ystävälle, joka vähää ennen oli saanut oman laivan ja päässyt

itsenäiseksi mieheksi.

Semmoisista oloista oli hän mennyt naimisiin ja tuskin ehti kuukausi

kulua, kun hän jo sai seurata miestänsä satamaan ja raskaalla

sydämmellä erota hänestä rannalla ja jäädä katselemaan, miten hän

levitti purjeensa ja läksi pitkälle matkalle.

Nyt nuori rouva istui yksin tornin avonaisen luukun vieressä, poski

kättä vasten ja katse harhailevana ääretöntä meren selkää pitkin. Hän

ei ollut kaunis, ei ainakaan mikään senlaatuinen kaunotar, jota moni

rakastaa hempeyden ja tunteellisuuden tähden; mutta hänen vartalonsa

oli nuorekas ja täyteläinen, hänen muotonsa miellyttävä ja

terveennäköinen, ilman mitään semmoisen kuihtumuksen merkkejä, jota

omatekoinen sairaus ja kiukkuinen heikkous vaikuttavat niin aikaisin.

Hän itki, mutta kyyneleetkin, putoillessaan suurina helminä hänen

poskillensa, osoittivat sen lähteen runsautta, josta ne juoksivat, ja

tunteen voimaa, joka oli niiden alkusyynä. Moneen kuukauteen ei hän

ollut saanut mitään tietoa miehestänsä, niin että huhu jo kertoi hänen

kaikkinensa joutuneen haaksirikkoon.

Ja häntä nyt kuitenkin rouvan silmä etsi, katsellen kauas sinertävää

avaruutta kohti, ei niinkuin hän olisi odotellut huomaavansa ikävällä

kaivatun purjeet; vaan ikäänkuin olisi hän tahtonut rakkauden kaiholla

viehättää hänen laivaansa pois niiltä kareilta, joihin hän pelkäsi sen

murtuneen. Suru ja kaipaus ja välistä aina joku toivon kipinä

vaihtelivat hänen sydämmessänsä.

"Miksikä", ajatteli hän, "täällä viivyn? Mitä minä voisin nähdä, kun en

voi olla itkemättä. Ja vaikkapa silmäni olisivat kirkkaatkin, eihän

sieltä tule mitään laivaa, koskapahan eivät kiikareillakaan mitään

nähneet, ja vaikkapa sieltä joku tulisikin, eihän se kumminkaan ole

hänen laivansa. Kapteeni Styreä odotetaan, ja kapteeni Märsiä

odotetaan; kaikki puhuivat heistä ja tähystelivät heitä; ei kukaan

maininnut häntä, jota minä odotan, vaikka hänen olisi pitänyt tulla

paljoa ennen noita toisia. Ja kuitenkin tulen vielä tänne ylös, jossa

jok'ainoa näyttää pelkäävän katsahtaakin minuun tai kuulla sanankaan

minulta. Ja jos kuitenkin kysäsen joltakulta, niin puhuu hänen raskas

äänensä selvää kieltä, vaikka iloinen muoto on sanovinaan ihan toista.

Jospa voisin salata, että välistä vielä yhä toivon; mutta se on

mahdotonta. Kaikkihan sen näkevät, kun huomaavat minun istuvan täällä.

Mutta miksikä häpeäisin toivoa; toivotaanhan yksin kuolinvuoteellakin.

Ehkä on myrsky ajanut hänet Norjan satamiin ja hän saanut viipyä siellä

viikkokausia, koska ne kuuluvat olevan niin pahat päästä ulos. Jospa

kuitenkin joku vielä tulisi kilkanneen tänne, ehkä vähitellen rupeaisi

purjeita näkymään!"

Niin ajatteli hän, ja hänen viimeinen toiveensa ilmasi syyn, mikä häntä

etenkin sai viipymään siellä ylhäällä. Hän näet toivoi eikä lakannut

odottamasta, että uteliaisuus vielä toisi jonkun torniin niiden

lisäksi, jotka siellä jo olivat käyneet, ja että kiikarilla-katsoja

voisi paremmin nähdä ja kertoa hänelle, mitä merellä liikkui.

Se toivo ei kumminkaan toteutunut; yksinään surunsa ja kaipauksensa

kanssa näki hän pitkän hetken täytyvän toisensa perästä. Kello löi

kaksi, eikä ketään vielä tullut. "Tuuli", sanoi hän hiljaa itsekseen,

"on kuitenkin ollut myötäinen ja hyvä koko ajan, ja paljaskin silmä

voisi nyt ehkä jo huomata laivan, joka pari tuntia sitte oli kaukana.

Eikähän näet näy edes yhtään lastakaan tuolla kadulla, että voisin

kutsua sen tänne ylös. Kas! Tuollahan tulee joku satamasta päin."

Niin sanoen otti hän nenäliinansa ja pyyhki kuiviksi silmänsä sekä

valmistautui huutamaan tulijalle, jos se oli joku, ketä hän saattoi

vaivata pyynnöllään ja kutsua ylös muutamiksi minuuteiksi.

Herra Flygerman, se oli astujan nimi, tuli nyt vihdoinkin ulkoa

väylältä, jossa hän oli koko aamupäivän viipynyt tekemässä jollekin

ystävällensä huviveneen piirustusta erään kiitetyn pikapurjehtijan

mukaan, joka vähän ennen oli laitettu kuntoon ja koetettu. Hänellä oli

paperikääry kainalossa ja kyynäräkeppi kädessä ja kiirein askelin

riensi hän kaupunkiin päin. Herra Flygerman oli noita jo ijäkkäitä

vanhoja poikia, joiden ulkomuotoon vuodet eivät vaikuta; vaikka hän jo

oli viidennelläkymmenellä, ei häntä ulkonäöstään arvaten olisi luullut

kolmeakymmentä vuotta vanhemmaksi.

Kaikenlaiset käytöllisimmät toimet olivat pitäneet hänet nuorena ja

ripeänä: hänellä niistä ei ollut todellisia huolia eikä ponnistuksia

eivätkä ne myöskään antaneet hänen toimettomuuteen menehtyä. Hänellä ei

ollut paljoa tarpeita, saattoi hyvin sanoa hänellä olevan kylliksi,

mitä yksinkertaiseen elämään tarvitsi, jos vaan hän sai hankituksi

kylliksi puuhaamista ja valittelemista. Pienoisesta tervan ja potaskan

kaupasta sai hän toimeentulonsa ja myöskin, kuten hänellä itsellään oli

tapana vakuutella, tavattoman paljon tekemistä; mutta kun huokauksien

ja vaivojen tuloa, jonka ehkä jollakin lailla sai haalituksi

mitättömästä kaupastansa, ei mitenkään riittänyt hänen jokapäiväisiksi

tarpeiksensa, oli jokin ystävällinen aisti ohjannut tai oikeammin

sanoen pakottanut häntä etsimään puutteen korvausta toisten asiain

toimittelemisesta.

Se sivuammatti -- sillä miksipä muuksi sitä juuri voisi sanoa, vaikka

siitä tosin ei lähtenyt leipää eikä rahaa -- tuotti hänelle niin

runsaasti juoksua ja puuhaa, valittelemista ja hikoilemista, että ne

monesti tekivät ruokahalun varsin liialliseksikin. Herra Flygerman ei

ollut mikään stoalainen eikä filosoofi, mutta monesti hän kuitenkin

tunsi luonnollista inhoa moista oman palvelusintonsa orjuuttaa kohtaan.

Ja sillä menninkäisellä oli vielä liittolainenkin, joten ne yhdessä

tulivat kahta vertaa pelottavammiksi ja voimallisiksi, ja se

liittolainen oli Flygermanin luonnonomainen hyväntahtoisuus. Melkein

aina joutui hän tappiolle taistelussa jompaakumpaa niistä tai molempia

vastaan, ja se voimaton ponnistelu muuttui joka kerran kärsimättömäksi

nurinaksi niitä vastaan, jotka olivat panneet ne liikkeelle. Niinpä hän

päivänsä alkoi puuhia ja tyytymättömyyttä janoten, ja tarttui kiinni

kauppa-asioihinsa, puristellakseen niistä niitä, minkä verran suinkin

voi. Kun ne asiat oli selvitetty, saattoi sanoa Flygermanin ehtineen

niistä saada niukan aamiaisen. Sitte hän läksi ystäviensä luo

haaliaksensa heidän asioistaan kokoon päivällisen, ja se tuli aina

paljoa runsaammaksi kuin aamiainen. Sitte olisi hän mielellään vähän

levähtänyt; mutta nyt tavallisesti tulivat vuorostaan hänen ystävänsä

ja sulloivat välipalaksi hänet ihan täyteen asioita ja tekemisiä, jotka

hän oman hyväntahtoisuutensa pakosta sai pitää hyvänänsä, vaikka

palvelusinto jo sitä ennen olisikin saanut kylliksensä.

Ja koko ajan oli hän tietämättänsä kapinassa sekä tuota janoansa että

niitä vastaan, jotka sitä sammuttivat, koska ne kumpikaan eivät suoneet

hänelle yhtään lepoa eikä rauhaa. Kumminkin kaikkine nurisemisineen oli

hän perinpohjin hyväntahtoisen ja kärsiväisen luontonsa tähden yleensä

rakastettu. Ehkäpä hänen ominaisuutensa olisivat vähän tasoittuneet,

jos hän olisi saanut naineeksi mieheksi; mutta nuorempana ei hän ollut

joutanut semmoisia ajattelemaan, ja nyt hän alkoi jo katsoa naisia

hyvin ahdasluonteisiksi, asioitsemisiin kelpaamattomiksi, ainakin niin

suuressa määrässä, ett'eivät ne ansainneet mitään todellista huomiota.

Tämä omituinen mies, yksi noita monia eriskummaisia luonteita, joita

varsinkin pikkukaupungeissa kasvaa, tuli nyt hyvää vauhtia pitkin

kivistä tietä toivoen ja ikävöiden tavallista oikeaa päivällistänsä,

jonka -- jos seuraamme hänen omia ajatuksiansa -- "muut saivat nauttia,

milloin tahtoivat, vaan hänellä yksin ei koskaan ollut siihen aikaa,

ennenkuin ehti tulla kylläiseksi pelkistä puuhista". Silloin juuri, kun

sai tämän katkeran-suloisen valituksen valmiiksi sydämmessänsä,

lähestyi hän kellotapulia, jonka ohitse tie kävi, ja kuuli samassa

nimeänsä kahdesti huudettavan ikäänkuin taivaasta. "Herra Flygerman",

sanoi ääni, "herra Flygerman, katsokaas tänne!"

Jos olisi yhtä monta nuolta kuin sanaa nyt suhissut herra Flygermanin

korvien ohitse, ei hän olisi pahemmin hämmästynyt. Hän aavisti heti

jotakin uutta työtä ja katsahti peljästyneenä ylös, ikäänkuin olisi

luullut saavansa kaikki taivaan asiat niskoillensa, jolla jo kylliksi

oli kestämistä maankin asioista. Olisipa voinut luulla, että semmoinen

mies, kuin herra Flygerman ihan itsenäisessä asemassaan, olisi

saattanut aivan tyynesti odottaa mitä pyyntöä hyvänsä, sillä olihan

hänellä ihan täysi valta olla suostumatta siihen, jos huomasi sen liian

raskaaksi. Mutta hänpä himmeästi tunsi oman heikkoutensa sillä alalla

ja kykenemättömyytensä pelastumaan jonkin tehtäväksi annetun toimen

lumopiiristä, ja sentähden hän sekä hämmästyi että joutui melkein

toivottomuuteen.

Hän katseli ylöspäin ja huomasi viimein pään, joka kurkisteli alas

kellotapulin luukusta, sekä käden, joka viittomalla kutsui häntä ylös.

Heti havaittuansa, että hänellä nyt oli tekemistä naisen kanssa,

muuttui hänen ryhtinsä turvallisemmaksi, ja jotenkin mahdikkaalla ja

välinpitämättömällä äänellä sekä samalla pari kertaa viitaten

paperikääryllään huusi hän: "Ei ole aikaa, ei ole aikaa!"

Sitte kokosi hän kaiken mielenlujuutensa, niin hyvin kuin voi, ja läksi

astumaan jyrkästi päättäen olla huolimatta kauniin rouvan rukoilevasta

huudosta enempää kuin kirkon katolla raakkuvasta variksesta. Mutta

hänen palvelusintonsa oli nyt kerran herätetty, hän alkoi tuntea pieniä

pistoja tuolta kiusanhengeltään, ja ennenkuin hän vielä ehti

kellotapulin oven ja portaiden ohi, ahdisti se häntä niin, ett'ei

hänellä enää ollut mitään toivoa vastustuksen menestymisestä.

Huomattuansa, mihin päin nyt rupesi tie käymään, joutui hän

raivoihinsa, ja siinä suloisessa liekkumassa, että vieläkin sai lisätä

tyytymättömyyttänsä, alkoi hän kiivetä kellotapulin portaita niin

kiireesti, että oli ihan hengästyksissään, ennenkuin ylös pääsi.

"Mikä täällä hätänä?" sanoi hän kiivaasti ja katkonaisesti, kun näki ja

tunsi ylhäällä olevan tuttumme, "mitä tahdotte, serkku Storm?"

Nuori rouva huomasi hänen kiivautensa ja syystä kyllä arvasi itsensä

sen syyksi; niinpä alkoi hän pyydellä anteeksi: "Suokaa anteeksi, hyvä

serkku Flygerman, että minä vaivaan teitä; mutta kenenkäpä muun puoleen

olisin täällä levottomuudessani voinut kääntyä." -- -- --

"Se on lemmon hyvin", keskeytti herra Flygerman heti entisellä

kiivaudella puheen. "Mutta minä sanon, että minullakin on tarpeeni ja

tarvitsen toisten ihmisten apua, ja kenenkä puoleen minä voin kääntyä?

Kuka minua auttaa edes senkään vertaa, että söisi minun edestäni,

vaikka minä kuinka paljon hyvänsä tekisin toisten edestä? Toden totta",

ja nyt kunnon Flygermanille oli vähällä nousta kyyneleet silmiin, "minä

en tänäpänä ole ehtinyt maistaa suuruksen murua, paitsi ryypyn

Kryddströmillä ja palasen juustoa vanhan raatimiehen luona ja pari

kolme puolen pennin rinkilää, jotka juoksujalkaan kävin ottamassa

leipurin pöydältä satamaan mennessäni. Muuta ei minulla ole ollut aikaa

syödä koko päivänä, ja nyt luulin salaa edes saavani neljännestunnin

rauhan syödäkseni päivällistä; mutta ainahan vaan on kuten

tavallisesti: asetu aisoihin, kyllä kuorman panijoita on."

"Kuinka voittekaan", sanoi nuori rouva suruisesti nuhdellen, "pitää

niin tarkkaa lukua muutamista askelista, kun niillä saatatte toisille

tehdä suuren palveluksen. Autattehan niin monta muuta ihmistä asioissa,

joita he itse saattaisivat toimittaa, ja suututte kuitenkin näin

vähästä minuun. Jos itse näkisin paremmin, kun näen, ja jos osaisin

erottaa, pilvikö vai laiva tuolta mereltä pilkuttaa, niin en suinkaan

pyytäisi ketään väsyttämään silmäänsä sinne katsomalla."

Herra Flygerman tunsi tuossa tavallaan saaneensa nenälleen, ja käänsi

suuttumuksensa toiselle uralle.

"Muuten", sanoi hän, "en minä tiedäkään, mitä naisilla on täällä

ylhäällä tekemistä. Juurikuin he mitään ymmärtäisivät tai mitään

tekisivät. Jos Hietaniemen kalastajain pojat laskisivat ilmaan

paperileijan, niin voisipa, siitä olen varma, kelle hyvänsä kaupungin

rouvalle uskotella, että he muka näkevät miestensä suuret laivat

laskevan maata kohti täysin purjein ja liehuva lippu perässä. Semmoiset

ne naiset ovat; mutta koetapas heitä itseään saada sitä uskomaan! Ei,

siitä ei tule mitään, heidän pitää itsensä olla kaikkialla mukana ja

nähdä kaikki; muuten ei, lempovieköön, maailma muka pysy maailmana enää

päivääkään. Mutta minulla on kiire enkä jouda kuluttamaan aikaa

joutavilla loruilla. -- Antakaa tänne kiikari!"

"Ei minulla ole kiikaria", sanoi nuori rouva-parka hämillänsä; "mutta

siitä on jo lähes kolme tuntia, kun täällä viimeksi oli kiikari, niin

että kyllä olisi mahdollista, että nyt jo voisi nähdä laivan paljainkin

silmin."

Herra Flygerman rauhoittui ihan nähtävästi, kun nyt oli saavinaan

ilmeisemmän tyhmyyden moitiskellaksensa. Hänen muodossansa muuttui

pilvinen kärsimättömyys riemuitsevaksi tyytyväisyydeksi, ja hänen

äänensä, josta siihen asti oli kaikunut kiukkua ja valitusta sekaisin,

muuttui nyt kerrassaan pilkkaavaksi ja ivaavaksi.

"Niin, niin", sanoi hän, "mahdollista kyllä, että nyt jo voi nähdä

laivoja paljain silmin, serkku Storm; varsinkin jos katson satamaan

päin, niin näen heti Kryddströmin kuunarihylyn ja Jakobsonin Jakobinan

mastit, joka viime viikolla tuli kotiin, ja suuren joukon jahteja ja

sluuppeja satamapuotien luona -- ha-ha-ha! Onhan siinä kylliksi

laivoja, serkku Storm."

"Älkää sinnepäin katsoko", sanoi rouva suruisesti ja rukoilevaisesti;

"katsokaa tästä toisesta luukusta merelle päin, jonne minäkin katson!"

"Miksikä en katsoisi", jatkoi herra Flygerman ivaansa yhtä

autuaallisena, "malttakaahan vaan vähän, hyvä serkku, niin saatte heti

kuulla, mitä sieltä näkyy paljaasen silmään. Ensiksikin näen kapteeni

Styren viiritangon, joka on melkein laivan mastin korkuinen, sitte

kaksi pienempää mastia, jotka ovat pystyssä raatimies Visen

tallinseinää vasten ja joita välistä käytetään aisoina, sitte näen

nahkuri Barkin kylttikepin, jonka nenässä on suuri vasikannahka

purjeena; -- kerronko, mitä muuta vielä näen kiikaritta, vai riittääkö

jo?"

Tämän mieltä ylentävän puheen aikana, joka kevättulvan tavalla kuohui

esiin herra Flygermanin paisuvasta ilon lähteestä, oli nuori rouva

purskahtanut itkuun. Kun Flygerman siis katsahti häneen, nähdäkseen

terävän pilkkansa vaikutukset ja ylhäisesti iloitakseen niistä,

huomasikin hän sen koskeneen kovemmin, kuin oli toivonut, ja tunsi nyt

mielessään melkein samaa kuin kukun-pelaaja, joka heikolle naapurilleen

on antanut husu-iskun, vaan vihdoin huomaa itse saavansa olla

osallisena hänen tappiossaan. Hänen paisuva mielensä kutistui kokoon

kuin haljennut ilmarakko, ja hänen hyväntahtoinen sydämmensä pehmeni

kuin vaha rouvan kyynelistä. Hän alkoi häntä lohduttaa ja korjata

vikaansa, seoitellen kehoituksia ja anteeksipyyntöjä puheesen, joka

kyllä oli paljoa lempeämpi, mutta ei yhtään hitaampi eikä

sujumattomampi kuin edellinen iva.

"Mitä nyt", sanoi hän, "mitä itkette, serkku Storm? Älkää semmoisista

joutavista huoliko; eihän tarkoitus ollut niin paha, kuin kuului.

Kukapa voisi kieltää, että toki on vähän kummallista kutsua ihmisiä

ylös kellotapuliin tähystelemään laivoja, kun ei ole kiikaria. Mutta

mitä ei ole, voi saada. Pitäneepä minun nyt vielä, vaikka minulla onkin

nälkä, mennä vanhan raatimiehen luo ja pyytää häntä tulemaan tänne

suuren pitkäsilmänsä kanssa, jonka minä itse eilen ukolle kiertelin

irti ja puhdistin. Ja mitä Stormiin tulee, niin loruttakoonpa kuinka

paljon hyvänsä, että hän on meren pohjassa; mutta minulla on hänestä

omat ajatukseni, että hän on Norjassa ja tanssii paraillaan

norjalaistyttöjen kanssa. Kuinkas Styren oli tässä muutamana vuonna?

Hän oli poissa seitsemäntoista viikkoa, eikä kukaan tiennyt, oliko hän

hukkunut vai paennut omille teillensä, ja kotiin tuli hän kuitenkin;

paraiten sen minä itse tiedän, kun olen saanut niin paljon juoksennella

hänen tähtensä ja koko viime kevään riidellä sen laiskurin

purjeenompelijan kanssa, saadakseni valmiiksi hänen uudet purjeensa."

Tämän lohdutuspuheen loppu haihtui vanhan kellotapulin portaiden

sekaan, kun näet lohduttaja riensi alas taaskin hikoilemaan ja

kärsimään vielä hetkisen nälkää uudessa puuhassa, jonka hän itse

hankki.

Niin sukkela oli herra Flygerman liikkeissään, kun kerran pääsi

kululle, ett'ei rouva ehtinyt lukea montakaan murheen minuuttia,

ennenkuin uudestaan kuuli hänen äänensä tornin alemmista kerroksista.

"Jo nyt olen kaksi vuotta kiusannut pormestaria ja raatimehiä", kuului

hän sanovan jollekin, joka oli hänellä kumppanina, "ja pyytänyt heitä

teettämään uudet portaat kellotapuliin, ja olen hyvän asian tähden

luvannut itse ihan maksutta katsoa työn perään, mutta tähän asti ei ole

vielä mitään tehty, eikä sitä tehdä täst'edeskään, ennenkuin joku

katkasee kätensä ja jalkansa näillä kurjilla puupuikoilla."

"Älä hätiköi, Flygerman", kuului toinen vastaavan, "äläkä lyö kiikaria

niin kovasti portaihin joka kerran, kun niihin tartut käsin, niin et

turmele itseäsi etkä sitä. Jo minä olen viisikymmentä vuotta kulkenut

näitä portaita ja säilyttänyt sekä jalkani että käteni aina tähän

päivään asti, Jumalan kiitos!"

"Se on perhanan hyvä", huomautti herra Flygerman, "sitä suurempi syy on

katsoa niitä jo aikansa palvelleiksi ja hankkia uudet sijaan. Mutta

samahan se minusta on, minulla on kylliksi tekemistä ennestäänkin ja

tahdon mielelläni päästä kaikista sivutöistä."

Niin sanoessaan oli hän ylhäällä tornissa. Hän asettui heti yhden

luukun luo, veti kiikarin pitkäksi, asetti sen silmälleen ja alkoi,

otsa rypyissä, huulet pitkällä, tähystellä yli näköpiirin.

Hänen kumppaninsa ehti ylös vähäistä myöhemmin. Hän ei ollut kukaan muu

kuin nuoren rouvan entinen kasvatusisä, ja hänen vastauksestaan rouvan

tervehdykseen näkyi samaa kylmyyttä ja tyytymättömyyttä, kuin rouva oli

jo tottunut hänessä huomaamaan aina siitä asti, kun hän vastoin

kasvatusisän tahtoa valitsi hänen vanhoista karttuunihuiveistaan,

punaisista huopalakeistaan ja savipiipuistaan huolen pitämisen sijaan

nuoren ja ripeän puolison.

Tämä rouvan entinen kasvatusisä oli lyhyt ja lihava ukko, muodoltaan

juro ja totinen, joita ominaisuuksia kuitenkin nyt vähän lievensi

mieltymys yhteiskunnalliseen asemaansa, joka häntä lähinnä kirkkoa oli

elämässään enimmin tyydyttänyt. Hänessä oli melkoinen mitta

luonnollista ylpeyttä ja sen ohella varsin luja välinpitämättömyys

kaikesta, mitä kaupungissa pidettiin suurena ja mainiona, pormestarista

aina kengänpaikkuriin asti, paitsi sitä ainoata ylevyyttä, että hän voi

nopeasti ja erehtymättömästi keksiä ja tuntea satamaan tulevat laivat.

Hän harjoitti kauppaa, vaan nukkui rihkamapuodissaan: hän oli

raatimies, mutta oli vaiti raastuvassa; kellotapulissa vaan hän oli ja

tahtoi olla erehtymätön ennustaja.

Niinkuin ijäkäs metsäkoira tyynesti antaa penikan nuuskia pensastossa

ja odottelee sen haukkumista, niin nyt vanhus seisoi vakavana

odotellen, mitä hyvää läksisi herra Flygermanin kiihkeistä

tutkimuksista, ja hänpä -- jatkaaksemme tuota epäkohteliasta vertausta

-- kiihkossaan haukahtikin liian aikaisin.

"Minulla on omat ajatukseni tuosta laivasta", sanoi hän ja oli taas

vaiti salamyhkäisen näköisenä, niinkuin hänellä oli tapana aina tehdä

pieniä salaisuuksiansa tärkeämmiksi.

"Laivastako? Herran tähden, sanokaa, onko siellä laiva tulemassa!"

huudahti nuori rouva ja hypähti ylös istuimeltaan.

"Hm!" vastasi Flygerman, näytti hyvin mahdikkaalta ja tähysteli vaan

tähystelemistään.

"Päästä suustasi, mitä tiedät", sanoi vanha herra, "ja anna minulle

kiikari!"

Rouva oli kuin tulisilla hiilillä; herra Flygerman yksin pysyi

järkähtämättömänä. "Purjehtii ihan kohti kiikaria", mutisi hän

itsekseen -- "suurenlainen laiva -- valkoiset purjeet -- Märsillä oli

tummat -- Styrellä uudet, tummat -- olen niiden tähden astuskellut

väsyksiin asti -- hm!" ja samalla ojensi hän kiikarin vanhukselle.

"Ihan nahkuri Barkin kyltin ohitse suorastaan merellä, katsokaa sinne!"

Kellotapulin kuningas asettui valtaistuimelleen luukun viereen, ja

iloinen, enemmin sahaamisen kuin naurun kaltainen remahdus seurasi

heti, kun hän vaan katsahti merelle.

"Suurenlainen laiva", sanoi hän, koettaen puhua herra Flygermanin

tapaan -- "valkoiset purjeet -- niinpä niin, niin kauan kun päivä

paistaa harmaille laudoille, niin; paha vaan, että se laiva on karilla,

veli Flygerman, eikä pääse hievahtamaankaan."

"Herran tähden, sanokaa toki, mikä laiva!" kysyi rouva.

"Majakka vaan, majakka, sisko!" vastasi ukko hyvin lyhyesti.

Rouva-parka katsahti suruisesti ja tyytymättömästi herra Flygermaniin,

jonka liian aikaiset keksinnöt olivat herättäneet hänen sydämmessänsä

toivon, ja se nyt yhtä sukkelasti haihtui. Flygerman puolestaan koetti

pelastaa kukistettua arvoaan vielä sen kuolin taistelussakin

vastustajarivien taakse, joista kumminkin ainoastaan sanat "perhanan

hyvä" vanhoina, kokeneina sotilaina ryntäsivät esiin, vaan muut

musertuivat hampaiden välissä korppukuormien sekaan, jota muonaa hän ei

ollut viime matkallaan unhottanut hankkimatta itselleen ja joita hän

juuri oli hyvällä ruokahalulla hienontelemassa.

Vanhus oli tältä välin varmalla silmällään katsahtanut meren ylitse

huomaamatta edes laivan vilahdustakaan. Jo aikoi hän työntää kokoon

kiikarinsa, vaan silloin ihan äkkiarvaamatta näki paljain silmin suuren

laivan, joka täysin purjein juuri tuli korkean ja metsäisen niemen

takaa ja kääntyi paraassa vauhdissa satamaa kohti. Se odottamaton näky

sai ukon ihan intoihinsa. Hän alkoi hengittää kovemmin, kasvot

pullistuivat; vanhus vedälti kiikarin jälleen auki, asetti sen silmänsä

eteen ja virkkoi:

"Ah, sinä vekkuli, sinä veitikka! Vai pääsit huomaamattani tämän

kerran. Vaikkapa olisit kolmen peninkulman päässä merellä, niin totta

ollen sinut yhtä kaikki tuntisin jo kerskailusta ja tuosta

muhkeilemisesta, ell'en muusta. Kellekä nyt noin kunniaa osoitat? -- Ja

kanuunanlukutkin on maalauttanut lahoon runkoonsa ja suurentanut

purjeita ja kaikki kaunistellut lipuilla. Ikäänkuin ei vähemmällä

ehtisi vaimonsa lue, tuo paksu sokuritynnyri! Jumala hänelle anteeksi

suokoon!"

"Kuka se on?" kysyivät hänen molemmat kumppaninsa yht'aikaa.

"Märsi, vanha narri, Märsi. Jos Flygerman ei olisi eilen turmellut

kiikariani, kun välttämättä tahtoi puhdistaa lasit, niin tuntisinpa jo

ukonkin kannelta, niin lähellä se on. Mutta nyt soudamme ulommaksi

satamaan hänelle vastaan, ja joku poikkeaa tiellä kutsumaan hänen

eukkoansa mukaan, ja sinä, sisko", -- sanoi hän seisoalleen nousten ja

nuoren rouvan puoleen kääntyen -- "tulet myöskin, niin ehkäpä saat

kuulla jonkun sanan Stormista, jos hän vielä on vesien päällä. Niin,

niin, kyllä se nyt jo on myöhäistä itkeä ja viserrellä. Toista on olla

laivurin vaimona, astuskella väsyksiin ja tähystellä miehensä

tuulen-repimiä palttinariepuja, kuin seista minun puodissani, elää

hyviä päiviä, syödä suun täydeltä rusinoita ja selailla uusia

karttuunihuiveja -- toden totta -- tahtoisinpa tietää, mikä sinulla

silloin oli hätänä, sisko?"

Nurja ukko läksi edeltä kömpimään alas tornista ja toiset seurasivat,

rouva suruisempana, kuin sinne noustessaan oli ollut, ja herra

Flygerman erittäin kiukuissansa tuon majakkaerehdyksensä ja häpeän

tähden, jota oli saanut palkaksi kiikarinhaku-vaivastaan.

Se tyytymättömyys yhä vielä lisäytyi aavistuksesta, että juuri hän oli

saava toimeeksen poiketa rouva Märsiä noutamaan. Hän murisi koko

matkan, vaikka niin katkonaisesti ja hiljaa, että vaan yksityisiä

sanoja voi erottaa. Vasta sitte, kun päästiin lähelle erästä

poikkikatua, jonka varrella rouva Märsi asui, rupesi hänen

nurisemisensa kuulumaan selvemmin.

"Ja se vanha lihava ankka!" sanoi hän, "samapa se ihan on, tuleeko hän

vai ei. Märsi kyllä ehtii saada hänestä kylliksensä. En koskaan ole

kenenkään kuullut loruavan niin paljoa, kuin hän; ja hänen ainaiset 'no

herrasensa' ja 'voi surkeansa' saavat ihmisten korvat kuuroiksi. Ja

kuka sitte menee sanomaan hänelle? Minäkö? -- sitä kyllä saa odottaa!

Lempo vieköön, kellään ei ole edes sen vertaa hyvyyttä, että pyytäisi

minua menemään; se on muka ihan selvää, että minun aina pitää olla

paikallani valmiina juoksemaan ja jaksamaan; -- vaan minä sanon, että

se käy ajan pitkään raskaaksi."

Niin sanoen kääntyi hän poikkikadulle, jota vastoin molemmat toiset

jatkoivat matkaansa, varmasti tietäen, että Flygermanin suuttumus ei

ollenkaan estänyt häntä olemasta luotettavin sanansaattaja. Kohta he jo

joutuivatkin satamaan.

Vanha herra rupesi heti laittamaan venettänsä, valmiiksi lähtemään

vesille, nosti pystyyn mastit ja päästi purjeet, kun näet tuulta sopi

hyvin käyttää.

Päivä kuitenkin jo alkoi hämärtyä, ja sumu, lokakuun illan tavallinen

kumppani, levisi vähitellen veden pinnalle, ainoastaan hiljalleen

liikkuen eteenpäin yhä vähenevässä tuulessa. Ei ollut enää varaa

tuhlata aikaa, niin että ukko oli juuri laskemaisillaan pois rannasta

huolimatta enää odotella viipyviä matkakumppaneja, kun hän äkkiä kuuli

odotellun rouvan raskaat askeleet ja tunsi hänen helakan äänensä:

"Voi surkeaa, jos teillä, serkku Flygerman, on sydäntä narrata minua.

Olikohan se nyt ukko itse, ihan hän se, raukka. Näittekö hänet

kannella? No herranen, jospa hän onkin ehkä sairas ja saa pysyä

kajuutassa. Muuten pitää hän sinistä nuttuansa, jossa on suuret

messinkinapit, ja punainen huopahattu päässä ja vanha piippunysä suussa

-- hyi! Minä nuuskaan itse enkä kärsi noita savutorvia. -- Hyvää iltaa,

raatimies, hyvää iltaa, lapsi-parka, oletko sinäkin täällä ja odottelet

ukkoasi? Jumala sinua lohduttakoon, mihinkähän hän lienee joutunut.

Mutta voi surkea, miten pieni tuo vene on, tokkohan se kannattaa neljää

henkeä?"

"Astu veneesen, sisko, niin saat sitte puhua enemmän", sanoi vanhus ja

auttoi kursailematta lihavan rouvan alukseen, joka horjahteli tuon

mahtavan painonlisäyksen alla. Kohta oli seurue hyvän palan päässä

rannasta, ja yhtä pätkälle oli rouva Märsi jo ehtinyt purjehtia

lorutulvassaan eikä puheesta näyttänyt koskaan loppua tulevan,

päinvastoin se kaikilta muilta riisti sanankin virkkamisen tilaisuuden,

jopa halunkin. Tässä ehdimme kumminkin esittää ainoastaan muutaman

pisaran tuosta sanojen rankkasateesta eikä enempi olisi soveliastakaan,

koska olemme vakuutetut, että se kokonaan vallalle päästessään

hukuttaisi tulvallaan lukijan. Herra Flygermania kohtaan se ensin

kääntyi:

"Ai, ai, miten hienoissa vaatteissa te, serkku, lähdette ulos

pakkaseen", sanoi rouva, "Jumala varjelkoon ketään vilustumasta minun

tähteni. Kääntäkää ylös nutun kaulus; olettehan koko ajan pidelleet

korvianne. Voi sitä korvansärkyä, kun se oikein kiusaa ihmistä, on

vähällä halaista koko pään. Minä nyhdätin kolme hammasta viime vuonna

ja tänä vuonna yhden, niin että kyllä tiedän, miltä pakotus tuntuu.

Katsokaahan, katsokaahan vaan, miten hän irvistelee, ja ihan varmaa ja

totta se on, että voi hyvän iloisuutensa menettää vähemmässäkin

vaivassa. Jumala suokoon Märsin, ukko raukan, päästä kaikista

syysmatkansa seurauksista, jos hän nyt todellakin tulee kotiin. Eikä

sinulla, lapsi parka, ole ketään tavattavana. Herra armahtakoon

kaikkia, joiden pitää luottaa vesiin ja tuuliin -- huh, miten vene

kallistelekse -- ei sinne joudu ainoastaan yksi vaan kaksi ja kolme ja

satoja. -- Mutta sinun pitää nähdä unia, sisko, eipä voisi uskoa, miten

suuri apu on unista. Joka kerran, kun Märsi on tullut, olen minä nähnyt

unta hänestä, vaikka se kuuluu kummalliselta; mutta se on ihan totta.

Niinkuin viime yönäkin, Herra armahda, kun olen paraillani nukkumassa

ja Anna vieressäni sängyssä, olen menevinäni aitasta ottamaan lihaa, ja

kun nostan kantta, seisoo Märsi tynnyrissä ja sanoo: terveisiä

Köpenhaminasta, mamma! Nyt näemme, mitä se merkitsee. -- Mutta johan

nyt tulee ihan pimeä, hyvät herrat, ja emmeköhän saata purjehtia

kivelle ja hukkua kaikki tyyni."

Tosiaan olikin jo pimennyt niin, että raatimiesvanhus alkoi epäillä,

tokko laivaa enää löytyisikään. Ja vielä suurempi syy oli luulla

kapteenin jo ehtineen laskea ankkuriin ja lähteä maallepäin; sentähden

hän kaikin tavoin koetti estää sitä ikävää sattumaa, että purjehtisi

hänen veneensä ohitse sitä huomaamatta. Niinpä hän kaikki ne sekunnit,

jotka sai anastetuksi puheliaan matkakumppaninsa loruamiselta, käytti

hyvin tarkoin kuunnellakseen puheen ääntä tai airojen loisketta

laajalta sumunpeitteiseltä vedenseljältä.

Kun ei hisaustakaan kuulunut ja matka niiden laivojen tavalliseen

ankkuripaikkaan, jotka joko vastatuulen tai pimeän tähden eivät voineet

laskea sataman sisempään lahdekkeesen, oli liian pitkä ja vaivaloinen

kulkea näin myöhään iltasilla, muutti raatimies ensimäisen aikeensa ja

päätti laskea maalle, josta odotellun veneen saattoi yhtä varmasti

huomata kuin sluupistakin. Se oli niemenkärki, jonka ohitse satamaan

pyrkivien laivojen täytyi laskea, mutta siinä oli myöskin vartavasten

sluupeille laitettu silta, josta monikin ulompaa tuleva nousi maalle,

jos katsoi paremmaksi jatkaa matkansa kaupunkiin jalkaisin kuin

käsivoimin soutain sinne ponnistella.

Sille niemelle laski nyt arvoisa perämies seuransa, jättäen heidän

omaan valtaansa viipyä siellä tai lähteä astumalla takaisin. Nyt

sattuikin niin, että tuskin ehdittiin nousta sillalle, kun yleiseksi

iloksi kuultiin ripeätä aironloiskerta jostakin lähestyvästä veneestä.

Kohta arvattiin, kuka tulija oli, ja herra Flygerman, joka ei ollenkaan

vihannut iloista hämmästyttämistä, jos vaan itse semmoisen milloin

keksi, unhotti toimimis- ja järjestelemishuvin tähden vanhan rouvan

puheliaisuuden, tarttui häntä käteen ja talutti häntä niin lähelle

sillan reunaa, kuin häntä suinkin sai menemään.

"Seisokaa tässä", sanoi hän, "ja olkaa hiljaa hetkinen, jos on

mahdollista. Jos vene aikoo ohitse, huudamme sille, mutta jos se tulee

tänne, niin ottakaa ukkonne vastaan niin pian, kun hän vaan saa

jalkansa sillalle. Onpa ennenkin toimitettu samanlaista kujetta ja

astuttu väsyksiin sitä järjestäessä."

Kädenpuserruksella ilmoitti rouva Märsi sekä tajuavansa, mistä oli

puhe, että olevansa siihen ihan mieltynyt. Hän pysyi paikallaan,

asetteli pumpulilla sisustettua leveää palttoansa, pyyhki nenäliinalla

suunsa ja nenänsä, pyyhkäsi otsalle pudonneet hiukset jälleen ylös ja

laitteli, pimeästä huolimatta, itseään niin sieväksi kuin suinkin.

Komentosana kuului aironloiskeen seassa sluupista, soutu lakkasi, ja

kohta kunnon rouva näki veneen päällikön hämärän muodon vieressänsä

sillalla.

Enempää odottamatta kiersi hän vahvat kätensä miehen kaulaan, läjähytti

aika suutelon hänen haulillensa ja huudahti iloissaan: "Hä, veitikka,

etkö enää tunne minua? Jumala sinua siunatkoon, tervetullut kotiin!"

"Jotakuinkin, rouva Märsi!" vastasi tulija äänellä niin kummastuneella

ja niin toisenlaisella, kuin hellä vastaanottaja oli odottanut, että

hän peljästyksissään hypähti sylen verran taapäin.

Mutta yhdestä seuran jäsenestä se ääni ei ollenkaan sointunut

vastenmieliseltä. Nuori rouva huudahti ilosta ja sulkeutui seuraavana

silmänräpäyksenä kotiin palanneen miehensä syliin. -- Se oli kapteeni

Storm.

Jätettäköön kertomatta rouva Märsin ihmettelemisen ja surun sanarikkaat

ilmaukset, joiden kumppaneina milloin pyöri nauru, milloin itku, ja

samoin myöskin vanhan raatimiehen lyhyet ja puoliääniset nurisemiset

nuorten laivurien tyhmyydestä, että hankkivat vieraissa satamissa uudet

purjeet ja varustelevat laivansa uuteen tapaan, siitä sanaakaan

hiiskumatta, niin että kunnialliset ihmiset tulevat juoksentelemaan

kuin narrit, jotka ovat ensi kertaa olleet kellotapulissa

tähystelemässä. Nuoren pariskunnan jälkeen oli herra Flygerman kaikista

tyytyväisin; koko matkan kaupunkiin astuskellessaan hieroi hän ilosta

käsiänsä, kun näet luuletteli itsellään olevan siinä suurenkin ansion,

että oli jo alusta asti sanonut pitävänsä "omat ajatuksensa" laivasta,

kuten hän sitte monesti kiisteli selvin sanoin lausuneensa ja voivansa

sen todistaa rouva Stormin vakuutuksella, jos mitään todistusta

tarvittiin.

Keräjäsankari.

Oli kylmä talvipäivä. Kylmä tuuli ja hurjasti tanssien ryöppyävä lumi

eivät juuri houkutelleet ketään huvimatkoille; kaikki, joilla ei ollut

erittäin kiireisiä asioita, pysyivät mielellään oman tupansa

lämpimässä. Kuitenkin oli siinä syrjäisessä paikkakunnassa maalla,

jonne nyt pyydämme lukijaa hyväntahtoisesti kääntämään huomiotansa,

tavattoman vilkasta liikettä teillä; sekä jalka- että hevosväkeä pyrki

rämpien eteenpäin tuiskusta kokoutuneiden kinosten läpi.

Talvikeräjät näet alkoivat seuraavana päivänä, ja kaikenlaisia

asianosaisia riensi kanteenpanoon. Rauhallinen talonpoika, jolla

kuitenkin vielä oli halua uhrata riksinsä, kuollakseen lain lausuvan

kovan sanan hänen naapurillensa; tappelija, joka pakosta tallukoitsi

eteenpäin, niukka eväs seljässä ja tusinallinen korvapuusteja

omantuntonsa taakkana; varas liian vapaine vieraanvara-aatteineen;

irtolas vapaamielisine pyrintöineen; herra asioineen ja narri

vehkeineen; kaikensäätyisiä ja -ikäisiä ja -uskoisia ihmisiä kokoutui

tuohon tuttuun taistelupaikkaan syyttämään ja vastaamaan, todistamaan

ja katsomaan. Keräjätalo ja muut lähimmät talot olivat täynnä väkeä,

tutut tapasivat toisiansa ja puhelivat, rekiä lykättiin edestakaisin,

hevosia siistittiin, juotettiin, sidottiin kiinni ja kirjavaa joukkoa

katseli silloin tällöin nuori kirjuri, jopa toinenkin, tullen välistä

portaille ikäänkuin tarkastamaan sotaväkeänsä.

Monien tulleiden joukossa istui erään tuvan penkillä mies vaimonsa

kanssa. He tuontuostakin levottomasti katsahtivat ulos ikkunasta, ja

molempien kasvoissa näkyi kovan kärsimisen selviä tuntomerkkejä.

Hetkisen vaitiolon jälkeen alkoivat he keskustella.

"Näit siis varmaan, ett'ei hän vielä ole tullut?" sanoi vaimo.

"Katso itse", vastasi mies, "vielähän ovat luukut hänen ikkunainsa

edessä ja porstuankin ovi on kiinni."

"Ehkäpä", lausui vaimo, hiukkanen ilon vivahdusta kasvoissa, "hän ei

tulekaan, vaan jättää asian sikseen."

"Sano ennen: ehkäpä ei tuomari tulekaan", vastusti mies. "Onko

yksiäkään keräjiä pidetty siitä asti, kun översti sai puustellin tästä

pitäjästä, joilla hän ei olisi ollut läsnä, kuljettanut niihin

todistajia ja manuuttanut ihmisiä, niin että tuskin ukot ja lapset ovat

saaneet olla kotona? Onhan hänellä jo monta vuotta ollut täällä oma

tupansa keräjätuvan vieressä, niinkuin muilla ihmisillä on kirkolla

pitäjäntuvat; sillä keräjillä hän pitää jumalanpalvelusta, täällä hänen

oikea kotinsa on."

"Mutta me rukoilemme ja pyydämme häntä", sanoi vaimo, "ehkäpä hänellä

kuitenkin on ihmissydän, niin ett'ei hän huoli ajattaa meitä maantielle

monen lapsemme kanssa. Jos tulee hyvä vuosi, niin voimme maksaa

velkamme, kukaties jo ensi syksynä."

Silloin kuului aisakellon helinä, ja mies kalveni huomattavasti.

Ihmis- ja rekijoukkojen läpi ajoi pihaan reki, ohjaten hiljemmällä

vauhdilla kulkunsa suorastaan äsken mainitun tuvan eteen. Perässä istui

leveä herra hukannahkaturkissaan, jonka tuuheat karvat tunkeutuivat

kapean reen laitojen yli. Pää näytti kuin tuppeen hävinneeltä, niin

hyvin oli se kääritty paksuun, punaiseen vaatteesen, joka toimitti

kaulahuivin virkaa, ja hänen sylissään paksun vällyn päällä oli

piipunpää, suuruudeltaan melkein herran oman pään vertainen.

Hänen edessään kuskilaudalla istui myöskin herrasmies, jos nimittäin

niin sopii arvata murtavasta puheesta hänen huutaessaan talonpojille,

että tekisivät tilaa, ja sievästä, kaupunkimaisesta piiskan

napsuttelemisesta ilmassa. Muuten ei hänen pukunsa suinkaan

tarkoittanut komeutta eikä mukavuutta. Hänen lyhyt, paksuhko vartalonsa

oli niin huolellisesti kuin mahdollista kääritty ohueen päällysnuttuun,

joka, kuten näkyi hänen hypätessään pois reestä, ulottui vaan polveen

asti, ja hänen sinisessä, hyvin harjatussa lakissaan oli tuskin sen

vertaa nukkaa jäljellä, että pyryävä lumi voi vaan pieniksi pilkuiksi

siihen tarttua.

Reen perässä istuva herra oli virasta erotettu, rikas översti ja

tilallinen Tingkors, ja kuskilaudalla ollut herra hänen salakirjurinsa,

kaikki-kaikissansa ja armopalvelijansa, vanhettunut ylioppilas Simon

Timoteus Gåsevinge.

Hevosen ja reen jättäminen erään talonpojan haltuun, oven avaaminen

sekä vällyjen ja tavarain kannattaminen tupaan oli Gåsevingellä tehtynä

silmänräpäyksessä. Molemmat herrat astuivat sisään, ja kohta nähtiin

pienessä huoneessa iloisen tulen leimuavan uunissa ja överstin

arvokkaasti istuvan nojatuolissa pöydän vieressä; herra Simon Timoteus

hyvin toimeliaasti ja tarkasti sytytti kaksi kynttilää, järjesteli

isäntänsä tavarat sekä koetteli ahkeralla tomuttamisella ja

puhdistamisella suojella sulavan lumen vahingolliselta vaikutukselta

nuoruutensa aikaisen päällysnutun kulunutta jäännöstä, joka hänellä

kylmän tähden vieläkin oli yllänsä.

Lukija on epäilemättä jo tuntenut vanhan sotilaan eikä ehkä katsele

häntä erittäin suopeilla silmillä, näet tuon hänen murheellisen

velkamiehensä kuvailun tähden. Puolueettomuus siis vaatii meitä

lausumaan joitakuita sovittavia sanoja hänen puolustukseksensa.

Översti Tingkors ei ollut mikään nylkyri vanhoilla päivillänsä, vaikka

hän rakasti riitoja ja taisteluja. Hän oli palvellut isänmaatansa

kohtuullisen etevästi Pommerin sodassa ja katsonut sitte olevan

itsellään yhtä hyvän oikeuden kuin kellä muulla tahansa asettua

rauhassa nauttimaan perittyjä ja hankittuja varojansa. Mutta hän ei --

oli hänellä tapana sanoa -- kuitenkaan ollut lähtenyt kuin juhta

kuormansa edestä elämään ainoastaan vatsaansa varten. Ihminen oli hän

ollut ja sotilas, ja ihmisenä ja sotilaana tahtoi hän elää vieläkin,

vaikk'ei hänellä nyt ollut komennettavana rykmenttejä tai pataljooneja,

vaan lukuja ja pykälöitä. Oikeastaan olikin käynyt niin, että lepo oli

hänestä vähitellen ruvennut tuntumaan liian levolliselta, ja silloin

paraasen aikaan olivat jotkut maariidat naapurien kanssa ohjanneet

hänet keräjöimisiin ja saaneet hänet mielistymään noihin omituisiin

kahakoihin, joita taisteltiin tuomarin valtaistuimen edessä

keräjätuvissa. Ollen melkoisen kopea ja itserakas sekä vielä

suuremmassa määrässä luonnostansa yksinkertainen, oli hän vuosien

kuluessa päässyt vakuutukseen, että keräjöiminen se juuri olisi

ollutkin hänen oikea alansa ja laki se miekka, jota heilutellen hän

olisi voinut kohota ainakin kenraalin arvoon, jos olisi osanut aikanaan

joutumaan lakitieteen alalle.

Jo monta vuotta sitte oli hän rakennuttanut päämajansa, joksi hän sitä

sanoi, keräjäkartanon viereen. Nyt oli koko hänen aikansa jaettuna

keräjäasioihin, korttipeliin ja entisen sota-uransa aikaisiin

muistelmiin, ja kaikki ne lempihuvitukset sekautuivat hänen

käsityksessään toisiinsa, niin että hänen puheensakin sotkeutui mitä

kirjavimmaksi melskaksi. Kortit olivat hänellä sotajoukkoja,

taisteluksi saattoi hän sanoa tavallista keräjäasiaakin ja

keräjöimiseksi jotakin korttipeliä; hän löi esiin komppanian, marssitti

tanterelle valttinsa ja ryntäsi taisteluun muistikirjoineen. Muuten oli

hän koko olemukseltaan hidasluontoisen tyyni, ja hänen suuresta,

täyteläisestä muodostaan huomasi helposti jotakin yksitoikkoista

liiallisuutta ynnä herkkäuskoista tyhmyyttä, joka kuitenkin välistä

kasvoi suunnattomaksi iloksi, milloin sattui keksimään jonkin pienen,

viekkaan juonen.

Hän oli jo hetkisen hyvin mahtavasti ojennellut jäseniään nojatuolissa

ja muutamien vahvojen savupilvien mukana puhaltanut matkan väsymyksen

pois ruumiistansa. Nyt hän katsoi jo olevan ajan ryhtyä asiaan ja alkoi

tapansa mukaan käskynsä pienellä personallisella viittauksella, joka

koski hänen apulaistansa:

"Herra armahda teidän järjestystänne, herra Gåsevinge, vaikkette sillä

ole kuitenkaan päässeet sen pitemmälle maailmassa! Järjestelkää kotona,

jos teillä on halua; mutta täällä me elämme vaan kuin matkamiehet,

herra Gåsevinge, kuin sotaretkellä, leirissä, sodan melskeessä, ja

täällä on tarkastettava joukkojamme eikä turkkeja. Ottakaa esiin

asiapaperit, niin saamme järjestellä ne vielä tänä iltana. Muistitteko

ottaa mukaan torppari Juhanan valituksen ja Pistooli-ukon köyhänkirjan?

Meidän korttimme huononevat huononemistaan ja jonkun vuoden perästä ei

meillä ole muuta kuin paljaita kakkosia keräjäpöydälle viedä."

Viimeiseen valitukseensa oli översti-paralla kyllä, syytä. Kaikki hänen

vanhat juttunsa oli aikaa myöten jo vähitellen päätetty eikä uusia

tahtonut enää mistään ilmestyä, kun kaikki hänen naapurinsa pelkäsivät

hänen keräjöimisintoansa ja sentähden huolellisesti koettivat välttää

kaikkea sellaista yhteyttä hänen kanssansa, josta olisi saattanut

johtaa jotakin keräjäasiaa.

Herra Gåsevinge avasi erään kapsäkin ja alkoi siitä ladella esiin

asiakirjoja; ne eivät tosin enää olleet niin lihavia kuin entisinä,

parempina aikoina, vaan riittivät kuitenkin vielä siksi, että pöytä

vähitellen tuli täyteen. Översti-vanhus istui kiikkuellen

nojatuolissaan ja katsahti tyytyväisesti jokaiseen uuteen

paperivihkoon, joka vedettiin esiin. Kun kaikki loppui kapsäkistä,

pudisti hän hiljaa päätänsä ja sanoi puoleksi huoaten: "Ohhoh, hyvä

Gåsevinge, joko kortit loppuivat?"

"Ja totta puhuen, herra översti", sanoi apulainen, "minä luulen, ett'ei

meillä tällä kertaa ole muuta kuin paljaita hakkuja koko pelissä."

"Mutta velkariita naapuriamme Simo Paavolaa vastaan", keskeytti översti

nauraen, "antaa kuitenkin pelin. Se on ässä, luulisin minä."

"Jos herra översti --" tässä rykäsi herra Gåsevinge pari kertaa --

"minä arvelen, että eiköhän ole liian kovasydämmistä ajaa häntä

maantielle vaimoineen ja lapsineen."

"Vaiti, Gåsevinge", vastasi översti ankaran näköisesti, "te itse olette

raukka, minä sanon, hyväsydämminen narri, ja sentähden tahdotte kaiken

ikänne olla raukkana nahjuksena. Älkää enää puhuko siitä asiasta. Minä

olen vanha mies, ja kohta minun retkeni tässä maailmassa päättyy, ja

Jumala tietköön, se kyllä kirvelee mieltäni, ett'en voi tehdä piettiä

Paavosta näkemättä hänen samalla joutuvan pois talostaan ja tilastaan;

mutta niin pitää käydä. Istuutukaahan ja alkakaa väen tarkastus."

Herra Simon Timoteus asettui pöydän viereen ja rupesi hyvin tietävän

näköisenä selailemaan ja punnitsemaan levällään olevia papereja.

"Ensin", alkoi hän, "niittyriita -- --"

"Pankaa erilleen", virkkoi översti, "se on, huono komppania, se hajoaa

ensi laukauksesta."

"Toiseksi, puhtaaksi kirjoittamaton valitus -- -- vastaan laittomasta

sudenajosta jne. jne."

"Lukekaa se; oletteko siitä mitään saaneet kokoon, hyvä Gåsevinge?"

"Se on vasta suunnittelu", vastasi hän, "lakipykälät ja asianosaiset

ovat vielä panematta; mutta tähän tapaan se muuten on: Vaikka on

selville saatu, että tässä pitäjässä on susien ja muiden vahingollisten

eläinten ajoa vanhastaan toimitettu niin, että ajorivi on alkanut maan

puolelta ja kulkenut Susiniemeen päin ja verkot ovat aina olleet

asetettuina karjaniittyjen poikki, noin virstan päähän eteläisestä

niemen nenästä, niin viime syksynä ovat kuitenkin asianomaiset ajon

johtajat pahuudessaan tai jostakin muusta tuntemattomasta syystä niin

paljon poikenneet ikivanhasta ja tavaksi tulleesta järjestyksestä, että

he alkoivat ajon mainitusta eteläisestä niemestä ja asettivat verkot

manteren metsänrajaan ihan niemen niskaan. Koska minulla entisellä jne.

jne. on puustellina Susilahden kartano, johon metsineen ja alusmaineen

kuuluu suurin osa mainitun niemen eteläpäästä, olen katsonut olevan

syytä tässä jne. jne. oikeudessa valittaa mainitusta asianomaisten ajon

johtajain lainvastaisesta toimesta, vaatien samalla, jne. jne. ja jne.

jne. sekä jne. jne. mukaan, vastausta vahingosta, joka minulle siten on

tullut; koska näette niin metsälinnut kuin myöskin jänikset ja muu

hyödyllinen metsänriista on tuolla mainitulla toimella minun mailtani

karkoitettu laajalle manterelle, josta ne eivät kohta eivätkä yhtä

runsaasti palanne."

"Hyvin", lausui översti, "oikein hyvin, kunnon ystävä. Pankaa vettä

teepannuun ja lämmittäkää itsellenne lasi totia; jos vaan saatte hyvän

panoksen lakipykäliä noihin kolmeen jne.-kohtaan, niin on voitto

meidän."

Hyvillään isäntänsä hyvästä tarjouksesta ja kiittävästä lauseestakin

teki herra Gåsevinge lasinsa ja istuutui taas hyvin huolettoman

näköisenä pöydän viereen, vaikk'ei vielä ollutkaan mielessänsä saanut

selville, mistä hän äkkipikaa voisi ottaa ruutia hyvästi ladatakseen

nuo muhkeasti esille vedetyt kanuunansa. Hän nyt jätti asian siksensä,

kunnes ehtisi neuvotella keräjille tulevain nuorten lakimiesten kanssa,

joiden luona hän muutenkin aikoi vielä samana iltana käydä

väkinäisistä, ell'emme tahdo sanoa väkiviinaisista, syistä.

Muuten oli herra Gåsevingen päätarkoituksena koko tällä keräjäretkellä

saada isäntänsä taivutetuksi armahtamaan köyhää velallista, jonka kurja

tila erittäin suuresti huoletutti hänen sääliväistä sydäntänsä. Sitä

varten olisi hän mielellään käyttänyt kaiken lakitaitonsa tehdäkseen

kaikki mahdolliset jutut niin kelvollisiksi ja perusteellisiksi, kuin

suinkin saattoi, hän kun näet oli vakuutettu översti-vanhuksen

taipumuksen jättämään tuon velkajutun toistaiseksi kasvavan ihan sen

mukaan, miten paljo hänelle karttui semmoisia asioita, jotka voi toivoa

voittavansa. Mutta nyt se tehtävä näytti hänestä perin vaikealta, niin

ett'ei hän osannut toivoa pienintäkään menestystä sen suorittamisessa.

Hän kuitenkin rupesi arvokkaan näköiseksi, niinkuin vanha korpraali,

asetettuna huonojen sotamiesten riviin, otti taas joukon papereja ja

alkoi tarkastella.

"Valitus hollikyydin pidosta kahdella hevosella Susiniemen

rusthollista."

"Pankaa syrjään, herra Gåsevinge, sitä ei voi auttaa."

"Riita korkeaa kruunua vastaan kalkin oton oikeudesta Korven

kruunun-uutistalon mailta."

"Se asia on jo kestänyt _koko_ vuoden ja Jumalan avulla kestää vielä

useampiakin. Edelleen, hyvä ystävä."

"Muistiinpanot mäkitupalaisen Elsa Erikintyttären

vahingonkorvaus-riidassa talollista Erik Erikinpoikaa vastaan,

jonka koira on purrut kantajalta kukon kuoliaaksi."

"Malttakaas, pysähtykää vähän! Sen asian saatte te ajaa omissa

nimissänne, hyvä Gåsevinge. Asia on itsessään hyvin miellyttävä, kunnon

ystävä; mutta seuraelämän säännöillä saattaisi olla jotakin

muistuttamista, jos sitä itse ajaisin. Kenraali, näettekös, ei saa

taistella talonpoikia vastaan, eikä tuota viitsi pelata korttia

puolesta äyristä, kun kerran on päässyt johonkin arvoon maailmassa. Oi,

hyvä Gåsevinge, jospa minä olisin teidän onnellisessa asemassanne tässä

suhteessa enkä tarvitsisi huolia maailman etuluuloista! Kuluneessa

mustassa nutussani, paperit kainalossa, kuljeksisin minä kaikkialla,

rikasten ja mahtavien palatseissa ja köyhäin tölleissä, kaikkialla

kuuntelisin, missä jotakin vääryyttä olisi tapahtunut tai jotakin

sekaista selvitettävänä, ja tulisin keräjiin suurten joukkojen kanssa,

joiden hyvään johtamiseen, sen vakuutan, tarvitaan yhtä suurta neroa

kuin oikeidenkin sotajoukkojen komentamiseen. Se on _teidän_

suuruutenne, Gåsevinge, teidän onnenne, jonka olette saavuttaneet

hyväntahtoisella myöntyväisyydellänne maailmassa ja totilasilla,

milloin se on ollut saatavissa"; tässä levisi tavaton ivanauru jalon

överstin kasvoille -- "se on teidän suuruutenne, sanon minä, että

voitte olla oman mielenne ja vakuutuksenne mukaan vetämättä heti

ihmisten silmiä puoleenne. Jospa olisi olemassa jokin korkeampi kuin

ihmisoikeus, johon saattaisi laillisessa järjestyksessä manuuttaa

maailman vastaamaan kaikesta siitä pakosta, jota saa kärsiä sen

etuluulojen ja tyhmyyden tähden, niin se juttu, vakuutan minä teille,

Gåsevinge, ei olisi mikään huono kortti lyötäväksi. Muistiinpanot olen

itse tehnyt vanhan vaimon kertomuksen mukaan ja merkinnyt siihen

muutamia todistajia. Mutta se olkoon vaan meidän asianamme, älkää

mainitko minun nimeäni koko jutussa."

"Asia on näin: kantajalla on kukko, jonka välistä selitetään käyneen

vastaajan pihassa raappimassa hänen tupakkamaatansa. Vastaaja on

uhkaillut. Eräänä päivänä ovat todistajat kuulleet koiranhaukuntaa ja

kovaa kaakotusta vastaajan pihasta, menneet sinne ja nähneet kantajan

kukon kuoliaaksi revittynä ja koiran juoksevan viidentoista tai

kahdenkymmenen kyynärän päässä. Vastaajan todistetaan olleen

tuvanportailla ja kutsuneen koiraansa. Miltä teistä näyttää, Gåsevinge,

niin pitkälle on asia selvä."

"Aivan niin", vastasi Gåsevinge, "eikä siinä voi tapata."

"Malttakaahan", sanoi översti, sormi nenällä, "nyt tulee pulmallisempi

kohta. Samat todistajat kertovat myöskin samaan aikaan nähneensä suuren

haukan laskeutuneen tallin katolle noin seitsemänkymmenen askeleen

päähän kukon surmapaikasta. Mitenkä se on pois saatava? Kukon on

repinyt kantajan vaatimuksen mukaan vastaajan koira ja vastaajan

sanojen mukaan haukka. Näettekös, hyvä ystävä, asia on suurempi, kuin

luulisikaan, ja Herra sen tietää, mitä siinä vielä voi saada selville."

Herra Gåsevingellä ei oikeastaan ollut mitään halua esiytyä siinä

asiassa, varsinkin kun huomasi, miten epävarmalla pohjalla se oli, ja

pelkäsi sen sivuseikkojen herättävän huomiota ja tekevän hänet kaikkien

keräjätuttujensa naurun aiheeksi: hän koetti sentähden päästä erilleen

jutusta ja huomautti, ett'eiköhän olisi parasta jättää asia sikseen,

varsinkin koska se ei ollut överstin oma ja koska todistuksen ja

selvityksen puutteen tähden ei ollut syytä toivoa mitään voittoa.

"Ei, lempo vie!" sanoi översti, "ei tässä ole puhe siitä, mikä on

minun, mikä sinun, ei voittamisesta tai menettämisestä, vaan paljoa

tärkeämmästä asiasta, siitä, mitä ihmisjärki saa aikaan, kun sitä

oikein käytetään ja kun se tuntee apukeinonsa. Lailla on oma muotonsa,

ja tuomarin täytyy tuomita sen mukaan, vastoin kantajan tahtoa tai

hänen edukseen, samapa se; mutta huomatkaa, taito onkin se, että osaa

viedä asiansa niin liki voittoa kuin mahdollista. Näettekös, tässä on

kolme asiaa punnittavana: ensin koiran luonne, sitte kukon ja viimeksi

haukan. Se on tiettyä ja se voidaan todistaakin, että koira haukkuu

lintua; siispä se pureekin, jos vaan saa kiinni jonkun; ja samoin, voi

jotenkin varmasti olettaa sitä tällä kertaa isäntänsä yllyttäneen."

"Mutta", huomautti herra Gåsevinge, kuinka voi selittää, että kukko

odotti koiraa, kun sillä on siivet ja jalat millä karkuun päästä?

"Älkää olko tyhmä, hyvä ystävä", sanoi isäntä tyytymättömästi,

"tiedättehän; että kukko oli kesy, koska se oli enimmän aikansa elänyt

emäntänsä kanssa hänen pikku mökissään."

"Entä haukka?" intti herra Gåsevinge.

"No jaa, haukka", jatkoi översti kiivaammin, "onko luonnollista tai

haukan luonteen mukaista, että se olisi uskaltanut asettua tallin

katolle ainoastaan seitsemänkymmenen askeleen päähän, jos ihmiset ja

koirat olisivat sen ajaneet pois saaliilta?"

"Mutta jos sallitte, herra översti", vastusteli hänen suojattinsa,

tahtoen yhä vielä kaikin voimin pelastua koko asiaan ryhtymästä, "onko

sitte luonnollisempaa, että se olisi syyttä uskaltanut lentää koiran

luo ja asettua niin lähelle?"

"Ei mitään koukkuja eikä kujeita!" huusi kelpo översti hyvin

suuttuneena ja löi kätensä tuolin selkään. "Saatte mennä, mihin

haluatte, minä en enää tarvitse teitä tänä iltana, ja joll'ette tahdo

ottaa ajaaksenne tätä asiaa, niin kylläpähän löydän jonkun, joka sen

ottaa. Syyttäkö!" jatkoi hän vähän tyynemmin, "eikö siinä ollut

kylliksi syytä, että se kuuli kaakotuksen?"

Herra Gåsevinge nousi ylös, otti lasinsa, joi kunnioittavasti kumartaen

överstin maljan pohjaan asti ja iäksi.

Herra Gåsevinge oli hyvin tottunut semmoisiin pieniin myrskyihin,

joista hänen ei tarvinnut peljätä mitään pahempia seurauksia eikä

överstin suuttumuksesta ollenkaan joutua toivottomuuteen. Päinvastoin

oli hän hyvillänsä, että oli niin vähällä päässyt isäntänsä

asiakirjojen kiusallisesta selailemisesta vapauteen tuttujansa ja

ystäviänsä tervehtimään keräjäkartanon kammariin. Sentähden hän heti,

kun sai suljetuksi isäntänsä oven jälkeensä, kiirehti kulkuansa ja

riensi keveästi hypiskellen lumen läpi pihan yli sihteerien huoneesen,

jonne iloisen hälinän ääni ja sytytettyjen tulien loisto häntä

viehättävästi kutsuivat.

Kohta hän siellä lasin ääressä, joka yhtä halulla tarjottiin kuin

vastaankin otettiin, unhotti kokonaan sekä isäntänsä että hänen asiansa

ja istui nyt koko pitkän illan ahtaassa, huolellisesti hoidetussa ja

toimitetussa mustassa frakissaan nuorten uudenaikaisten herrojen

seurassa, rikkaana kuin kuningas ja paljoa huolettomampana, maksaen

kohteliasten kumppanien vieraanvarat monilla kertomuksilla

ylioppilas-ajastaan ja keräjäretkistään.

Entisten sekä iloisempien että surullisempien päivien muisto ja punssi

tekivät hänen sydämmensä pehmeäksi kuin vaha, ja hänen nuoret, vielä

kovakiskoisiksi turmeltumattomat kuulijansa ottivat hyvin

sydämmellisesti, vaikka tosin välistä vähän vallattomasti nauraen

vastaan yksinkertaiset, helppotajuiset kuvaukset hänen omasta

elämästään: miten hän kasvoi koko maailman suuruisissa toiveissa, hän

niinkuin muutkin, miten hänen näköpiirinsä vähitellen synkistyi

yliopistossa, kunnes hänen lähimmätkin pyrintöperänsä kokonaan

peittyivät ja maallisen kunnian ja maineen tyhjä loisto tuli tottuen

hänestä yhtä tarpeettomaksi, kuin nyt oli aurinko hänen istuessaan

lämpimässä kammarissa lasinensa iltasilla ja huomisen päivän leipä

tiedossansa. Niin kului ilta, eikä herra Gåsevinge pehmeydessään

huomannut, miten tenhottomiksi hänen polvensa olivat tulleet, ennenkuin

pääsi ulos pihalle, mennäksensä levolle.

Hänen tullessaan ulkoilmaan oli pyry lakannut, tuuli tyyntynyt ja kuu

pilkistänyt näkyviin hajonneiden pilvien takaa. Koko seutu loisti

lumoavassa valossa, ja hiljaisuus, joka jo vallitsi kaikkialla, teki

sen kahta vertaa viehättävämmäksi.

Herra Gåsevinge oli ensin aikonut mennä suoraan majapaikkaan: mutta

kirkkaan illan sulous ja pelko, että vielä saattaisi tavata överstin

valvomassa, joka silloin huomaisi hänen nykyisen tilansa, pakottivat

hänet lähtemään kävelylle järven jäälle, joka oli ihan keräjäkartanon

alla. Hän tahtoi vähän jäähdytellä ja karkoittaa päästänsä punssin

kiusalliset höyryt.

Ollen muka suurikin luonnon ihailija alkoi hän vaelluksensa, mielessä

hämärä ihastus, mutta samalla häntä vähän häiritsivät suuret kinokset,

jotka lakkaamatta taistelivat hänen itsepäisten jalkojensa kanssa.

Muistoja, tunteita ja olentoja entisiltä ajoilta liiteli hänen

mielikuvituksessansa ja katosi jälleen hänen epätasaisten askeliensa

sysäyksistä; kauan vaelsi hän voimatta pitää koossa yhtään ainoata

kuvaa, kunnes vihdoin hänen elämänsä taulu selvisi muutamista kohdista

ja hänen sekavat ajatuksensa alkoivat muodostua ja muuttua sanoiksi.

"Gåsevinge", sanoi hän vakavasti, "uskotko Jumalaan?"

Sen kysymyksen jälkeen lepäsivät hänen ajatuksensa kauan, kulkien vaan

tunnetulvan mukaan; vihdoin ne jälleen tunsivat lujaa pohjaa allansa ja

pukeutuivat sanoiksi:

"Kun ennen olit yliopistossa, Gåsevinge, kun kuluivat vuodet ja luku

kävi sinusta raskaaksi, kuka sinua silloin rohkasi eikä jättänyt sinua

tulemaan kelvottomaksi, vaan antoi sinulle jotakin työtä ja ansiota?

Kuka lunasti vaatteesi asuntosi isännältä, kun sinun oli lähteminen

matkalle, eikä jättänyt sinua alastomana kuljeksimaan ympäri maata ja

nääntymään? Gåsevinge, oletko kiittämätön? Kuka ravitsi sinua, kun olit

ruoatta, ja antoi sinulle suojaa, kun ei ollut katosta pääsi päällä?

Katsos, miten ihanasti kuu valasee rannan kuusikkoa! Ei ketään kurjaa

saa olla täällä; taivaan valoa ja elämän paraita lahjoja saavat kaikki

tasan, ja onpa hauskaa olla välistä ihmisenäkin. Mutta mimmoinen sinä

olet veljiäsi kohtaan? Gåsevinge, tutki itseäsi ja sano, mitä olet

tekevä huomispäivänä? Lyö rintaasi ja tunne, mitä sinulla on

taskussasi. Auta lähimäistäsi, kun olet itse saanut apua. -- -- Kas

tässä, tämä kurja paperilappu, jos se säilyy, joutuu kahdeksan viatonta

ihmistä turmioon; jos se heitetään tuuleen, kas, silloin jäävät he

kaikki rauhassa asuntoonsa. Ihmisten suosio ja epäsuosio, samapa se.

Gåsevinge, iloitse, sinä olet tehnyt jalon työn!"

Niin sanoessaan oli hänellä jo käsissä köyhän talonpojan velkakirja,

joka muiden asiapaperien kanssa oli ollut povitaskussa; inholla viskasi

hän sen kauas jäälle.

Sen ihmetyttävän urhotyön jälkeen palasi hän ja saapui vihdoin

majapaikkaansa, löysi avaimen sovitusta piilosta ja astui tupaan, jossa

översti-vanhus sikeästi nukkui tilallansa ja johon Gåsevinge itsekin

heti ojensihe eräälle turkille ja nukkui iloisena humalassaan ja

huolettomana huomisen päivän vaivoista.

* * * * *

Herra Gåsevinge heräsi hyvin aikaisin seuraavana aamuna. Heti

kun hän sai sammutetuksi janonsa, oli hänen ensimäisenä, ajatuksenansa

himmeä muisto edellisen illan seikkailusta. Mutta kun hänen

ympärillänsä vallitsi täysi pimeys eikä hän kuullut muuta ääntä kuin

översti-vanhuksen syvän hengityksen, ei hän suinkaan katsonut olevansa

velvollinen niin aikaisin vielä ryhtymään päivän vaivoihin. Niinpä hän

myöskin jätti selvittämättä, uniko vai todellisuusko hänen muistissansa

kummitteli; hän paneutui toiselle kyljelleen maata, karkoitti kaikki

huolet mielestänsä ja nukkui uudelleen, raskaammin kuin koskaan.

Toisen kerran avatessaan silmänsä näki hän jo aamun hämärtyvän ulkona

ja överstin istuvan pöydän luona, edessänsä paperit ja höyryävä

kahvipannu.

Herra Gåsevinge tahtoi kuin varovainen kenraali ensin tarkastella

asemaa, ennenkuin alkoi liikkua, ja makasi siis hetkisen ihan

hievahtamatta ja vanhusta katsellen.

Lieneekö se keveys, joka on aina aamun kumppanina ja joka seoittuu

luonteesenkin, vaiko päivän odoteltu ilo vaikuttanut, samapa se,

översti vaan näytti olevan erittäin iloisella mielellä; hänen

otsallansa ei näkynyt yhtäkään pilveä, hänen huulensa usein hymyilivät

ja hänen kätensä sivelivät asiapapereja niinkuin linnun siivet pesässä

olevia poikasia. Kun enteet olivat niin hyvät, uskalsi apulainen nousta

istumaan, ojennella käsiään ja kaikessa mukavuudessa haukotella pois

unen.

"No vihdoinkin", sanoi översti-vanhus lempeästi, kun näki apulaisen

päässeen niin pitkälle, "hyvää huomenta, kelpo Gåsevinge, nouskaahan

nyt ylös ja ottakaa kuppi kahvia. Minä annoin teidän nukkua

kylliksenne, että teistä minulla olisi edes vähä apua tänään; sillä

kylläpä voin arvata, missä eilisillan vietitte."

Niin näyttivät kaikki eilisen suuttumuksen jäljetkin haihtuneen

överstin mielestä; mutta edellisen illan paljas muistokin vaikutti

herra Gåsevingeen paljoa voimakkaammin kuin hänen isäntänsä silloisen

epäsuosion ilmaus. Hiljaisin askelin hiivi hän tuolin luo, jolle hän

yöllisessä hämärässäänkin oli muistanut asettaa frakkinsa hyvästi

kokoon käärittynä, kääntyi pois päin överstistä ja alkoi etsiä

povitaskusta, ikäänkuin olisi vieläkin ollut epävarmana, oliko hän

todella hävittänyt velkakirjan vai pettelikö häntä paha uni.

Kun kaikki paperit oli tarkastettuna ja pelko toteutui, muuttui hänen

muotonsa pilviseksi, hän mutisti huuliansa ja näytti hyvin

kummastuneelta. Mutta tapahtunutta kun nyt oli mahdoton saada

tapahtumattomaksi, kokosi hän vanhan hidasluontoisen levollisuutensa,

pukeutui frakkiinsa ja astui pöydän luo, otsa niin kirkkaana kuin

mahdollista, jättäen asian oman onnensa nojaan.

Mutta uusi koetus kohtasi häntä heti, sillä isäntä virkkoi:

"Kas niin, Gåsevinge, ottakaahan nyt aluksi kahvia ja istuutukaa. Minä

selailin tässä kortit -- sivumennen sanoen, teidän ei enää pidä vaivata

minua semmoisilla kortti-iskuilla kuin eilen, sillä niistä ei ole

mitään apua -- minä olen tarkastellut joukkoja, hyvä ystävä, mutta en

löydä velkakirjaa. Teillähän se on tallessa?"

Herra Gåsevinge rykäsi muutamia kertoja hädässään, mutta kaikilla

valmistuksillansa sai aikaan vaan hyvin epäselvän: "Epäilemättä."

"Kuinka, epäilemättäkö?" sanoi översti, "ettekö te sitä pistäneet

taskuunne, kun läksimme kotoa?"

"Te olette ihan oikeassa, herra översti, se oli yhdessä köyhänkirjan ja

muiden pikku paperien kanssa, jotka minulla vieläkin on taskussani."

Niin sanoen kiiruhti herra Gåsevinge kohteliaasti kumartaen ottamaan

kuppia ja kaatamaan kahvia, koettaen jonkin toimituksen taakse peittää

pulaansa.

"No, älkää nyt enää olko noin hajamielinen", sanoi översti, arvaamatta

oikeaa syytä holhottinsa kummalliseen käytökseen, "päästäkää jo häkä

päästänne haihtumaan, hyvä Gåsevinge, sillä tässä tarvitaan kohta sekä

järjestystä että toimikykyä. Kummallinen on tuo huolimattomuus.

joka teillä varmaankin on synnynnäinen ja vaikuttaa, että teistä

kaikki-tyyni maailmassa on mitätöntä, paitsi ruoka, juoma ja uni.

Sentähden onkin maailma kääntänyt teille selkänsä, hyvä ystävä,

vaikka te ette luonnostanne oikeastaan ole huono-osainen ymmärrykseltä

ettekä näöltä, jos nimittäin lukuun en ota teidän liian mustaa

parransänkeänne, kankeata mustaa tukkaanne ja ehkä myöskin vatsaanne,

joka on liian täyteläinen noin pienelle vartalolle. Muuten on teidän

silmissänne, silloin tietysti, kun olette oikein hereillä, virkeyttä,

josta minä paljon pidän, ja teidän suunne osoittaa aina niin viatonta

tyytyväisyyttä, ett'ei teihin suuttuneena voi kauan olla, vaikka, se

teidän tulee tunnustaa, välistä siihen olisi kylliksi syytäkin. Tätä

minä en puhu minäkään moitteena; minä olen päinvastoin koko aamun

nauranut oikein sydämmestäni, kun olen nähnyt teidät turkillanne

nurkassa nukkuvan, niin että seinät ja katto olisivat voineet pudota

päällenne teidän siitä heräämättä. Tietäkääs, täällä on jo ollut

ihmisiäkin teidän maatessanne. Paavola oli täällä vaimoineen ja

lapsineen ja koetti taaskin saada minua antamaan armoa ensi syksyyn

asti."

"Ja mitä suvaitsitte vastata, herra översti, jos saan kysyä?"

"Vaikea minun oli saada sitä narria tajuamaan, ett'ei kukaan ole niin

tyhmä, että laskisi luvalle paraan miehensä tulisimmasta taistelusta.

Jo olin ihan taipumaisillani heidän valituksiinsa, sillä minulla on

kapinallinen luonto, jota on muutamissa tapauksissa vaikea pitää

kurissa; mutta paraasen aikaan satuin katsahtamaan teihin, Gåsevinge,

ja näin, miten tyytyväinen sentään ihminen voi olla, vaikk'ei kaikki

käykään niin hyvin, kuin toivoo, ja se minut varjeli suuresta

tyhmyydestä. Ja nyt teidän pitää istuutua ja asettaa sotajoukkomme

järjestykseen; minä puolestani lähden tuomarin luo ja suunnittelen

hänen kanssansa koko marssin. Varokaa itseänne, älkääkä antako pahan

kiusaajan päästä valtaan itsessänne sill'aikaa, kun minä olen poissa.

No, no, kyllähän itsekin saan selvän päällysnutustani, älkää vaivatko

itseänne, herra Gåsevinge; mutta kalossini, missähän ne ovat? Kiitos!

Onnea hyviksi muistiinpanoiksi; tuskinpa minä enää pääsen keräjäsalista

tänä aamupuolena. Jääkää hyvästi!"

Heti överstin lähdettyä huoneesta avasi herra Gåsevinge eväslaatikon ja

otti pienen lämmitysnaukun, voidakseen paremmin sietää aamun kylmää.

Sitte heitti hän ylleen nuttunsa ja hiivi ulos etsimään tuota

kiusallista velkakirjaa, jos se ehkä vielä olisi samassa paikassa,

johon hän sen ihmisrakkauden viekoituksesta viimen jätti.

Päästyänsä alas jäälle ei hän enää löytänyt omia eilisiä jälkiänsäkään,

kun yöllä oli ollut uusi pyry; mahdoton hänen myöskin oli muistaa,

miten pitkälle hänen vaelluksensa oli ulottunut. Hyvin pahoillansa

palasi hän kotiin ja alkoi kaikin voimin järjestää ja kirjoittaa

valmiiksi asiakirjoja, saattaakseen isäntänsä niin iloiseksi kuin

mahdollista ja siten lievittääkseen uhkaavaa myrskyä.

Päivä kului, sana toisensa perästä rupesi tulemaan överstiltä milloin

mitäkin valitusta vaatimaan, ja kaikkien juttujen huono menestys lisäsi

vaan huolta, joka vaivasi hänen kirjuri-raukkaansa. Kruununjuttu

päättyi huonosti, sudenajo-asia tapattiin, kun kiireessä ei ehditty

niitä kolmea jne.-kohtaa ladata muulla kuin paljaalla ruudilla, vanhaa

sotilasta oli sakotettu kiivaasta kiroamisesta oikeuden edessä, ja

kaikkien noiden onnettomuuden-sanomain lisäksi kuuli herra Gåsevinge

vihdoin överstin askeleiden kopinan porstuasta ja näki hänen astuvan

tupaan kiihtymyksestä läähättäen ja suuret silmät suuttumuksesta ihan

kankeina.

"Esiin nyt", huusi vanhus, "Herran nimessä esiin velkakirja, Gåsevinge;

ei nyt ole aikaa istua täällä vaanimassa. Väkivaltaa on kaikkialla eikä

armoa anneta missään. Mikä p--e -- täällä ainakin saanee vannoa

sakottomasti -- teille johdatti mieleen luottaa noihin jne-kohtiinne,

kunnes kiire pakotti niihin panemaan, mitä pykäliä sattui? Nyt pitää

teidän marssia esiin kukkoinenne, ja sitte löylytän minä Paavolaa.

Pankaa paperit järjestykseen ja lähtekää mukaan; ei toki kehtaa

menettää jok'ainoaa asiaa."

Onni auttoi Gåsevingeä enemmän, kuin olisi saattanut toivoakaan,

niin että hän jo mennessään tykkivin sydämmin keräjätupaan löysi

pihalta todistajan, jonka sanat ratkasivat tuon pulmallisen

vahingonkorvaus-jutun hänen eduksensa.

Översti-vanhus istui asian aikana tavallisella tuolillaan

keräjätuvassa, hyvin halukkaasti kuunnellen sen menoa. Päätöksen

kuultuansa iski hän ystävällisesti silmää Gåsevingelle ja samalla

viitaten kutsui häntä luoksensa.

"Siitä jutusta teidän tulee saada kiitokset", kuiskasi hän, "antakaa

nyt minulle Paavolan asian paperit."

Herra Gåsevingellä ei ollut mitään pelastuskeinoa. Niin ryhdikkäänä

kuin mahdollista veti hän taskustaan esille pyydetyt paperit,

ulkonäöltään niin hyvässä järjestyksessä kuin suinkin, ja palasi sitte

paikallensa lähelle ovea, jossa hän, kädet ristissä rinnalla, pää vähän

vaipuneena olkaan päin, hyvin viattomana muodoltaan ja ryhdiltään,

odotteli myrskyä.

Jo oli vastaaja kutsuttu sisään ja hakemus jätetty, kun tuomari,

avatessaan muhkean kuoren, huomasi pääpaperin olevan poissa.

"Velkakirjaa tässä ei vielä ole", sanoi hän, katsastaen överstiin.

"Velkakirja, velkakirja", toisti översti, katsoi apulaistansa ja

pudisti tyytymättömästi päätänsä.

Herra Gåsevinge otti taskustansa paperit ja oli etsivinään. Viatonta

näköänsä hän ei muuttanut; mutta suuria hikipisaroita alkoi tunkeutua

hänen otsallensa. Hetkisen etsittyänsä huojensi hän sydäntänsä ja

sanoi, puolinaisesti huoaten: "Se näyttää olevan hävinnyt."

"No, oletteko ihan hulluna?" huudahti översti ja hypähti ylös, mutta

malttoi samassa mielensä kunnioituksesta oikeutta kohtaan ja istuutui

ihan punaisena suuttumuksesta.

Talonpoika-parka huomasi kyllä, miten asiat olivat; hetkisen vaiti

oltuaan virkkoi hän tyhmämäisesti: "Mitä sillä paperilla tässä tehdään;

kyllä minä ilmankin tiedän, että olen velkaa herra överstille."

"Niin", tarttui översti heti puheesen, "sata riksiä ynnä korot vuodelta

ja kolmelta viikolta, eikö niin?"

"Summa on kyllä oikein", sanoi vastaaja, korvan taustaa raapien, "ja

kyllä siitä vuosi on ja enemmänkin, kun sen sain lainaksi, mutta vaikea

minun on, jalo herra översti, ihan äkisti muistaa viikkolukua."

"Kirjoittakaa protokollaan", lausui översti, "että hän tunnustaa

velkansa. Olisittepa, Gåsevinge, tässä tehneet minulle aika kepposen

ilman tuon miesraukan tyhmyyttä."

Ja samalla muuttui hänen muotonsa vihaisesta riemuitsevan

tyytyväiseksi, niinkuin aina, milloin hän luuli tehneensä jotakin

erinomaisen hyvin.

Asia päätettiin muitta mutkitta ja istunto lakkautettiin

päivällisajaksi.

Päivällispöydässä, jossa översti kohta sen jälkeen istui kahden kesken

apulaisensa kanssa, oli hänellä hyvä tilaisuus kenenkään estämättä

tyhjentää koko puhetulvansa häntä vastaan. Herra Gåsevinge istui ihan

tyynenä, nykäsi vaan silloin tällöin olkapäitänsä niinkuin vesilintu

rankkasateella ja odotteli uutta päiväpaistetta. Eikä se kauan

ollutkaan piilossa.

"Gåsevinge", sanoi översti, kun oli kylliksi torunut, "tyhmyydestäkö

vai viisaudesta se vanha narri tunnusti?"

"Molemmista, herra översti", vastasi toinen. "Tyhmyys ja viisaus ovat

hyvin lähellä toisiansa, ja minun luullakseni saattaa hän nyt syystä

kyllä toivoa armahtamista, kun osoitti olevansa niin rehellinen."

"Mitä, pitäisikö minun nyt päästää käsistäni lintu, kun kerran sain sen

pyydetyksi?"

"Ei suinkaan kokonansa, herra översti, vaan ehdollisesti, niin että hän

saa armoa, jos teettää uuden velkakirjan."

"No niin, hyvä Gåsevinge, kiitos teille siitä neuvosta. Minä en ole

mikään nylkyri enkä tahdo ketään rehellistä ihmistä saattaa turmioon.

Hankkikaa te vaan minulle uusi laillinen velkakirja, niin pääsen minä

siitä pulasta ja saan jotakin säästöön ensi keräjiin. Kyllä siitä juttu

tulee, sillä saanpa varmaankin silloin uudestaan hakea. Ajat ovat

huonot, hyvä ystävä, täytyy säästää. Varokaa vaan vast'edes älkääkö

tehkö minulle enää semmoista kepposta, oppikaa jo vihdoin käsittelemään

asioita vakavuudella."

Herra Gåsevinge kumartaen kiitti neuvosta, leikkasi hyvän palan paistia

ja unhotti seuraavana silmänräpäyksenä sekä viimeiset että kaikki

entisetkin huolensa.

Linnavangit.

Suunnitelma.

haimaan erään pohjoisen lahden rannalla on Savonlinnan kaupunki ja sen

vieressä kapeassa salmessa samanniminen linna, ikivanha, korkeamuurinen

ja pyöreätorninen. Rauhallisina aikoina on sitä lujaa paikkaa käytetty

pahantekijäin säilönä, ja noille onnettomille oli se kaksin verroin

surullinen vankila, kun näet se itse oli niin synkkä ja sen ympäristö

niin viehättävän kaunis. Kuinka monta ikävöivää katsetta onkaan noista

elävien haudoista liidellyt Saimaan valoisten laineiden yli; sitä

vilkkaammin vaan turmeltunut tai sortunut sydän tunsi vankilan

ummehtuneen ilman ja kahleiden painon katkeruutta.

Eräässä tämän linnan tornissa muutamassa huoneessa, johon kaksi- tai

viisitoista vankia oli suljettuna, tapahtui jonakin kesäiltana, juuri

siihen aikaan, kun laskeutuva aurinko pilkisti tuonne komeroon ahtaasta

ikkunasta, semmoista, joka siinä paikassa oli melkein tavatonta. Kaikki

vallaton hälinä oli näet hetkiseksi haihtunut. Useimmat tuon ahtaan

kammion asukkaista kuuntelivat tarkasti seitsentoista-vuotiaan

nuorukaisen kertomusta, joka kuvaili vaiheitansa, ja ne muutamat muut,

jotka vielä tunkivat kalveita kasvojansa avonaisen ikkunan ristikon

rakoihin eivätkä huolineet kertomuksesta, niitäkin pidätti illan

kauneus tai ehkä sen vaikuttama suru hurjaa mieltänsä osoittamasta.

Kummallista kyllä oli tuo hiljaisuus syntynyt vastoin alkuperäistä

tarkoitusta.

Asia oli näin: oli aiottu pitää erästä tavallista iltaleikkiä,

laillista tutkintoa, ja sitä varten viety nuori poika harmaatukkaisen

ukon eteen, joka oli kahleistansa seinään kiinni naulattuna ja jota

hänen arvokkaan ryhtinsä tähden sanottiin laamanniksi. Tutkimus kävi

tavallista menoansa. Alussa oli kaikki hurjuutta ja pilkkaa.

Nuorukainen itsekin, vaikka vasta äsken vangittu, oli jo ehtinyt

kylliksi tottua paikan puhetapaan, esiytyäksensä niin, kuin semmoisessa

komerossa katsottiin soveliaaksi. Mutta kun hän arvokkaan tuomarin

kehoituksesta, että rehellisesti tunnustaisi kaikki ja siten koettaisi

ansaita lain lempeyttä, yritti sepitsemään omain seikkailujensa

historiaa, pettikin häntä keksimiskyky, niin että hän vähitellen

turvautui todellisuuteen, korvatakseen sillä, mitä ei omassa pajassa

syntynyt. Se todellisuus kuitenkin oli kylliksi surullinen. Muistoon

johdatettuna vangitsi se vähitellen nuorukaisen kaikki ajatukset, niin

että leikistä tulikin tosi. Yksin noihin raakoihin kuulijoihinkin

vaikutti muutos, joka tapahtui pojan koko olemuksessa, niin että he

rupesivat tarkkaamaan. Ehkäpä heidän joukossaan oli edes joku, jonka

sydän hetkiseksi pehmeni niinkuin pojankin.

"Ja silloin olit sinä kymmenen vuoden vanha?" kysyi tuomari eräässä

kohdassa pojan kertoessa.

"Silloin olin kymmenen vuoden vanha ja paimensin äitini isän lehmiä

järven rannalla vastapäätä Punkaharjua."

"Saiko poika oppia mitään hyveitä oppiaikanaan?" kysyi edelleen vanhus

naurettavan vakavasti ja vaikutti sillä vielä kuulijoissa naurutulvan.

Mutta nuorukainen vastasi haaveksien: "minä opin uimaan kuin sorsa, ja

kun kelluin kirkkaan järven pinnalla, jätin lehmät rannalle oman

onnensa nojaan, uin harjulle ja juoksentelin siellä, alastomana kuin

peto, kauneina kesäpäivinä auringon paisteessa."

Vanhus katsahti kahleihinsa ja mustiin seiniin. Katkeran tuskan väreet

levisivät kasvoille, jotka äsken olivat olevinaan niin juhlallisen

arvokkaat, ja hänen hampaansa kirisivät hetkisen toisiansa vasten.

Punkaharjulla päiväpaisteessa alastomana hyppelevän pojan kuva oli

liian polttavana painunut elinkautisen vangin sydämmeen. Hän sanoi:

"Kerros, mitenkä siellä hurjasti juoksentelit."

Mutta poika jo seurasi omaa mielikuvitustansa ja jatkoi: "Silloin alkoi

musta mies minulle näyttäytyä."

"Perkelekö?" kysyi moni ääni, ja uteliaat silmät tähystelivät kertojaa.

"Kylässä kerrottiin", vastasi poika, "vanhan Kala-Juhanan joskus

auringon noustessa nähneen veneestänsä järven seljältä harjulla harmaan

miehen liikkuvan. Eräänä myrskyisenä iltana tuli onkijan vene tyhjänä

ja alassuin rantaan; silloin sanottiin sitä mustan miehen teoksi. Mutta

minä olin hurja nuorukainen, vihasin elämää enkä peljännyt mitään.

Kahdesti juoksin karkuun, kun musta mies tuli; mutta kolmannella

kerralla jäin odottamaan."

"Ja mitä se teki sinulle, kun sai sinut kiinni?"

"Se suuteli minua otsaan ja itki. Niin teki se ensin. Sitte se katsoi

minuun ja kysyi: 'Oietko jo pettänyt minut ja kertonut muille, mitä

olet nähnyt?' Tiedättekö, armollinen herra laamanni, minkä näköinen hän

oli sitä sanoessaan? Sen näköinen hän oli kuin Saimaan vesi sinertävänä

syysyönä, jolloin pimeä ja tähdet ovat pohjassa, hirmuinen ja lempeä."

"Kunnioitusta oikeudelle, poika!" sanoi vanhus, "Ei mitään sinertäviä

öitä enää eikä tähtiä Saimaan pohjassa; semmoiset puheet eivät sovellu

tänne."

"Mutta kun sanoin hänelle", jatkoi nuorukainen, "ett'en minä uskaltanut

kellekään ilmaista olleeni harjulla, poistui pimeys miehen katseesta,

se kirkastui jälleen. Sillä kertaa olimme kauan yhdessä ja sitte

tapasimme toisemme joka päivä. Minä istuin kukkuloilla ja katselin

vedenselkiä, ja hän istui ihan vieressäni ja katseli minua, ja hänen

silmänsä oli iloinen ja uskollinen kuin koiran. Välistä antoi hän

minulle hopeaa ja neuvoi minua öillä ottamaan itselleni hevosen ja

ratsastamaan kaupunkiin. Sieltä toin minä kaikenlaista hänelle ja

itselleni. Niin kului kesä edelleen ja tuli pimeämpi aika. Eräänä

aamuna, kun nousin makuultani, kuulin talonväen sanovan yöllä olleen

jonkun miehen tulen kanssa tupamme luona, vaan sammuttaneen tulensa ja

menneen pois, kun koirat rupesivat häntä hätyyttämään. Äitini isä oli

vanha ja melkein sokea; mutta hän oli nyt ihan raivoissaan vihasta

tuntematonta tulimiestä vastaan. Hän sanoi minua murhapolttajan

pennuksi ja potkimalla ajoi minut pois tuvasta paimeneen. Sinä päivänä

minä jouduin myöhään harjulle, kun vesi oli kylmä ja minä odottelin,

kunnes aurinko nousi korkeammalle. Mutta kun tapasin mustan miehen,

astuimme pitkin tietä harjulla, kunnes peninkulma alkoi täyttyä ja

loppuikin. Välistä pysähdyimme hetkiseksi ja katselimme koivujen

välitse ja rannan kuusien ylitse pitkin vesiä. Ja iloksensa vanhus

katseli, mitenkä minä viskasin kivellä kauas veteen kummallekin

puolelle harjua. Mutta kun ehdimme harjun päähän, istuutui musta mies

maahan, otti minua kiinni kädestä ja painoi minutkin istumaan. Ja kun

olimme hetkisen istuneet vaiti, alkoivat hänen silmänsä säteillä; hän

kysyi: 'Tiedätkö, lapsi, mimmoinen on rakastava mieli?'"

Mutta minä en sitä tiennyt, vaan olin vaiti.

Silloin ojensi hän kätensä ja kuljetti sitä hitaasti yli kirkkaiden

vedenselkien. Sitte hän sanoi:

"Semmoinen se on."

Hetkisen kuluttua jatkoi hän sitte: "Voi, voi, semmoista et sinä ole

nähnyt! Kerran makasit rinnoilla, jossa sen olisit voinut, nähdä, mutta

silloin oli vielä silmäsi hämärä. Kirottu se, joka sinut niiltä

rinnoilta riisti; auta minua, poika, kirotessani häntä." Ja minä autoin

ja mainitsin sen, jota kiroamaan minut oli opetettu. Kirottu isäni,

sanoin minä, rosvo, murhaaja, murhapolttaja! Silloin otti musta mies

minut niskasta kiinni ja oli kuristaa minut kovalla kädellään. "Rukoile

isäsi edestä." huusi hän, "rosvon, murhaajan, murhapolttajan edestä!"

Minä peljästyin, armollinen herra laamanni, ja yritin paeta; mutta

silloin nousi hän ylös, otti minut käsivarrelleen ja pusersi minua

kovasti rintaansa vasten; ei se kuitenkaan ollut vihasta, eikä minulla

ole koskaan ollut niin hyvä olla kuin silloin. Minun niin istuessani

hänen käsivarrellansa osoitti hän taaskin kädellään seutuja ja sanoi:

"Enempi kuin tuo kaikki on sinulta riistetty. Sinulla on ollut äiti

niinkuin muillakin: missä hän on? Kun talvi tulee, lakastuu ranta ja

järvet jäätyvät, mutta äidin sydän olisi sykkinyt lämpimästi sinulle

kuolemaan asti." Minä aloin itkeä. Ensi kerran kuulin silloin lempeitä

sanoja ihmisen suusta. Ja musta mies jatkoi: "Leipää sinä olet saanut

maailmassa, mutta et rakkautta; lyöntejä ja kovia sanoja olet saanut,

vaan et opetusta. Sinut on opetettu kiroamaan isääsi ja kunnioittamaan

sitä, joka surulla sorsi äitisi sydämmen. Tahdotko kostaa?" Armollinen

herra laamanni, saanko lopettaa tähän?

"Joko väsyt?" kysyi vanhus kamalasti nauraen; "niinpä tahdon minä

jatkaa. Samana iltana pakeni kostonhenki Punkaharjulta, kun pelkäsi,

että hänet sieltä tavattaisiin. Samana yönä makasi hän manteren

korkeimmalla kukkulalla ja näki siitä pimeän läpi sinun äitisi isän

talon; eikä hänen silmänsä uneen ummistunut, ennenkuin näki sen tulessa

leimuavan."

"Ja kenenkä tekoa oli palo?" kysyi nuorukainen.

"Talon", sanoi vanhus, "sytytti kymmenvuotias poika, ja hän oli

murhapolttajan poika."

"Niin, minä", vastasi nuorukainen. Sitte seurasi pitkä hiljaisuus.

"Niin oli rikkaasta tullut kerjäläinen", jatkoi tuomari, "miten hän

pelastui palosta, ei kukaan tiedä."

"Tietääpä yksi", virkkoi nuori vanki, "se, joka unhotti koston, kun

näki hänen harmaat hiuksensa."

Puutarhuri-vanhuksen kirjeitä.

Emsimäinen kirje.