SISÄLLYS:

Joulunaatto luotsinmajassa.

Salapurjehtija.

Tulipalo.

Odotus.

Keräjäsankari.

Linnavangit.

Puutarhuri-vanhuksen kirjeitä.

Joulunaatto luotsinmajassa.

Metsästysinnoissamme olimme liian kauan viipyneet saaristossa, niin

että vastatuuli ja myrsky sitte suureksi mielipahaksemme estivät meitä

pääsemästä kotiimme kaupunkiin ennen joulunaatto-iltaa, niinkuin

tietysti olimme aikoneet. Tuuli meitä kuljetteli koko illan aavalla

merellä semmoisessa ilmassa, joka olisi ollut vaarallinen

suuremmallekin veneelle, kuin meillä oli, ja erittäin ikävä, joll'ei

yksi mies joukossamme olisi iloisuudellaan ja kertomuksillaan osannut

jonkin verran haihduttaa tyytymättömyyttämme.

Hän oli ulkomaalainen kapteeni, jonka oma laiva oli jäänyt talveksi

meidän satamaamme. Häntä viehätti vähemmin kuin meitä muita aatto-illan

viettäminen mantereella, sillä hänellä ei ollut ketään sukulaisia,

jotka olisivat häntä odotelleet joulupuurolle ja -tortulle. Sitä paitsi

oli hän, mitä me muut emme olleet, ihan karaistunut kaikkea tuulta,

kylmää ja vettä vastaan, niin että hän, istuessaan tuossa oman veneensä

perässä, tuskin olisi viitsinyt kumartua, vaikka päälakensa olisi joka

aallon harjalta kuuhun koskenut.

Purjehduksemme ei kumminkaan ollut vähääkään hupaisa. Me luovimme,

laskien aina puolen tai kolmeneljättäosaa peninkulmaa edestakaisin,

mutta pääsemättä hiukkaistakaan etemmäksi, sillä ankarat laineet

painoivat aina saman verran alaspäin, kuin purjeet vetivät kohti

kaupunkia. Vihdoin luovuimme mantereelle pääsemisen toivosta kokonaan

ja päätimme laskea yöksi Luotsinsaarelle, eräälle jyrkälle, kuusia

kasvavalle meren kalliolle, saadaksemme suojaa siellä olevasta luotsien

majasta. Matkan päässä pilkutti tuli sen ikkunasta, ja iloinen kapteeni

laski veneen kiitämään sitä kohti hyvässä tuulessa.

"Kyllä nyt, hyvät herrat", virkkoi hän, ottaen hyvän kulauksen kylmää

punssia, "voi sanoa, että meillä on aimo tuuli. Ja kumminkin oli

silloin yhtä hyvä, joll'ei paljoa parempikin, kun minä neljä-,

viisivuotiaana poika-ressuna ihan yksinäni purjehdin merellä. En ole

vielä kertonut, että minun on ihan toisin kuin ihmislasten

tavallisesti, sillä minä paremmin tiedän, mihinkä päin minun on

luoviminen maailmassa, kuin sen, mistä olen tullut. Vaan samapa se. Kun

olin noin viiden vuoden vanha -- ja siitä pitäisi nyt olla noin

kolmekymmentä vuotta, on minulle sanottu -- olin eräänä yönä ulkona

aavalla merellä niinkuin nytkin; se vaan erotusta, että silloin olin

tuuliajolla, vaan nyt on kaksi eheätä purjetta ylhäällä, ja että

silloin olin kylmästä kankeana, vaan nyt tuntuu lämmintä

pikkuvarpaassakin. Hyvin vähän tuon ensi retkeni yksityisseikkoja

muistan; mutta se pysyy mielessäni, että minut jätettiin yksinäni

myrskyisen meren keskeen kalliolle ja että minä tahdoin päästä niiden

jäljestä, jotka minut hylkäsivät, Pilkkonen pimeä oli silloin, niinkuin

nytkin, ja kun koetin soutaa, riisti ensi aalto airot käsistäni. Miten

kauan tuuli minua sillä lailla kuljetteli, en tiedä; mutta vihdoin

jouduin hyvien ihmisten ilmoille. Niinkuin siis, hyvät herrat, näette,

tiedän tuskin paremmin kuin Adamkaan, oliko minulla vanhempia vai ei.

Ne, jotka olivat korjanneet minut ja saattaneet henkiin, olivat

toimeltaan salapurjehtijoita, vaan muuten varakkaita talonpoikia.

Heidän luonansa elin ja olin osallisena heidän retkissään, kunnes parta

alkoi kasvaa, ja silloin läksin merille erään kauppalaivurin mukana ja

tulin rehelliseksi mieheksi. -- Kas niin, keksi ulos, pitäkää vastaan!

-- Luulenpa, että paholainen näyttää minulle tietä kaikkien näiden

kivien välitse."

Vene oli lepattavin purjein lahdelmassa kallioiden suojassa; aljettiin

oikoa kankeita jäseniä, haukoteltiin ja pudistettiin kylmä ruumiista.

Kapteeni ja kaksi merimiestä jäivät venettä asettelemaan; me muut mennä

kompuroimme lämpimään tupaan.

Siellä oli joulu-ilo paraillaan. Iso valkea räiski takassa, valaisten

huonetta, jossa lisäksi paloi pöydällä vielä yksi monihaarainen ja

muutamia tavallisia kynttilöitä. Seinät olivat täynnä verkkoja ja muita

kalastusneuvoja: nurkkaan olivat valkoiset vuohet ja kilit kotoutuneet.

Asujamina oli tuvassa hyvin vanha mummo, joka pöydän päässä istuen

laulaa hyräili virsikirjasta, keski-ikäinen mies vaimoineen ja viisi

lasta, joista neljä piti kimakoita soittajaisia savikukoilla ja viides

eli vanhin säesti rämisevällä puutorvella.

Kun astuimme tupaan, nousi isä ylös, polkasi jalkaa rähiseville

lapsille ja nyykäytti ystävällisesti ja suoravaisesti päätään meille

tervehdykseksi.

Mummo laski kirjansa pöydälle, otti lasit päästään ja katseli meitä

tarkasti. "Mistä olette te, hyvät vieraat?" sanoi hän; "eikö teillä ole

kotia joulunaattonakaan vai onko laiva tavaroineen meressä? Mutta

ettepä ole ampuneet hätälaukausta luotsien tiedoksi; lempo vieköön,

ette olekaan."

Niin sanoen sylkäsi hän ryppyisiin hyppysiinsä, sieppasi karren

kynttilästä, nousi ylös ja valasi hyvin likeltä kasvojamme. "Vai niin",

jatkoi hän, "mutta kylläpä jäniksen pitää olla kelvottoman valkoinen,

että sitä viitsitään ajella näin myöhään joulunaaton iltana. Voipihan

katsoa, mitä nyt saamme syötäväksi teille kaikille. Silakoita täällä

kyllä on, Jumalan kiitos! ja Anna saa vähän paremmin puristella vuohien

nisiä; mutta puuroa ei teille täällä kukaan rupea keittämään keskellä

yötä."

Sekä mummo että molemmat toisetkin saatiin kohta rauhoittumaan

ruokapuuhistaan. Me riisuimme yltämme turkit, otimme lämmitykseksemme

punssikupit, jotka tervetuliaisiksi tarjottiin hyvästä sydämmestä

isäntäväellekin ja heidän puoleltaan vielä paremmalla halulla

tyhjennettiin. Kohta perehdyimme lämpimään tupaan ja aloimme voida

siinä vallan hyvin. Vanhus valmistelihe toimittamaan meille makuusijoja

ja kiirehti vuohien lypsämistä, kun satunnainen tapaus keskeytti hänen

puuhansa ja sai aikaan seurauksia, joita emme osanneet aavistaakaan.

Veneesen jäänyt kapteeni oli vihdoin saanut kaikki järjestykseen,

käärinyt kokoon purjeet, sitonut kiinni veneen, lähettänyt tavarat

tupaan ja oli sanalla sanoen valmis viipymään yönsä saaressa, Ennenkuin

hän astui lämpimään tupaan pyssyineen, muisti hän, paremmin kuin me,

ampua pois panoksen. Se laukaus se vaikutti emännän puuhissa

käännöksen.

Vanhus kuuli pamauksen ja päästi välinpitämättömästi kädestään

haahkan-untuvaisen tyynyn. "Kuulitteko", kysyi hän peljästyneellä

äänellä, "kuulitteko pamausta? Niinpä Jumala armahtakoon Junoa, joka ei

malttanut jäädä talveksi Norjaan, vaan läksi kolisemaan salakareihin

tähän aikaan vuodesta. Mene vesille, poika, ja pidä hyvästi luodetta

kohti, että saat tuulta; me kyllä katsomme lapsia, älä niistä huoli;

mutta jouduhan!"

Nuoremmat korvat kuin mummon voivat helposti huomata hänen

erehdyksensä. Hänen nelikymmen-vuotias "poikansa" keskeytti hymyillen

hänen kiirehtimisensä, sanoen puoleksi ujostellen, puoleksi

sääliväisesti: "Aina teidän korvissanne kummittelee, hyvä äiti; ja

pamauksia varmaankin olette kuulevinanne, jos kärpänen pyrähtää

haudallanne, kun kerran joudutte sinne lepoonne. Mutta jos oikein

arvaan, oli se vaan jäniksensurma, jota joku herroista tyhjensi tämän

saaren rannalla, eikä Junon kuusinaulaisen tykin ääni."

"Niin, niin", sanoi vanhus, "ainahan nuoret ovat olevinaan viisaat;

mutta en minä ole hullu enkä mielettömistä vanhemmista syntynyt. Jumala

mua auttakoon, mutta joulunaaton ilta, muiden ilohetki, on minun

murheaattoni; en minä sitä saa paremmaksi, ja mitäpä voin minä, heikko

nainen, tehdä? Mutta istuutukaahan tähän takkavalkean eteen, hyvät

vieraat, niin kerron teille, mitä heikko nainen teki ja mitä hän siitä

palkakseen sai."

Me niin teimme, kuin mummo pyysi. Laivamiehemme ja nuori emäntä

laittoivat illallista, lämmitellen meidän kylmiä eväitämme, ja mummo

alkoi:

"Pitempi aika siitä jo on kulunut, kuin moni teistä, hyvät vieraat,

muistaa, jos oikein osaan arvata kasvoistanne, kun minä erään tämmöisen

joulunaaton iltana olin yksinäni tässä tuvassa. Saatanpa kyllä sanoa:

yksinäni, sillä molemmat poikani, jotka juoksentelivat ympäri tupaa,

tarvitsivat enemmän itse apua, kuin kykenivät minua auttamaan. Meri oli

auki niinkuin nyt, ja vaikka nytkin kuuluu viheltävän nurkissa, on tämä

tuuli kuitenkin vaan kuin ihmisen hengitystä silloiseen myrskyyn

verraten. Me emme odottaneet yhtään venettä kotiin, ja mieheni läksi jo

aikaisin kumppaniensa kanssa kaupunkiin, mennäkseen jouluaamuna

kirkkoon ja ehkäpä myöskin saadakseen aatto-iltansa hauskemmaksi, kuin

täällä olisi käynyt päinsä. Mutta silloin olin punakampi poskiltani

kuin nyt, ja rohkeutta minulla oli niin paljo, että se kyllä naiselle

riitti. Minä istuin lukien virsikirjaani, niinkuin nytkin teidän

tullessanne tupaan, ja lapset olivat juuri saaneet illallisensa ja

leikkivät pikku kapineillaan, joita olivat saaneet joululahjoiksi.

Vanhempi, joka silloin oli kymmenvuotinen, vaan nyt on vanha ja viisas,

purjehti kaarnalaivallaan pitkin tuvanlattiaa; nuorempi oli saanut

veneekseen kalalaudan ja iloitsi siitä sekä lasisista helmistä, jotka

mieheni oli lahjoittanut minulle ja jotka siksi illaksi panin pojalle

kaulaan. Meidän siinä niin iloitessa kuului äkisti mereltä hätälaukaus.

Jumala on antava minulle anteeksi sen, mitä väärin lienen tehnyt; mutta

ei se minusta näyttänyt vääryydeltä. Vanhemman pojan otin mukaani

pitämään etupurjeen nuoria, päästin veneen ja läksin merelle. Nuorempi

tuli jäljestä rannalle, minä käskin häntä menemään tupaan; mutta hän

pysyi paikallaan, itki ja huusi minua, kunnes ääntä ei enää kuulunut

tuuleen ja merenkuohuun. Päästyäni karien kohdalle näin tulta laivasta,

joka laski pimeässä suorastaan pohjoiseen päin kareja kohti, niin että

näytti siltä, kuin ei se koskaan ennen olisi käynyt meidän

satamassamme. Minä ehdin ajoissa sinne, sain peräsimen käännetyksi alle

tuulen ja laiva sukelsi kuin lohi karien ja kuohujen vieritse ja niinpä

minä, vaikka olinkin vaan nainen, ilokseni vein vanhan Aadolf-herran

suuren laivan eheänä satamaan. Ja ilollapa kyllä sitä iltaa muistelisin

niin kauan, kuin elän, jos kaikki olisi kotona ollut, niinkuin olla

olisi pitänyt. Kello oli neljä aamua, kun astuin jälleen tähän tupaan;

minä toivoin saavani lepoa, mutta olipa se lepo pahempaa kuin äskeinen

työ. Nuorempi poika oli poissa. Minä etsin häntä, lyhty kädessä, näiltä

kallioiltamme koko yön ja huutelin häntä nimeltään kovemmin kuin

myrskyn pauhu; mutta etsimiseni ja huutamiseni olivat yhtä turhaa, kuin

olisin ollut meren pohjassa. Päivän koittaessa näin tyhjänä patsaan,

johon toinen veneemme oli ollut sidottuna; en ole sen päivän perästä

nähnyt venettä enkä poikaa, ja vene kyllä oli kullan arvoinen, mutta

poika oli minusta rakkaampi kuin oma henkeni."

Vanhus vaikeni ja hyrähti itkuun. Kapteeni oli tullut tupaan hänen

kertoessaan, mutta näytti tuskin huomaavan, mistä puhe oli. Sen sijaan

hän tarkkaan katseli seiniä, tuvanlakea ja koko tupaa kaikkine

kaluineen, mutta varsinkin vanhaa kalalautaa, joka riippui naulassa

uunin luona. Se oli keskeltä melkein rikki kulunut, vaan kummassakin

päässä oli muutamia jotenkin hyvin säilyneitä koristuksia.

Kun mummo lopetti puheensa, nousi kapteeni ylös, astui hänen eteensä,

tempasi auki nuttunsa ja liivinsä, otti esiin lasiset helmet ja laski

ne mummon polvelle.

Vanhus katseli niitä hetkisen, katsahti sitte kummastuen ylös

kapteeniin. Samassa hän jo nousi seisomaankin, kiersi käsivartensa

hänen kaulaansa ja itkeä tihutti sanaakaan virkkamatta. Kun hän sitte

kohotti jälleen päänsä, loisti ilo kasvojen rypyistä.

"Ja noin isäsi näköinen, kuin olisi hän itse tässä ihan elävänä!"

virkkoi hän sitte, "paljoa kauniimpi vaan häntä. Jumala sua suojelkoon,

vallatoija; kuka käski sinun lentää yksinäsi merelle? Oliko se sinulle

sopiva ilma? Mutta olinpa minäkin aika töllö, kun en sitonut sinua

kiinni sängyn jalkaan, niin olisitpa saanutkin pysyä kotona. Jumalan

kiitos! nyt voin kuolla rauhassa, eikä kukaan ole kysyvä haudallani,

mihinkä olen lapseni saattanut!"

Meidän kummastuksemme lukija kyllä arvaa. Tämä joulunaaton ilta, joka

oli tulemaisillaan meille hyvinkin ikäväksi, muuttui siten iloisemmaksi

kuin moni muu.

Salapurjehtija.

Huvaus mereltä.

Vaikeata kun olisi mukavissa asunnoissa, joissa hyvät lukijat

varmaankin elelette, kyllin elävästi kuvailla seutua, jossa tämän

kertomuksemme yksityisasiat tapahtuvat, täytyy meidän vaivata teitä

lähtemään vähäksi ajaksi Pohjolan kolkolle merenseljälle, jolle

lokakuun ilta juuri on levittänyt kylmänsä ja pimeytensä ja jonka

lyhytaikaista tyyntä vähitellen kasvava laineiden kuohu ja taivaan

rannassa hiipivä, musta, yötäkin synkempi pilvi sanovat epävarmaksi

kumppaniksi.

Ainoa jonkin verran kiintonainen paikka, jossa koko tuolla laajalla

ulapalla saattaa hiukan levähtää, on pieni, kanneton purjevene, jonka

kummassakin päässä kajuutta-maja tarjoaa suojaa meren kylmiä

hengähdyksiä vastaan. Puomipurje tiukalle vedettynä kulkee se juuri

rannalta päin ulommaksi ja jotenkin hyvin selvittelee keulapuolta

vasten läiskyviä laineita, vaikka tuuli onkin huononlainen. Sille, joka

vaan on tutustunut maihin ja tottunut rakastamaan manteren monenlaisia

ylellisyyksiä, jotka paremmin osoittavat ulkonaista komeutta

kuin sisällistä kuntoa, kun näet niiden enemmän tai vähemmän

tarkoituksenmukainen muoto harvoin saa olla ihmisen tärkeimpien asiain

ohjaajana, sille ei tämä pieni pursi kykene näyttelemään mitään

miellyttäviä puolia. Mutta merimies, kun kerran saa jalkansa veneesen,

heti huomaa ne epäsuotuisat puolet, joita vastaan sen on taisteleminen,

ja hänen on aluksessa hyvä olla, kun tuntee, miten tarkka, kevyt ja

vakava sen kulku on. Tarvitsematta turvautua pumpunvarren nenässä

riippuvan, pienen lyhdin valoon voi hän paikalla taata, että itse vene

on kunnollinen, että suurten purjeiden laajuus on paraiksi arvattu, ja

ennen kaikkea, että se käsi, joka perää pitää, on varsin taitava.

Tämäpä tottunut perämies se vaan yksin onkin aluksessa näkyvissä. Hän

on lyhyt, vaan vahvahartioinen, harmaapäinen mies, jonka voimakkaan

vartalon tukevuutta vielä lisää paksu nuttu ja jolla, jos saamme

jotakin arvata hänen muotonsa jyrkän-näköisyydestä, on itsepäinen kallo

punaisessa huopalakissaan, Muu veneväki, jona tavallisesti on kaksi

apumiestä purjeiden hoitoa varten, makaa ihan rauhassa etukojussaan.

Sekä tuo apulaisten virkavapaus että vanhuksen oma katse, joka jo

puolittain etsiskelevästi lentelee edestakaisin, näyttää osoittavan,

ett'ei alus juuri kohta aio kääntyä.

Ja nyt, kun lukija kiirehtii kotiin odottelemaan kertomusta sillä

seudulla, johon hän juuri tutustui, kohta tapahtuvista asioista, lienee

muutamien sivuseikkojen kuvaus tervetullut huvitus paluumatkan

yksitoikkoisuudessa, varsinkin kun nuo sivuseikat jotenkin likeisesti

koskevat itse pääasiaan.

Satama, josta veneemme juuri oli loitonnut parin tunninmatkan päähän

merelle, oli erään pienen rantakaupungin. Kaupunki oli tuttu vilkkaasta

kaupastaan, vaikka kyllä se kuuluisuus enemmän perustuikin entisiin

tarinoihin kuin todellisuuteen. Ennen aikaan se kyllä varusteli suuren

joukon laivoja, jotka sekä oman maan kelpo tuotteita että ulkomaisia

kuormia kuljettaen kävivät kaikki purjeväylät ja toivat kotiin

Välimeren rannoilta täytensä raskaita suoloja taikkapa palasivat

välistä tyhjinäänkin, milloin olivat jossakin lähisatamassa myöneet

pitkien matkojen takaa tuodut hyvät kantamuksensa. Semmoisten laivojen

sijassa näki nyt sataman täynnä kuunareja ja pieniä priki-veneitä,

jotka kevein purjein purjehtivat kesillä ja joilla monestikin oli

suuremmin summin, kuin todellinen kantamuksensa, mukana setelejä ja

muuta luottamusta, tuodakseen niillä ulkomaalaisten rihkamia ja koruja.

Kuu sitä kauppaa näytti soveltuvan käydä oman yksityisen kukkaronkin

eduksi ja kun se sitä paitsi joutui huonoon sopuun lain ja asetusten

kanssa, niin luonnollisestihan siitä kehittyi varsinainen

salakauppa, joka muodostui kaikissa pikku osissaan vähitellen sitä

täydellisemmäksi, mitä enemmän se ulkoapäin kärsi vastustusta ja

vahinkoa. Niinpä olivat esteiden mukana keinotkin kasvaneet

moninkertaisimmiksi mutkiksi, ja kun tuota laitonta keinottelemista

lakkaamatta harjoitettiin, voi siitä päättää, että se, vaikka

vahinkojakin sattui vähäväliä, kumminkin lienee tuottanut voittoa

noille yksityisille purjehtijoille.

Niistä keinoista, joilla koetettiin kiertää asetuksia ja karttaa niiden

valvojia, ei suinkaan ollut vähimpänä tavarain kätkeminen saariston

piilopaikkoihin. Pienet, aseelliset alukset, joille oli uskottu rannan

vartioiminen, pysyivät päivillä ulompana rannasta, menemättä kumminkaan

varsin kauaksi merelle, ja osan yöstä viettivät enimmiten maan lähellä

jonkun ahtaan lahden suojassa, jossa jokin torpantupa tai muu talo soi

purjehtijoille parempaa turvaa ja lämpimämpää lepoa kuin oma pursi.

Kun jokin laiva, jossa oli kiellettyä tavaraa, saapui kotitienoille,

pysyttelihe se päivän ajan aukealla merellä, vaan illan tullen

vedettiin kaikki purjeet tuuleen ja laskettiin lähelle maata. Siinä

luovittiin pitkin rantaa yön kuluessa, pitäen tarkka vaari siitä, miten

kauan pimeätä saattoi kestää, ja vastassa oli siellä tavallisesti aina

joku salapurjehtija; vaihdettuaan laivan kanssa ymmärrettäviä merkkejä,

laski se veneensä viereen ja kevensi suurempaa kumppaniaan epäluulon

alaisesta kuormasta, jonka tila sen sivulautojen välissä ei ollut

varsin turvallinen.

Nämä kielletyn tavaran kuljettajat eli salapurjehtijat olivat

paraastaan kalastajia, rohkeata, uskaliasta ja luotettavaa väkeä,

jotka, asuen saaristossa merenpuolisilla luodoilla, tunsivat joka kiven

merestä, tunkeutuivat joka paikkaan ja olivat yhtä uutterat kätkemään

ja vartioimaan heille uskottua tavaraa kuin rehelliset toimittamaan sen

takaisin omistajalleen, milloin vaan sattui sopivaa tilaisuutta

kuljettaa sitä rannikon piilopaikoista kauppiaan tavara-aittaan

kaupunkiin. -- Ja nyt tulee tunnustaa, että lukija äsken saatettiin

tutustumaan juuri tuommoiseen salapurjehtijaan.

Musta pilvi oli jo noussut korkeammalle tuulen puolella, tuuli täytti

yhä paremmin purjetta, pimeys sakeni ja ensimäiset kylmät,

rakeensekaiset sadepisarat putosivat raskaasti veneesen. Vanha tuttumme

puristi peräsimen vartta lujemmin kylkeään vasten, otti nuttunsa

povitaskusta pienen 'matin' ja piti yksinäisyydessään sitä hyvän aikaa

kallellansa suutaan vasten. Tuskin ehti hän pistää mattinsa takaisin

entiseen talletuspaikkaan, kun häntä äkkiä hämmästytti eräs

tuttavaseura, joka ei suinkaan ollut suosituimpia. Iskuhaka pudota

jymähti ihan hänen viereensä, kulki vähän matkaa kolisten pitkin veneen

parrasta ja tarttui kiinni. Samassa putosi toinenkin etemmäksi

etupuolelle, vene seisattui jyhmähtäen ja valloilleen päässeet purjeet

alkoivat lepattaa.

Kuultuansa koukun putoamisen arvasi vanhus heti, ketä hänen

oli vieraisille-tulosta kiittäminen ja tarpeetonta viivykkiä

välttääkseen koki siis sekä peräsimen että käsivoimien avulla päästä

ottamasta vastaan noita tunkeilevia vieraita. Vaan huomattuaan

mahdottomaksi pujahtaa kynsistä, heitti hän purjenuorat irralleen ja

välinpitämättömän-näköisenä odotteli asiansa selvittämisen vuoroa.

"Mist' on vene ja mit' on lastina?" huusi ääni tulliveneestä, sillä

semmoinen vieras se oli tuo pysäyttäjä.

"Saarista on, herra luutnantti, ja vähä tervavettä pohjalla", vastasi

peräsimensä luota vanhus puolittain leikillisellä, puolittain

tyhmän-tapaisella äänellä; "mutta antakaa toki vetää veneet likemmä,

ett'emme kolistele pois laitoja toisiltamme, ja selvitkäämme sitte

kohta eroon, sillä tuuli on paraamnoinen, ja minulla on vielä pitkä

matka tän' yönä."

"Matkasi saattaa olla sekä lyhyt että pitkä, vanha veitikka", tiuskasi

tullimies, viitaten samassa erästä apumiestänsä menemään vanhuksen

veneesen, "sillä kylläpä arvaan, että tiesi vie likimmän luovija-laivan

luo, joka voisi vierettää joitakuita rommitynnyrejä tuohon sinun

heittiölaivaasi tervaveden maustimeksi. Mutta kylläpä sinulle silloin

lähetän raskaan kuulan vedenrajaan, olepa sitte missä hyvänsä; ja jos

pääset eheänä kruunun veneen kynsistä, kun kerran osun kannuksillesi,

niin saatpa toden totta sinä ja vielä perillisesikin olla vapaita

salapurjehtijoita minun alueellani."

"Toivoakseni ei niin käy, armollinen herra", vastasi vanhus, "ja Jumala

varjelkoon minua vanhoillani tulemasta semmoiseksi juomaratiksi, että

kävisin kuolemaan kuin pohjoisten saarien laivapoika. Pojan näet

sanotaan kuljettaneen veneessään kahta rommitynnyriä ja joutuneen

kruununveneen tienoille. Hänellä ei liene ollut halua pysähtyä, ja niin

sai hän kuulan yht'aikaa veneensä ja rommitynnyrinsä läpi, että sai

hukkua Englannin punssiin, jota 'groggiksi' sanotaan."

Sydämmellinen nauru kajahti tulliveneen joka nurkasta, hajoittaen

hetkiseksi vakavuuden, jota siihen asti oli kestänyt.

"No", virkkoi vanhus, kun tarkastaja lopetti työnsä ja hyppäsi omaan

veneesensä, viitaten, ett'ei mitään ollut löytänyt, "no, herra

luutnantti, olemmepa niinkin, Jumal' auta, rehellisillä retkillä,

hakemassa eloa itsellemme ja ystävillemme, eikä meillä ole mitään

aluksessa, ei edes naulan päätäkään, joka haiskahtaisi rommilta tai

kielletyltä tavaralta. Niinpä voitte nyt päästää meidät, armollinen

herra, sillä kohta nousee armoton myrsky, ja silloin tarvitsee meidän

kummankin olla selvällä vedellä, voidaksemme siitä selvitä."

"Minun ei pitäisi päästää sinua eikä ketään muutakaan teidän

joukkueestanne, kun kerran kehen olen saanut kynteni kiinni", sanoi

luutnantti, huomaten kyllä ilman ukon rukouksiakin, että oli täytymys

ajoissa erota; "ja saatpa sen uskoa, ett'et joka kerta yhtä helposti

selviäkään koukuistani kuin nyt; sillä eipä toden totta varpunenkaan

eläisi päiväkautta sillä elolla, jota sinä ja sinun kaltaisesi

haeskelette. Mutta, ukko-hyvänen, mitä tuolla lyhdillä teet

pumpunvarren nenässä? Ethän vaan aikonekaan tuulastaa keskellä merta,

vai mitä?"

"Älkää meiltä, armollinen herra, kieltäkö pienoista tupakkatulta ja

silmänhuviketta", tinki vanhus typerämäisesti, jommoiseksi kerran oli

ruvennut; "meillä ei ole kyökkiä, et kellaria eikä lämmintä uunia

kajuutassa, niinkuin teillä, ja me kumminkin kuljemme öillä synkkää

merta, vaan te laskette maalle lepäämään."

"Tupakkatulta ja silmänhuviketta, vanha konna!" huusi luutnantti

nauraen; "tupakkatulta on se sinulla, kun annat kotiin palaavalle,

tupakkaa tuovalle laivalle sillä merkin, missä päin olet valmisna

kuljettamaan tupakkaa maalle, ja silmänhuviketta silloin, kun näet sen

loistavan kruununveneen mastin latvassa miesten maatessa tai ollessa

maalla. Kyllä teidät tunnetaan..."

"Malttakaahan toki, hyvä herra, älkääkä syyttäkö kaikesta meitä, köyhiä

luotolaisraukkoja", keskeytti vanhus. "Jos teiltä vene paloi meidän

seuduilla, niin minä uskon, että Jumalan tuli oli silloin luovimassa ja

salapurjehtijoita etsimässä, vaan erehdyksissä sattui väärään veneesen;

meidän pojat eivät suinkaan olleet osallisina niin pahassa pilassa."

"Anna tuolle vanhalle narrille lasi kylmää punssia", sanoi luutnantti

nuuskijallensa, "ja sitte, pojat, olkaa valmiit lähtemään. Sinä,

ukko-hyvänen, älä näyttäydy minulle merellä toiste, milloin et uskalla

seisattua, kun merkki annetaan, jos nimittäin henkesi ja veneesi tahdot

säilyttää. Sillä nyt annan sinulle punssia, vaan huomenna ehkä pyöreän

kuulan."

"Kiitoksia, herra, hyvästä luvasta ja vielä enemmän siitä, mitä jo

sain; mutta kun nyt laskette Pihlajaluodon niemen päitse, niin laskekaa

etääkkälti merenpuolitse, sillä nyt on vesi kelvottoman vähissä ja

kivet siellä varmaankin tänä iltana kurkistelevat tähtiä."

Vanhan perämiehen näin opastaessa vihamiestään erosivat veneet, ja

kumpikin jatkoi matkaansa omalle suunnalleen.

Kohta kehittyi täydelliseen vallattomuuteensa ja suurenmoisuuteensa

tuommoinen raju yö, joita merimies sekä pelkää että rakastaa, vaan

joita maalla-eläjä tuskin osaa mielessään kuvitella. Äsken vielä

vähäväliä tyyntyen puhallelleet heikot tuulenpuuskat yhtyivät

kokonaiseksi, taukoamattomaksi pauhumyrskyksi; vesijoukot eivät enää

vieriskelleet, vaan oikein repeytyivät kohisten ylös merestä.

Vaahtipisarat ja aaltojen tuuleen-eronneet harjat yhdistyivät pilvistä

syöksevään rankkaan raesateesen, supistaen yhdessä yön kanssa näköalan

niin pieneksi, ett'ei tarkinkaan silmä voinut erottaa, mitä kyynärän

päässä oli tai tapahtui. Vanhuksen aluksessa olivat kaikki ison purjeen

pienennysnuorat solmitut kokoon ja pieni pursi vedetty ylös veneesen.

Vanha tuttumme seisoi peräsimensä vieressä, purra jauhaen tupakkamälliä

hampaissaan niin kiireesti, kuin olisi hänen suunsa ollut mylly, jonka

siipiin myrsky puhalsi koko voimalla. Apulaiset olivat kumpikin

valmiina purjenuoransa luona. Nyt ei enää ollut aika maata. Pieni alus

oli ihan kallellansa, tuulenalus-laita aivan veden rajassa asti, ja

jokainen laine roiskutti tuulen puolelta suihkusadetta yli koko veneen.

Vanhus kyllä tarvitsi kaiken opitun taitonsa ja erinomaisen

tarkkuutensa, voidakseen joka silmänräpäys ohjata aluksen kulkua niin

kohti tuuleen, kuin milloinkin pakko vaati, ett'ei se kaatunut kumoon

eikä kiepahtanut toiselle puolelle.

Mutta vaikka hän niin ihmetyttävän varmasti hallitsi veneen pienintäkin

liikettä ja osasi ikäänkuin rau'aista kahden väkevimmän luonnonvoiman

yhteiset ponnistukset, olivat hänen ajatuksensa kumminkin niin vähän

kiintyneet hetken ilmiöihin, että hän ihan levollisesti rupesi

pakinoimaan kahdekstoista-vuotiaan nuorukaisen kanssa joka hänen

vieressänsä hoiteli suuren purjeen nuoria ja puheliaana, kuten

ripeämmät luonteet tavallisesti ovat vaaran hetkinä, alotti

tarinoimisen:

"Ja jos nyt", sanoi hän, "pikku Lemmetär ei saa kiirutta kotiin, niin

sitte se ei tänä syksynä enää tulekaan; mutta löisinpä vaikka vetoa,

että, jos vaan tähänkin tyyntyisi, on joku sen pojista jäljissämme

ennen huomeista päivänkoittoa; vai mitä luulette, isä?"

"Niinpä niin, joll'ei se jo ennemmin satu tänä yönä löytämään

Saarenmaata tai muuta kuivaa paikkaa", virkkoi vanhus.

"Mitä vielä!" arveli poika. "Sanotaanhan, että sen kapteeni tuntee maan

hajua jo kolmen peninkulman päässä ja että hänen päätään alkaa

kivistää, jos hairahtuu tulemaan kahden peninkulman päähän. Hänellähän

on aukea meri edessänsä, eikä hän maar aiokaan käydä satamassa,

ennenkuin tapaa meitä tai muita tuttaviansa."

"Etupurje laputtaa kuin tikka; vedä sitä kiinteämmälle, sinä etuvahti!"

huusi vanhus ja jatkoi entistä puhetta: "Mitä hänellä on annettavaa

meille, niin antakoonkin heti, sillä joll'emme ennen päivänkoittoa ehdi

sisävesille, niin saammepa niinkin aika ankaran kilpapurjehduksen

huomenna."

"Vai kilpapurjehduksen!" epäsi poika. "Milloinka sitte on kruununvene

ennen saanut kiinni meidän alustamme, isä? Jos se tulisi vastaamme,

ennenkuin Pihlajaluodon niemi on takanamme, niin käännällämme keulan

toisaalle ja pujahdamme pakoon ulkoväylätse, ja luulenpa, että me kyllä

kerkeämme ne kaksi peninkulmaa Pitkäsaaren salmelle, ennenkuin se

pääsee edes Pitkäsaaren luodonkaan kohdalle, johon ei taida olla paljoa

enempää kuin puoli matkaa."

"Entä, jos toinen tullivene on vastassa Pitkäsaaren salmella?"

"Sitte lennämme ulos merelle. Onpa se kummallista, että ne, niin monta

kuin niitä on ja vaikkapa niitä olisi kahden sijasta kaksikymmentä,

eivät kumminkaan saa koskaan muuta kuin juoda meidän väylävettämme, jos

se heitä huvittaa."

"Tässä, juuri tällä paikalla, jossa nyt purjehdimme, ammuttiin veljesi

upoksiin", lausui vanhus, ääni, muuten niin vakavan-tasainen, nyt

väräjävänä. Sitte oli kumpikin hyvän hetken vaiti.

"Enpä tiedä, isä, miten oikein onkaan", alkoi nuorukainen jälleen

pakinoida, "mutta minä puolestani olen aina peljännyt enemmän kaikkia

noita kyselemisiä, tiedusteluja ja urkkimisia, joilla meitä luotolaisia

koetetaan hätyytellä, milloin olemme kilpailleet jonkun kruununveneen

kanssa, kuin sen omia tykkejä, vaikk'ei kukaan voikaan kieltää, että he

ampuvat jotenkin hyvin, varsinkin tyynellä ilmalla. -- Nyt tuntuu

minusta tuuli jo vähän heikkonevan; taitaapa jo taivaskin ruveta

selvenemään."

"Minä olen jo elänyt viisi vuotta seitsemättäkymmentä, kuudes

kulumassa", lausui ukko, "mutta eipä koskaan ole sananenkaan tuomarin

suusta käynyt niin liki päätäni kuin noiden tykkien raehaulit kyllä

kymmenestikin. Kun kalalokki iskee nuottaan, niin saakoon hän

haulisateen kylkeensä siinä, jos sitä kerran tahdotaan ampua; sillä,

jos se kerran saa särkensä otetuksi ja pois lentäneeksi, on liian

myöhäistä etsiä sitä toisten joukosta, jotka istuvat luodoilla tai

lentelevät salmekkeilla. -- Päästäkää auki purjeiden helmat! Tuuli on

kuolemaisillaan. Tuoltahan taitaa jo tähtikin pilkuttaa tuulen päältä."

Pakinoiminen päättyi, ja nuorukainen hypähti tekemään, mitä käskettiin.

Synkän pilven pahin kohta oli jo tuulen alla, ja mennessään oli se

myöskin temmaissut keveät huurut, jotka äsken olivat pimittäneet ilmaa.

Valonsäde toisensa perästä alkoi tuikkaa taivaalta; pakkanen ja tyven

seurasivat äskeistä myrskysadetta. Aallot vaan eivät näyttäneet aikovan

muuttaa muotoansa; ne vyöryivät ja kuohuivat vielä yhtä raivoisasti ja

niiden levottomat, uhkaavat huokaukset kuuluivat vaan sitä selvemmin,

kun myrskyn ulvonta mastissa ja purjeissa ei enää hälventänyt niiden

ääntä. Vihdoin lakkasi sekin kohina, rajuilman pysyväisin muisto, ja

meri rauhoittui taas, vaikka vasta vähitellen, niinkuin kovasti

kiihtynyt mieli, joka kuohuu vielä kauan senkin jälkeen, kun ne syyt

ovat haihtuneet, jotka sen saivat kiivastumaan.

Pari tuntia oli jo kulunut puoliyöstä. Vene kiikkui melkein

täydellisessä tyynessä samalla lailla kuin ennen myrskyäkin, niin että

laineet sitä painoivat yhtä paljon, kuin se eteenkin päin voi päästä.

Koko taivaankansi oli täpö-täynnä kiiluvia tähtiä ja yö niin kirkas,

että pikku aluksesta olisi kyllä nähnyt jotensakin etäälle, joll'ei

olisi lyhdin valoa ollut silmää häikäsemässä.

Vanha tuttumme seisoi vielä peräsimensä vieressä. Hänen muotonsa oli

synkännäköinen, melkein malttamattomuutta osoittava; hän otti lukuun

joka minuutin. Silloin tällöin hän peitti lyhdin, hieroi silmiään ja

katsoa tähysteli etemmä merelle.

Äkisti kirkastui hänen katseensa, hän kuunteli. Keveätä airon ääntä

alkoi kuulua vähän matkan päästä sivulta. Samalla jo kuului huutokin,

jonka merkityksen kentiesi vaan ukko täydelleen ymmärsi, ja hän vastasi

siihen heti. Näyttipä siltä, kuin tuo lähestyvä vene olisi vaan

odottanutkin semmoista merkkiä, ennenkuin uskalsi laskea luo, sillä

samassa muuttui souto kiivaammaksi, ja kohta jo sukkela merimies

hyppäsi ukon veneen partaalle, sitoi kiinni oman veneensä nuoran ja

tervehti vanhusta.

"Lempo teidät korjatkoon ja tuhansia grusseja (terveisiä) Saksasta!"

sanoi hän. "Mutta mitä perhanan kujeita teillä on mielessä, kun

hiivitte päin tuuleen, että toinen vaivainen saa soutaa käsivartensa

mäsäksi? Meidän musta lelumme on tuolla paljoa alempana, ja olisipa

helposti voinut sattua, ett'emme olisikaan tänä yönä tavanneet

toisiamme -- vorpei; sillä me etsimme teitä alempaa ja tuskin uskoimme

silmiämme, kun näimme teidän tulenne. Nun, sprekken sie döjtsh, mein

liber herr? [No, puhutteko saksaa, hyvä herra?] -- Huh, semmoista

ilmaa; onko teillä edes ryyppyä?"

Niin sanoen ja samalla pudistellen ruumistaan kuin vilusta väristen

avasi hän lyhdin ja puhalsi tulen heti sammuksiin, siten sekä ilmaisten

tottumuksensa salapurjehduksen salaisuuksiin että ikäänkuin osoittaen

nöyryyttä ukkoa kohtaan ja kokien, ennenkuin hän, ehtiä tehdä tuon

pienen tempun. Sitte höllitti hän suuren purjeen nuoraa, ohjasi aluksen

tarkoitusperäänsä kohti ja kääntyi, kädet ristissä rinnoilla,

kärsivällisesti odottamaan osaansa matista, jota hän ukon näki kaivavan

taskustaan ja itse hyvin tyytyväisesti kallistavan suutansa vasten.

Vanhus ojensi hänelle vihdoin matin ja alkoi vuorostaan pakinoida. "No,

poika", sanoi hän, "mitä hyviä tuomisia sitte Lemmettärellä nyt on

mukanaan? Minulle tuotiin sana vastaan ulos rantaseljälle, että minun

piti lähteä tänä yönä merelle, niin että tuskin tiesin, mitä laivaa

odoteltiinkaan."

"Lemmetär", vastasi toinen, "on pukeutunut silkkiin ja samettiin,

lauter woll unt sei -- sei --- mikäs se silkki taas onkaan saksaksi?

Tietäkääs, kun olin Lyybekissä, osasin saksaa niin rentonaan, että koko

kaupunki katsella ällisteli minua kuin lehmä uutta konttia."

"Ja jätä nyt", sanoi vanhus malttamattomasti, "tuo saksan-sotkusi

helvettiin tai Lyybekkiin ja vastaa kysymykseeni, niin että voi

ymmärtää. Vai luuletko meidän täällä lörpöttelevän saksaa merihärkien

ja kajavien kanssa? Jos teillä verkaa ja huiveja on laivassanne, niin

sanonpa suoraan, että ennen kuolen nälkään kuin luotsin lehmä,

ennenkuin otan ainoatakaan kääröä veneeseni ... joll'eivät ne ole

vedenpitävässä asussa; sillä päivän koitteessa tulee myrsky ja sitte

sadetta koko syksyn, eikä minua ollenkaan haluta joutua vastaamaan

tavaran pilautumisesta."

"Ja huvin vuoksiko meillä sitte muka noita kirottuja pakkoja laiteltiin

ummelleen kolme päivää ja niihin päälle-päätteeksi vielä menetettiin

kaikki prikin tervapeitteet", virkkoi merimies vähän kiihkoisesti.

"Joll'eivät ne kääröt paremmin pidä vettä kuin teidän veneenne, niin

elänpä toden totta kaiken ikäni kuivalla maalla. -- Saattepa, luulen

mä, laskea hiukan paremmin tuulen puolelle: minä olen näkevinäni meidän

pikku lelun kuumottavan tuolta juuri alapuolisen mastinuoran ohitse."

Musta pilkku, jonka tarkkanäköisen merimiehen tottunut silmä erotti

vaaleampaa taivaan rantaa vasten ja jota vanhukselle huomautettiin,

näkyikin tämän, jos mahdollista, vieläkin tarkempaan silmään jo niin

selvästi, ett'ei enää ollenkaan tarvinnut epäillä, mitä suuntaa oli

laskettava. Vene käännettiin pari piirtoa ylemmä tuuleen päin, ja kun

sitte vähän aikaa purjehdittiin edelleen ja etsityn prikin muoto alkoi

yhä selvemmin haamottaa pimeästä, jätti sukkela merimies vanhan

ystävänsä yksin hoitamaan peräsintä ja meni keulapuolelle, jossa hän

toisille nuoremmille miehille laveasti lateli merimiehen-omaisia

sukkeluuksia matkastansa ja sotki kuulijainsa huviksi ja ihmeeksi

laihaan äitinkieleensä loppumattoman joukon saksalaisia, englantilaisia

ja tanskalaisia kompasanoja. Semmoisessa tilassa laski vene kotvasen

ajan kuluttua pikku-prikin Lemmettären viereen.

Jospa vanha salapurjehtijamme puolestaan olikin ollut huolissaan

tulevan prikin pitkällisestä ja turhasta etsimisestä, niin olivat häntä

myöskin kapteeni ja hänen väkensä yhtä ikävällä odottaneet. Huono

tuuli, joka huonoutensa lisäksi vielä puhalsi pahalta puolelta, uhkasi

tuottaa kaikenlaisia vastuksia, niin ett'ei kapteenista näyttänyt

vähääkään mahdolliselta päästä ennen aamunkoittoa niin kauaksi

rannasta, ett'eivät jotkut kruununveneet saattaisi huomata häntä. Hän

oli siis innoissansa noussut kannelle ottamaan vieraitansa vastaan ja

jättänyt kajuuttaan höyryävän totilasinsa ja sikarinsa.

Hän oli -- joko sitte haihduttaaksen odotuksen ikävää taikka

karkoittaakseen päästänsä maan läheisyyden vaikuttamaa kipua --

hoidellut yön kuluessa ahkerasti lasiansa, niin että hän nyt oli

rohkeimmillaan, vaan ei kumminkaan millään lailla liian täyteen

lastattuna. Kun siis vene oli kiinnitetty laivan kupeelle ja ukko

kumppanineen noussut kannelle, tervehti kapteeni häntä oikein

sydämmellisesti ja ystävällisesti, mikä olikin hyvin luonnollista,

sillä ukon apu oli nyt tarpeen, kapteeni hyvällä tuulella ja heidän

ystävyytensä jo kestänyt monta vuotta. Perämies sai käskyn lastata ukon

veneen niin pian kuin mahdollista; määrättiin, mitkä kääröt oli

poistettava laivasta, kaikki oli toimitettava hiljaa ja ken uskaltaisi

maalla hiiskahtaa sanaakaan asiasta, sen oli lempo perivä.

Nämä käskyt ja varoitukset jaettuansa otti kapteeni vanhan tuttunsa

kiinni kädestä ja vei hänet alas kajuuttaan, jossa hyvä tuli uunissa ja

lämpimän todin höyry suloisesti keskeyttivät laivan kannella

vallinnutta vilua ja pimeää.

"Tyven ja alapurje!" alkoi kapteeni; "minä saan loikoa tässä kuin

säkissä, ja ennen päivänkoittoa kyllä kruununveneet kiertelevät

neitistäni kuin ankeriaat mädännyttä kalaa. Mitäpä on tehtävä, minä en

pääse paikaltani tikahtamaan."

"Ei hätää, herra kapteeni", vakuutti vanhus, pistäen kohmettuneet

kätensä uuniin liki tulta, "kyllä päivänkoitossa kylliksi tuulta tulee,

ja veneet venyvät maalla kaiken yötä."

"Kiitos ja kunnia sinulle niistä sanoista, vanha kumppani, ja hyvä lasi

myöskin tietysti. Jaakko! katsos, onko teepannussa vettä, ja laita

vahva paukku ukolle. -- Luuletteko siis tulevan tuulta päivänkoitossa?"

"Ja päälliseksi oikein navakka merssipurje-tuuli, jos pilvihattarat

muuten eilisiltana oikein taivaalla kulkivat", vastasi ukko; "kyllähän

se taitaa tulla vastaiseksi, mutta kunhan vaan hyvästi puhuu, niin

kyllä merimies eteenpäin pääsee."

"Kunhan vaan on kylliksi tuulta, kyllä merimies aina pääsee; eikä

kukaan luovija ehdi tarttua Lemmettären liepeihin. Vaan sanopas, vanha

perämestari, mitenkä kauppa käy meidän kaupungissa? Pääsikö Vellamo

kotiin eheänä? Se läksi Lyybekistä samana päivänä, jona minä sinne

jouduin; sillä oli hyvää tavaraa kannen alla."

"Kaikki se hyvästi sai säilyyn, paitsi kahta rommitynnyriä, joiden

kanssa ammuttiin upoksiin vielä päällisiksi minun vanhin poikanikin",

vastasi ukko, ottaen aimo kulauksen, joka vaikutti lasissa yhtä suuren

luoteen, kuin se ennen oli tulvillaan.

"Ja sillä lailla te mellastatte", tiuskasi kapteeni, jonka mielestä

isännän vahingon ja hänen oman äkäisimmän vihollisensa, tuliveneen,

riemun muisteleminen tukehutti kaikki muut tunteet, "min te hoitelette

kalua ja tavaraa. Tyven ja alapurje! semmoinen tavara moisten ahmojen

kitaan! Piru teille uskokoon lastissa, vaan ei kenenkään rehellisen

laivanisännän pitäisi jättää teidän haltuunne edes mädännyttä ankkurin

kuppaakaan niiden rautavanteiden tähden, jotka siinä ovat."

"Te ette tänä yönä puhu puhtaasta merimiehen suusta, kapteeni", sanoi

vanhus, lyöden tyhjän lasinsa jotenkin kovasti kajuutan pöytään;

"luuletteko muka pojan ammuttaneen itsensä upoksiin, saadakseen juoda

suolaista punssia tai päästäkseen hikoilemasta airoissa? Ei, vaan

sentähden, että hän ihan viimeiseen asti koki säilyttää teidän

mitättömiä rommitynnyrejänne, jotka, vaikka piru istuisi harmaissa

hapenissani, olivat vähempiarvoiset kuin yksi ainoa lihas sen pojan

kädessä tai veripisara hänen rehellisessä sydämmessänsä."

"Ja siihen minä sanon Amen, nimittäin hyvästi kiroten tulliahmojen

senkertaista voittoa. Pojan minä olisin milloin hyvänsä ottanut

laivalleni, vaikkapa olisi ollut lähteminen Itä-Indiaan. Juokaamme

malja hänen rehellisen kuolemansa muistiksi ja kaikkien hyvien ystävien

onneksi! Jaakko, täytäpäs lasit!"

Lasit täytettiin, ja äänettömyyden, joka ikäänkuin oli pyhitetty niiden

odotukselle, katkasi kapteeni heti, kun oli maistanut uutta panosta ja

huomannut sen hyväksi.

"No, hyvä ystävä, mitä muuta kuuluu maalta?" alkoi hän. "Tietääkö

meidän patruunamme ollenkaan odottaa meitä, vaan oletteko muuten vaan

omin päinne pyydyksillä?"

"Minä en ole moneen vuorokauteen käynyt maalla", vastasi vanhus.

"Ulkona vesillä sain sanan, että teitä odoteltiin. Se oli eilen

illalla, ja nyt olen minä tässä."

"Vai niin, vai niin, vanha tuttu", virkkoi kapteeni, "sitte pitää

meidän sopia rahtipalkastanne, ennenkuin lähdette. Eipä ole hyvä

leikitellä teidän kanssanne siinä kohdassa, ja teidän vaatimuksenne

kasvavat kuin oras pellolla. Kun lähtee vesille, on se tuskin korttelin

pituista, ja kun palaa kotiin, ulottuu se jo korkeammalle päätä."

"Kolme tynnyriä ruista ja kolme tynnyriä suolaa, herra kapteeni, ei

jyvääkään vähemmästä puhetta", vastasi vanhus hyvin jyrkästi.

"Tyven ja alapurje!" tiuskasi kapteeni, "teillä ei, lempo vie, ole

pitimiä päässä. Luuletteko rukiita itsestään syntyvän kauppiaan puotiin

tai suoloja kasvavan kuin lunta talvella? Ei, ei, matala tuulen

puolella; päästä alemmaksi, ukko, alemmaksi!"

"Ei jyvääkään alemmaksi; totta puhuen, kapteeni: minulla on kuusi

lasta, jotka kaikki tarvitsevat leipää, eikä meidän paljailla

kallioillamme ruista kasva; kohtapa ne tulevat syödyksi ne muutamat

silakkatynnyrit, jotka nuotta tänä syksynä antoi. Minä olen menettänyt

vanhain päivieni paraan tuen teidän hyväksenne. Pistäkää kätenne tuohon

nutun alle ja koettakaa, onko vanhan ruumiini suojana ainoatakaan

kuivaa tilkkua, ja jos paljastan sen, näette siinä monta merkkiä teidän

kaltaistenne palveluksesta, ja monta arpea, samanlaista kuin tämäkin."

Niin sanoessaan näytti hän niskaansa, johon irti ammutun pirstaleen

tekemästä syvästä haavasta oli jäänyt suuri arpi.

"Lopeta jo valituksesi, vanha ystävä, vai tukinko suusi

tervavaatteella!" huusi kapteeni, saaden nykyisessä herkkätunteisessa

tilassaan kaksi kyynelkarpaloa poskipäillensä, ennenkuin osasi

avistaakaan, "mittasi olet saava ja kukkupäänä. Emme me, minun isäntäni

ja minä, tahdo nähdä tuttaviemme nälkään nääntyvän. Juo pois lasisi,

ukko; ei huolta eikä surua merellä. Onneksesi, ystäväni! Vaan minä olen

tässä kuin säkissä, ja Jumala tiennee, miten tästä päästään ulos

merelle."

Keskustelu, joka luultavasti ei olisi lakannut puheaineiden puutteen

tähden, keskeytyi siitä, että perämies tuli kajuuttaan ja ilmoitti

ukolle määrättyjen tavarain jo olevan veneessä. Aika oli kallis; kun

siis hyvin kiireesti oli muutamin sanoin saatu sovituksi tavarain

säilytyspaikat, huolelliset hoitelemiset ja muut semmoiset, erosivat

liittoveljekset toisistaan yhtä ystävällisen tuttavasti, kuin olivat

yhtyneetkin.

Kapteeni läksi kohta merelle päin, vaan vanha tuttumme, joka jälleen

oli veneessä peräsintä pitelemässä, pyrki rannalle päin hänelle

uskottujen, kallisten tavarain kanssa.

Lieneepä tarpeellista lyhyimmiten osoitella maanrantoja niillä paikoin

merta, jossa pieni vene nyt kiikkui purjeiden avulla, että jotenkin

saataisiin selville syyt, jotka johtivat ukon purjehdussuuntaa.

Likeisin maa siinä paikassa purjehtijalle, jossa ukko laski rantaa

kohti, oli kaksi suurta saarta, molemmat ennestään tutut lukijalle,

Pihlajaluoto ja Pitkäsaari, jotka pituudeltaan olivat kaksi runsasta

peninkulmaa ja muodoltaan mereltä päin katsoen kuin suora, katkeamaton,

paljas ranta. Niiden kohdalla oli meri ihan aava; yksi ainoa jotenkin

pitkä kallio kohosi kappaleen matkan päässä viimeinmainitusta saaresta

korkealle vedenpinnasta, vaan sekin näytti etempää katsojasta sulavan

yhteen suuren maalakeuden kanssa. Mutta lähemmäksi tultua näki, miten

ranta kääntyi tylsäkulmaiseksi pohjukaksi maahan päin ja miten

pienoinen salmi, joka sitoi lahdekkeen maantakaisiin sisäselkiin, jakoi

tuon yhdeltä näyttävän saaren kahdeksi.

Se salmi oli kyllä syvä ja hyvällä paikalla, mutta ei ollenkaan

soveltunut vapaaksi väyläksi meren ja sisäselkien väliä kulkeville, kun

sen ulkopuoli oli sulkeutunut monta sataa jalkaa pitkästä, rannasta

rantaan ulottuvasta karisärkästä, joka oli niin kivinen ja matala, että

ainoastaan pienet kalaveneet, nekin vaan tyynellä ilmalla voivat

pujotteleimalla päästä moisen louhikon läpi.

Kun siis vanha tuttumme pyrki sisäseljille, jossa lukemattomat

piilopaikat ja ammattikumppanit voivat suoda hänelle turvaa, täytyi

hänen kulkea jommankumman saaren päitse. Hän valitsi Pihlajaluodon

niemen, se kun oli hiukan lähempänä, vaikka hän kyllä saattoi arvata

pahimman väjyjänsä, tulliveneen, menneen juuri sinne päin yöksi maalle.

Hän uskoi päivänkoitossa tulevan hyvää tuulta ja toivoi siis ehtivänsä

jättää jäljelleen tuon vaarallisen paikan, ennenkuin tullivene

kerkiäisi liikkeelle yösijastaan, taikka, jos se nyt olikin vaanimassa

kuin tavallisesti, pääsevänsä niemen ohi niin pimeässä, ett'ei häntä

vielä saattaisi helposti huomata. Jos hän olisi valinnut Pitkäsaaren

niemen, olisi hän uskaltanut pitemmälle matkalle ja saanut purjehtia

palasen päivääkin aukealla merellä ja kaiken sen lisäksi hyvin

mahdollisesti kohdata toisen tulliveneen, joka purjehteli siellä päin.

Mutta vaikka se suunta, jolle ukko ohjasi venettään, olikin edullisempi

kuin mikään muu tie, oli se samalla myöskin siksi kyllin vaarallinen,

että se täytti ukon mielen huolilla; niinkuin linnustaja odottelee

vastausta kuvalinnun ääneen, niin kuunteli ukko ensimäistä suhausta,

joka olisi ennustanut, ikävöidyn pelastajan, myrskyn, tuloa.

Tyyntä kumminkin yhä vielä kesti; sittekin, kun aamu jo alkoi hiukan

hämärtyä ja laventaa näköpiirin avaruutta, oli pitkään ja matalaiseen

liikahteleva merenpinta vielä tyynenä ja melkein peilikirkkaana joka

suunnalla. Vanhusta alkoi arveluttaa: purjehtiako etemmäksi rantaa

kohti vaiko ennemmin siinä aamutuulessa, jota hän varmaan tiesi

tulevan, lähteä pois merelle odottamaan toista yötä ja parempaa onnea.

Tuo viimeinen ehto oli kumminkin hänen mielessään vaan hätävarana; ja

kun päivän valjetessa maininki alkoi vähän värehtiä ja veden iloinen

loriseminen aluksen keulanpohjaa vasten ilmoitti sen saaneen paremman

vauhdin, hävisivät vanhukselta ikävät mielet pois toivon tieltä.

Tarkoituksen perille päästyä toivoi hän saavansa lepuuttaa

valvomisista, vilusta ja kastumisista väsynyttä ruumistaan ja laski

hyvin rohkeasti kohti Pihlajaluodon etähältä näkyvää nientä.

Keveitä pilvenhattaroita liiteli ylös taivaalle, keräytyen vähitellen

yhteen päin; peilikirkkaat reunat katosivat kohta kokonaan laineista ja

muutamat, toisiaan takaa-ajavat tuulenpuuskat saivat aluksen painamaan

kylkeänsä hyvin syvälle. Vähäsen ajan kuluttua kiiti sievä vene

kovanlaisessa ja tasaisessa tuulessa keveästi kuin nuoli rantaa kohti.

Kahdekstoista-vuotias nuorukainen, johon jo taannoin tutustuimme ja

joka nytkin istui suuren purjeen nuoran luona, alkoi pakinoida.

"Katsokaahan, isä, miten nyt ruskottaa tuolla idässä; taitaapa siitä

tulla myrsky päivän noustessa."

"Jospa se jo ennen tulisi!" virkkoi siihen vanhus.

"Sitä ennen", jatkoi poika, "meidän jo kyllä pitäisi olla selvittynä

sivu Pihlajaluodon niemen. Minä jo olen näkevinäni sieltä mäntyjen

latvat."

"Laskekaa purjenuoria, pojat, tuuli alkaa puhaltaa myötäiseen!" huusi

ukko tavallisella komento-äänellään, huolimatta vastata pojan

puolinaiseen kysymykseen.

"Se on meille onneksi", sanoi poika täyttäessään käskyä; "minä olen

aina ollut huomaavinani, että meidän vene kulkee paraiten

myötätuuleen."

"Onnettomuudeksi se on", vastusti ukko, "sillä jos tullivene tulee

vastaan, on meidän sitä vaikeampi kääntyä takaisin Pitkäsaaren

salmelle."

"Mitä valkeata tuolta puiden välistä niemeltä vilkkuu?" kysäsi äkkiä

poika, katsoa tähystäen sinnepäin ja unhottaen kaikki muut seikat.

"Vanha koivuhan se siellä mäntyjen välistä kuumottaa näin aamuruskossa.

Varo, poika, äläkä näe kummituksia selvällä päivällä!" vastasi vanhus

tyynesti, melkeinpä moittivaisesti, vaikka ensin oli säpsähtänyt pojan

oudosta äänestä.

Isän lempeä moite tai ehkä ratkasevan hetken likeisyyskin vaikutti,

että poika ei enää jatkanut puhetta, ja vanhuksella puolestaan oli pää

niin täynnä arvailemisia ja odotusta, ett'ei hän joutanut solmiamaan

keskustelun katkennutta juoksua.

Kului muutamia levottoman odotuksen hetkiä. Päästiin niin lähelle

nientä, että jo kauan näkynyt laineiden kuohu rannan kiviä vastaan

selvästi kuului. Ei yhtään purjetta näkynyt; ainoastaan joukko

kalalokkeja levitteli valkeita siipiään karien ja aaltojen päällä. Alus

kiiti kilpaa myrskyn kanssa. Viimein mennä pyyhkäsi se kuin salama

kuohuisen niemen päitse ja kääntyi jo voittoisasti sisäseljille päin.

Silloin alkoi valkoisia viiruja liikkua läheisen saaren puiden takana

ja samalla pistihe vähemmän kuin puolen tykinkantomatkan päässä

peljätty tullivene näkyviin vallitsemaan salmea. Iloista rähinää kuului

sieltä komentosanain seasta ja merkkilippu liehui mastin nenässä.

Samassa oli ukko-vanhuskin käännältänyt aluksensa takaisin: se kiikkui

jo pullistunein purjein niemen kohdalla. Aurinko kohosi merestä

syksyisen ruskonsa koko loistossa tyyneksi ja kauniiksi pohjaksi niille

kohtauksille, jotka juuri olivat kehittymäisillään.

Kova pamaus kuului tulliveneestä ja tykinkuula, joka putosi veteen

muutaman sylen päähän ukon aluksesta, ilmoitti lipun merkityksen ja

lisäsi sen arvoa juuri samana silmänräpäyksenä, jolloin ukko pyyhkäsi

kivisen niemen ohi, niin että se hetkiseksi peitti alukset toistensa

näkyvistä.

"Valmiiksi, poika, katso, miten tuo vene liikkuu!" käski vanhus,

lakkaamatta ja tarkkaan tirkistellen ennen kerrotun kallioluodon

nientä, jonka ohi hän toivoi pääsevänsä päin tuuleen.

"Valmis olen", vastasi poika. "Vene näkyy jo; nyt tulee niemen ohi;

puomipurje on pienennettynä, se juoksee hyvästi."

"Jäykistä haarukkaa!" komensi vanhus. "Tuuli heikkonee, minkä kerkiää.

Vaaruuko tullivene?" kysyi hän vielä.

"Se päästää auki purjeen pienennysnuoria", vastasi poika, "se kulkee

hyvästi; emme taida voittaa paljoa."

"Leikkaa veneen nuora!" käski taas ukko. "Olisimme voineet pitää sen

aluksessa, niin olisi se nyt tallella. Miten pääsee tullivene päin

tuuleen?"

"Sen puomipurje on hyvin pullollaan, mutta kokkapurje lepattaa ennen

kuin meidän", vastasi poika; "ei se pääse luodon päällitse tuolla

menolla; jäähyväiset se meiltä saa ottaa, isä; me pääsemme helposti

niemen ohi, kun vene jäi pois. Me voitamme. -- Mitä? nyt kääntyy se

ihan meitä kohti -- sen molemmat purjeet lepattavat."

Kova pamaus kuului samassa tulliveneestä ja koko panos raehauleja

suhisi pienen aluksen ympärillä. Niinkuin linnulta, jota on lentoonsa

ammuttu, siivet avuttomasti retkahtavat, niin pakenevalta alukselta

putosi puomipurje kokoon; muuan raehauli oli sattunut haarukan nenään

ja katkaissut nuoran, joka sitä piti ylhäällä.

Reipas nuorukainen viskasi paikalla kädestään nuoranpään kannelle ja

lensi kuin orava ylös mastiin.

"Pistä lyijyä hyljepyssyyni", sanoi ukko hyvin tyynesti toiselle

pojalle, pitäen samalla venettänsä hyvin päin tuuleen, helpottaakseen

pojan työskentelyä mastin nenässä.

Ukko-vanhuksen ollessa aluksessaan tuossa neuvottomassa tilassa

vallitsi tulliveneessä yleinen riemu. He olivat heti huomanneet ja

arvanneet, mikä hyvä oli tuosta onnistuneesta laukauksesta, se kun esti

pakolaisen pääsemästä niemen päällitse, ja ehkäpä ehtisi hänet saada

kiinnikin, ennenkuin haarukka oli korjattu. Sen ensi voiton ilo saattoi

samassa, kun ajettavan aluksen purje putosi, punssipullon ja lasin

kiertämään siellä kädestä käteen.

"Juokaamme minun laukaukseni muistoksi ja toivoen enemmän tuulta sinun

purjeihisi, veli", huusi luutnantti, kokkatykin luona ottaessaan täyttä

lasia, iloisesti ystävälleen ja virkaveljelleen, joka perää piti;

"laske, laske alemma! Saakaamme kiinni tuo veitikka, ennenkuin hän

selviää pulastansa; katsohan, miten sitä tuuli painaa."

"Tuo kirottu enkeli tuolla huipussa", vastasi toinen, "valmistuu,

ennenkuin arvaammekaan. Kas vaan, se kiipeää jo alas. Niemen päällitse

he kuitenkin saavat jättää menemättä."

"Lempo vieköön!" huusi luutnantti, "onhan sen puomipurje taas yhtä

kauniisti ylhäällä kuin ennenkin. Jospa hän olisi vaan kähninyt vielä

muutaman minuutin. Mutta panenpa vetoa, että minä ammun sen upoksiin,

kunhan vaan pääsemme selvemmälle vedelle, luodon alle kumpikin."

"Olkoon menneeksi! Jos pidät sanasi, saat maalla höyryävän

punssimaljan", myönsi toinen. "Paneta kuula tuliputkeen ja koeta!"

Ryhdyttiin murhaaviin varustuksiin. Molemmat alukset, pakeneva ja

ahdisteleva, laskivat niin kohti luotoa, kuin pääsivät, ja semmoisen

matkan päässä toisistaan, ett'ei se näyttänyt enenevän eikä vähenevän.

Joka kerta, kun salapurjehtijan alus kohosi jonkin aallon harjalle,

näytti se olevan niin lähellä, että tulliveneestä olisi melkein tehnyt

mieli huutaa sille. Luutnantti katseli äänettä näytelmää. Vihdoin hän,

ikäänkuin unesta heräten, lausui:

"Mitäpä on luonnossa kauniimpaa näköä kuin jalo alus myrskyssä, olkoon

se sitte laiva, priki tai jahti? Katsohan tuota pientä alusta, miten se

keveästi kuin joutsen sukeltaa aallon pohjaan ja kohoaa jälleen sen

harjalle, eikä pisaraakaan vettä ole sen valkosiipiä painamassa. Myrsky

vinkuu, merenvaahto kuohuu, ja tuo joutsen painaa alas kylkensä,

ikäänkuin luopuen kaikesta vastustuksen toivosta ja ikävöiden vaan

elämän taisteluiden vaihtamista lepoon ja kuolemaan; vaan seuraavana

silmänräpäyksenä on se jälleen korkealla pystyssä; välkkyen vasten

aurinkoa. Jalo alus, oman itsensä tähden rauhoitettu myrskyissä ja

merellä; samoin pitäisi sen ynnä sen väen myöskin olla rauhoitettu

kaikilta muilta voimilta, niinkuin jossakin kirkossa. Tahtoisinpa olla

tuossa aluksessa, saadakseni sieltä päin katsella meidän venettämme."

"Ethän vaan katune vetoasi?" keskeytti hänen mietteensä jotenkin

toisentapaisella äänellä ystävä.

"Minä kadun yhtä vähän tätä kuin mitään muuta, johon kerran olen

suostunut", vastasi luutnantti; "mutta sääli minun on noita kurjia

pahuksia, joita ajamme kuin petoja rannasta rantaan, salmesta toiseen;

ovathan hekin ihmisiä ja uskaltavat henkensä, verensä ja elämänsä ja

kärsivät vilua ja märkyyttä hankkiessaan kuivaa leipäpalaa itselleen ja

omilleen. Tahtoisinpa ennemmin istua tämän kallion suojassa ahvenia

onkimassa, niinkuin ennen lapsena monestikin, kuin iskeä tuliputkeni

koukkukeihään tuohon kauniisen valaskalaan, joka uiksentelee

edessämme."

"Luultavastipa pääset sitä tekemästäkin", arveli toinen; "eipä olekaan

niin helppo tavata sitä nyt kuulalla kuin äsken koko raehauli-tukulla.

-- Se pääsee jo kallion suojaan; pidä varasi ja sano, miten on

laskettava."

Tuliputki oli ladattuna; luutnantti tarttui sytyttimeen ja asettihe

paikalleen. Vaikka salapurjehtijan alus pikemmin voitti kuin tappasi,

päästyään tyynempään kohtaan kallion suojaan, näyttivät kuitenkin

alukset sikäli joutuvan likemmäksi toisiaan, mikäli heidän välillään

pauhaavien laineiden korkeus väheni, ja kohta voi jokainen huomata,

että luutnantti oli voittava vetonsa.

Nytpä pääsi jo tullivenekin tasaiselle vedenpinnalle. Odoteltu hetki

oli käsissä; muutamat pikaisesti lausutut ja yhtä sukkelasti täytetyt

komentosanat asettivat veneen määrätylle suunnalleen. Täydellinen

hiljaisuus vallitsi veneen-väessä. Tuskin uskalsi kukaan huokuakaan,

elämää ilmasivat vaan levottomasti odottelevat silmäykset, jotka

purjeiden, köysien ja mastojen välitse, mikä mistäkin reiästä,

tirkistelivät pakenevaa venettä. Nyt ei laukaus voinut tyhjiin mennä.

Luutnantti kohotti sytytintä.

Samassa pöllähti harvanen savupilvi salapurjehtijan aluksen ympärille,

sitä seurasi heikko, tuskin kuuluva paukaus, mutta sen vaikutus tuntui

paikalla tulliveneessä: luutnantin käsi herposi, pää painui ja hän itse

vaipui sen merimiehen syliin, joka oli täyttänyt tuliputken. Hänen

kasvonsa olivat verissä, pienoinen luoti oli musertanut hänen otsansa.

Sill'aikaa, kun tuo tapaus piti hämmästyksissä tulliveneen väkeä ja

muutamiksi minuuteiksi sotki sen toimet, juoksi salapurjehtijan vene

vakavasti aukean meren syliin ja kiiti kuin ennenkin eteenpäin,

kiikkuellen korkeilla laineilla vaahdon ja kuohun keskellä. Vanhus

seisoi tavallisuutensa mukaan kylmäkiskoisena ja hätäilemättä

peräsimensä vieressä. Semmoisten tapausten harvinaisuus, joita jo oli

sattunut, ja toisten, vielä seuravien vaara olivat saattaneet molemmat

purjeiden hoitelijat toistensa luo ja lopettaneet äänettömyyden, jota

jo kauan oli kestänyt.

"Se kyllä sai palkkansa", alotti nuorukainen, jonka jo tunnemme; "luoti

oli velivainajani valama ja hänen silmänsä sitä tällä kertaa

tähtäsikin."

"Semmoisia laukauksia ammutaan vaan kerran miesmuistiin", sanoi toinen.

"Sinä näit hänen kaatuvan?"

"Kyllä hän kaatui, eikä silmänräpäyksenkään vertaa liian aikaiseen. Hän

piti jo sytytintä tykin päällä; me olimme kuoleman omat, sillä ei hän

nyt tyynessä olisi voinut ampua sivutse, jos vaan olisi ehtinyt

sytyttää."

"He näyttivät", jatkoi toinen, "jättävän alussa veneensä tuulen ja

aaltojen varaan, vaan nyt he taas laskevat jäljestämme. He eivät aio

niin vähällä luopua ajostaan."

"Tehkööt, mitä haluttaa", virkkoi nuorukainen; "jos tahtovat purjehtia

huviksensa, on meri avoinna. Meidät he kyllä jättävät kiinni ottamatta,

kun kerran olemme sen verran edellä ja pauhuisemmilla vesillä, jossa

heillä ei enää ole hyötyä tykistänsä. -- Mutta mitä kummaa tämä on?"

"Nuoriin, pojat, käännytään!" huusi vanhus. Alus oli silloin jo päin

tuuleen käännettynä ja kokkapurje ihan saamaisillaan tuulta toiselta

puolelta. Se odottamaton kääntyminen se juuri niin nuorukaista

kummastutti ja sai hänet lausumaan ääneen ihmettelemisensä.

Käskyn täytettyänsä ja ensi hämmästyksestään selvittyänsä, katsahti hän

ympäri näköpiiriä, huomatakseen sen kaiken syytä. Eikä hänen kauan

tarvinnutkaan tähystellä, kun asia jo oli selvillä, sillä juuri

Pitkäsaaren niemen editse näki hän toisen tulliveneen laskevan täysin

purjein merelle ja hyvässä myötätuulessa salpaavan tietä hänen

isältänsä.

Koetus, jonka vanhus, tarkalla silmällään heti huomaten pienimmätkin

asiat, nyt teki, päästäkseen pikaisella kieppauksella takaapäin

ahdistelevan tulliveneen kynsistä ja niin selvitäksensä vaarallisesta

tilastaan molempien vainoojien välistä, oli niin perin mahdoton

onnistuaksensa, että sitä olisi saattanut sanoa suurimman

toivottomuuden ponnistukseksi, joll'ei epätoivo olisi ukon tyynelle ja

lujalle mielelle ollut missä tilassa hyvänsä ihan tuntematon. Se koe

olisi saattanut onnistua ainoastaan silloin, jos tulliveneen perämies

olisi ollut ihan taitamaton käyttämään hyväkseen asemansa etuja, jota

ei suinkaan ollut olettaminen. Siispä vanhus, kun näki veneen kääntyvän

siten, että soveliaimmin saattoi estää hänen aikomuksensa, käänsi

silmänräpäyksessä aluksensa takaisin ja kiikkui kohta ihan suoraan

maata kohti.

"Nyt hän jättää tavarat ja aluksen Pitkäsaarelle", kuiskasi kokkamies

nuorukaiselle, "laineet ovat väkevät ja ranta kivinen ulompana. Jos

satumme kivelle ennen aikojamme, niin meidät hukka perii!"

"Ota sydän kouraasi", vastasi toinen; "ei hän anna heille alusta eikä

lastia; hän laskee kohti Pitkäsaaren karia ja pyrkii salmelle!"

"Itsemurhaaja hän on, jos sen tekee; pyydä häntä laskemaan maalle, että

saamme ruveta purkamaan lastia ajoissa."

"Näetkö häntä?" sanoi poika,

"Vaiti, vaiti, hän kuulee!" vastasi toinen ja vaipui ehdottomasti

katselemaan vanhusta, pystymättä enää ajattelemaan, vielä vähemmin

puhumaan; hän oli kuin jähmettynyt.

Vanhan salapurjehtijan muoto oli siitä asti, kun hän käänsi veneensä

maata kohti, kirkkaampi, vakavampi, melkein kuin jalostunut. Siinä

yhtyi elämän virkeimpään ilmestykseen omituinen kirkkaus, joka

vakaluonteisissa henkilöissä, heidän erotessaan maan päältä, yhtaikaa

ennustaa kuolemaa ja sanoo sitä tervetulleeksi. Vaikea on sanoa, oliko

silmäyksessä, jonka hän hitaasti loi avaruuteen, vaaran viehätystä vai

jäähyväiset hänen lapsuutensa ystäville, saarille, merelle ja

myrskylle. Muutamassa silmänräpäyksessä kumminkin katosi hänen

kasvoiltansa kaikki sekavien tunteiden kajastus; jäljellä oli vaan

voima yksin, tyynenä, taisteluun valmiina ja toimeliaana.

Juuri tuona hetkenä, kun ukon katse, liideltyänsä kuin petolinnun silmä

vaahtoisen karisärkän kivien ja syvyyksien välillä, iskeytyi erääsen

paikkaan, jättämättä sitä enää häipymään; kun jokainen hänen oma ja

hänen aluksensa liike, ikäänkuin olisivat ne olleet yksi kokonainen

olento, palveli tuota katsetta, -- juuri sinä hetkenä molemmat

nuorukaiset häntä tarkastelivat ja hän tietämättänsä saattoi heidät

vaikenemaan suunnitteluistaan.

Siitä hetkestä alkaen oli äänettömyys aluksessa katkeamaton. Ratkaseva

hetki otettiin vastaan ilman huokausta, ilman pienintäkään hiiskausta.

Alus, jonka pienentämättömät purjeet myrsky kokonaan täytti, juoksi

keveästi ja kuuliaisesti karisärkkää kohti; kohta nousi se sen aallon

harjalle, jonka voimakas vesijoukko oli seuraavana silmänräpäyksenä

hienoksi vaahdoksi murtuen häviävä ja hajoava, niinkuin ei sitä koskaan

olisi ollutkaan. Sen alla oli musta nielu avoinna ikäänkuin valmiina

ottamaan vastaan saalista, jota louhikon jättiläishampaat musertelivat.

Alus syöksyi alas korkeudesta. Kova täräys ja pitkä rutina kupeilla

hidastuttivat sen kulkua ja ilmoittivat sen vaaraa. Jalo, vaahdolla

valettu alus vapisi kuin ammuttu hirvenvasikka kovan sään myrinässä ja

paksu vesisade kohisi sisään sen haljenneesta kuvusta. Silloin

pullistuivat taas vapisevat purjeet, sievä ja nopea käännös esti sitä

sattumasta seuraavan kiven kylkeen, vähäinen rusaus enää, ja

ensimäiselle, aluksen alle paisuvalle aallolle nousi se voittoisasti

pystyyn, jätettyään särkän taaksensa ja turvallisella vauhdilla jatkaen

matkaansa syvän ja tyynen salmen suuta kohti.

Tulipalo.

Koulukertomus.

1.

Tämä pieni kertomus tarvitsee lyhyen johdatuksen, vaikka siinä ei

kuvaillakaan merkillisiä henkilöitä eikä tapauksia, vaan ainoastaan

muutamien koulupoikien yksinkertaista melua, oikeata koululaiskujetta.

On näet tärkeätä huomata ett'ei se koulu, josta otamme kertomuksen

sankarit, ollut missään kauniissa eikä suuressa kaupungissa, jossa

tuskin kukaan edes tietää, missä paikassa semmoinen pieni tasavalta on

kuin rehtori satakunnan koulupoikansa kanssa; vaan päinvastoin pienessä

kaupungissa, jossa kouluvaltio oli näkemiseen ja kuulemiseen katsoen

kymmenesosa koko asukasluvusta; jossa koulukartano oli muita taloja

muhkeampi, niinkuin maisteri luokallaan, ja jossa tavallinen

toisluokkalainen, saadessaan jonakin kauniina kesäpäivänä avonaisen

ikkunan edessä vitsoja, voi yht'aikaa kuuluttaa onnettomuutensa

kaupungin kaikille neljälle portille asti.

Luonnollisesti merkitsi semmoisessa kaupungissa paljon tuommoinen sadan

vallattoman poikanulikan yhdistys, jotka olivat yksimieliset niin

iloissa kuin suruissakin. Melkein joka taloon ulottuivat sen haarat, se

tiesi kaikki, oli osallisena kaikessa, koetti kaikkea. Kyllähän

opettajain laatikoissa odottelevat patukat ja rehtorin virkatukka,

jota hän tuskin koskaan muuten käytti kuin vihapäissään, olivat

mahtivaltoja, jotka ilmestyessään saattoivat veren jähmettymään, mutta

nepä eivät olleet näkyvissä joka hetkenä päivästä eivätkä joka päivänä

viikossa. Nopeat minuutit yhdestätoista kahteen, hetket kello viidestä

yöhön loppumattomiin, keskiviikko- ja lauantai-iltapuolten joutoajat ja

vapaat sunnuntaipäivät, ne kaikki saivat, pojan unhottamaan sekä

läksynsä että selkänsä, ja kaikki ne olivat koulun taivaan kirkkaita,

päiväpaisteisia hetkiä, nopeasti kuluvia, rakkaita ja sentähden

tarkkaan käytettyjä.

Silloin, patukan ollessa vankina lukon takana ja virkatukan koristaessa

hiljaisempaa jokapäiväistä paikkaansa rehtorin kirjahyllyllä, silloin

naurettiin kaikki nuo naurut ja tehtiin kaikki kujeet, jotka

liiallisuudellaan saivat monen siveän porvarin valtimot vallattomasti

hyppelemään ja monen ikkunan täyteen milloin nauravia, milloin

suuttuneita kasvoja.

Täytyy kyllä myöntää, että leikki joskus muuttui liian totiseksi ja

totisuus liian hurjaksi ja että kaikissa kujeissa oma huvi oli niin

yksinomaan tarkoituksena, ett'ei joudettu ajattelemaan muiden rauhaa

tai huvia. Niinpä esim. saattoi jonkin, katurauhan häiritsemisestä

tehdyn ankaranlaisen syytöksen jälkeen kaupungin arvoisa viskaali

jonakuna aamuna löytää vanhan, koko pereelle riittävän kuomirekensä

torilta, jossa se ikäänkuin hyväntahtoisesta huolenpidosta oli hänen

mukavuudekseen kunniapatsaasen kiinni sidottuna; samoin saattoi

pormestari löytää itsestään ja maistraatista hirveän syytöksen ja

kuolemantuomion raastuvan ovelta, ja saattoipa yksin rehtorikin saada

vanhan heponsa punaiseksi maalattuna aamulla rekensä eteen, vaikka itse

oli nähnyt sen edellisenä iltana hyvästi siistittynä ja valkoisena

menevän talliin.

Mutta semmoiset kujeet, vaikka ne kyllä aikanansa asianomaisia

suututtivat, haihtuivat pian muistista toisten tieltä, jotka vaan

naurattivat; ja kun sen lisäksi jokainen loukattu kaupunkilainen voi,

milloin hyvänsä astui koulun sivutse, olla kuulevinaan syytetyn

pahantekijän valitushuutoja eli siis omasta puolestaan rauhoittua, ei

pahastus koskaan juurtunut syvälle eikä laajalle. Päinvastoin oli koulu

kaupungissa rakastettu, olipa sille ihan välttämätönkin, aivan samoin

kuin perheen vanhuksille vallaton pojan- tai tyttärenpoika, joka sata

kertaa päivässä tekee kiusaa ja saa sata kertaa toruja, mutta jota

kumminkin tuhannesti ihaillaan ja imarrellaan.

Oli kaunis syyspäivä lokakuun alulla iltapuolillaan. Ilma oli

kylmänkolakka, vaan aurinko paistoi kirkkaasti eikä tuulta kuulunut

nimeksikään. Muuan vuoden merkillisimmistä asioista oli juuri

tapahtunut koulussa. Puolenpäivän aikaan näet, kun rehtori oli noussut

lähtemään pois tunnin loputtua, oli koko luokka hypähtänyt seisoalleen

ja lattiaa jaloin raapien, joka oli tavallinen kohteliaisuuden osoitus,

pyytänyt lupaa sisä-ikkunain panoa varten. Joka syksy näet suotiin

pojille puoli päivää lupaa siihen toimeen; se oli nytkin annettu

kaikkine varoituksineen ja neuvoineen, ett'ei saanut särkeä ruutuja, ei

huutaa, eikä säikyttää maalaisten hevosia eikä haukkua ihmisiä kaduilla

-- niin pitkä jono varoituksia, että rehtorin espanjanruoko-keppi

tuskin olisi niitä puolessa päivässä ehtinyt takoa edes

herkinoppiseenkaan päähän.

Ikkunat olivat jo pantuina paikoilleen aikaa ennen iltaa, ja koko

joutilas poikajoukko oli kokoutunut tulliportin ulkopuolelle suurelle

niitylle, jossa tämän tosiperäisen kertomuksen ensi osasto kehittyi.

Tällä kertaa olivat pojat olevinaan sotamiehiä, harjoittelivat,

osoittivat kunniaa, marssivat, tekivät hyökkäyksiä, aivan samalla

tavalla, kuin olivat nähneet kaupunkiin majoitettujen, äsken otettujen

sotamiesten tekevän edellisenä keväänä. Luultavasti olisivat nuo

poikien harjoittelut saaneet tapahtua muistutuksitta, niinkuin monesti

ennenkin, ainakaan ei niitä olisi kerrottu näin historiallisen

tarkasti, joll'ei sallimus, joka useinkin huviksensa tekee pois

pudonneesta siemenestä puun, olisi satuttanut niin, että eräs koulun

pienimmistä poikasista, muuan luvunlasku-luokan oppilas, näki hyväksi

karata sotajoukosta.

Niin mitätön oli alku. Poika oli armeijassa rummuttajana, jota

pidettiin hyvässä arvossa sukkelain sormiensa tähden. Tähän asti oli

hän myöskin ollut moitteeton palveluksessa, vaan nyt, kun syysilma

auringon paisteessakin alkoi vaivata hänen käsiään, huoli hän viisi

koko virasta, kuten itse sanoi eräälle uskotulleen, käytti hyväkseen

erästä lomahetkeä, karkasi ja peittäytyi niityn viereiselle,

metsäiselle mäelle.

Sitä ei kukaan huomannut; levättiin hetkinen ja komennettiin taas:

pyssy olalle! Kenraali, eräs rehtorinluokan vekkuli, tähti rinnassa,

asettui arvokkaana paikallensa ja marssitti sotajoukkoa ohitseen.

Kaarti, koulun sankarit rehtorilaiset ja konrehtorilaiset, arvokas

joukko, jossa tavallinen sotamieskin oli kahden muun sotamiehen

veroinen, marssi moitteettomassa järjestyksessä ohi ja sai palkakseen

hyväksyvän viittauksen kenraalin kädestä. Mutta nyt oli linjarykmentin

lähdettävä. Pikku sotamiehet seisoivat odotellen ja puhallellen

käsiinsä sen verran, kuin uskalsivat. Vihdoin kuului komentohuuto;

"Eespäin, mars!"

Rivit oikesivat itsestään, joka muoto muuttui rohkeammaksi, jalat

nousivat, musiikki alkoi; mutta -- pilli vaan, sillä rumpu oli

rummuttajineen, ken sen tiesi, missä. Silmänräpäyksessä kuului: "Seis!"

ruvettiin tutkimaan, översti sai ankaran muistutuksen, yksi

komppanianpäällikkö vangittiin ja kaartilaisia lähetettiin joka

suunnalle etsimään karkulaista, jonka joku luuli nähneensä menevän

metsämäelle päin.

Kohtapa olikin karkulainen saavutettuna ja tuotuna armeijan eteen.

Sotaoikeutta istuttiin, asia oli selvä, syyllinen tuomittiin

kujajuoksuun.

Semmoista rangaistusta ei vielä ollut ennen tullut kenenkään osaksi

kylmällä säällä. Keväällä juostiin kujaa nuttu päällä, mutta nutut

olivat silloin ohuesta kesäkankaasta; nyt jokainen huomasi, ett'eivät

mitkään koivunoksat, vaikka ne olisi keihäiksi teroittanut, voineet

pystyä rummuttajaraukan sarkapanssariin. Ohjesäännössä ei ollut mitään

määräystä semmoisesta tapauksesta; aljettiin huutaa: "nuttu pois!"

Samassa alkoi riita. "Älä riisu nuttua", huusi rangaistava ja työntäsi

pois erään korpraalin käden, joka yritti auttamaan häntä tuossa

toimessa, "ei kukaan ole juossut ennenkään alasti."

"Vastusteleeko hän?" kysyi kenraali, käsi puuskassa.

"Antakaa hänen pitää nuttunsa, kaartilaiset ovat leikelleet liian

paksuja vitsoja", huusi moni jääkäri yhtaikaa.

"Sinä karkasit palveluksesta, poikaseni!" sanoi kenraali, ottaen

rummuttajaa kiinni leuasta.

"Niin, herra kenraali!" vakuutti eräs kaartilainen, "älkää säästäkö

häntä; jos jääkärit pääsevät kurituksetta, ei niitä saa kukaan enää

pysymään lippunsa luona."

"Kyllä me olemme miehiä mekin ja osaamme marssia yhtä hyvin kuin

kaartikin eikä meidän niskoillamme aina tarvitse ajaa", nurisivat

jääkärit hyvin suutuksissaan.

"Joll'en kelpaa heille nuttu päällä", sanoi pilkallisesti nauraen pikku

rummuttaja, kun toisten puolustuksesta sai lisää rohkeutta, "niin on

selkänahkanikin liian hyvä heidän rummuksensa." Samalla otti hän maasta

todellisen rumpunsa ja valmistihe lähtemään pois.

Silloin olivat kaikki jääkärit ilmi kapinassa; jo valmiiksi kohotetut

kepit viskattiin pois ja kujan rivit hajosivat kokonaan; nurinaa

kuului, oltiin suutuksissaan.

Kenraali oli pahimmassa pulassa ja hänen arvonsa ihan menemäisillään.

Rangaista hän ei voinut kaikkia eikä sopinut antaa anteeksikaan. Hän

katsoi paraaksi julistaa, että koko jääkärirykmentti oli hajoitettu ja

että -- sen lausui hän niin pontevalla äänellä, kuin suinkin taisi --

"jokainen sen sotamies on kavaltaja, lainturvan ja kaiken armahtamisen

menettänyt vihollinen."

Niin sanoen astui hän esiin, otti rykmentin lipun alaupseerin kädestä,

komensi kaartilaiset aseihin ja antoi heidän ojennetuin keihäin hyökätä

peljästyneitä poikanulikoita vastaan, jotka, unohtaen sotilasarvonsa ja

nopean marssin tavallisen tahdin, juoksivat huutaen joka taholle ympäri

niittyä.

Niin oli sopu kerrassaan kadonnut armeijasta. Vanhemmat jatkoivat

sotaisia harjoituksiaan; nuoremmat olivat paon jälkeen kokoutuneet

niityn etäisimpään nurkkaan, jossa sitte näkyivät neuvottelevan.

Mutta epäilemättä oli, kuten jo oletettiinkin, tuo poikien eripuraisuus

tapahtunut sallimuksen johdatuksesta, joka tällä kertaa tahtoi saattaa

kuuluisaksi heidän ikkunainpano-juhlansa ja liittää heidän leikkinsä

tosioloihin, vieläpä oikein ikävällä tavalla. Sillä jos vanhemmat ja

nuoremmat olisivat edelleenkin harjoitelleet temppujansa yhdessä eikä

pikku kapinoitsijoita olisi jätetty oman viisautensa ja keksimiskykynsä

varaan, niin eipä varmaankaan olisi koskaan suunniteltu semmoista

leikkiä, kuin se, jonka kohta kerromme, joka ensin riisti viattomalta

elukalta hengen, sai sitte erään kunnianarvoisen porvarin suuttumaan

silmittömästi ja vihdoin -- mutta antakaamme tapausten itsensä puhua.

Jääkärit neuvottelivat, mutta mitä neuvoteltiin, eivät he itse voineet

eikä kukaan muukaan pitkään aikaan käsittää. Sieltä kuului vaan

epätasaista surinaa kuin suututetusta mehiläisparvesta, joka kokee

pistellen kostaa viholliselleen.

Kauan kesti tuota surinaa, ja kun vihdoin päästiin niin pitkälle, että

sanat selvenivät ja taas aljettiin ymmärtää toisiansa, oli

neuvottelemisen loppupäätös vielä hyvin kaukana. Niinkuin tavallisesti

käy semmoisille neuvoksille, oli päätös ihan toisenlainen kuin se,

johon keskustelu näytti johdattavan. Kun suuttumus, ylpeys ja

kostontunne olivat juuri saamaisillaan sotaharjoitukset uudestaan

meneilleen, muistui mieleen paikkakunnalla yleisesti tunnettu,

edellisenä keväänä kaikkine apulaisineen kiinni saatu, Musta

Kustaa-niminen rosvo, jota pojat hyvin ihmettelivät, ja se muisto sai

aikaan jotakin ihan toista kuin aseleikkejä.

Ensimäiset selvät äänet, jotka, kuin maailmat kaoksesta tai kalliokarit

kuohuvasta merestä, kohosivat äänien alkuperäisestä sekasotkusta,

olivat yksinkertaiset sanat: "Niin, niin!" ja "Ei, ei!" joita kohta

seurasi niin vahvasti lausuttu yleinen "Hiljaa!" että meteli kuoli kuin

tenho-iskusta.

Nyt vasta alkoi tyyntyneeltä mereltä nähdä pitempiä mannermaan

kaistaleita, taikka, vertauksitta puhuen: nyt alkoi erottaa sanoja ja

lauseita. Pikku rummuttaja käytti heti hiljaisuutta hyväkseen ja huusi,

niinkuin hän jo varmaankin oli sitä ennenkin tehnyt, saadakseen asiansa

sanotuksi.

"Minutpa he vaan jättävät vast'edes rauhaan!" riemuitsi hän. "Se kyllä

tiedetään, että kaartilaiset mielellään tahtoisivat nähdä minun panevan

rummuksi oman nahkani; mutta eipä tässä sentään ollakaan semmoisia

narreja, osataan toki leikkiä ilman heitäkin."

"Osataan kyllä", vakuutti eräs vanha sotilas; "meitä on enemmän kuin

kaartilaisia, ja kenraali kyllä saadaan."

"Minä pidän taidossa puoleni heidän rummuttajalleen, vaikka hän onkin

kersantti!" huusi pikku karkulaisemme, kasvot tulipunaisina

suuttumuksesta ja innosta.

"Ei, pojat", huomautti joukosta joku taitava valtioviisas, "me lähdemme

pois tästä ja jätämme kaartilaiset yksin; herra Gyllendeg kyllä kaipaa

rehtorille, että taaskin olemme sotkeneet hänen niittyänsä ja

pelottaneet hänen lampaitaan."

"Mitenkä hän saa sen tietää?" arveli vanha sotilas kiukkuisesti.

"Mitenkö saa sen tietää", vastasi valtioviisas; "pappilan vanha paimen

mummo astui tästä äsken ohi ja heristi meitä maantieltä kepillään; minä

sen näin, ja huomenna saamme olla varoillamme."

"Samahan se on", vastusteli vanha sotilas, "menemmekö pois vai emme;

olemmehan kumminkin olleet täällä."

"Eikä meidän tarvitse olla kaartilaisia huonommat", huusi rummuttaja,

"Eikä saattaa heitä luulemaan, että me heitä pelkäisimme!" jatkoi

pieni, pystynenäinen sotilas.

"Niin, valitkaamme upseerit", kehoitti moni ääni; "kuka rupeaa

kenraaliksi?"

Ennenkuin se kysymys saatiin selvitetyksi, tapahtui jotakin, joka teki

vastauksen tarpeettomaksi. Se marssiva joukko, jota äsken vaan

sivumennen mainittiin, eli tuntemattoman herra Gyllendegin

lammaskatras, oli jääkärien hurjan paon ja huudon tieltä siirtynyt

sille puolelle niittyä, johon kaartilaiset olivat jääneet ja joka

näytti turvallisemmalta paikalta. Mutta nyt teki kaarti

sotaharjoituksia jatkaessaan vähäistä pitemmän hyökkäyksen, jonka

uhkaavaa rynnäkköä tuo maalaisarmeija ei katsonut soveliaaksi odotella.

Kiireimmiten paeten, johtajana suuri, musta, miehen-veroinen

espanjalainen pässi, hyökkäsi se jääkärien kylkeä vastaan.

Näillä, kun näkivät omaa äskeistä urhollisuuttansa niin täydellisesti

jäljiteltävän, ei ollut muuta keinoa kuin siirtyä tieltä, kunnes heistä

eräs, lähempää katsoessaan pakenevien kenraalia ja huomatessaan hänessä

semmoista erään kuulun miehen kaltaisuutta, joka kohta yleisesti

tunnustettiin, ojensi kätensä, osoitti, nauroi ja huusi:

"Pojat, pojat, katsokaas Mustaa Kustaata!"

"Ja koko hänen rosvojoukkoansa!" huusi toinen, sydämmensä pohjasta

todistaen yhdennäköisyyden sattuvaksi.

"Ottakaamme ne konnat kiinni ja vangitkaamme kaikki!" huudettiin joka

taholta. Enempää ei tarvittu.

Niin kiivaasti, kuin innostuksen jälkeen on tavallista -- ja

innostuneita ne olivat nämä uudet järjestysmiehet turvaamaan seutua

ja hävittämään rauhanhäiritsijöitä -- unhotettiin kostot ja

sotaharjoitukset ja riennettiin rosvojoukkoa päin ottamaan kiinni,

kenen vaan voi saada.

Se ei kumminkaan ollut niin helppoa panna toimeen kuin aikoa; kohta

täytyi ottaa järkikin avuksi leikkiin. Mietittiin sotajuoni; tehtiin

reikä aitaan viereiselle, pienemmälle niitylle päin, rosvojoukko

ympäröitiin ja ajettiin hyvin varovasti pienemmälle taistelukentälle,

jossa kaikki paon yritykset sittemmin olivat turhaa vaivaa. Niinpä

otettiin kohta tuosta ahdistetusta ja hajoitetusta joukosta toinen

toisensa perästä kiinni, ja viattomat pahantekijät, jotka eivät

suinkaan olleet vielä koskaan ryöstäneet muuta matkamiestä kuin

vesipuroa eivätkä muuta maan asukasta kuin heinämätästä, vietiin

nuhdellen ja uhkaillen ankaraan vankeuteen.

Jo oli katras suurimmaksi osaksi sullottuna ja vartioituna ladossa;

monta sennimistä, joita koko paikkakunta oli vuosikausia peljännyt, oli

jo siellä lempeänä ja tottelevaisena lampaana; mutta yksi oli jäljellä,

joka nyt hurskaassa nelijalkaisen valepuvussakin uhkaili puolustella

muinaista mainettaan, ja se oli johtaja itse, hirmuinen Musta Kustaa.

Monta kertaa oli koetettu piirittää häntä; yhtä monesti oli hän

murtanut piirityslinjan. Joka ainoa noista pikku poliiseista, jolla

vaan vähäkin oli rohkeutta, oli jo seisonut sekä jaloillaan että

päällään tämän päävoron edessä; yksin pikku rummuttajammekin oli ollut

esillä ja saanut vihamiehen sarvista suuren kuopan messinkiseen

rumpuunsa ja samalla iloisen muotonsa tyytymättömäksi. Hyökkäykset

olivat lakanneet, sotajoukot levähtivät, katsellen toisiansa.

Poliisisotilaat olivat asettuneet riviin muutaman aidannurkan eteen;

päärosvo seisoi rivin sisäpuolella valmiina puolustautumaan.

"Niin, tuossa se nyt seisoo!" sanoi kyynäränpituinen korpraali

rummuttajalle ja osoitti kädellään peljättyä vihollista.

"Niin, siinä se seisoo!" vastasi rummuttaja,

"Sinä olet pelkuri-raukka", soimasi korpraali ihan tyynesti.

"Itse olet pelkuri-raukka!" vastasi rummuttaja, kohottaen virkakeppinsä

ja aikoen ruveta pärryttämään kumppaninsa ihoa.

"Miksi et pitänyt sitä kiinni, kun se tuli, vaan käänsit rumpusi

vastaan ja päästit sen karkaamaan?"

"Miksikö? Sentähden että sinä olet tyhmä ja me kaikki, kun luulemme

Mustan Kustaan antautuvan meille paljain käsin vangiksi kuin vuonnat;

johan sanoin, että se on otettava kiinni nuoralla."

Samalla näytti suuttumus johdattavan hänelle mieleen jotakin, jolla hän

yhtaikaa tahtoi kostaa rosvolle ja saattaa korpraalin häpeämään. Hän

päästi rumpunsa, otti siitä kantohiihnan ja teki surmasilmukan.

Huolimatta kiistellä enempää astui hän aidan jälleen tuketulle aukolle

ja avasi sen taas, Reikään kiinnitti hän silmukan niin petollisesti,

että Mustalla Kustaalla oli varma hirsipuu siinä, jos se vaan koetti

päästä läpi aidan. Sen tehtyään palasi sankari rumpunsa luo, ripusti

sen nuttunsa nappiin, otti keppinsä, astui suorastaan nelijalkaista

vihollistansa vastaan ja alkoi pärryttää semmoisella voimalla, että

Kustaa-parka, tottumaton kun oli semmoiseen sotamusiikkiin, olisi

tarvinnut kahdeksankin jalkaa, ehtiäksensä niin kiireesti pois, kuin

näytti tahtovan.

Siihen asti olivat muut kumppanit ainoastaan katselleet rummuttajan

sotaliikkeitä; mutta nyt, kun näkivät vihollisen jo olevan hyvällä

vauhdilla pakenemassa, nostivat hekin puolestaan kovan sotahuudon,

juurikuin olisivat olleet Jerikon muurien edessä.

Musta Kustaa ei enää juossut, vaan oikein lensi, paha kyllä omaksi

onnettomuudeksensa. Huomattuansa aukon, josta oli tullut tuohon

ahdinkoon, töytäsi se kaikin voimin sitä kohti ja lensi hyvällä

vauhdilla hirsinuoraansa. Ensimäiset vainoilevat jääkärit, jotka

hyppäsivät aidan yli, niiden joukossa pikku rummuttajakin, ehtivät

nähdä muhkean vankinsa viimeiset värähtelemiset; se oli kuristunut.

Nyt tulee meidän siirtyä vähän takaperin ajassa, tutustuaksemme

mieheen, jonka hirmuinen ilmestyminen kohta lisäsi tuon surkean

tapauksen kauhua.

Jo edellä oli meillä tilaisuus mainita kaupungin kunnianarvoisaa

leipuria, herra Gyllendegiä, ja toivoisimme vaan, että hän olisi

lukijallekin yhtä tuttu kuin jokaiselle silloiselle ihmiselle, joka

vaan asui niin lähellä hänen ammattikylttiään kuin parin, jopa

kolmenkin peninkulman päässä.

Herra Gyllendeg oli jo ehtinyt kuudennenkymmenennen vuotensa ohitse ja

hänen tukkansa oli valkoinen ijästäkin eikä ainoastaan jauhoista.

Neljäkymmentä vuotta oli hän ollut paikkakunnalla leipurina, ja sitä

ylistystä hän hyvin mielellään seoitteli puheesensa. Ihmiset sanoivat

häntä upporikkaaksi, ja totta se ainakin oli, ett'ei häneltä puuttunut

leipää. Se joulukakku, jonka hän nuoruudessaan oli paistanut näytteeksi

mestarinarvoa hakiessaan ja jonka onnistumisen tähden hän oli luullut

olevansa luotu joksikin suuremmaksi koin pikkukaupungin leipuriksi, --

se joulukakku ei varmaankaan ollut yhtä täyteläinen, valkoinen ja

kiiltävä kuin sen tekijä itse. Lihavuutensa, joka muuten olikin

mahtavin puoli koko hänen olennossaan, oli hän vähitellen hankkinut --

"huolilla ja suuttumuksilla". Lukija ehkä kummastuu, mutta niiden hän

vakuutteli itsellään olevan jokapäiväisenä ruokana. Epäilemättä ne

olivatkin hänellä ruoanhalun kiihdyttiminä; sentähden hän aina, milloin

tahtoi syödä oikein vahvasti taikka muuten tunsi haluttomuutta ja

vastenmielisyyttä, meni vähää ennen atriaa työhuoneesensa ja hankki

siellä alisteeksi suuttumusta.

Nyt vanhoilla päivillä oli tuo tapa hänessä jo tottumuksena; hän tuskin

voi elää tuntiakaan vahvistamatta itseään suuttumuksella, ja ihmiset

sanoivat häntä riitaiseksi ja äreäksi, kun hän aina, milloin vaan

tapasi jonkun, ilmasi sydämmensä tyytyväisyyttä torumalla ja

haukkumalla. Muutamia kertoja vuodessa toimitettiin hänelle oikeita

suuttumuspitoja, joissa hän aina nautti itsensä ihan päihdyksiin asti;

niitä pitoja toimittivat hänelle koulupojat, kun sotkivat hänen

niittyänsä taikka viskoivat kivillä hänen kylttiään. -- Mutta

armotontahan olisi puhua pilaa niin vanhasta miehestä ja porvarista,

kuin herra Gyllendeg oli. Siispä kaikella kunnioituksella lisäämme enää

vaan sen, että herra Gyllendeg aina säännöllisesti kävi kirkossa, aina

viskasi kuparirahansa kukkaroon, vieläpä niin kovasti, että se kuului

kahdelta, ei koskaan kironnut muulloin kuin hyvin suutuksissaan ja

silloinkin mainiten vaan ammattinsa ikivihollisia: "nahkiaista ja

palaneita pullia"; muuten kantoi hän niin nöyrästi suurta rikkauttansa,

että aina valitteli itseään köyhäksi, vainotuksi ja hyljätyksi

maailmassa.

Jotenkin samaan aikaan, jolloin pojat alkoivat vangitsemispuuhansa

niityllä, lopetti herra Gyllendeg päivällisleponsa ja meni

työhuoneesen. Hän oli jo kylliksi kauan nääntynyt rauhan ikävässä, että

kiihkeästi halusi tuon terveystapansa virkistäviin taisteluihin. Jopa

voikin siis nähdä hänen hengityksensä paisuvan ja sieramensa

suurenevan, kun hän lähestyi ovea. Selvästi huomasi hänen tuntevan

jonkin suuttumusaiheen hajua.

"Herra varjele", sanoi hän heti, kun astui kynnyksen yli ja katsahti

etevimpään ja ainoaan kisälliinsä, talon vanhaan piikaan, "Herra

varjele, Susanna, miten noessa sinun kasvosi ovat! Näyttäähän ihan

siltä, kuin et olisi uunia ennen nähnytkään, vetelys. Mitä luulet

ihmisten sanovan? Herra Gyllendegin rinkilät, sanovat he nyt, ovat

keltaisemmat russakoista kuin sahramista, he sanovat -- varjele minua

vaivaista siitä maanrasituksesta -- ja kohta kyllä saa kuulla, että

hänen leipänsä ovat ruskeammat Susannan sormista kuin siirapista. Miten

korppujen laita on? Maantielle minä joudun teidän mokomien kauttanne;

niin, sinne minä joudun sinun huolimattomuutesi tähden Susanna.

Nouseeko korpputaikina, kysyn minä; kylläpä minä senarvoinen toki

lienen, että minulle vastata pitää. Nouseeko se? Miksi et sitä yhtä

hyvin vie kaupungin kellariin jäiden sekaan? Kerjäläissauvaan minä saan

turvautua sinun tähtesi, laiskiainen. Vai niin! Nyt poltat koko uunin

täyden laivakorppuja! Eikö sinulla ole nenää, elukka, tunteaksesi

palaneen hajua?"

Nyt oli Herra Gyllendeg jo päässyt hyvään asemaan ja alkoi tuntea

olevansa oikealla pohjalla, melkein kuin puolikuollut kala, joka on

hetkisen saanut virkistyä vedessä ja sitte koettelee voimiaan. Herra

Gyllendeg oli, jos vieläkin jatkamme vertausta, juuri kääntänyt

selkänsä pystyyn ja alkanut liikutella eviänsä; täydellisessä

uintikunnossa ei hän vielä ollut likimainkaan.

Koko tuon saarnan aikana jatkoi vanha Susanna vaan työtään ja astuskeli

edestakaisin vähääkään hämmästymättä tai pahastumatta. Päinvastoin

näytti hän olevan tyytyväinen herransa ja mestarinsa läsnäolosta;

niinkuin hän piti leipiään vasta sitte kyllin paistuneina ja

kiiltävinä, kun ne oli viimeisen kerran sivelty munavalkuaisella ja

sokurilla, samoin olivat hänestä kaikki työnsäkin vaillinaiset, kunnes

herra Gyllendeg ne kiillotti haukkumisella ja moitteella. Siitä syystä

hän luultavasti ei vastannut sanaakaan mestarin selityksiin, joita hän

lakkaamatta jatkoi samaan suuntaan yhä kiivaammin.

"Mitä?" jatkoi hän, "onhan tässä ruisjauhoissa hiekkaa, että voi

viilata kyntensä. Olithan sinä jauhattamassa, Susanna, vaan olet

kumminkin vaiti kuin myyrä etkä ilmoita. Minä olen ravinnut ihmisiä jo

neljäkymmentä vuotta, eikä vielä ole kukaan sanonut minun antaneeni

hänelle kiveä syödä leivän sijasta. Ja täällä on häkää tuvassa." -- Hän

nosti nenäänsä ja nuuski oikein tuntijan tavalla. -- "Sinä olet

salvannut häkää tänne, elukka, ja tapat itsesi ja muut. Harvoin minä

enää uskallan tulla omaan työhuoneeseni; kiusaa ja harmia on vastassa

kaikkialla, katsonpa sitte mihinpäin hyvänsä, Ja tuonko verran

vehnäjauhoja olet tuonut lämpenemään? Kissoillesi tuosta voit saada

taikinaa, vaan et muille. Minä olen käynyt kirkossa ja rukoillut

Herraamme valasemaan järkeäsi, moinen uuninluuta, mutta sinulla on aina

oma pääsi; -- varjele toki, onhan täällä häkää, että oikein suhisee

korvissa. No, vielähän sahramirinkilät ovat tuossa; eikö ketään ole

pappilasta käynyt täällä niitä hakemassa? Tottapa minä senarvoinen

olen, että minun pitää saada vastaus."

Siinä keskeytti hänen saarnansa kimakalla äänellä vanha paimenmummo,

joka jo hetkisen oli kenenkään huomaamatta seisonut oven suussa ja

odotellut sopivaa tilaisuutta sekautuaksensa pakinaan.

"On kyllä oltu niitä noutamassa, ja juuri minä itse", sanoi hän, "mutta

kuka täällä saa niinkään paljoa suunvuoroa, että ehtisi sanankaan

lausua? Herra varjele, enpä ennenkään ole näkymätönnä ollut enkä ole

sokeakaan. Olenpa kyllä jo nähnyt jotakin maailmassa, mutta en

semmoista mellastusta, kuin te pidätte, herra Gyllendeg. Teidän pitäisi

toki peljätä Jumalaa; ei maallinen korkeus ijankaikkinen ole."

Siinä hän hurskaan mielensä houkutuksesta huoahti syvään ja nyyhki

muutamia kertoja, niin että herra Gyllendeg, joka juuri parahiksi oli

tointunut hänen läsnäolonsa, vaan ei noiden mieltä-ylentävien

varoitusten tähden, sai suunvuoroa ja hiukan kumartaen virkkoi:

"No, no, te vain olette rinkelejä hakemassa, mummo, ja jaksatte yhä

vielä elää huononakin! Niin, niin, surua ja huolta kyllä kestää, mummo.

-- Sanna, sen närekapula, johan lasket tuuleen kaiken lämpimän. -- Olin

juuri sanoa, mummo, että, kuten näette, huolet ja kiusaukset ovat

minulla jokapäiväisenä ruokana, ja loppuna kaikesta on vaan

kerjäläissauva."

"Älkää häväiskö Jumalaa, herra Gyllendeg", jatkoi taas mummo, "syntiä

tuommoinen puhe on. Eikö Herra ole antanut teille kylliksi tämän

maailman rikkautta ja suuruutta, täyttänyt teidän elosalvonne ja

vähällä tehnyt teidät kaupungin raatimieheksi? Mitäpä hän sen enempää

voisi tehdä viinamäessänsä? Mutta te kasvatte vaan metsä-viikunoita,

herra Gyllendeg; minä olen vanhempi teitä ja saatan kyllä sanoa, että

te puhutte kuin hullu."

Herra Gyllendeg pelkäsi ehkä liiankin kauaksi jäävänsä mummon

saarnanaiheeksi, ehkäpä myöskin luuli olevansa oikeassa, ja otti

sentähden rinkelin, punnitsi sitä kädessään ja sanoi suuttumuksen ja

valituksen sekaisella äänellä:

"Kuka puhuu hullun tavalla? Te ette tiedä, mitä tämmöinen rinkeli

minulle itselleni maksaa, mummo, te ette sitä tiedä. Vai luuletteko,

että vehnäjauhoja sataa meidän aikoinamme kuin lunta tai että sahramia

kasvaa apilaan seassa niitylläni, jota Jumala suojelkoon

kiusankappaleistamme?"

"Sitäkö luulisin, herra Gyllendeg", vastasi vanhus äänellä, joka

selvästi ilmasi, miten iloissaan hän oli, kun vihdoinkin sai soveliaan

tilaisuuden kertoa jo kylliksi kauan ja vaivalla salatun uutisensa,

"luulisinko sahramia kasvavan teidän niityllänne? Enpä ole nähnyt

sahramia kasvavan semmoisillakaan niityillä, jotka saavat rauhassa

olla; sitä vähemmin -- mutta tiedänhän itse, mitä tiedän; kyllä se

aikanaan kuuluksi tulee, herra Gyllendeg." -- Niin sanottuaan otti hän

hameensa taskusta vaskisen nuuskarasian ja pisti siitä hitaasti hyvän

panoksen nenäänsä, samalla katsellen niin veitikkamaisesti, kuin

huonoilla silmillään saattoi, herra Gyllendegiä, ja jatkoi sitte:

"Vai sahramia! Kiittäkää Jumalaa, jos sinne jää heinänkään kortta

lammas-raukoillenne, herra Gyllendeg, kun rehtori sinne kerran on

laskenut vasikkansa; muuta en sano."

"Mitkä vasikkansa?" kysäsi Gyllendeg, korviaan hörkistäen.

"No koulupojat tietysti, koulupojat, jotka tallaavat paraillaan

niittyänne, että se on kuin mikä hevostori, se kaunis niitty."

"Nahkiainen ja palaneet pullat! Te ette puhu totta, mummo!" tiuskasi

Gyllendeg hyvin suuttuneena.

"Enhän minä ota maksua sanoistani, herra Gyllendeg, ja jos ette huoli

uskoa niitä, niin olkaa uskomatta; ei minulle olekaan mitään vahinkoa

tapahtunut; minä kun näytin keppiäni heille, niin eräs näytti samoin

minulle, ja sillä me olemme kuitit; Jumala siunatkoon lapsia,

tarvitsevathan hekin ilonsa, ja rikkaanhan miehen niitty siinä menee

ilon hinnaksi."

"Sanna", huusi nyt Gyllendeg, voimatta innoissaan sovitella sanojaan

edellisten mukaisiksi, "katso taloa ja kartanoa, raavinkakku, niin

ett'et polta meitä ja koko kaupunkia päälliseksi minun poissa ollessani

-- kuuletko, kysyn minä. -- Älä laske kissojasi puotiin, sanon minä; se

on vale, että siellä olisi rottia; sinun kissasi ne juuri nälvivät

leipiä, noenkolistaja, sanon minä. Missä minun espanjanruoko-keppini

on? Nahkiainen ja palaneet pullat, kyllä tästä tulee toinen järjestys!"

Niin varustautuen otti hän hattunsa ja keppinsä ja läksi, väsymyksestä

ja suuttumuksesta läähättäen, astumaan niityllensä.

Siellä oli jo kaartikin ehtinyt kuulla onnettomuuden ja saapunut

katsojaksi. Sodassa olevien rykmenttien välille oli yhteinen tapaturma

toimittanut aselevon: kaartilaiset ja jääkärit olivat rauhallisesti

sekautuneina, rähisten ja levottomina kaatuneen sankarin ympärillä.

Pikku rummuttaja oli keskellä joukkoa. Hänen muuten avomielisessä

ja suoravaisessa muodossaan oli nyt murheen viiruja ja ryppyjä

ristin-rastin. Milloin hän otti kuollutta vankia sarvista, pudisteli ja

veti kaikin voimin, milloin taas lyödä paukutteli rumpupalikkansa

paksulla päällä. Samalla hän vuorotellen itki ja riiteli aina sen

mukaan, miten milloinkin joko oli toivottomana onnistumattomasta

kokeesta taikka pahoillaan ja toivoen ryhtyi johonkin uuteen

yritykseen.

Sillä kannalla olivat asiat ja semmoisessa työssä pikku ystävämme, kun

yhä vahveneva kuiskutus: "Herra Gyllendeg, herra Gyllendeg!" hänen

korvaansa ehtien sai hänet kauhistumaan ja samalla ilmasi sen

saapuneen, jota vähimmin kaikista ihmisistä olisi sinne siinä

tilaisuudessa toivottu.

Ja herra Gyllendeg seisoi peljästyneen poikajoukon edessä hikisenä,

läähättävänä ja niin suuttuneena, että tuskin kykeni saamaan sanaa

suustansa. Pojat olivat samana silmänräpäyksenä, kuin Gyllendeg

ilmestyi heidän eteensä, jonkinlaisesta vaistontapaisesta

älykkäisyydestä ja toivoen voivansa ehkä salata koko lammasjutun

asettuneet tiheään piiriin pikku rummuttajan ympärille; he seisoivat

siinä valmiina keinottelemaan kaikella mahdollisella katuvaisuudella ja

nöyryydellä itselleen vapaata poispääsöä, kunhan vaan ensin saivat

rummuttajalle aikaa kätkeä kaatuneen urhon. Jääkärien kunniaksi

sanottakoon, että tuona suojelusmuurina oli melkein yksinomaan heitä;

kaartilaiset, jotka eivät olleet niin syylliset murhaan ja tapaturmaan,

olivat peräytyneet mikä minnekin, niin että ainoastaan muutamia heistä

pysyttelihe likitienoilla. Herra Gyllendeg suunnittelikin hyökkäyksensä

juuri tätä pikku jääkärien tiheätä joukkoa kohti.

Ensimäisiin rynnäköihin, kun herra Gyllendeg vihdoinkin sai kielensä

liikkeelle, vastasivat poikaset peloissaan ainoastaan siten, että

ottivat lakit päästään, jota kohteliaisuutta ei suinkaan olisi

tapahtunut, joll'ei hätä olisi ollut niin perin suuri. Vasta sitte, kun

huomattiin, että pitempi äänettömyys välttämättömästi enemmän

suututtaisi kuin rauhoittaisi herra Gyllendegiä, ryhdyttiin

keskusteluun, ja muuan poika selitti jotenkin rohkeasti, että hän ja

hänen kumppaninsa olivat nähneet pastorin suuren koiran kävelevän

tulliportin luona ja sentähden kiirehtineet auttamaan herra Gyllendegin

lampaita; mutta kohta he nyt aikoivat lähteä poiskin.

Mutta sillä hän vaan sytytti vielä yhden myrskyn lisäksi herra

Gyllendegin mieleen. "Varjelkoon minua, köyhää vaivaista", huusi ukko.

kun oli katsahtanut ympäri niittyä, "kaikki lampaani ovat poissa.

Nahkiainen ja palaneet pullat! Näyttäkää heti minulle, mihinkä ne

ajoitte, taikka muuten taputtelen teitä kepilläni, että tulette

mureoiksi kuin leipäkakkarat."

"Älkää suuttuko meihin, herra Gyllendeg", vastasi poikien

puheenjohtaja, "kyllä me autamme niiden etsimisessä. Ne pääsivät

veräjästä maantielle."

"Niin juoskaa heti jäljestä, vietävät!" tiuskasi ukko ja nosti

keppinsä.

"Kyllä me menemme ja juoksemme, kun vaan te lähdette ensin", sanoivat

peljästyksissään pojat, uskaltamatta hajoittaa piiriä hänen silmäinsä

edessä.

"Nahkiainen ja palaneet pullat, pitääkö tuommoisten hurjennosten

käskeä minua pois omalta niityltäni!" tiuskui ukko ja kohottaen

espanjanruoko-keppinsä iskuun syöksi keskelle joukkoa, jonka eri

jäsenet silmänräpäyksessä hajosivat kuin akanat myrskyssä.

Mutta herra Gyllendeg oli innossaan ottanut liian suuren vauhdin ja

olisi saattanut katkaista kätensä ja jalkansa; sillä niin onnettomasti

hänelle kävi, että hän kompastui samalla kerralla pikku rummuttajaan ja

pässiin ja kaatua roiskahti kuin kuusi metsässä maahan. Turhaan koetti

rummuttaja-parka ehtiä kaatuneen ukon suurten säärien tieltä, joiden

alle hän pahaksi onneksensa sortui. Tuskin tunsi herra Gyllendeg

voivansa vielä liikutella jäseniään, niin hän heti kuin veden hätään

joutunut kiihkoisesti tarttui niillä kaikkeen, mihin ylettyi. Niinpä

pikku sankarimme ja hänen onneton vastustajansa joutuivat melkein

yhtaikaa hänen rautakouriinsa; samassa herra Gyllendeg myöskin

selvittihe seisoalleen, alkaakseen tuomiotansa. Lampaalla hänen

oikeassa kädessään ei ollut mitään hätää, vaan sitä suurempi vaara

uhkasi poika-parkaa, joka hänen vasemmassa kädessään kimpuroi. Suoraan

sanoen, herra Gyllendeg näytti hirmuiselta, kun oli hämmästyksissään

lankeamisesta, kauhuissaan odottamattomasta näystä, joka avautui hänen

silmiensä eteen, ja kiihkoissaan kiinni saamansa pahantekijän

rankasemisen halusta, joka, vaikka olikin niin pieni, kumminkin samalla

oli niin häpeämätön, että melkein hänen omain silmiensä edessä oli

teurastamassa hänen parasta pässiänsä.

Pikku rummuttaja näytti olevan auttamattomassa hukassa; pakenemaan ei

ollut pääsöä ja uhkaava keppi oli melkein toista vertaa pitempi kuin

onneton kuritettava itse. Yleinen ja sydämmestä asti osanottavainen

levottomuus vallitsi koko niityllä. Oliko pikku kumppani jätettävä oman

onnensa nojaan semmoisena hädän hetkenä? Vaan mitenkä voi häntä

auttaakaan? -- Käsivoimilla ei voinut mitään saada aikaan,

viekkaudella, mistäpä sitä niin äkisti voi keksiä? -- Kerran jo keppi

putosi pojan selkään.

Poikien joukossa oli yksi senkaltainen nuorukainen, joita luonto

välistä muodostelee, ikäänkuin näyttääkseen yhdessä koossa kaikki

voimat, joiden se muuten antaa leikitellä hyvinkin monessa eri

henkilössä, nuorukainen, jota pojat niin rakastivat, että häntä melkein

käsissänsä kantelivat, ja joka itsessään näytteli kuin peilistä heille

kaikki tunteet, mielenkiihkot ja aatteet, joita heissä itsessään

liikkui. Iloinen kuin kirkas päivä, lapsellinen, uhkarohkea,

pahankurinen, välistä itsepäinen, hellä ja avomielinen, välistä

viekaskin, ensimäinen vaaroissa ja uskollinen kaikissa vaiheissa,

semmoisena oli hän poikien ihanne ja ehkäpä vast'edes myöskin muiden

yhdistysten kuin pienen poikajoukon. Tämä nuorukainen, jota me tässä

sanomme kenraaliksi, sillä se arvo hänellä oli poikien sotaisissa

harjoituksissa, uskalsi yrittää pikku rummuttajan pelastamista.

Punastuen mielipahasta ja levottomuudesta, nähdessään ensi iskun

paukahtavan pikku kumppaniin, juoksi hän herra Gyllendegiin päin yhtä

neuvokkaasti, kuin lintu, nähden poikasensa olevan vaarassa, lentää

räpyttelee metsästäjän jalkain juuressa, houkutellakseen häntä pois

niiden luota. Ennenkuin keppi ehti toista kertaa iskeä, oli jo seuraava

keskustelu meneillään:

"Odottakaahan Herran tähden, herra Gyllendeg, te menettelette julmasti,

kun lyötte sitä, jota teidän tulisi, polvillanne maassa madellen,

kiittää!"

"Nahkiainen ja palaneet pullat! Mistä pitäisi minun kiittää häntä?"

tiuskasi herra Gyllendeg; mutta seisatti kumminkin jo iskuun kohotetun

keppinsä.

"Mistäkö teidän pitäisi kiittää häntä?" jatkoi heti vapauttaja, "ettekö

sitte näe, herra Gyllendeg, kuka tuossa makaa maassa?"

"Minua vaivaista mies-parkaa", valitti herra Gyllendeg, ehdottomasti

käännettyään silmänsä osoitettua esinettä kohti, "siinä se nyt makaa

kaunis elukka, jota nämä pedot ovat niin armottomasti pidelleet ja

rääkänneet."

"Älkää sitä säälikö, herra Gyllendeg", jatkoi toinen, koettaen kujeella

toisensa perästä hämmentää vihollisensa suunnitteluja, "älkää sitä

säälikö, sehän on koko paikkakunnan suurin rosvo ja ryöväri."

"Kelvoton veijari! Milloinka se on varastanut tai ryövännyt?" ärjäsi

herra Gyllendeg, nosti keppinsä kenraalia vastaan ja oli ihan unhottaa

rummuttajan.

Sitäpä juuri odotettiinkin. "Tulkaa, herra Gyllendeg", huusi

vapauttaja, mennen niin lähelle, että melkein olisi voinut tarttua

vaarallisen vastustajansa keppiin, "tulkaa, meillä on koko hänen

rosvojoukkonsa ladossa. Nahkiainen ja palaneet pullat! Parempi on tulla

auttamaan meitä niiden kiinnipanossa kuin seisoa tässä joutilaana."

Kauempaa ei Gyllendeg voinut malttaa mieltänsä. Vihan vimmoissaan

tavoittaen, vaikka tietysti suotta, kepillään vapaata ja etempänä

olevaa vihollistaan, päästi hän irti senkin, joka jo oli kyllin

likellä. Ja pikku rummuttaja, osaten kyllä käyttää vapauttansa, hypähti

kuin nuoli syrjään, ehtipä vielä paetessaan pelastaa rumpunsakin.

Muutaman minuutin kuluttua oli herra Gyllendeg niityllänsä yksin,

hengästyneenä ja liiaksikin suuttuneena.

2.

Kertomuksemme edellisessä osassa olemme koettaneet kuvailla, mitä

onnettomuuksia tapahtui herra Gyllendegin niityllä, saattaen hänet

riitaan koulupoikien kanssa, ja samoin myöskin koettaneet näyttää,

miten pojat sillä kerralla osasivat selvitä vaaroista, joita tämän

arvokkaan porvarin espanjanruoko-keppi uhkasi.

Älköön kumminkaan luultako poikien olleen niin sokeita, ett'eivät olisi

edeltäkäsin nähneet vaaroja, vielä pahempia kuin ne, joista jo oli

selvitty, yhä enemmän kokoutuvan heitä vastaan joka hetki niin kauan,

kun herra Gyllendegin viha vielä kiehui. Sentähden koetettiin sitä

kaikin tavoin sammuttaa, että saataisiin estetyksi herra Gyllendegin

tulo kouluun seuraavana päivänä, kuten varmasti tiedettiin tapahtuvan.

Lähettiläitä kulki molempien sotaa käyvien valtojen välillä myöhään

iltaan saakka; yksin vanhan Susannankin olivat pojat voittaneet

puolellensa ja käyttivät hänen välitystään hyväkseen, saadaksensa

toimeen kelvollista sovintoa. Kaikki turhaa. Herra Gyllendegille

luvattiin kaksinkertainen korvaus kaikesta, mitä hän oli kadottanut,

pyydettiin häneltä anteeksi ja luvattiin parantua; mutta ei mistään

apua! Herra Gyllendeg sanoi jättävänsä "rehtorin asiaksi arvata elukan

hinnan ja muuten tahtovansa nähdä, mitä koululaissa oli sanottuna

tuommoisesta tapauksesta, Muuten ei hän -- nahkinaisen ja palaneiden

pullien nimessä -- ollut mikään koulupoikien narri, joten Sannalla ja

muilla pitäisi kyllä olla sen verran älyä, ett'eivät juoksentelisi

moisten petojen ja kaupungin kiusan puolesta puhumassa."

Semmoisella kannalla olivat asiat, kun luku alkoi seuraavana päivänä.

Opettaja toisensa perästä astui suureen kouluhuoneesen, kukin

arvokkaasti asettuen luokkansa luo. Harmaapäinen rehtori jo todisteli

muutamaa lauseopillista sääntöä ja muut opettajat säestivät omilla

viehättävillä sävelillään. Vanha koulukello oli seisonut yönsä ja nyt

alkanut jälleen käydä, joka nivel vinkuvana vanhuudesta.

Kohta kumminkin voi huomata jotakin erinomaista olevan tulossa. Yleinen

kiihko ja levottomuus vallitsivat poikajoukossa. Rehtorin oli täytymys

korottaa ääntänsä, saadakseen poikiaan enemmän tarkastamaan Ciceroansa,

ja alemman luokan opettaja tiuskui jo täydellä äänellä eräälle

"lurjukselleen", että Jumala hänet oli luonut eikä kukaan muu.

Ei mistään näyttänyt tulevan apua. Joka kerran, kun ovi liikahti,

kääntyivät kaikkien silmät sinne päin; vastaukset olivat kaikki

päin-mäntyyn, toiset sopertelivat jotakin, toiset peruuttelivat

lakkaamatta sanojansa. Opettajat menettivät malttinsa; toinen toisensa

perästä alkoi asianmukaisella äänellä vetää laiskuuden, korvapuustien

ja patukan virttä, ja jokaisen värssyn loppuun liittyivät läjähys ynnä

sen luonnolliset kumppanit: aijai! aijai! Silloin astui ovesta herra

Gyllendeg.

Riemuinen ilo loisti arvoisan porvarin muodosta, hänen katsellessaan

niin monien voittojensa kenttää, ja ylpeä ryhti, jolla hän nyt lähestyi

erittäin suurta ja varmaa voittoriemuansa, vaikutti, että hänen vanha,

harmaa juhlanuttunsakin näytti paremmin soveltuvan hänelle kuin ennen

viiteentoista vuoteen.

Pojat istuivat poskiltaan punaisina ja katselivat levottomasti alas

kirjoihinsa; synkkä hiljaisuus vallitsi koko salissa. Mutta herra

Gyllendeg astui arvokkaasti rehtorin pöydän luo ja alotti puheensa:

"Herra minua varjelkoon, vaivaista raukkaa", sanoi hän muutamien hm,

hm!-äänien jälkeen ja peräytyi vähitellen tavallisempiin ja lievempiin

lauseparsiin, kuin ensin oli aikonut käyttää, "hm, hm! olen sitä

minäkin ihminen. Minä tarkoitan, herra rehtori, että huolet ja harmit

ovat minulla jokapäiväisenä ruokana, yksin kun olen maailmassa. Mutta

niinpä toki elettäköön ja annettakoon elää, herra rehtori; nahkiainen

ja palaneet pullat, jos taikina alustetaan liian täyteen, niin se

nousee yli laitojen, sanon minä."

Tuon kummallisen alkulauseen jälkeen, jonka salaisen tarkoituksen

rehtori kumminkin voi tottumuksesta arvata paremmin kuin kukaan muu,

vaikeni herra Gyllendeg odottamaan, mitäkähän se vaikutti. Eikä se

vaikutuksetta jäänytkään. "Sanokaa suoraan, herra Gyllendeg", tiuskasi

rehtori, hypähtäen seisomaan ja sysäisten keppiänsä lattiaan, "sanokaa

suoraan, mainitkaa vaan, mitä ja kuka; niin totta, kuin Herra elää,

vitsoja ei ole puuttuva."

"Neljäkymmentä vuotta olen jo ollut leipurina tässä kaupungissa",

jatkoi herra Gyllendeg, voimatta niin pian selvitä omien ajatustensa

pyörteestä, "olisinpa saattanut kelvata paremmaksikin. Koulussa ei

minua ole pidetty eikä käytetty niinkuin monta muuta; köyhänä ja

yksikseni olen minä maailmassa ollut, sanon minä, ja ihminen minusta

kumminkin on tullut. Varastanut en ole enkä valehdellutkaan, en

myöskään käyttänyt väärää mittaa enkä painoa. -- -- Älä irvistelekään,

sinä lurjus siellä nurkassa; minä puhun, niinkuin olen oppinut, emmekä

vielä olekaan nähneet viimeisen päivän loppua."

"Puhukaa, herra Gyllendeg, älkääkä antako noiden keskeyttää itseänne",

sanoi rehtori, lyöden poikien varalle pöytään messinkikoukulla, joka

koristi hänen virkakeppiänsä, "sanokaa, onko kukaan loukannut

kunniaanne; siitä on hän saava aika kylvyn, niin totta, kuin Herra

elää."

"Mitä minulla on kunnian kanssa tekemistä", sanoi Gyllendeg

tyytymättömänä ja maltittomana siitä, että hänen tarkoitustaan oli

väärin ymmärretty; "nahkiainen ja palaneet pullat, minä kysyn vaan

yksinkertaisesti, mitä koululaki sille lupaa, joka kuristaa toisen

lampaan?"

Tämä odottamaton kysymys, johon varmaankaan ei ollut missään

koululaissa koskaan ollut vastausta, oli vähällä saattaa

rehtorivanhuksen ihan hämilleen. Hän seisoi hyvän hetken neuvottomana

ja supisi muutamia käsittämättömiä sanoja, ennenkuin voi tointua

antamaan semmoista selitystä, että laki ei semmoisessa tapauksessa

luvannut mitään; vaan hän oli valmis tekemään täksi kerraksi ja

ainaisiksi ajoiksi lampaansurmasta rangaistuspykälän, jonka voi

kirjoittaa 1721 vuoden koululain välilehtiin. "Ja", lisäsi hän sangen

mahdikkaasti, "jos joku koulupojista, olipa hän sitte kuka hyvänsä, on

kuristanut teidän lampaitanne, tahallansa nimittäin, herra Gyllendeg,

niin näyttäkää minulle vaan pahantekijä; niin totta, kuin Herra elää,

hänen selkäänsä kulutan minä yhden patukan, vaikka minun pitäisi tehdä

se kultalangasta."

Nyt nousi ylös kenraali, kiirehtien estämään asiaansa välttämättömästi

turmeltumasta siitä, että herra Gyllendeg olisi saanut osoittaa hänet

tuoksi pahantekijäksi, ja samalla aikoen ottaa koko syyn omaksensa eikä

laskea sitä kiertymään muiden niskoille. Hän toivoi varmasti pääsevänsä

vähemmällä, kuin rehtorin uhkauksesta sopi odottaa; sitä paitsi tiesi

hän itse kaikista paraiten kääntää asian niin hyväksi kuin mahdollista,

kun hän oli rehtori vanhuksen suosikkeja. Hän siis alotti selityksensä

jotenkin vapaamielisesti, sanoi yksin vieneensä pojat herra Gyllendegin

niitylle ja kuvaili, vastoin kumppanien aavistusta, jotenkin

todenmukaisesti kaikki, mitä siellä oli tapahtunut. Sitte piti hän

puolustuspuheensa. Hän ei voinut uskoa, sanoi hän lopuksi, herra

Gyllendegin niityn turmeltuvan näin myöhään syksyllä; "sitä paitsi",

lisäsi hän, "olen jo tarjonnut kaksinkertaista hintaa lampaasta, jonka

tapaturmasta tulin surmanneeksi, vaan en tahallani."

"Onko hän tarjonnut teille kaksinkertaista hintaa, herra Gyllendeg?"

kysyi rehtori.

"Älkää häntä uskoko", vastasi tämä, "kyllähän se totta on, mitä hän

sanoo; mutta hän on sukkelakielisempi kuin me molemmat yhteensä."

"Ajatelkaa vähän sanojanne, herra Gyllendeg", sanoi rehtori hiukan

pahastuneena, "en minä mikään lapsi ole, senhän tiedätte; olen ennenkin

käsitellyt asioita. Tutkinto ensin, herra Gyllendeg; ensin tutkitaan,

sitte mutkitaan. -- No, sinulla", jatkoi hän kenraalille, "oli kaiketi

apua kuristuksessasi, vai miten, tanssimestari?"

"Kukapa minua olisi kuristuksessa auttanut, kun ei minun aikomukseni

ollutkaan kuristaa, vaan ottaa kiinni? Päinvastoin riensivät kaikki

auttamaan lammasta, mutta se oli liian myöhäistä."

"Katsokaahan", valitteli herra Gyllendeg tukkien korviansa, "enpä huoli

olla enää syntisraukka, joll'ei hän vaan luikertele pois oikeuden

käsistä kuin liukas ankerias."

"Vaiti, herra Gyllendeg", käski rehtori, "ei teidän oikeuksillenne ole

mitään vahinkoa tapahtuva. Mitä vahingon korvaukseen tulee, sen olette

saava minun vastuullani; muuten näyttää minusta asia semmoiselta,

ett'ei tässä voi puhetta olla patukasta vaan näön vuoksi, mutta

kymmenisestä iskusta kummallekin käpälälle."

Herra Gyllendegin muoto muuttui hyvin arvokkaan näköiseksi, hän

ikäänkuin mietti, voisiko tyytyä semmoiseen päätökseen vai ei;

mutta tuomittu itse näytti hyvin kummastuvan tuomiostansa.

Kyllähän koulussa oltiin totuttu hyvin vaihtelevaiseen ja lyhyeen

keräjöintijärjestykseen; mutta tällä kertaa näytti tuskin olevan mitään

järjestystä ollenkaan. "Älkää rangaisko minua onnettomuudestani, herra

rehtori", sanoi hän hyvin nöyrästi; "johan se on minulle kylliksi, että

saan maksaa vahingon." Enempää hän ei saanut puhua.

"Lakkaahan, lakkaahan jo, kielenpieksäjä", keskeytti herra Gyllendeg,

peljäten jokaista sanaa, jonka vastustajansa sai lausua, "minä sanon,

että hän haihtuu kuin savu uunista, kun vaan kuuma tulee. Nahkiainen ja

palaneet pullat, herra rehtori, antakaa hänelle kämmenosansa ensin,

sanon minä, ja puhukoon sitte, taikka en huoli olla mikään

syntisraukka, joll'ei hän lörpötyksillään saa kaikkia sotketuksi meidän

vanhoissa kalloissamme, niin että vielä lyömme itseämme, ennenkuin hän

lakkaa."

"Niin totta, kuin Herra elää, ei hän varmaa osaansa saa poistetuksi,

vaikka puhuisi kuin Cicero", sanoi rehtori, osaksi langeten hänkin

herra Gyllendegin epäilyksiin, ja niin sanottuaan rypisti hän

silmäkulmansa, pudisti tekotukkaansa, otti patukan ja tarttui syytetyn

käteen.

Kohtalotar satutti niin, että pikku rummuttajalla oli myöskin

ahdinkonsa ja kiusansa samana hetkenä, jona kenraalia hätyytettiin

omalla puolellaan. Pikku sankari oli näet kutsuttu kertomaan isolla

taululla kahta kelvottoman pitkää lukua, mutta hänellä ei ollut aikaa

eikä halua pitää nyt huolta numeroista, kun hänen ystävänsä ja

suojelijansa oli semmoisessa myllyssä. Suuria hikipisaroita valui hänen

otsalleen, ja joka numeron välillä, jonka kirjoitti, hörkisti hän

korviaan, kuullakseen aina jonkun sanan salin yläpäässä tapahtuvasta

tutkinnosta.

Opettaja huomasi heti jotakin outoa, mutta hän, haluten itsekin saada

selkoa herra Gyllendegin jutusta, tiuskasi vaan silloin tällöin ja

uhkasi, melkein kuin hajamielinen matkustaja, joka välistä herää ja

huutaa pysähtyvälle hevoselleen, vaan vaipuu sitte heti jälleen

unelmiinsa. Vihdoin näytti hän kumminkin saaneen tarpeeksi selkoa

riidasta, sillä hän muisti tehtävänsä ja katsahti tauluun.

"Kummallista", tiuskasi hän samassa, "kummallista! Ethän pääse sen

etemmäksi. Oletko unhottanut kertomataulusi, mestari? Mitä on kaksi

kertaa yhdeksän?"

"Kahdeksantoista!" vastasi poika kuin mikin puhuva kone, sillä kaikki

hänen huomionsa oli kiintynyt rehtorin viimeisiin, hirveihin sanoihin:

"Niin totta, kuin Herra elää."

"Kahdeksantoista", huusi opettaja yhä kiivaammin, "eikö siitä mitään

muuta tule, sinä kivettynyt patukan alasin; etkö saa kahdeksaista ylös

ja ykköstä muistiin?"

Mutta silloin juuri, kun kertoja oli tekemässä kahdeksannumeroa, putosi

patukka ensi kerran rehtorin luokalla. Pikku sankarin käsi alkoi

vavista; vaikka hän kyllä koki pysyä levollisena, alkoi kyyneliä juosta

virtanaan pitkin hänen poskiansa. Kahdeksikon sai hän töintuskin

valmiiksi, vaan jätti ykkösen opettajan muistiin ja hän astui itse, pää

kumarruksissa, niin peloissaan, kuin olisi mennyt viimeiselle

tuomiolle, suorastaan rehtorin luo.

"Älkää lyökö häntä!" sanoi hän niin selvään, kuin kyyneliltänsä ja

nyyhkimiseltänsä saattoi, "ei hän ole mitään tehnyt; minähän se laitoin

pyydyksen." Niin selittäen aikoi hän tunkeutua ihan rehtorin luo.

Mutta herra Gyllendeg, jota nyt eivät mitkään keskeyttämiset ollenkaan

huvittaneet, otti hänet hyvin taitavasti kiinni niskasta, ennenkuin

rehtori ehti huomata häntä. "Varjelkoon minua vaivaista", sanoi hän

hyvillään, "tässähän sinä oletkin, jota juurii etsin. Odota vaan, odota

vaan, lurjus! Nahkiainen ja palaneet pullat, kyllä sinunkin vuorosi

tulee."

Semmoisin sanoin lohdutellen piti hän kiinni häntä, kunnes rehtori,

joka viitsi ainoastaan pikaisesti katsahtaa tuota uutta kohtausta, ehti

saada kaksikymmenlukunsa täyteen.

Pikku rummuttaja siis onnettomuudeksensa näki hyvät aikeensa estetyksi.

Kenraalia hän ei ollenkaan saanut autetuksi, vaan Gyllendeg päinvastoin

esitti hänet itsensä rehtorille saamaan kämmenillensä tusinan tai pari

ansion mukaan, jota kunniaa rehtori heti olikin hyvin valmis

osoittamaan.

Niin päättyi koulussa tutkinto herra Gyllendegin riemuksi, rehtorin

mieliksi ja poikien suurimmaksi mielipahaksi. Mutta, käyttääksemme

herra Gyllendegin sanoja, ei vielä oltu nähty kaikkien päiväin loppua.

Kenraali puri hammasta ja oli vaiti; mutta katse uhkasi. Yksin pikku

rummuttajakin, vaikka hänen kasvonsa olivat ihan mustat niihin

hierotuista kyynelistä, näytti suuttuneelta, ja hänen palatessaan

luokallensa voi huomata hänen nutuntaskunsa pullakkuudesta, että käsi

oli siinä nyrkiksi puristuneena, Innoissaan käytti hän myöskin niin

raskasta kättä, kun muutamien kysymysten jälkeen sai jatkaa laskuansa,

että liitusiruja lenteli numeroiden ympärillä ja suuri liitupala loppui

ennen kuin laskeminen. Kaikki näyttivät miettivän kostoa.

Tämän kertomuksen täydellisyys, jota ei tosin olekaan mistään kohdasta

liiaksi supistettu, ei vaadi toistelemaan kaikkia uhkaavia sanoja

tai suuttumuksen keksimiä lisänimiä, joilla pojat Gyllendegin

vieraisilla-olon jälkeen höystelivät arvostelujaan tuosta hänen

käynnistänsä ja hänestä itsestään. Eikä myöskään ole tarvis kuvailla

kaikkia neuvottelukiistoja tai koston suunnituksia, joita mietiskeltiin

poikien kokouksessa, joka samana iltana pidettiin kenraalin kammarissa

ja hänen johdollansa. Se kokous oli muuten niin salainen ja

hiljaisuudessa toimitettu, että ainoastaan luotettaviksi tunnetut

kumppanit saivat siinä olla läsnä, pikkumiehistä ainoastaan pieni

rummunlyöjä ja hänkin vaan kelvollisuutensa ja hyvän urheutensa tähden.

Me saatamme jättää kaiken sen sikseen ja siirtyä suorastaan kokouksen

loppupäätökseen, joka vihdoinkin kaikin puolin punnittuna ja

valmisteltuna ei tarkoittanut sen vähempää kuin häiritä herra

Gyllendegiä huutamalla, että tuli oli valloillaan hänen omassa

talossaan, ajaa hänet ylös suloisimmasta unestansa ja sitte käyttää

hyväkseen, mitä etuja hämmennys, peljästys ja yö voivat antaa.

Kaksi kohtaa otettiin tästä suunnittelusta kumminkin erittäin

keskusteltavaksi. Kun tahdottiin saada petosta kyllin eläväksi, oli

välttämättömän tarpeellista päästä herra Gyllendegin huoneihin keskellä

yötä: mutta mitenkä voi toivoa sen onnistuvan, kun tiedettiin vanhaa

Susannaa joka ilta tavallisten "nahkiaisten ja palaneiden pullien"

nimessä muistutettavan sekä portin että porstuan oven lukkoamisesta?

Toinen kohta oli vieläkin pulmallisempi. Kyllähän arvattiin siitäkin

hauskaa tulevan, että saataisiin leipurivanhus herätetyksi ja

säikytetyksi; mutta koko hänen rangaistuksensa olisi kumminkin vaan

uneton yö. Että kuje saisi suuremman ja yleisemmän arvon, piti saada

käsiinsä kellotapulin avain ja antaa sieltä tavallinen tulipalon merkki

hätäläppäyksellä. Sillä lailla, arveltiin, tulisi tapaus täydelliseksi,

kun saataisiin kaupungin koko ihmisjoukko herra Gyllendegin ja hänen

talonsa ympärille ja yleisessä häiriössä ja tulen etsimisessä ehkä

katupojatkin puhdistelisivat leivospuotia. Sanalla sanoen, koko joukko

hauskoja temppuja oli toivossa, jos vaan saataisiin avain; mutta tuo

_jos_ olikin paha pulma, sillä avain --- se tiedettiin -- oli kirkon

arvoisalla vartialla, joka ei ollut kukaan muu kuin herra Gyllendeg

itse.

Monta ehdotusta lausuttiin ja hyljättiin; luonnollisimmin onnistuvalta

näytti avaimen ottaminen omin luvin; mutta jospa saattoikin toivoa,

että pääsisi herra Gyllendegin tietämättä hiipimään hänen

talouskammariinsa ja hetkiseksi voisi kääntää Susanna-vanhuksen huomion

toisaalle, niin olihan kumminkin mahdoton saada kaikkia hänen

avaimiansa; ja kukapa tunsi oikean?