Verityö.
Notkossa näkyi hajallaan melkoisen paljon villejä. Muutamat seisoivat
tai istuivat ryhminä, haastellen vakavasti keskenään, mutta useimmat
makasivat pitkin pituuttaan ruohikolla siinä veltossa levossa, joka
on intiaanisoturille kovin mieluinen. Pietarin saapuminen muutti
kuitenkin koko näyttämön. Jokainen kavahti jalkeille, ja läheisistä
metsiköistä parveili lisää väkeä, kunnes kaksi- tai kolmesataa
punanahkaista oli kerääntynyt piiriksi valkoihoisten ympärille.
"Tuossa", sanoi Pietari tuimasti, luoden ynseän silmäyksen etenkin
Tammenoksaan ja Ungqueen, "tuossa on teille vankeja. Menetelkää
heidän suhteensa miten mielitte. Mitä niihin tulee, jotka ovat
rohjenneet epäillä uskollisuuttani, niin tunnustakoot he olevansa
valehtelijoita!"
Tämä ei ollut kovinkaan leppeä tervehdys, mutta villit ovat tottuneet
suoraan puheeseen. Tammenoksa näytti hiukan levottomalta, ja
Ungquen kasvot ilmaisivat pahastusta, mutta jälkimäinen oli liian
taitava näyttelijä, salliakseen vehkeilevän sielunsa salaisuuksien
suurestikaan kuvastua muiden tarkkailtaviksi. Mitä koko väkijoukkoon
yleensä tulee, näkyi maalatuilla punertavilla kasvoilla hurjan ilon
leimahduksia. Kuului hyväksyvää sorinaa, ja Variksensulka puhutteli
joukkoa, tämän saartaessa noin katalan juonen avuttomia ja vasta
puolittain säikähtyneitä uhreja.
"Veljeni ja nuoret mieheni voivat nyt nähdä", haastoi pottawattamie,
"että heimottomalla päälliköllä on intiaanin sydän. Jotkut
päällikkömme ovat ajatelleet, että hän oli oleskellut liian
paljon muukalaisten parissa, unohtanut isiemme muistot ja käynyt
kuuntelemaan tietäjäpapin laulua. Näin ei ole asia. Pietari tuntee
polun, jota hän kulkee. Hän tietää olevansa punanahkainen ja pitää
yankee-kansaa vihollisinansa. Hän on ottanut liian paljon päänahkoja,
että niitä voisi lukea. Hän on valmis ottamaan lisää. Tässä hän antaa
meille kaksi. Näistä vangeista valmistuttuamme hän tuo meille uusia.
Hän toimittaa meille niitä, kunnes valkonaamoja on yhtä vähän kuin
hirviä heidän omilla raivuupaikoillaan. Sellainen on Manitoun tahto."
Lähetyssaarnaaja ymmärsi kaiken puhutun, ja muuttunut asema
tyrmistytti häntä. Ensi kertaa käsitti hän olevansa vaarassa. Niin
suuresti oli tämä harras ja hyväntahtoinen kirkkonsa palvelija
tottunut antautumaan Kaitselmuksen huomaan, että omakohtaisten
kärsimysten pelko harvoin vaikutti hänen toimiinsa, vaikka hän
olikin aina valmis myöntämään, että taivaan tutkimattomat tiet
saattoivat sallia tapauksia, joiden oikeutusta ihmisjärjen oli
mahdoton käsittää. Toisin oli korpraalin laita. Hän oli perehtynyt
punaihoisten taisteluihin ja enimmin tutustunut heidän pahimpiin
puoliinsa, joten hän aina epäili petosta kuten nytkin Pietarin
seuraan antautuessaan. Hän kävi heti varovaiseksi ja älysi
puolestakin ymmärtämästänsä, että hän ja lähetyssaarnaaja olivat
joutuneet uhkaavien vihollisten saarrokseen.
"Olemme osuneet jonkunlaiseen väijytykseen, pastori Amen",
huudahti korpraali aseitansa kalistellen, tarkastaessaan, että
ne olivat kunnossa, "ja nyt ovat hyvät neuvot kalliit. Jos meitä
olisi neljä, niin voisimme muodostaa neliön; mutta näin kahteen
mieheen on meidän paras seistä selitysten ja toisen pitää silmällä
oikeata sivustaa, samalla kun hän luonnollisesti tähystelee
koko rintamaa, ja sillävälin toinen ottaa huolekseen vasemman
sivustan ja tarkkailee samalla taakse. Asettakaa selkänne tiukasti
minun selkääni vasten ja ottakaa tähystyksestä osallenne vasen
sivusta. Tiukempaan, tiukempaan, pastori hyvä; meidän on seistävä
tanakkoina kuin juurtuneet puut, voidaksemme vähänkään kunnollisesti
puolustautua." Hämmennyksissään antoi lähetyssaarnaaja korpraalin
omaksua tuon puolustusaseman, vaikka hän tajusi sen hyödyttömyyden
näissä oloissa. Korpraalin rivakka sävy ja hänen aseittensa kalina
pani piirin peräytymään muutamia askeleita, joten vangit saivat
hiukan liikkumatilaa ja hengähdysaikaa. Tämä pikku muutos näytti
jonkunlaiselta menestykseltä ja rohkaisi suuresti korpraalia.
Alkoipa hän ajatella mahdolliseksi peräytymistäkin, joka olisi yhtä
kunniallinen kuin mikään voitto.
"Vakaasti nyt -- pitäkää hartia hartiaa pastori vasten, ja ottakaa
vaari sivustastanne. Liikkeemme täytyy tapahtua vasemman sivustamme
kautta, ja kaikki riippuu sen pysyttämisestä selvänä. Minun täytyy
antaa teille painettini, sillä te olette ihan vailla asetta, joten
taustani jää aivan turvattomaksi."
"Älkää ollenkaan ajatelko aseitanne, veli Flint", virkkoi
lähetyssaarnaaja hiljaisesti; "ne olisivat joka tapauksessa
hyödyttömiä minun käsissäni, ja vaikka me olisimme musketeista
tehtyjä, eivät ne auttaisi tällaista ylivoimaa vastaan. Minun
puolustuskeinojeni täytyy tulla ylhäältä; panssarinani on usko ja
ainoana aseenani rukous. En epäröitse käyttää jälkimäistä tässä
tilaisuudessa kuten aina muulloinkin."
Säveästi pyysi hän sitte uteliaina tuijottelevia kuolemansa
tavottajia yhtymään kansansa Suuren Hengen puhutteluun. Tottuneena
saarnaamaan ja rukoilemaan intiaanien keskuudessa heidän omalla
kielellään vetosi arvoisa pastori nyt voimallisesti heidän
parempiin tunteisiinsa, anoessaan jumalallisen Kaitselmuksen
suojelusta itselleen ja vankitoverilleen. Samalla pyysi hän armoa
ja siunausta kaikille vihollisilleen, onnistuneesti esittäen
kristinopin jalointa periaatetta. Ensi kertaa elämässään tunsi nyt
Pietari tuollaisten lauselmien siveellisen kauneuden vaikutusta
sielussaan. Hänen mielenkiintonsa heräsi, ja sen sijaan että olisi
kylmäkiskoisesti jättänyt vangit surmaajien käsiin, jäi hän piiriin
mitä huomaavaisimmin kuuntelemaan pappia, kun näki tämän toteuttavan
vaatimuksia, joita oli vastikään pitänyt mahdottomina.
Muut intiaanit eivät tunteneet kovinkaan syvällistä vaikutusta
omituisesta näytelmästä, mutta olivat taipuvaisia antamaan
lähetyssaarnaajan lopettaa vetoamisensa -- toiset ihmetellen,
toiset epäillen ja kaikkikin jossain määrin ymmällä, mitä
kohtauksesta ajattelisivat. Siinä seisoi korpraali selkä
kumppaninsa selkää vasten, musketti valmiina laukeamaan ja katsanto
tuiman jännittyneenä, sillävälin kun kuvan toisella puolella
lähetyssaarnaaja ojennetuin käsivarsin korotti äänensä puhuttelemaan
näkymätöntä olentoa. Merkillisen kohtauksen jatkuessa kävi korpraali
kiihtyneeksi, ja ennen pitkää kuului välipäiksi hänenkin äänensä,
joka antoi neuvoja ja rohkaisua hengenmiehen lauseitten lomassa.
"Antakaa tulla, pastori Amen", rohkaisi soturi. "Laukaiskaa uudestaan
-- te teette ihmeitä, ja niiden rintama horjuu! Vielä tuollainen
purkaus, ja sitte me vuorostamme siirrymme eteenpäin -- tarkatkaa
nyt! -- valmistautukaa marssimaan vasemman sivustan kautta niin pian
kuin syntyy kunnollinen aukko!"
Sitä kunnollista aukkoa ei kuitenkaan koskaan tullut. Vaikka villit
olivat kummastuksissaan, eivät he suinkaan olleet säikähtyneitä
eivätkä vähääkään ajatelleet vankiensa säästämistä. Päin vastoin
oli nyt ylipäällikkönä toimiva Karhunliha aivan levollinen ja
kuunteli lähetyssaarnaajan puhetta vain odottaen jotakin heikkoutta
ilmeneväksi siinä. Mutta korpraalin kiihtymys tuotti pian käänteen.
Hänen yrittäessään "vasenta sivustaliikettä" murtui hänen
puolustusasentonsa, ja kun hän ei saanut mitään apua yhäti hartaaseen
rukoukseen vaipuneelta pastorilta, huomasi hän äkkiä olevansa
piiritetty ja riisuttu aseista. Siitä silmänräpäyksestä alkaen muutti
korpraali menettelytapaansa. Niin kauvan kuin hän oli ollut aseissa
ja verrattain vapaana, oli hän ajatellut vain vastarintaa; nyt hän
alistui kohtaloonsa ja keräsi kaiken päättäväisyytensä, kestääkseen
vankeutensa vaiheet sellaisella tavalla, että siitä ei koituisi
mitään häpeää hänen rykmentilleen. Kolmatta kertaa oli korpraali
Flint nyt intiaanien vankina, ja hän tiesi pidättäjiensä luonteen.
Hänen aavistuksensa eivät olleet suinkaan mieluisia, mutta hän tahtoi
miehekkään urheasti kohdata sen, mitä ei voitu auttaa.
Kaiken aikaa oli pastori Amen pitkittänyt rukoustansa niin hartaasti,
että hän ei tiennyt mitään korpraalin neuvoista ja ympärillään
tapahtuneesta pikku rynnistyksestä. Keskeyttämättömästi sai hän
omalla tavallaan lopettaa sielunsa vahvistamisen ja istuutui sitte
rauhallisesti pölkylle, jolle voittajat olivat aikaisemmin asettaneet
korpraalin.
Aika oli tullut päälliköiden ryhtyä toteuttamaan aikeitansa.
Tarkkaavaisena oli Pietari kuunnellut ylevää puhetta ja katsoi nyt
tarpeelliseksi tehdä muutamia huomautuksia, jotka hänen luullakseen
saattoivat herättää johtavissa päälliköissä samaa harrastusta kuin
hänkin oli tullut tuntemaan.
"Veli tietäjämies", virkkoi salaperäinen päällikkö, vetäytyen
lähemmäksi lähetyssaarnaajaa Karhunlihan, Variksensulan ja parin muun
saattamana, "sinä olet haastellut valkonaamain Suurelle Hengelle.
Me olemme kuulleet sanasi ja pidämme niitä hyvinä. Ne ovat hyviä
sanoja miehelle, joka on lähtemäisillään tuntemattomiin maihin
johtavalle polulle. Sinne on meidän kaikkien mentävä aikanaan, ja
vähän on väliä, milloin se tapahtuu, vaikka me emme luullakseni
kaikki kulje ihan samaa polkua ja samaan paikkaan. Veli, sinä saat
pian tietää, miten Manitou on järjestänyt kaikki tulevaiset olot.
Sinä ja ystäväsi, tämä kansansa soturi, kuljette sen pitkän polun
yhdessä. On mukavaa veljelleni, että hänellä on metsästäjä mukanaan;
taival on pitkä, ja hänen tulee nälkä ennen kuin pääsee perille.
Tämä soturi osaa käyttää muskettia, ja me hautaamme hänen aseensa
hänen kanssaan. Mutta ennen kuin lähdet tälle matkalle, jolta
yksikään ei koskaan palaja, tahdomme vielä kuulla sinun puhuvan
siitä, minkätähden mielestäsi olisi väärin meidän toimittaa sinua
sille pimeälle polulle. Minkätähden ei se olisi Suuren Hengen tahto,
kun meillä kahdella erivärisellä rodulla tulee liian ahdas näillä
metsästysmailla?"
Siten sai heimoton päällikkö toimitetuksi lähetyssaarnaajalle
viimeisen tilaisuuden puhua henkensä säästämisen puolesta, sillä
kerran peräydyttyään suunnitelmastaan kaikkien valkoihoisten
tuhoamiseksi oli hän tullut yhä taipuvaisemmaksi myöntämään
valkoihoisten käsityksissä olevan oikeata ja ajattelun arvoista,
joten heitä ei sopinut kaikkia kohdella armottoman sodankäynnin
kannalta. Toivottomasta asemastaan huolimatta lämpeni kunnon pastori
kaunopuheisesti selittämään kristinopin suuria totuuksia, ja yhä
enemmän varmistui Pietari siitä, että hänen oli ryhdyttävä vakavasti
tutustumaan niihin, sillä hänen mietiskelevässä luonteessaan oli
totuudenhaku vaikuttavana piirteenä. Mutta hän näki hyvin, että
enemmistö lopultakin oli hengenmiehen säästämistä vastaan.
Johtavien päällikköjen astuessa sivulle lyhyeen neuvotteluun ei hän
yhtynyt joukkoon, ikäänkuin olisi hänen mielestään asia ollut selvä.
Pari päällikköä lausui kyllä epäilyksiä tietäjäpapin surmaamisesta,
mutta muut olivat entisellä kannalla. Ungque sai toimekseen ilmottaa
neuvottelun tuloksen vangeille. Muuan poikkeus kuitenkin päätettiin
lähetyssaarnaajan hyväksi. Hänen ylevästä esiintymisestään oli
nimittäin seurauksena, että hänet oli yhteisen sopimuksen mukaan
vietävä vähän matkan päähän tiheikköön ja siellä kiduttamatta
surmattava. Erityiseksi kunnioituksen osotukseksi sovittiin myös,
että häneltä ei nyljettäisi päänahkaa.
Mielissään astui Kärppä lähetyssaarnaajan eteen.
"Nyt on aika valkonaamain tietäjäpapin lähteä tapaamaan kansansa
henkiä, jotka ovat menneet hänen edellään", huomautti hän hiukan
ivallisesti.
"Kyllä ymmärrän", vastasi lähetyssaarnaaja, tovissa tointuen tämän
ilmotuksen tuottamasta järkytyksestä. "Hetkeni on tullut. Olen
pannut henkeni alttiiksi siitä asti kun ensi kertaa astuin tälle
pakanaseudulle, ja jos on Luojan tahto, että minun pitää nyt kuolla,
niin nöyrryn siihen säännökseen."
Ungque vei kumppaniensa keralla lähetyssaarnaajan telotuspaikalle ja
antoi hänen lausua viimeisen lyhyen rukouksen, jossa hän värisevällä
äänellä pyysi taivaan armoa murhaajilleen. Heimoton päällikkö oli
rauhattomasti hiipinyt siksi lähelle, että kuuli nuo sanat. Heti kun
lähetyssaarnaajan ääni mykistyi, painoi Pietari päänsä alas ja astui
pois. Hän oli voimaton sammuttamaan sytyttämäänsä tulta, mutta näky,
joka olisi vielä äskettäin ilahuttanut hänen silmiänsä, oli hänelle
nyt liian tukala. Hän kuuli tomahawkin iskun, joka halkaisi uhrilta
pään, ja vapisi kiireestä kantapäähän. Sellainen heikkous ei ollut
ennen yllättänyt häntä. Telottajat kaivoivat heti haudan ja peittivät
nöyrän hengenmiehen silpomattomana paikalle, mihin hän oli kaatunut.
Korpraali Flint oli jätetty istumaan pölkylleen, sillaikaa kun
lähetyssaarnaaja oli kohdannut verisen kuolemansa. Hän tajusi
täydellisesti asemansa kamaluuden ja kumppaninsa kohtalon. Mutta
vastikään osottamastaan maltillisuudesta huolimatta olivat intiaanit
nyt veren makuun päästyänsä tulemassa kiihdyksiin. Johtavat
päälliköt saivat julmemman ilmeen, ja nuoret miehet alkoivat osottaa
samanlaista kärsimättömyyttä kuin harjaantumaton penikka ilmaisee
ensin vainutessaan riistaa. Ne olivat pahaenteisiä merkkejä, ja vanki
tajusi ne selkeästi.
Kenties ei olisi ollut mahdollinen löytää kahta tunteiltaan niin
erilaista miestä kuin lähetyssaarnaaja ja korpraali olivat tänä
viimeisenä maallisen vaelluksensa hetkenä. Pastori Amen kuoli
nöyrästi käyttäen esimerkkinään Lunastajaansa, joka rukoili
anteeksiantoa vihamiehilleen, sydän pelkkää sääliä tulvillaan,
kun sitävastoin korpraali ei ajatellut mitään muuta kuin kostoa.
Pelastuksen tiesi hän mahdottomaksi, mutta hänen mielensä teki
kukistua niinkuin hänen käsityksensä mukaan soturin tuli -- kuolla
kaatuneitten vihollisten keskellä.
Näinkin vakavana hetkenä tunsi hän pikku kunnianhimoa. Hän oli
kuullut leiritulien ääressä ja varustuksissa, niin monia kertomuksia
intiaanien käsiin joutuneiden soturien sankaruudesta, että hänen
mielessään alkoi väikkyä halu piirtää oma nimensä noiden urhojen
luetteloon. Mutta totuuden nimessä on lisättävä, että korpraalin
vallitsevana vaikuttimena oli sisukas toivo saada kostetuksi
kohtalonsa vihamiehilleen niin tuntuvasti kuin mahdollista. Siihen
tarkotukseen kohdisti hän kaikki ajatuksensa sen puolen tunnin
aikana, minkä päälliköt neuvottelivat hänen surmaamistavastaan.
Sillävälin Ungque valmisteli korpraalia lähestyvään kohtaloonsa.
Korpraali oli puutteellisesti perehtynyt intiaanien kieleen, mutta
jännitys teritti hänen kykyjään, ja Kärpän säveä, vitkallinen ja
harkittu puheentapa myös osaltaan edisti hänen ymmärrystään. Tietäen
ennakolta, että mitään armoa ei ollut odotettavissa, kykeni hän
näyttäytymään aivan järkkymättömänä ja vastaamaan ihan tyynesti.
"Intiaanit", haastoi kunnon Flint kaikuvalla äänellä, "siinä te kyllä
piiritätte minua, ja minut on saatu vangiksi -- mutta jos meitä
olisi ollut edes plutoona, niin ei se olisi tainnut käydä aivan
yhtä huokeasti laatuun. Ei ole suurikaan voitto kolmensadan soturin
nujertaa yksinäinen mies. Pastoria en ota ollenkaan lukuun, sillä
hän ei vilkaissut taakse eikä sivulle. Saisinpa vain puolisen tuntia
peitota teitä puolenkaan entisen komppaniani kanssa, niin ettepä
paljoakaan rehentelisi. Mutta sille ei nyt mahda mitään; tehkää vaan,
niinkuin hyväksi näette. En minä suosiotanne pyydä."
Vaikka vastaus tulkituin enemmistölle hyvin vaillinaisesti, herätti
se melkoista ihailua. Intiaanien silmissä esiintyy sankarillisena
esimerkkinä mies, joka kykenee niin vakaasti katsomaan kuolemaa
silmiin. Hyväksyvää sorinaa kuului ympäriltä, ja Kärppää pyydettiin
salavihkaa koettelemaan vankia pitemmälti, jotta nähtäisiin, missä
määrin hän kykeni säilyttämään sävynsä.
"Niin, me olemme intiaaneja", alotti jälleen Ungque niin nöyrän
näköisenä ja niin lakealla äänellä, että vieras olisi saattanut
luulla hänen lohduttelevan vankia eikä yrittelevän pelottaa tätä. "Se
on totta. Me emme ole muuta kuin köyhiä, tietämättömiä intiaaneja. Me
osaamme ainoastaan kiduttaa soturivankejamme intiaanien tapaan. Nyt
tahdomme kiduttamisella todistaa, että sinä olet läpikotaisin mies.
Me kidutamme sinua niin kireästi, että sinä kärsimyksilläsi saat
nuoret miehemme epäilemään, tokko äitisi olikaan squaw, koska sinussa
ei ole mitään naisellisuutta. Me teemme sen omaksi kunniaksemme
kuten sinunkin. Meille on kunniaa sellaisen vangin saamisesta, sinun
kunnianasi on olla sellaisena vankina. Me toimimme parhaamme mukaan.
Veli, on jo jokseenkin aika alottaakin. Kidutus kestää kauvan. Meidän
ei sovi antaa tietäjäpapin päästä liian kauvas edelle polulla, joka
johtaa --"
Tässä sattui mitä odottamattomin keskeytys, joka tehokkaasti
tyrehdytti Ungquen kaunopuheisuuden. Halutessaan vaikuttaa vankiinsa
lähestyi villi hänen käsivartensa ulottuville, omistaen kaiken
huomionsa niihin sanoihin, joilla toivoi saavansa kidutettavan
vapisemaan. Korpraali vuorostaan piti katseensa tiukasti tähdättynä
puhujaan, ikäänkuin lumoten hänet tuijotuksellaan. Valppaana vaanien
tilaisuutta hän sieppasi Kärpän vyöstä tomahawkin ja iski hänet
kuoliaaksi jalkoihinsa. Tähän tyytymättä ryntäsi vanha soturi
nyt eteenpäin, huitoen oikealle ja vasemmalle, ja sai pahasti
haavotetuksi kuutta tai kahdeksaa intiaania, ennen kuin hänet jälleen
pidätettiin, tehtiin aseettomaksi ja sidottiin.
Moni "hugh" ja muu ihailun huudahdus onnitteli tätä epätoivoisen
miehuuden näytettä. Kärpän ruumis kannettiin pois ja haudattiin, ja
haavotetut vetäysivät saamaan hoitoa vammoilleen. Läähättäen lepäsi
korpraali rajuista ponnistuksistaan ja lujasti kytkettynä, sillaikaa
kun johtavat päälliköt sopivat lopullisesta menettelystä. Ungquella
oli harvoja ystäviä; kukaan ei häntä suuresti surrut, ja jotkut
olivat suorastaan hyvilläänkin hänen kohtalostaan. Mutta voittajien
arvo vaati, että vangille oli urotekonsa johdosta keksittävä mitä
parhain kosto. Viimein päätettiin alistaa hänet salkokokeeseen. Tämä
pannaan toimeen siten, että kaksi lähekkäin kasvavaa puuta karsitaan
ja taivutetaan likitysten; uhri kiinnitetään sitte molempiin
runkoihin, milloin ojennetuista käsivarsistaan, milloin jaloistaan
tai muusta ruumiinosasta. Kumpainenkin salko päästetään sitten
yhtaikaa nousemaan taivutetusta asennostaan. Kidutettu luonnollisesti
kohoaa maasta ja riippuu jäsenistään niin kireästi pingotettuna, että
tuska on mitä kamalin.
Tammenoksa lähestyi nyt korpraalia, antaakseen hänen tietää, kuinka
suuri kunnia oli hänelle varattu. Korpraali ei hänen haastetustaan
paljoakaan käsittänyt, mutta tajusi kuitenkin salkojen valmistelun ja
Tammenoksan viittaukset niihin. Kylmä hiki kihoili hänen otsalleen,
sillä niin lujaluontoinen kuin hän olikin, näki hän joutuvansa
kärsimyksiin, joita inhimillinen urheus tuskin kykeni sietämään.
Tällaisessa tilanteessa ja siinä mielialassa hän turvausi usein
kuulemaansa keinoon, josta arveli nyt voivan olla apua. Hän tahtoi
siinä määrin sättiä ja pilkata villejä, että joku heikompi heimon
jäsen ärsyttyisi surmaamaan hänet paikalla.
Parhaansa pani kunnon korpraali noiden hirvittävien valmistusten
tapahtuessa hänen näkyvissään, kunnes hänen oli pakko pysähtyä
pelkästä hengästyksestä. Mutta koko parjaustulva herätti vain suurta
ihailua villeissä. Tosin oli siinä totuuksia, joita oli tukala
kuulla, ja kun niitä tulkittiin nuorille miehille, eivät nämä voineet
olla uhkaavasti mutisematta. Mutta vangin sankaruus sai samalla
yhä suurempaa loistoa, ja vainoojat malttoivat korpraalin kovaksi
onneksi odottaa, kunnes näkisivät hänen esiintymisensä ratkaisevassa
koetuksessa. Tammenoksa lausui hänelle tyynesti hyväksymisensä
noin rohkeasta puheesta ja hyvästä haukkumistaidosta, sydännyttäen
tuskastuneen korpraalin uudestaan syytämään suun täydeltä herjauksia,
joista toiset osuivat niin myrkyllisiksi, että useat kädet
kouraisivat puukkoja ja tomahawkeja, ja muuan jo jännitti nuolen
jouseensa. Silmäkulmiensa rypistyksellä sai Karhunliha kuitenkin
suoranaisen väkivallan estetyksi.
Korpraalin tarmokkaat ponnistukset jouduttivat valmistuksia, ja pian
asetettiin hänet kahden taivutetun puun väliin, jotka oli latvasta
tiukennettu likekkäin vitsaksilla. Vangilta sidottiin lujasti
ranne kumpaisenkin puun latvaan, ja asema kävi korpraalille nyt
niin vakavaksi, että hän ei voinut enää haaskata sanojaan. Kylmät
hikikarpalot palasivat, ja monta tuskallista katsetta loi sotaurho
kataliin valmistuksiin. Hän sai kuitenkin pysytyksi järkkymättömän
näköisenä, ja kun kaikki oli selvillä, ei yksikään katsoja voinut
havaita, mikä kauhistuksen kammo kouri uhrin sydäntä. Kuolemaa ei
hän suurestikaan peljännyt, vaan kärsimyksiä. Muutamassa minuutissa
tiesi hän tuskan käyvän sietämättömäksi, näkemättä mitään toivoa
olemassaolonsa pikaisesta päättymisestä. Mies saattoi kitua
tuntikausia tällaisessa asemassa.
Sillä hetkellä elpyivät lapsuuden opetukset kovettuneen miehen
povessa, ja hän muisti olennon, joka kuoli hänen kuten muunkin
ihmisrodun tähden puuhun kytkettynä. Hänen oman telotuksensa
näennäinen samanlaisuus johtui hänen mieleensä ja tuotti myöhäistä,
mutta heikkoa muistelua niistä ohjauksista, jotka olivat menettäneet
enimmän tehonsa leirien mellastuksissa ja jumalattomuudessa. Hänen
sielunsa ponnistausi saamaan huojennusta siltä taholta, mutta tilanne
oli liian jännittävä, päästääkseen sitä kohoamaan niin korkealle yli
arkiolon tason.
"Valkonaamainen soturi", virkkoi Tammenoksa, "me katkaisemme nyt
vitsapunokset. Sitten olet siellä, missä urhoollinen tarvitsee
kaiken uljautensa. Jos olet luja, niin me kunnioitamme sinua; jos
olet heikko ja kirut, niin nuoret miehemme nauravat sinulle. Tämä on
intiaanien tapa."
Samassa teki Karhunliha merkin, ja muuan soturi kohotti
tomahawkinsa, sivaltaakseen poikki pidäkkeet. Hänen kätensä oli
juuri laskeutumassa, kun kuului rihlapyssyn laukaus, ja sinervä
savun pöllähdys kohosi tiheiköstä läheltä sitä paikkaa, missä
mehiläispyytäjä ja korpraali itse olivat kauvan lymynneet ensimäisen
neuvottelun aikana. Tomahawki putosi vauhdikkaasti, vitsakset
katkesivat, ja puut lennähtivät ilmaan niin rajusti, että uhkasivat
reväistä uhrin kädet irti kainalokuopista.
Intiaanit kuuntelivat, odottaen kirkauksia ja ähkäyksiä; he
tuijottelivat nähdäkseen vankinsa vääntelehtivän. Mutta he pettyivät.
Siinä riippui ruumis, käsivarret suoristuneina, yhä pitäen salkojen
latvoja taivuksissa, mutta elämän merkkiäkään ei näkynyt. Kapea
verijuova tiukkui alas otsalta, ja sen yläpuolella näkyi tuskin
huomattava luodin reikä. Pää oli retkahtanut eteenpäin ja hiukan
toiselle olalle. Korpraali oli ystävällisen laukauksen avulla
pelastunut kidutuksesta.
Intiaanille on omien vammojensa kostaminen niin luonnollista, että
päälliköt eivät ilmaisseet kummastusta tai pahastusta korpraalin
kuolintavasta. Tosin herätti se hiukan pettymystä, vaan ei
suuttumusta, koska oletettiin, että joku vangin äsken haavottamista
miehistä oli raivostuksissaan täten palkinnut omakohtaisesti
kipunsa. Mutta tässä intiaanit erehtyivät. Hyvää tarkottava ja
kuolettava luoti, joka säästi korpraalilta tuntikausien tuskat,
tuli Kyyhkynsiiven suopeasta kädestä, ja se palvelus olikin tälle
todellista uhrautumista. Hänen oli nimittäin sen takia livistettävä
tiheiköstä niin joutuin, että näki pakolliseksi jättää perimättä
Ungquen päänahan, johon hänen halunsa hehkui.
Menetettyään toiveensa vangin pakottamisesta tunnustamaan
heikkoutensa alkoivat intiaanit neuvotella uusista toimenpiteistä.
Kyseltiin Pietaria, mutta tätä ei näkynyt missään. Tammenoksa arveli
salaperäisen päällikön lähteneen paalumajaan hankkimaan loputkin
päänahat, ja koko parvi katsoi tarpeelliseksi rientää hänen avukseen
ja kahakan kunniasta osallisiksi. Jättäen korpraalin ruumiin metsään
riippumaan läksivät villit matkalleen, kaikki jo kovin kiihdyksissään
aamupäivän verisistä toimista. Jonkunlaista järjestystä pidettiin
kuitenkin voimassa; kukin päällikkö johti omaa joukkuettansa
itsenäisesti, mutta suunnilleen määrättyä tolaa myöten. Karhunliha
toimi ylipäällikkönä, jonka ohjeita muut jokseenkin kuuliaisesti
noudattivat. Ryhmät katosivat eri suunnille, kunnes herttaisen
lähteen äärellä avautuva vehmas notko oli autiona. Vajaassa puolessa
tunnissa kerääntyi koko joukko Hunajalinnan ympärille, pysytellen
kuitenkin pyssynkantaman ulkopuolella. Saapuessaan julisti kukin
parvi läsnäolonsa huikkauksilla, joiden piti olla merkinantoina
ja samalla herättää kauhua piiritettyjen sydämissä. Ainoatakaan
olentoa ei näkynyt paalutuksessa tai sen lähettyvillä. Portti oli
teljetty, kuten ovet ja ikkunatkin, osottaen väen valmistautuneen
puolustukseen; mutta asukkaat olivat piiloutuneet. Pietariakaan
ei näkynyt. Hän saattoi olla vankina, tai kenties ei hän ollut
tullutkaan tälle suunnalle. Mahdollista oli myös, että hän hiipi
jossakin lähistöllä vakoojana.
Intiaanien sodankäynti on aina salakähmäistä. Harvoin rohkenevat
Amerikan alkuperäiset asukkaat ryhtyä avoimeen rynnäkköön mitään
varustettua paikkaa vastaan, olkoon se miten pieni ja heikko
tahansa. Karhunliha kokosi johtavat päälliköt, ja melkoisen tovin
neuvoteltuaan he päättivät yrittää apukeinonaan tulta. Ainoana elon
merkkinä oli majassa Kennon toisinaan kajahteleva kiivas haukunta;
kaikki oli näköjään tiukasti teljettyä, ja oli mahdoton sanoa,
milloin tai mistä saattoi singahtaa luoti varomattoman pään menoksi.
Tammenoksa parin muun urhon kannattamana otti kuitenkin sytyttääkseen
rakennukset tuleen. Tämä tapahtui lähestymällä keittiötä, livahtaen
puulta puulle niin joutuisasti ja säännöttömästi, että tähtäyksen
täytyi hämmentyä. Tällä tavoin saapuivat he turvallisesti keittiön
hirsikatoksen suojaan. Siellä paloi tulikin, sillä päivällisruoka oli
vähää aikaisemmin pantu kiehumaan. Intiaanit varustausivat nuolilla
ja lastuilla, ja pian alkoivat he lennätellä roihuavia ammuksiansa
majan katolle. Nuoli toisensa jälkeen osui maaliin, ja ennen pitkää
loimusi katto ilmi tulessa.
Riemukas kiljunta nousi kaikkialta ahoilta. Puu oli kuivaa ja hyvin
vireästi palavaa. Kävi tuuli, ja puolessa tunnissa leimusivat liekit
Hunajalinnan joka kohdasta. Kenno alkoi ulista yhä surkeammin.
Vieläkään ei mitään ihmisolentoa näyttäytynyt. Katto sortui, ja
villit heristivät korviaan kuullakseen uhriensa kiljahdukset.
Pian loikkasi hirveästi valittava koira puolipalaneena kattonsa
menettäneen seinän reunalle ja siitä alas paaluaidan sisäpuolelle.
Luoti lopetti sen vaivat samassa kun se putosi maahan. Karhunliha
antoi nyt merkin, ja tehtiin yleinen hyökkäys. Mikään pyssy ei heitä
vastustanut, ja satakunta oli seuraavassa hetkessä paalutuksen
ääressä. Kaikkien ihmeeksi havaittiin portti vain kiinni vedetyksi,
vaan ei teljetyksi. Rynnäten sisälle löivät villit majan oven auki
ja katselivat sisäpuolella roihuavaan ahjoon. Joukko ehti juuri
parahiksi, nähdäkseen vielä Le Bourdonin järeätekoisten huonekalujen
ja yksinkertaisten varastojen jäännöksiä tulessa, mutta ihmisruumista
ei missään havaittu. Hankittiin seipäitä ja kiskottiin hajalle
kekäleetkin, mutta etsiminen oli turhaa. Ilmeisesti ei yksikään
valkoihoinen ollut menettänyt henkeänsä majassa. Silloin valkeni
villeille totuus: Le Bourdon ja hänen ystävänsä olivat ajoissa
oivaltaneet vaaransa ja paenneet majan ollessa vartioitsemattomana
aamupäivän verisen näytöksen aikana!