Kaksi auttajaa.
Lähetyssaarnaajan kuoleman johdosta oli Pietari, kuten sanottu,
saanut niin voimallisen herätyksen, että hän tahtoi välttämättömästi
lähemmin tutustua rauhallisten valkoihoisten elämänkäsityksiin ja
heidän opetuksiinsa Suuresta Hengestä ennen kuin tuotti toiminnallaan
uusia peruuttamattomia tekoja. Hänen lähimmäksi päämääräkseen tuli
pelastaa koko Hunajalinnan perhekunta. Rauhattoman mielenkuohun
vallassa kiirehti hän paalumajaan ja keskeytti sikäläiset huolettomat
askareet äkillisellä viestillään. Oli kiireimmiten toimitettava
kaikki kanoottiin, koska nyt oli hetki "lähteä polulle, joka johti
valkoihoisten maahan".
"Mitä on tapahtunut, Pietari?" kysyi mehiläispyytäjä havahtaen
seisaalle. "Sinä tulet kuin juoksija, joka ryntää tuomaan
tuhosanomaa."
"Ylös ja pois, minä sanon. Turha puhua nyt. Pankaa kanoottiin kaikki
mitä voitte, ja melokaa virralle niin joutuin kuin mahdollista."
Ei käynyt erehtyminen Pietarin sävystä. Mehiläispyytäjä näki
hyödyttömäksi kysellä enempää tuollaiselta mieheltä ja sellaisena
hetkenä, ja hän kutsui Gershomin avukseen.
"Päällikkö varoittaa meitä heti lähtemään", virkkoi hän, yrittäen
näyttää levolliselta, jotta naiset eivät suotta säikähtyisi, "ja
mitä hän neuvoo, se meidän on parempi tehdä. Sekä Kyyhkynsiipi että
hän ovat jo aikaisemmin antaneet minulle vihiä vaarasta; älkäämme
siis menettäkö aikaa, vaan lastatkaamme kanootit ja tehkäämme hänen
kehotuksensa mukaan."
Gershom suostui vastustelematta, ja tuotapikaa olivat kaikki
työssä. Kumpainenkin kanootti oli jo useita päiviä ollut varustettu
ruokavaroilla pikaisen paon varalle. Tarvitsi vain lisätä sellaisia
kapineita, jotka olivat liian kallisarvoisia ja välttämättömiä
hyljättäviksi. Puoli tuntia ahersivat Le Bourdon ja Gershom kuin
henkensä edestä. Valmistusten päätyttyä neuvoi Pietari sulkemaan
kaikki aukot ja portin sekä jättämään sisäpuolelle koiran. Täten
voittivat pakolaiset aikaa villien tarpeettomasti varustautuessa
ryntäämään majaa vastaan.
Juuri kun kanootit oli saatu lastatuiksi, saapui Kyyhkynsiipi.
Hän ilmotti koko lauman olevan liikkeellä ja varmaankin ehtivän
lehtoon kymmenen minuutin kuluessa. Kietaisten käsivartensa
Margeryn hennolle vyötärölle Le Bourdon melkein kantoi hänet omaan
kanoottiinsa. Gershomilla oli pian Dorothy pikku venosessaan,
sillävälin kun Pietari astui siihen alukseen, jonka omistusoikeuden
hän oli ikäänkuin perinyt korpraalin ja lähetyssaarnaajan kuoleman
kautta. Kyyhkynsiipi jäi jäljelle, toimiakseen vakoojana, ensin
huomautettuaan Pietarille, mihin suuntaan oli paras kulkea. Ennen
kuin chippewa pujahti vesaikkoon, jossa aikoi piileksiä, ilmotti hän
merkillä, että villiparvi oli jo näkyvissä.
Le Bourdonin sydän salpautui hänen kuullessaan, kuinka lähellä
viholliset olivat. Pelastus näytti hänestä mahdottomalta,
ja hän pahotteli nyt, että oli luopunut äskeisen asuntonsa
puolustusneuvoista. Virran juoksu oli hyvin hidas runsaan penikulman
taipaleella siitä kohdasta alkaen, ja sitte oli tulossa eteen
soukkenema, josta ei voinut päästä osittain purkamatta kanootteja,
ja se aiheuttaisi vähintäin tunnin viivytyksen. Olisi siis tuskin
mahdollista kanoottien pyrkiä alas virtaa pakoon niin suurelta
takaa-ajajien joukolta. Pietari tiesi tämän yhtä hyvin kuin
mehiläispyytäjäkin, eikä hän aikonutkaan toimittaa uusia ystäviänsä
niin epätoivoiselle matkalle. Kyyhkynsiipi oli lyhyesti ilmottanut
hänelle tärkeän tiedon heidän viimeistä kertaa astellessaan
kanootteja kohti, ja hän oli päättänyt käyttää sitä. Asettuen
siis omalla kanootillaan johtamaan meloi Pietari _ylös_ virtaa,
päinvastaiselle suunnalle kuin oli luonnollista arvella pakolaisten
lähteneen. Kaiken aikaa pysytteli hän niin lähellä äyrästä, että
kanoottien täytyi jokseenkin turvallisesti säilyä piilossa niiltä,
jotka lähestyivät virran vartta eteläisellä rannalla.
Aikaisemmin on mainittu, että paaluaitaa varten oli hakattu puut
suolta jonkun matkan päässä mehiläispyytäjän asunnon yläpuolella. Ne
olivat kasvaneet lähellä vesirajaa, joten pölkkyjä oli ollut mukava
sieltä uittaa määräpaikkaansa. Monien kaadettujen puiden pihkaiset
ja kauvan lehtiänsä säilyttävät latvukset olivat jääneet osittain
rannalle ja osittain virtaan. Pitäen hyvän lymypaikan tarvista
luultavana oli Kyyhkynsiipi niin taitavasti järjestellyt useita
latvuksia, että niiden alle saattoi sovittaa kanootteja täydelliseen
piiloon, oksien ja äyrään lomaan.
Niin pian kuin kanootit olivat päässeet niemekkeen taakse, mistä
vesiperäinen räme alkoi, ei ollut enää pelkoa minkään villin
lähestymisestä maan puolelta, ja Pietari tunsi suurta huojennusta
siitä, että seurue oli ainakin toistaiseksi turvassa. Tovin kuluttua
olivat kaikki kanootit varsinaisessa kätkössään.
"Tämä on hyvä paikka", huomautti suuri päällikkö kaikkien
pysähdyttyä. "Parasta on kuitenkin olla varovainen. Täytyy varoa
jättämästä jälkiä maalle niin paljon kuin mahdollista. Nyt minä
lähden puhuttelemaan päälliköitä. Tulen sittemmin takaisin. Te jäätte
tänne. Hyvästi."
"Maltas, Pietari -- sana vielä, ennen kuin eriämme", sanoi
mehiläispyytäjä. "Jos näet pastorin tai korpraalin, niin olisi hyvä
mainita heille, missä me olemme, sillä nyt on arveluttavaa hajaantua."
Pietari näytti totiselta ja murheelliseltakin. Hän ei vastannut
kokonaiseen minuuttiin. Sitte sanoi hän matalalla, hillitetyllä
äänellä:
"He eivät enää koskaan tiedä mitään. Ne molemmat valkonaamat ovat
kuolleet."
"Kuolleet!" huudahtivat kaikki yhteen suuhun. "Juuri niin, intiaanit
tappoivat heidät. Aikoivat tappaa teidätkin -- sentähden minä juoksin
pois. Näin tietäjäpapin kuolevan. Mitä ajattelet, Kukka? Mitä
ajattelet, Bourdon? Se mies kuoli ja pyysi Suurta Henkeä tekemään
hyvää intiaaneille!"
"Sen voin uskoa, Pietari", sanoi mehiläispyytäjä järkytettynä, "sillä
hän oli hyvä mies, ja sellaisia ovat meidän kristilliset lakimme,
vaikka harvat niitä tottelevat".
"Minun täytyy kuulla niistä tyttäreltäni", virkkoi päällikkö
nyökäten Margerylle, puristi mehiläispyytäjän kättä ystävällisesti
ja läksi. Hän ei kävellyt suolle, vaikka se olisi riittävää
varovaisuutta noudattaen käynyt laatuun, vaan astui virtaan ja
seurasi uoman reunaa, tietäen veden jäljettömäksi. Myöskään ei
Pietari suunnannut kulkuansa suoraan majaa kohti, josta savupilvet
nousivat korkealle puiden latvojen yli, vaan eteni ylös virtaa,
kunnes saapui soveliaalle kohdalle, teki keveästä puvustaan mytyn
ja ui Kalamazoon poikki, pidellen vaatteitansa toisessa kädessään
koholla. Vastapäisellä rannalla hän hiipi suon yläreunaan ja pukeutui
siellä jälleen. Ahoille päästyään ei Pietarin ollut vaikea yhtyä
äskeisiin kumppaneihinsa kenenkään huomaamatta, mistä hän tuli. Hän
sekaantui joukkoon juuri kun parvi hyökkäsi varustukseen ja iski auki
katottomana roihuavan majan oven.
"Valkonaamat ovat paenneet", ilmotti Karhunliha suurelle päällikölle,
kun jälkimäinen viimein lähestyi häntä. "Tuo tietäjäpyytäjä on
kertonut heille, että heidän päänahkojaan haluttiin, ja he ovat
rientäneet pois!"
"Onko nuoria miehiä lähetetty alas virralle hakemaan heidän
kanoottejansa?" kysyi Pietari rivakasti. "Jos kanootitkin ovat
poissa, niin he ovat pyrkimässä Suurelle Järvelle."
Asiasta saatiin pian selko, ja kiihkeästi ryhdyttiin takaa-ajoon.
Se järjestettiin intiaanien tavanmukaisella älykkyydellä.
Variksensulalle ja hänen joukolleen kuuluvat kanootit oli tuotu
ylös virtaa ja piilotettu kaislikkoon noin penikulman päähän majan
alapuolelle. Ryhmä sotureita toi ne maallenousupaikkaan, ja niillä
vietiin osasto miehiä vastapäiselle rannalle, sillä kumpaistakin
äyrästä päätettiin maitse samota vaikkapa virran suulle asti, jos
tarpeelliseksi kävisi. Kaksi muuta joukkuetta lähetettiin suorinta
tietä niinikään kumpaiseltakin puolelta virtaa rientämään ennakolta
väijyksiin sellaisiin kohtiin, minne pakolaiset virran tavattoman
mutkittelun takia melkein varmasti eivät voineet ehtiä aikaisemmin.
Kanootit toimitettiin sitte kiireimmiten viilettämään alas virtaa,
jotta valkoihoisilta olisi paluutiekin taatusti suljettu. Karhunliha,
Tammenoksa, Variksensulka ja useat muut johtavat päälliköt
jäivät sillävälin palaneen majan ympäristölle voimakkaan joukon
avulla tutkimaan jälkiä lähitienoon ahoilta. Olihan mahdollista,
että kanootit oli heidän eksyttämisekseen työnnetty vesiajolle,
valkonaamain paetessa maitse.
Hiukan levottomana näki heimoton päällikkö, että jälkimäisistä
etsijöistä osa lähetettiin usean penikulman päähän itään päin
tarkastelemaan, oltiinko sitä kautta lähdetty pyrkimään Detroitia
kohti. Siten joutui vihollisia pakolaisten taaksekin, joten heidän
asemansa kävi kaksin verroin vaaralliseksi. Hän ei kuitenkaan voinut
puuttua sen varokeinon ehkäisemiseen, vaan sai kiittää onneansa
siitä, että hänen oma osuutensa pakoon jäi aivan aavistamattomaksi.
Olihan hän viettänyt edellisen yön ruohoaavikolla ja ilmottanut
tavanneensa äskeisen verityön uhrit paalumajan ulkopuolella,
ollessaan matkalla varustukseen.
* * * * *
On helppo arvata, että Pietari jätti pelastetun seurueen mitä
tuskallisimpaan jännitykseen. Majan ja heidän kätköpaikkansa väliä
ei ollut paljoakaan enempää kuin neljännespenikulma, ja villien
huikkaukset tunkeusivat usein heidän korviinsa metsänkin läpi.
Mehiläispyytäjä tunsi olevansa mitä raskaimmassa vastuussa, ja
hänen ainoana lohdutuksenaan oli, että hän uskollisen auttajansa
Kyyhkynsiiven lisäksi oli ilmeisesti saanut vielä mahtavamman
puoltajan heimottomasta päälliköstä, jota hän havaitsi kyllä
aikaisemmin täydellä syyllä epäilleensä. Hän ei voinut olla
tuntematta syvää kiitollisuutta nuorta vaimoansa kohtaan, jonka
herttaisen olemuksen hän käsitti suureksi osaksi saaneen aikaan tämän
merkillisen muutoksen.
Nuori pariskunta astui hetkisen kuluttua maihin ja alkoi tarkastella
piilopaikkansa ympäristöä. Juuri sillä kohdalla oli virran
äyräs hieman ylävämpää kuin lähettyvillä, ja kamara oli kuivaa,
hiekansekaista. Kaadettujen puiden oksat olivat riittävänä suojana
kaikkiin suuntiin, ja ahoille päin oli itse suo hyvänä puolustuksena,
sillä mehiläispyytäjä huomasi sitä tutkiessaan, että nevaa oli
melkein mahdoton samota jalkasin. Ensi työkseen rakensi Le Bourdon
nyt naisille lehvämajan suojaksi sateelta, ja siinä saattoivat
he kaikki nukkua yönsä, sillä nähtävästi täytyi heidän viipyä
alallaan useita päiviä, jotta intiaanit saisivat aikaa hajaantua
paikkakunnalta. Vaaran mahdollisuus näkyi melkein yksinomaan uhkaavan
virralta, koska ylöspäin kulkevasta kanootista voitaisiin epäillä,
että tuollainen tiheikkö kelpasi pakolaisten suojaksi.
Vähitellen heräsi ahdistuksen painostamassa seurueessa kuitenkin
yhä lisääntyvää turvallisuuden tunnetta, kun he viettivät kolme
vuorokautta kuivalla rantakaistaleella, kuulematta tai näkemättä
mitään Pietarista tai Kyyhkynsiivestä. Epätietoisuuskin alkoi lopulta
vaivata, ja suuresti ilahtui mehiläispyytäjä, kun hänen nuori
vaimonsa neljännen päivän aamuna juoksi häntä vastaan ilmottamaan,
että muuan intiaani läheni kahlaten vedessä pitkin rantaa. Rientäen
kohdalle, mistä tulija oli nähtävissä, huomasi Le Bourdon hänet
Kyyhkynsiiveksi. Hyvillä mielin ottivat kaikki neljä pakolaista hänet
vastaan, keräytyen kuulemaan uutisia.
"Tervetuloa, chippewa", huudahti Le Bourdon, sydämellisesti pudistaen
ystävänsä kättä. "Me jo puolittain pelkäsimme, ettemme enää koskaan
näe sinua. Tuotko meille hyviä vai pahoja viestejä?"
"Ei saa olla squaw ja kysyä liikaa, Bourdon", vastasi punanahkainen,
huolellisesti tarkastaen luikkunsa sankkiruutia, varmistuakseen sen
säilymisestä kuivana. "Onko kylliksi riistaa?"
"Ei ole paljoakaan riistaa jäljellä, mutta kalaa olemme saaneet
melkoisesti, ja siitä on ollut suurta apua. Olen myös tappanut
kymmenkunnan isoa oravaa jousellasi ja nuolillasi, jotka huomasin
jääneen kanoottiisi. Mutta..."
"Niin, se hyvä jousi -- voisi mesilinnunkin sillä jousella tappaa.
Kala täällä hyvä, mitä?"
"Mukiin menee, kun ei ole parempaa saatavissa. Mutta nyt,
Kyyhkynsiipi, pitää sinun mielestäni jo kertoa meille uutisiakin."
"Ei saa olla squaw, Bourdon -- paha soturin olla squaw. Aina parempi
olla mies, ja malttaa. Mitä ajattelet, Bourdon? Sain sen lopussa!"
"Sait mitä, hyvä mies? En näe hallussasi mitään muuta kuin aseita ja
ampumavaroja."
"Sain sen Kärpän päänahan! Eikö se hyvin tehty? Koskaan ei nuori
soturi vienyt enemmän päänahkoja kotiin kuin Kyyhkynsiipi vie tällä
kertaa! Saanut kolme; kaikki piilossa, missä Karhunliha ei ikänä
tiedä. Otan ne pois, kun hän on valmis marssimaan."
"Hm, no, chippewa -- eihän sinua kai ole helppo käännyttää noista
aatoksistasi. Mutta minne ovat punanahat joutuneet?"
"Kaikki ympärillä -- vaikka täytyy mennä alas virtaa. Kuule, Bourdon,
joku päällikkö niin hupsu, että luulee mehiläinen kantoi sinun pois
siivellään!"
Ja chippewan kasvot saivat halveksivan ilmeen, kun hän ajatteli
muiden herkkäuskoisuutta ja tietämättömyyttä. Hänelle oli Le Bourdon
hyvä mies, vaan ei mikään taikuri, sillä hän tunsi ystävänsä ammatin
jo hyvinkin tarkoin ja oli usein saanut huvitella tämän kaukolasilla.
"Sen parempi", vastasi Le Bourdon; "ja minä toivon, että he ovat
lähteneet etsimään pesääni uutisasutuksista päin."
"Enimmät menneet -- kyllä, se totta. Mutta toiset eivät mene. Paljon
intiaaneja vielä täällä päin."
"Mitä on meidän siis tehtävä? Pian joudumme pulaan ruuasta. Kalat
eivät tärpi yhtä hyvin kuin äskettäin, ja koko metsikön olen
puhdistanut oravista."
"Ei hätää, Bourdon. Mitä te teette, että syödä saatte? No, kas
tuolla", ja hän viittasi esineeseen, joka verkalleen solui alas
virtaa, sillä vuolle oli tässä mutkassa hyvin heikko. "Tuossa niin
lihava kauris kuin koskaan nähnyt, mitä?"
Intiaani oli tosiaan kaatanut otuksen, joita ahoilla oli runsaasti,
ja tuotuaan sen virran varteen oli hän rakentanut pikku lautan
ja työntänyt riistansa kulkeutumaan virran mukana, rientäen itse
ennakolta valmiiksi hinaamaan sen satamaan. Hänen suoriuduttuaan
tästä viime toimenpiteestä havaittiin, että chippewa ei turhaan
kerskunut saaliinsa oivallisuutta. Ja niin tarkoin oli hän arvioinut
pakolaisten haltuun jääneen ruokavaraston, että tämä lähetys saapui
juuri parahiksi. Ainaisessa huolellisuudessaan osotti hän kokeneen
ja uskollisen erämiehen säntillisyyttä. Nyt alentui Kyyhkynsiipi
selittelemään retkeilynsä aikana tekemiänsä havaintoja.
Intiaanien lähettämät retkikunnat olivat keskenään yhteydessä
juoksijain avulla. Tällaiseksi välittäjäksi tekeytyneenä oli
Kyyhkynsiipi puhutellut monia villejä ja tahallaan toimitellut
heitä väärille jäljille sisämaahan muka Karhunlihan määräyksien
perusteella. Hän oli seurannut pääjoukkoa kuudenkymmenen penikulman
verran alas virtaa ja sitte pyörtänyt takaisin, kertaakaan
kohtaamatta Variksensulan miehiä, joten hän säilyi ilmitulolta.
Pietarista hän ei ollut kuullut mitään. Onnistuneesta juonittelustaan
huolimatta tiesi hän, että intiaaneja kuitenkin vielä liikkui
yltympärillä.
Sen vuoksi esittikin hän, että perhe lähtisi seuraavana yönä melomaan
alas virtaa. Tosin liikkui vihollisia tiheimmässä juuri alijuoksun
varrella, mutta muutakaan valittavaa ei ollut, sillä naisten
olisi ollut liian raskas taivaltaa niemimaan poikki, jotapaitsi
intiaanien vakoojat olisivat varmasti osuneet heidän jäljilleen.
Keino tuntui mehiläispyytäjästäkin ainoalta mahdolliselta. Kanootit
lastattiin uudestaan päivän mittaan, ja hyvillään oli jokainenkin
liikkeellelähdöstä, vaikka varsinkin naisten sydämet pamppailivat,
kun kumpainenkin puolisonsa kanootissa pistäysi piilopaikasta
avoimelle virralle. Kyyhkynsiipi asettui johtamaan, meloen hitaasti,
mutta vakaasti, ja pysytellen niin likellä äyrästä kuin soveltui.
Varjojen suojassa sivuutti seurue turvallisesti majan sijan ja sitä
ympäröivän lehdon.
Keskiyön tienoissa pääsivät kanootit ensimäiseen soukkenemaan,
jossa niistä oli lastia vähennettävä, kunnes oli päästy toiselle
puolelle. Ennen aamun sarastusta ehti seurue uuteen piilopaikkaan,
jonka Kyyhkynsiipi oli ennakolta valinnut pakolaisten käytettäväksi
päiväsaikaan. Se oli samanlainen suonkaistale kuin edellinenkin,
melkein täydellisesti turvattu maan puolelta. Ranta oli kyllä
alavampaa, mutta chippewa johti kanootit kaidan syrjäpuron suusta
kappaleen matkaa sisemmälle. Keventynein mielin poikkesi jokainen
maihin kahdeksan tuntia kestäneen hellittämättömän melomisen ja
tuskallisen jännityksen jälkeen. Tyytyväisenä istuutui chippewa
tupakoimaan, naisten varovasti asetellessa kylmiä ruokia aamiaiseksi.
Päivä kului hiljaisesti, seurueen jäsenten vuorotellen nukkuessa.
Illan varjojen laskeutuessa maiseman yli läksivät pakolaiset
uudestaan liikkeelle. Yö oli pilvinen ja pimeä, ja taipaleesta
kulki nyt niin suuri osa sankkojen metsien halki, ettei ollut
suurtakaan ilmitulon pelkoa. Väylän monista vaikeuksista suoriutui
Le Bourdon perinpohjaisen tuntemuksensa avulla, ja tukalimmissa
kohdissa ryhtyikin hän luotsiksi. Päivän lähetessä etsi Kyyhkynsiipi
uuden piilopaikan. Tällä tavoin vietettiin virralla neljä yötä ja
rämeissä yhtä monta päivää ilman ainoatakaan seikkailua. Viimein oli
jäljellä ainoastaan parin tunnin taival joen suulle, mutta äärimäinen
varovaisuus olikin nyt tarpeen, sillä jo edellisenä yönä olivat
pakolaiset kuulleet parin intiaanin huhuilevan toisilleen virralla,
joka oli siinä kohdassa melkoisen leveä.
Sinä aamuna asetuttiin levähtämään aikaisemmin kuin ennen, sillä
muutoin olisi seurue joutunut joen suulle päivän valjetessa, jolloin
parhaassakin tapauksessa olisi heidän matkansa suunta tullut tietoon.
Taitavana purjehtijana ei mehiläispyytäjä olisi järvelle päästyään
peljännyt suoranaista takaa-ajoa, mutta intiaaneja olisi voinut
maitse rientää kannaksen yli hälyttämään heimolaisia lähtemään
kanooteillaan pakolaisia vastaan jossakin kapeassa salmessa.
Viimeinen lepopaikka ei ollut rämeen laidassa, vaan pikku aukiolla,
jota ympäröitsi jokseenkin taaja metsikkö. Sen läpi juoksi puro,
jonka kahilikkoon kanootit saatiin kätketyiksi. Kyyhkynsiipi katsoi
tarpeelliseksi lähteä heti vakoilemaan, kahlaten ensin ylös puroa
jälkiensä peittämiseksi ja sitte poiketen länteen päin eli joen suuta
kohti. Seurue tunsi saaneensa paljon aikaan, ja yhä valoisammat
toiveet elvyttivät kaikkien mieliä.
Ehtoopäivällä pistäysi Margery omin luvin varovaisesti silmäilemään
ympäristöä, kun hänen askeleensa äkkiä pidätti säikähdyttävä näky.
Kahdenkymmenen jalan päässä hänestä istui kivellä intiaani, selkä
häneen päin, mutta vartaloltaan paljoa vantterampi kuin chippewa.
Villin asento ja koko esiintyminen näytti hänestä merkilliseltä,
sillä vaikka nuori vaimo seisoi katsellen häntä usean minuutin
ajan, melkein hengähtämättä ahdistuksessaan, ei villi vähääkään
hievahtanut. Hän istui alallaan kuin kivi allansa, yksinäisyyden ja
mietiskelyn kuvana. Vihdoin hän kuitenkin hiukan käänsi päätänsä,
jolloin Margery suureksi hämmästyksekseen näki Pietarin kasvojen
karkeat, mutta ylväät ja ilmehikkäät reunapiirteet.
Silmänräpäyksessä hälveni Margeryn arkailu, ja pian laski hän kätensä
keveästi ystävänsä olalle. Kosketuksen äkillisyydestä huolimatta
ei suuri päällikkö vähääkään hätkähtänyt. Hän kääntyi hitaasti
katsomaan, ja nähdessään viehkeän morsiamen herttaiset kasvot
tervehti hän tätä mielihyvän hymyllä.
"Tämäpä oli onnellinen sattuma, Pietari!" huudahti innostunut
Margery. "Enpä olisi uskonut tapaavamme täällä!"
"Ei sattuma yhtään. Tulin vasiten. Kyyhkynsiipi kertoi minulle, missä
olette. Siis tulin tänne. Minä olen paljon ajatellut uusia asioita.
Täytyy saada teidät kaikki pois täältä, ja sitte minä tulen nuoren
squaw'n kotiin kuulemaan niistä lisää. Uusi elämä kenties alkaa
minulla."
Heimottoman päällikön hyvään suuntaan kehittyneestä mielenmuutoksesta
ilahtuneena alkoi Margery myötätuntoisesti kuvailla, miten
auliisti hänen kotinsa ainiaan pysyisi pelastajalle avoinna ja
hänen vaatimaton opetuksensa tälle tarjolla. Samassa teki Pietari
sen tärkeän havainnon, että heitä piti silmällä kaksi nuorta
pottawattamie-heimon miestä, Karhunlihan käyttäminä vakoojina.
Nopeasti kuin salama keksi Pietari ensimäisen apukeinon. Hän viittasi
arvokkaasti nuoria miehiä peräytymään, ikäänkuin olisi kohtaus
ollut mitä luonnollisin, ja saikin nämä ällistyneinä vetäytymään
pois, samalla kun hän itse talutti Margeryn pensaitten suojaan.
Tovin kuluttua ehtivät he leiriin, jossa Pietari kiireissään
tervehtimättäkään ilmotti kahden soturin nähneen Margeryn ja
epäilemättä menneen viemään siitä tiedon päällikölleen.
"Mitä on tehtävissä?" kysyi mehiläispyytäjä hätäisesti.
"Taistelemmeko hengestämme vai pakenemmeko?"
"Lähdemme kanootteihin niin pian kuin voimme. Nyt en minäkään voi
enää jäädä päälliköiden joukkoon. Noilta nuorilta miehiltä menee
puoli tuntia, ennen kuin ehtivät päällikön luo. Siinä ajassa meidän
täytyy päästä niin kauvas kuin suinkin. Ei ole hyvä jäädä tänne.
Intiaanit tulevat tunnin kuluttua."
Le Bourdon kyllä käsitti tilanteen, mutta aikeella oli kaksi
hankalaa vastusta. Hänen ei tehnyt mieli jättää Kyyhkynsiipeä
ilman mitään viestiä taaksensa, ja toisekseen tuntui virralle
lähteminen päivänvalolla ikäänkuin tahalliselta jalopeurain luolaan
tunkeutumiselta. Mutta mahdottomalta tuntui jäädä odottamaan
intiaanejakaan, ja Margeryn hartaasti kehottelemana suostui
mehiläispyytäjä vastahakoisesti tähän uhkaretkeen. Kiireimmiten
riensivät kaikki kanootteihin ja työnsivät ne puron suulta vesille.
Oli vielä ihan valoisaa, mutta aurinko alkoi jo lähetä laskuansa.
Onneksi olivat äyräät sankan metsän peitossa, ja virta laajeni pikku
järveksi. Ei sen vuoksi ollut suurtakaan vaaraa heidän ilmitulostaan
ennen kuin lähempänä suistoa, eikä heti silloinkaan, jos he vain
turvallisesti pääsisivät villiriissin ja kaislain suojaan. Kanootit
vetäysivät likekkäin ja soluivat melomattomina virran mukana, jotta
ne eivät saapuisi joen suulle ennen pimeän tuloa. Kaikki näytti
niin rauhalliselta ja hiljaiselta, että toivo jälleen virkosi
hätääntyneissä sydämissä.
Matalalla äänellä kertoi Pietari, että valkoihoisten täydellinen
katoaminen oli herättänyt suurta ihmetystä soturien keskuudessa.
Vakooja toisensa jälkeen oli tullut sisämaasta ilmottamaan, että
missään ei ollut jälkiä heistä havaittavissa. Täten johtuivat
intiaanit yhä tiukemmin kohdistamaan huomionsa joen suistoon, koska
oli varmaa, että pakolaisten kanootit eivät olleet voineet ehtiä
järvelle aikaisemmin kuin ensimäiset nuorten miesten osastot, jotka
oli piikamarssissa lähetetty suorinta tietä alijuoksun varrelle
vaanimaan. Le Bourdonin tavarain kätköpaikka oli kyllä löytynyt
tässä innokkaassa etsiskelyssä ja otettu vihollisten saaliiksi.
Se vastoinkäyminen ei suurestikaan vaikuttanut mehiläispyytäjään
tällähaavaa, kun hänellä oli paljoa tärkeämpiä etuja suojeltavana.
Enimmin sai hänet huolestumaan se tieto, että Karhunliha oli käskenyt
kymmenkunnan soturinsa pitää vartiota päivin ja öin kanooteissa
lähellä virran suuta, väijyen vesiheinikössä niinkuin käärmeet
ruohistossa.
Tähän keskusteluunsa kiintyneinä olivat pakolaiset melkein
huomaamattaan ehtineet alas kaislikko- ja riissitaipaleen yläreunaan
asti ja jokseenkin vaarallisen lähelle väylänsä arveluttavinta
jaksoa. Koska oli vieläkin päivänvaloa, ehdotti Pietari
pysähdyttäväksi heinikkoon. Parin minuutin kuluttua olivatkin kaikki
kolme alusta siten suojassa. Kaikkien mieliä ahdisti epätietoisuus
siitä, oliko heidän tahallaan annettu ilmitulleina edetä alas virtaa
vihollistensa suurinta voimaa kohti. Pietari ei salannut pahoja
aavistuksiaan, sillä olihan uskomatonta, että tarkoin vartioittua
taivalta olisi hetkeksikään jätetty pääsyvapaaksi. Mutta niin oli
kuitenkin käynyt, kuten jälkeenpäin saatiin selville. Ne vakoojat,
jotka olivat nähneet Pietarin ja Margeryn, olivat hälyttäneet joen
koko alivarren mies mieheltä, toimittaen sanan kulkemaan pakolaisten
olopaikasta, ja pitkin tätä taivalta olivat vartijat rientäneet
paikoiltaan, ollakseen mukana vangitsemisessa. Niin vähäisiä ja
aavistamattomia keinoja käyttää Kaitselmus usein kumotakseen
viekkaimpiakin pahuuden hankkeita.
Mehiläispyytäjä oli koneellisen kiihkeä pääsemään liikkeelle, sillä
avoimen järven likeisyys teki hänet maltittomaksi, etenkin kun tuntui
arveluttavalta pysyä alallaan keskellä vihollispiiriä. Viivyttyään
piilossa puolisen tuntia ehdotti hän, että kanootit työnnettäisiin
tuollaiseen avoimeen väylään, joita heinikossa oli useita, ja matkaa
pitkitettäisiin rivakasti. Pietarilla oli intiaanin kärsivällisyyttä,
ja hän piti hetkeä liian varhaisena. Mutta hän ei kyennyt pidättämään
Le Bourdonia, joka alkoi meloa edellä tuollaista solaa myöten. Tämä
ratkaiseva askel pakotti muut seuraamaan häntä. Jos mehiläispyytäjä
olisi nyt viime hetkessä paremmin hillinnyt itseänsä, olisi hän
luultavasti välttänyt sen arveluttavan vaaran, johon hänen oli
antauduttava. Vaikka heinikoissa oli monia avoimia väyliä, eivät
nämä olleet aina yhteydessä keskenään, joten kävi välttämättömäksi
tunkea kanootteja pikku tiheikköjen läpi solasta toiseen. Ensimäisen
tällaisen siirtymisen tapahtuessa osui ruokojen latvain heiluminen
erään rannalla tähystelevän vartijan silmiin. Keskinäisesti
sovituilla merkeillä ilmotti mies havaintonsa lähimmälle kanootille,
joka toimi vakoiluveneenä, ja siten levisi hälytys pitkin koko
vartijariviä sekä Waringin majan luona ja joen suulla oleskeleville
päälliköille. Noin pitkällisen viivytyksen jälkeen saadun viestin
tuottama hurja riemastus kävi hillittömäksi, ja pian kuului
ulvahduksia ja huikkauksia virran molemmilta rannoilta kuten itse
virraltakin.
Kanooteissa ei ollut ainoatakaan valkoihoista, joka ei olisi uskonut
koko seurueen olevan hukassa, kun tämä melu kajahti ilmoille.
Pietarin laita oli toisin. Metelistä piittaamatta jännitti hän kaikki
kykynsä. Itse mehiläispyytäjän jouduttua melkein toivottomaksi
kuunteli Pietari tarkoin korvin, mistä kohti virtaa kulloinkin
kiljuttiin. Äyräistä hän ei ollenkaan välittänyt, koska vaara tuli
vain kanoottien taholta. Terävällä havaintokyvyllään sai päällikkö
selville, että liikkeellä oli neljä kanoottia, joiden välitse heidän
oli päästävä, muutoin oli pelastus mahdoton. Äänistä osasi hän myös
päättää, että kanootit olivat riissiheinikössä, kaksi kumpaisellakin
puolella virtaa, ja sinne ne luultavasti jäisivätkin odottamaan, että
pakolaiset pistäytyisivät kiireimmiten heinikon suojaan.
Pietari teki päätöksensä silmänräpäyksessä. Oli juuri tulossa
pimeä, ja hän päätti heti mentäväksi virran keskikohdalle. Naisten
oli laskeuduttava pitkäkseen kanooteissaan, jotta Le Bourdon ja
Gershom voisivat pimeän turvissa edetä intiaaneina, jotka olivat
hänen johdollaan vakoilemassa. Le Bourdon rohkaisi vaimonsa mieltä
sillä tärkeällä havainnolla, että tuuli puhalsi etelästä, joten
järvimatka oli kääntymässä heille mitä suotuisimmaksi, jos he vain
sinne asti pääsisivät. Yhtä matalalla äänellä lausui vuorostaan
nuori vaimo viihdyttäviä sanoja miehelleen. Kaikista toimenpiteistä
sovittiin nopeasti. Ilmitulon tapahtuessa oli kanoottien syöksyttävä
heinikkoon, tunkeutuen eri suunnille ja kukin mies toimien
itsenäisesti. Ulkopuolella määrättiin kohtauspaikaksi muuan
Gershomille ja Bourdonille tuttu niemi, ja sovittiin merkeistä,
joista viimeinen tulokas saattoi päättää, että siellä oli kaikki
turvallista. Nämä seikat järjestettiin kanoottien soluessa alas
virtaa.
Pietari otti johdon. Yö oli tähtivaloinen ja seijas, mutta kuutamoa
ei ollut. Vedenpinnalla eivät esineet näkyneet pitkänkään matkan
päähän. Päällikkö hallitsi vauhtia, joka oli kohtuullinen ja
tasainen; tätä menoa kestäisi kanoottien pyrkiä järvelle noin
tunnin ajan, mutta melkein koko se aika oli oltava vihollisten
keskellä. Silti kului puolisen tuntia ilman minkäänlaista selkkausta.
Tällöin oli seurue päässyt sen paikan kohdalle, mihin Gershom ja
Le Bourdon olivat piilottaneet kanoottinsa edellisen pakoretkensä
alussa. Tullessaan yhä lähemmäksi kaikkein vaarallisinta taivalta
vetäysivät kanootit niin likitysten, että molemmat valkoihoiset
miehet saattoivat varovasti supatella keskenään. Melomisessa oli
noudatettava mitä suurinta huolellisuutta, sillä vähäisinkin kalahdus
tai loiskahdus olisi voinut heidät kavaltaa. Margery ja Dorothy eivät
kyenneet enää hillitsemään jännittyneitä tunteitaan, vaan kohottivat
kumpainenkin päätänsä veneen reunan yli ja kuiskailivat toisilleen,
yrittäen saada rohkaisua yhteisestä myötätunnosta. Samassa tapahtui
heidän pakoyrityksensä käännekohta.
Pietari kulki edellä, kuten sanottu. Kanoottinsa ollessa majan
tavallisen maallenousupaikan kohdalla hän näki kahden kanootin
pistäytyvän esiin heinikosta vain sadan kyynärän päässä; etäämmäksi
ei sellaisia esineitä olisi erottanutkaan. Harhaantumatta yrittämään
niiden välttämistä huhusi päällikkö heti melojille, kääntäen heidän
huomionsa itseensä ja puhuen niin kovaa, että takanatulijat helposti
kuulivat hänet.
"Nuoret mieheni ovat myöhäisiä", hän sanoi. "Soturimme ovat
nähneet valkonaamat yläpuolella ahoilla, ja pian heidät tuodaan
tänne. Menkäämme maihin, ollaksemme valmiit vastaanottamaan heidät
wigwamissa."
Pietarin ääni tunnettiin heti. Hänen rauhallinen, luonnollinen
sävynsä eksytti melojat, ja kun hän yhtyi heihin ja poikkesi
heinikkoa halkovaan solaan, joka johti maallenousupaikkaan,
seurasivat he häntä kuuliaisesti. Le Bourdon kuuli keskustelun ja
ymmärsi aseman, vaikka hän ei voinut nähdä kanootteja. Pietari
haasteli yhä äänekkäästi, meloessaan rantaan, ja sai vastauksia
uusilta kumppaneiltaan. Le Bourdonin ensimäisenä vaikuttimena oli
ollut kääntyä ja paeta ylös virtaa. Mutta huomatessaan noiden
vaarallisten vihollisten joutuneen Pietarin ohjattaviksi vetäysi
hän vain hiukan ulommaksi ja hiljensi vauhtia. Äänten perusteella
päätellessään, että kaikki kolme kanoottia olivat kääntyneet rantaa
kohti, ponnisti hän lujasti ja kiiti alas virtaa kuin nuoli. Kesti
vain puoli minuuttia sivuuttaa kanavan aukko, mutta Pietarin puhelu
sai hänen saattolaisensa katselemaan eteenpäin, ja se vähensi
suuresti vaaraa. Le Bourdonilla oli usein sydän kurkussa, hänen
suoriutuessaan tästä kokeesta, mutta onni suosi heitä tai -- kuten
Margery hurskaammin tajusi olosuhteet. -- Kaitselmus johdatti heidät
turvallisesti vaaran ohi.
Virran suulla arvelivat miehet jokseenkin varmasti kohtaavansa lisää
tähystäjiä, ja kumpainenkin valmistausi käyttämään aseitansa. Mutta
siellä ei ollut ainoatakaan kanoottia, ja pakolaiset olivat pian
järvellä. Michigan on aava selkä, ja kaarnakanootti on kovin pieni
alus keikkumaan sen aalloilla. Tällä kertaa puhalteli jokseenkin
navakka tuuli, ja naisia pelotti kovasti. Mutta tuollaiset
munankuoret ovat silti peräti turvallisia aluksia tottuneiden
käyttäjien käsissä, ja siihen olivat molemmat miehet päteviä. Heti
kun kanootit olivat edenneet vähän matkaa ulapalle, sovitti Le
Bourdon venoset vieretysten ja köytti ne yhteen. Tämä varokeino
vähensi suuresti kumoonmenon vaaraa, vaikka sellaista kaksoisruuhta
oli työläämpi pidättää kääntymästä sivulaineisiin. Mutta sitte kun
kumpaiseenkin oli kohotettu pieni purje, kävi peränpito helpommaksi,
joskin alituinen valppaus oli yhä välttämätön.
Hyvää vauhtia etenivät veneet siten kytkettyinä, ja sekä Margery että
Dorothy tunsivat mielensä äkkiä kerrassaan keventyneen. Myötätuuli
heikkeni vähitellen, mutta päivän valjetessa olivat pakolaiset
kuitenkin jo noin neljänkymmenen penikulman päässä Kalamazoon suulta.
Illalla poikkesi seurue sitten erään niemen suojaan. Seuraavana
päivänä he lähempänä rantaa kuljettuaan uskalsivat puolelta, päivin
sytyttää pienen joen partaalle nuotion, pyydystivät purosta kalaa,
kaatoivat hirven ja keittivät ruokavaroja parin kolmen päivän
varastoksi. Kanootit erkanivat jälleen, koska niitä oli helpompi
hoidella erikseen. Mitä pohjoisemmaksi päästiin, sitä parempaa suojaa
saatiin tuulenpuoleisista korkeista rannoista.
Täten etenivät seikkailijamme mitään vaaroja kohtaamatta kahden
vuorokauden kuluessa lähelle Michilimackinacin kuuluisia salmia.
Suunta oli vähitellen kaartunut itää kohti. Nyt ei enää katsottu
turvalliseksi käyttää purjeita, vaan päätettiin meloa, kunnes
salmet ja saari jäisivät taakse. Oli nimittäin vaarallinen
näytellä huikaisevan valkoisia purjeita, jotka paistoivat pitkän
matkan päähän. Varokeino ei ollutkaan hyödytön. Siten saivat he
turvallisesti sivuutetuksi kanoottiparven, joka oli lähtenyt
Mackinawin asutuspaikalta Michiganin manteretta kohti. Kanootteja oli
vähintäin viisikymmentä, mutta huomaten ne ajoissa kätki Le Bourdon
seurueensa erääseen poukamaan, kunnes vaara meni ohitse.
Suunta poikkesi yhä syrjemmälle, mutta tuulikin kääntyi sikäli
suotuisaksi. Huron-järvellä pakolaiset viipyivät kaksi päivää,
käyttäen jälkimäisenä yönä hyväkseen mökkiä, jonka Le Bourdon oli
itse rakentanut eräällä pyyntiretkellään. Kolmantena päivänä he
olivat nopeasti lähenemässä Pointe au Barques-nientä, kaikille
sikäläisille matkaajille tuttua maamerkkiä, kun rannikon suojasta
nähtiin kanootin pistäytyvän ikäänkuin osuttautuakseen heidän
suuntansa tielle. Mehiläispyytäjän kaukolasi tuli hyvään käytäntöön.
Sen avulla nähtiin, että kanootissa oli vain kaksi miestä, molemmat
intiaaneja, joten kohtauksesta ei ollut suurtakaan vaaraa, kun
mehiläispyytäjä sitävastoin saattoi tulijoilta kuulla tärkeitä
tietoja yleisestä asemasta.
"Niin totta kuin elän, nuo ovatkin Pietari ja Kyyhkynsiipi", huudahti
äkkiä Le Bourdon, laskien alas tähystimensä. "He ovat samonneet
niemimaan poikki ja odottaneet meitä, tullakseen kanootilla vastaan."
Havainto ilmotettiin heti toiselle kanootille, ja kymmenen minuutin
kuluttua olivat kaikki kolme kanoottia kiinnitetyt yhteen, Pietarin
alus keskimäisenä. Mehiläispyytäjä näki heti, että intiaanien
matkallelähtö oli ollut hyvin kiireellinen, sillä heidän kanoottinsa
oli jokseenkin kehnossa kunnossa ja huonommin varustettu kun
lyhyellekään matkalle mentäessä yleensä. Hän ei kuitenkaan tahtonut
tehdä mitään kysymyksiä, vaan tarjosi intiaaneille rauhanpiipun, jota
molemmat hyvin levollisesti käyttivät hyväkseen.
Vähitellen pääsi mieliala seurueessa vilkastumaan, ja mitä
lämpimimpiä tervehdyksiä lausuttiin intiaaneille niin pian kuin
katsottiin soveliaaksi häiritä heidän ainaista arvokkuudenhaluaan.
Pietari oli taitavasti ottanut osaa siihen uuteen etsintään, joka oli
kiivaasti pantu toimeen heti kun huomattiin valkoihoisten uudestaan
pujahtaneen pakoon. Hän oli lyöttäytynyt pikku ryhmään, joka hänen
viime esiintymisestään tietämättä läksi maitse ehättäytymään eri
kohtiin järven rannoille pakolaisia vastaan. Ryhmän vähitellen
hajaantuessa johti Pietari lopuksi kahta miestä, jotka hän osasi
eksyttää muuanne, lähettämällä heidät hakemaan yhtä kanoottia
lisää. Siten jäi hän yksinään vastamainitulle niemekkeelle, pitäen
hallussaan kanootin, joka oli saatu aikaisemmin varatuksi. Tuskin
olivat nuoret miehet kadonneet näkyvistä, kun Kyyhkynsiipi yhtyi
liittolaiseensa. Tämä uskollinen ystävä oli kärkkynyt vihollisen
kintereillä kaiken aikaa, kärsien nälkää ja väsymystä ja pannen
henkensä alttiiksi melkein joka askeleella, voidakseen mahdollisuuden
mukaan auttaa niitä, joita hän katsoi olevansa velvollinen
palvelemaan. Luonnollisesti ymmärsivät molemmat intiaanit nyt
toisensa.
Seurue oli tähän asti edennyt jo viisisataa penikulmaa hyvinkin
vaarallisilla vesillä, mutta vieläkään ei se ollut turvassa. Sen
edessä oli yhä uusia järviä ja salmia, joiden varsilla liikkui
vihamielisiä villejä, jotapaitsi Detroit oli nyt brittiläisten
hallussa, joten pakolaiset saattoivat kohdata valkoihoisiakin
vihollisia. Eteenpäin oli kuitenkin pyrittävä. Seurue poikkesi
niemekkeelle aterioimaan, ja sen lähtiessä jälleen pitkittämään
matkaansa tulivat Pietari ja Kyyhkynsiipi mukaan, vaikka he
hylkäsivät oman kanoottinsa. Pietari tuli mehiläispyytäjän ja
Margeryn kumppaniksi, kun taasen chippewa otti teljon ja melan
Gershomin veneessä. Siten saatiin kumpaiseenkin kanoottiin
kaksinkertainen voima, koska oli mahdollista, että suoranainen vauhti
saattoi koitua ainoaksi pelastuksen keinoksi.
Tuuli oli asettunut läntiseksi, ja purjehdus oli nopeata.
Ehtoopuolella lähestyi seurue järven laskuväylää, joka johti
St. Clair-järvelle; tämä vuorostaan päättyy niin sanottuun
Detroit-virtaan, vaikka sekin luonnollisesti on salmi. Noin kuusi
penikulmaa alempana on tämän salmen varrella nykyinen Detroitin
kaupunki. Pietari käski ottaa purjeet alas varokeinoksi, jota
vahvistettiin pysyttelemällä rannan suojassa niin paljon kuin
mahdollista. Oli jo ihan pimeä, kun kanootit pistäysivät St. Clairin
salmeen. Sen alipäässä poikkesi Pietari mutkittelevaan solaan,
jollaisia salmesta kulki järveen useita, ja sen vesikasvistossa
saivat pakolaiset täydellistä suojaa.
Tämä kierros pelastikin heidät joutumasta vihollisten käsiin, kuten
intiaaneilta jälkeenpäin kuultiin. Karhunliha oli toimittanut
kaksi viiden soturin miehittämää kanoottia vartioimaan väylää,
joten ainoastaan Pietarin paikallistuntemus ja varovaisuus esti
heidät joutumasta satimeen. Kanootit pääsivät rauhassa järvelle
ja suuntasivat kulkunsa sen poikki hiukan viistoon, päästäkseen
Kanadan-puoleiselle rannalle. Ulapalla uskalsivat he käyttää
purjeitaan. Ehtoopäivällä pistäysi seurue erään ranskalaisen
uutisviljelijän majaan, missä ystävälliset asukkaat ottivat heidät
vastaan mitä vieraanvaraisimmin, vähääkään välittämättä tulijain
kansallisuudesta, olletikaan kun he eivät suinkaan olleet erityisen
kiintyneitä englantilaisiin isäntiinsä.
Pimeän tullen pitkitettiin matkaa eteläistä salmea kohti. Tunnin
kuluttua saapuivat pakolaiset Pietarin luotsaamina sen suulle, jonka
jakaa iso saari kahdeksi väyläksi. Juuri tällä saarella väijyi
parhaillaan Karhunliha, mukanaan kolme kanoottia, joiden kunkin
miehistönä oli kuusi soturia. Mahdollisen kahakan varalta olivat
pakolaisten kanootit liittyneet yhteen ja lipuivat mitä varovaisimmin
saaren ohi. Jälkeenpäin selvisi, että Karhunlihan kanooteista olikin
muuan keskivirralla meloessaan havainnut heidät, mutta hämärässä
luullut kytkettyjä kanootteja yhdeksi alukseksi ja arvellut
pakolaisia omaksi osastokseen, koska he erottivat juuri kuusi varjoa
ja sellainen miehistö vastikään lähetetty hankkimaan hedelmiä
ranskalaisten majoista. Pakolaisilla oli siis jälleen ollut täpärä
hetki, juuri viimeisellä vaarallisella taipaleellaan.
Tosin oli heidän vielä sivuutettava Detroitin kaupunki, mutta salmi
oli sen kohdalla siksi laaja, että siitä saattoi pimeän turvissa
suoriutua hyvinkin huolettomasti. Päivän valjetessa oli Le Bourdon
ystävineen jo Erie-järvellä.
Pitkä oli vieläkin matka pakolaisilla edessä. Siihen aikaan olivat
kaikkien suurten sisäjärvien Amerikan-puoleiset rannat melkein
pelkkää erämaata. Asuttuja paikkoja oli harvassa. Se satama, jota
mehiläispyytäjä piti päämääränään, oli Presque-saari, nyt tunnettu
Erien suurena satamakaupunkina. Se oli melkoinen retki sekin,
lähes kahdensadan penikulman taival, saarten ja rannikon välitse
pujoteltava, mutta turvallisesti suoriuduttiin siitä seuraavan viikon
aikana. Kerran Amerikan puolelle päästyään tunsivatkin seikkailijamme
jo saavansa olla jokseenkin varmoja kaikilta muilta yllätyksiltä kuin
elementtien.
Pietari ja Kyyhkynsiipi erisivät ystävistään ennen kuin nämä
saapuivat Presque saarelle. Mehiläispyytäjä antoi heille oman
kanoottinsa, ja ero ei ollut ainoastaan ystävällinen, vaan
liikuttavakin. Mutta Margery ja Pietari olivat matkan varrella yhä
lujemmin sopineet, että se hyvästely tapahtui vain toistaiseksi.
Kyyhkynsiipi jätti ystävänsä yhtä keveästi kuin oli hänen sävynään
ollut koko heidän seurustelunsa aikana. Le Bourdon antoi hänelle
rihlapyssynsä, runsaasti ampumavaroja ja erinäisiä pikkuesineitä,
jotka olivat intiaanille suuriarvoisia, ottaen chippewan aseet
vastalahjaksi. Sumenevin silmin katseli nuori pariskunta kahden
auttajansa etääntymistä ulapalle, taitavan metsästäjän ja uuteen
yksinäisyyteen antautuneen päällikön, ja siinä luodessaan viimeisen
silmäyksen noihin niin erilaisiin villeihin tunsivat he sekä syvää
kiitollisuutta että suurta ihmetystä niistä kummallisista teistä,
joilla he olivat saaneet toisensa ja pelastuksensa saloseudun
joutuessa intiaanien sotapolkujen risteilemäksi.