Heimottoman tappio.
Sillävälin kun Pietari oli joutunut epäilyksiin asiasta, jossa
hän oli tähän asti seissyt lujana kuin kallio, olivat intiaanien
joukossa monet muut alkaneet tuntea suosiollisuutta mehiläispyytäjää
kohtaan hänen salaperäisten taitojensa ja herttaisen anteliaisuutensa
tähden; mutta sitävastoin oli muuan näkijä erityisen vastenmielisesti
havainnut tämän käänteen. Tätä miestä voitiin tuskin sanoa
päälliköksi, vaikka hänellä oli ilkeätä vaikutusvaltaa, joka
usein kohdistui heikentämään varsinaisten päällikköjen toimintaa.
Hänellä oli merkitsevänä lisänimenään "Kärppä", koska hänen
oletettiin jollain tavoin muistuttavan tuota pientä rosvoilevaa
ja luihua nelijalkaista. Hän oli luonteeltaan halpamainen ja
näöltään vastenmielinen, ja hänen likaiset tapansa saivat hänet
vielä huonompaan suosioon muiden silmissä kuin hän olisi muutoin
ollut. Lisäksi oli hän erityisesti perso väkijuomille ja saattoi
päihtyneenä makailla päiväkausia, milloin hänen heimonsa vain sai
viljemmälti tulivettä haltuunsa. Maineettomana soturina, niin
penseänä pyyntimiehenä, että hänen perheensä täytyi usein kerjätä
ruokaa naapureilta, rumana ulkomuodoltaan ja juoppona oli Kärpällä
kuitenkin melkoisesti vaikutusvaltaa noin monien urheitten, viisaiden
ja kaikinpuolin kunnostautuneitten päälliköiden keskuudessa. Tämä
saattaa näyttää kummalliselta, mutta se johtui kokonaan hänen
kielestään.
Ungque eli Kärppä oli peräti kaunopuheinen mies; hänellä oli
erinomainen taito vedota ihmisten intohimoihin. Valehteleva ja
liukas kieli on suuressa joukossa merkillisenä mahtina, helposti
saaden väärän esiintymään oikeana melkein missä kohdassa hyvänsä.
Tätä lahjaansa käytteli Kärppä aina tilanteissa, joissa arveli
parhaiten pääsevänsä vastustamaan vihaamiansa. Jälkimäisiin kuului
Pietari, jonka saavuttama arvovalta hänen omassa heimossaan
oli herättänyt Kärpässä suurta kateutta ja levottomuutta. Hän
oli lujasti ponnistellut sitä vastaan, vieläpä rohjennut puhua
valkoihoisten hyväksi ja näiden tuhoamista estääkseen, yksinomaan
saadakseen tehdyksi kiusaa tuolle salaperäiselle muukalaiselle.
Se oli kuitenkin ollut turhaa; vuolle juoksi toiseen suuntaan, ja
Pietarin tulinen kaunopuheisuus oli ollut hänellekin liian voimakas.
Nyt oli hän kummakseen havainnut Pietarin käytöksessä ilmeisesti
muuttunutta sävyä ja saapui päälliköiden lopulliseen neuvotteluun
hyvin epäluuloisena, järkähtämättömästi päättäen panna kaikkensa
heimottoman päällikön vastustamiseen, jos tämä esittäisi mitään
muutoksia alkuperäiseen suunnitelmaan.
Kokouksen alussa ilmeni selviä merkkejä erilaisista mielipiteistä ja
kiihdyttävistä epäilyksistä päälliköiden kesken, vaikka vähään aikaan
ei lausuttu mitään kiistan tai väittelyn tapaista. Pietarin johtelu
oli yhä voimassa, eikä hän lyönyt laimin mitään tavallisia keinojaan
vaikutusvaltansa lujittamiseksi. Kenties hän ponnisteli sitä
lujemmin, kun oli joutunut asemaan, jossa hänen oli pakko peruuttaa
paljon sellaista, mitä oli aikaisemmin tehnyt.
Kokouspaikaksi oli valittu kaunis aho ruohoaavikon reunalta;
ainoastaan päälliköt muodostivat piirin, jonka ulkopuolella "nuoret
miehet" liikkuivat hiljaisina ryhminä, kuunnellakseen neuvottelua
ja hyötyäkseen vanhempien viisaudesta, jos mieli teki. Piipullinen
poltettiin ja kaikki tavalliset menot otettiin huomioon, ennen kuin
Karhunliha nousi pitämään jonkunlaisen avauspuheen. Hänen lyhyen
tervehdyksensä jälkeen tupakoittiin taasen ja odotettiin Pietarin nyt
nousevan puhujaksi. Mutta hän istui yhä mietteissään, jonkavuoksi
pari muuta päällikköä lausui mielipiteitään intiaanien suuresta ja
nyt voitolliseksi kääntyneestä taistelusta yankee-kansaa vastaan,
antaakseen suurelle johtajalle aikaa ajatustensa järjestämiseen.
Muuan Tammenoksaksi nimitetty päällikkö, joka ehdottomasti oli
enemmän soturi kuin puhuja, osasi sekä omasta että muiden mielestä
tehdä hyvinkin onnistuneita vastaväitteitä yksinkertaisen pastorin
edellisenä yönä lausumiin vakuutuksiin ja sai osakseen mielihyvän
sorinaa, joka oli hänelle aivan uutta. Syntyi taas pitkällinen,
mietiskelevä äänettömyys, jonka aikana rauhanpiippu kiersi moneen
kertaan. Vasta noin puolen tunnin kuluttua edellisen puhujan
istuutumisesta nousi Pietari seisaalle. Pitkänä väliaikana oli odotus
päässyt jännittymään ja uteliaisuus yltymään. Mikään muu kuin hyvin
suuri tapaus ei voinut aiheuttaa tätä syvällistä aprikoimista ja
alottamisen vastahakoisuutta. Kun salaperäinen päällikkö ja monien
päänahkain mies siis kohosi puhumaan, oli koko kuulijakunta pelkkänä
korvana. Vielä noustuaankin seisoi Heimoton tuokion äänettömänä
katsellen ympärilleen ikäänkuin olisi hänen tarvinnut hieman hillitä
ajatustensa kuohuntaa, ennen kuin uskalsi luovuttaa niitä kielensä
välitettäviksi.
Hän alotti kauniisti kuvailemalla kansansa loistokasta entisyyttä
ja Suuren Hengen huolenpitoa punaihoisesta rodusta. Yhtyen
Tammenoksan huomautuksiin valkoihoisten uskonnollisten väitteiden
pätemättömyydestä hän siirtyi taitavasti puhumaan tietäjämiesten
suurista ansioista kaikkien kansojen ja eritoten punanahkain kesken.
Hän oli valmis myöntämään, että erivärisilläkin suurilla tietäjillä
oli paljon yhteistä, mikä saattoi olla ainoastaan Manitousta
itsestään lähtöisin.
"Veljet, yksi asia on minulla vielä sanottavana teille", jatkoi
hän. "Haluan kuulla muita enkä tahdo tällä kertaa mainita kaikkea,
mitä tiedän. Yksi asia on minulla vielä sanottavana teille, ja
nyt sen sanon. Olen puhunut teille, että meidän täytyy ottaa
päänahat kaikilta niiltä valkonaamoilta, jotka nyt ovat lähellämme.
Arvelin saavamme enemmän, mutta muut eivät tule. Kenties he ovat
peljästyneet. Täällä on ainoastaan kuusi. Kuusi päänahkaa ei ole
paljon. Minua surettaa, että niitä on niin vähän. Mutta me voimme
mennä sinne, missä on enemmän. Yksi noista kuudesta on tietäjämies.
En tiedä, mitä ajatella. Saattaa olla hyvä ottaa hänen päänahkansa.
Saattaa olla paha. Tietäjämiehillä on suuri voima. Te olette
nähneet, mitä tämä mehiläispyytäjä voi tehdä. Hän osaa puhella
mehiläisten kanssa. Ne pienet hyönteiset lentelevät kaikkialle ja
näkevät sellaista, mitä intiaanit eivät kykene näkemään. Suuri
Henki teki ne sellaisiksi. Kun saamme takaisin kaiken maan, saamme
mehiläiset sen mukana ja voimme silloin neuvotella siitä, miten on
paras menetellä niiden suhteen. Kunnes tiedämme enemmän, en halua
kajota tuon mehiläispyytäjän päänahkaan. Siitä saattaa koitua meille
suurta vauriota. Tiedän erään valkonaamain tietäjämiehen, joka
menetti päänahkansa, ja rokko surmasi puolet siitä joukosta, joka
otti hänet vangiksi ja tappoi hänet. Ei ole hyvä puuttua tekemisiin
tietäjämiehiä vastaan. Muutamia päiviä takaperin minä hyvin hartaasti
halusin tuon nuoren miehen päänahkaa. Nyt en minä sitä halua. Sen
koskemisesta voisi tulla suuri vahinko. Haluan antaa hänen mennä ja
viedä squaw'nsa mukanaan. Muilta voimme ottaa päänahan."
Viisaasti pidättyi Pietari viittaamasta Margeryyn ennen kuin juuri
puheensa lopussa, vaikka hän nyt kaikesta sydämestään tahtoikin
toimittaa neitosen turvaan. Mitä Le Bourdoniin tulee, niin oli hän
päivän mittaan tehnyt katsojiinsa niin suuren vaikutuksen, että
harvat päälliköt kummeksuivat hänen hyväkseen tehtyä poikkeusta.
Taikuuden pelko on Amerikan villien keskuudessa hyvin yleinen,
ja näytti tosiaan vaaralliselta juonitella sellaisen miehen
henkeä vastaan, jolla oli johdettavissaan joka taholla surisevat
mehiläisetkin. Hän saattoi juuri tällä hetkellä seurata koko
neuvottelun kulkua, ja useat julman näköiset vanhat soturit, jotka
nyt istuivat piirissä ja näyttivät olevan valmiita nousemaan mitä
hyvänsä inhimillistä vastaan, eivät olleet muistamatta, että
tietäjämies salaisilla keinoillaan varmaankin piti hyvää huolta sekä
ystäviensä että vihamiestensä kohtelusta.
Pietarin istuutuessa oli päällikköjen piirissä yksi ainoa mies,
joka oli heti päättänyt vastustaa hänen uutta aiettansa. Useat
olivat kyllä epätietoisia näin äkillisestä muutosehdotuksesta, mutta
heidän ei myöskään tehnyt suorastaan mieli pysyä alkuperäisessä
suunnitelmassaan. Poikkeuksena oli Ungque, joka nyt näki
oivallisen tilaisuuden tähdätäkseen iskun kadehtimansa päällikön
suurta vaikutusta vastaan. Mutta niin ovela oli tämä intiaani ja
niin tottunut hallitsemaan halujansa, että hän ei heti noussut
rehellisessä innostuksessa selittelemään vakaumustansa, vaan katsoi
viisaaksi vielä odottaa hetkisen.
Intiaanikin on vain ihminen ja heikkouksiensa horjuttelema,
niin suuresti kuin hän ankaralla harjaannuksella oppiikin niitä
hillitsemään. Tammenoksa oli näytteenä tästä tosiseikasta. Hän
oli niin odottamattomasti onnistunut äskeisessä kaunopuheisuuden
yrityksessä, ettei ollut helppo pidättää häntä istuallaan nyt uuden
hyvän tilaisuuden tarjoutuessa kunnostautumiselle. Niinpä oli hän
taas seuraavana puhujana.
"Veljet", lausui Tammenoksa, "minut on nimitetty puun mukaan. Te
kaikki tunnette sen puun. Se ei kelpaa jousiksi tai nuoliksi, ei
se kelpaa kanooteiksikaan; siitä ei lähde paras nuotio, vaikka se
palaa ja on kuuma, kun se on hyvin sytytetty. On monia tarkotuksia,
joihin kaimapuuni ei sovellu. Siitä ei ole syötäväksi. Siinä ei ole
mahlaa, jota intiaanit voivat juoda, niinkuin vaahterassa. Siitä ei
tule hyviä luutia. Mutta sillä on oksia niinkuin muillakin puilla,
ja ne ovat lujia. Lujat oksat ovat hyviä. Tammen haarat eivät taivu
niinkuin häilyvien pensaitten. Veljet, minä olen tammen oksa. Minun
ei tee mieleni taipua. Kun päätökseni on tehty, tahdon pitää sen
paikallaan. Päätökseni on tehty, että otamme päänahat kaikilta
valkonaamoilta, jotka ovat nyt ahoilla. En tahdo muuttaa sitä. Minä
voin taittua, vaan en taipua. Olen luja."
Lausuttuaan tämän lyhyen, mutta ytimekkään selostuksen
katsantokannastaan painui päällikkö istumaan varsin tyytyväisenä
tähän toiseen kaunopuheisuutensa näytteeseen sen päivän kuluessa.
Hänen menestyksensä ei tällä kertaa ollut yhtä kieltämätön kuin
äsken, mutta lausunto saavutti kuitenkin tunnustusta ja myötätuntoa.
Kärppää sekä ihmetytti että ihastutti Tammenoksalta saamansa
aavistamaton kannatus. Hän käsitti, että salaperäistä päällikköä
vastaan oli nousemassa tyydyttämätöntä kunnianhimoa, ja katsoi nyt
hetken suotuisaksi omalle esiintymiselleen.
Peräti vaatimattomasti oli hän rohkenevinaan avata suunsa näin
suurten miesten joukossa, mutta osasi kuitenkin sovittaa sanoihinsa
ilkeitä epäilyksiä heimottoman päällikön todellisista aikeista. Hän
viittasi Pietarin alituiseen kiertelyyn valkoihoisten keskuudessa ja
siihen mahdollisuuteen, että suuri johtaja lopultakin ajoi vain omia
yksityisiä tarkotusperiään.
"Tuntematon päällikkö, joka ei kuulu mihinkään heimoon, puhuu tuon
mehiläispyytäjän squaw'sta", pitkitti hän. "Hän pelkää noin suurta
tietäjämiestä ja tahtoo antaa tämän mennä sekä viedä koko wigwaminsa
matkassaan. Mutta se nuori squaw ei ole _hänen_ squaw'nsa. Ei ole
tarvis antaa hänen mennä miehen tähden, eikä minua myöskään pelota
se tietäjämies, vaikka minä olen vain vaivainen kärppä, joka etsii
pientä riistaa. Jos intiaanien tulee ottaa kaikilta valkonaamoilta
päänahat, niin miksemme alottaisi niistä, jotka ovat käsissämme. Jos
suuri veljeni, joka on arvellut, että meidän ei sovi ottaa päänahkaa
mehiläispyytäjältä ja tämän squaw'ksi sanomaltansa naiselta, ilmottaa
meille heimonsa nimen, niin hän ilahuttaa minua. Minä olen typerä
intiaani ja opin mielelläni, mitä suinkin voin; haluan tietää
sen. Kenties se auttaa meitä ymmärtämään, minkätähden hän antoi
toisenlaisen neuvon eilen ja toisenlaisen tänään. Siihen on syy. Minä
haluan tietää, mikä se on."
Ungque istuutui verkalleen. Hän oli puhunut peräti maltillisena
sävyltään ja hyvin nöyrän näköisenä. Pietari näki heti, että hänellä
oli viekas kilpailija, ja hänen oli hiukan vaikea kokonaan salata
sitä tulista kiukustumista, mitä hän tunsi kohdatessaan vastarintaa
tuollaiselta taholta. Pietari oli ovela ja perehtynyt kaikkiin
johtavien miesten juoniin, mutta käytti keinojaan vain suuren
tarkotuksensa saavuttamiseksi eikä tosiaan epäröinytkään juuri
mitään sen edistämisessä. Mutta nyt, kun hänen synkässä mielessään
ensi kertaa vuosikausiin pilkotti inhimillistä tunnetta, tapasi hän
odottamattomasti vastassaan miehen, jota hänen oli äskettäin ollut
kovin työläs suostuttaa omiin suunnitelmiinsa ja joka sitäpaitsi
oli aivan arvoton esiintymään koko päällikkökokouksessa! Katkeran
raivon riehuessa povessaan nousi salaperäinen johtaja vastaamaan. Hän
vetosi uudestaan mehiläispyytäjän kieltämättömiin salaisiin taitoihin
ja vakuutti ruohoaavikolla näyttäytyneen naisen vastikään tulleen
tietäjämiehen puolisoksi. Lausuttuaan sitte muutamia sangen vähän
mairittelevia huomautuksia kärpän ominaisuuksista hän jatkoi:
"Veljet, teille on sanottu, että tämä kärppä ei tiedä heimoa, josta
minä olen syntynyt. Minkätähden pitäisi teidän se tietää? Intiaanit
ovat olleet hupsuja. Valkonaamain anastaessa toisen metsästysmaan
toisensa jälkeen, kaivoivat he kirveen maasta omia ystäviänsä
vastaan. He ottivat toistensa päänahkoja. Intiaani vihasi intiaania
-- heimo vainosi heimoa. Minä en ole mitään heimoa, eikä kukaan
voi vihata minua sukuni tähden. Te näette nahkani. Se on punainen.
Se riittää. Minä otan päänahkoja ja poltan rauhanpiippua ja puhun,
ja kuljen uuvuttavilla poluilla kaikkien intiaanien puolesta enkä
minkään heimon hyväksi. Minä olen heimoton. Jotkut nimittävätkin
minua siksi. Parempi on kantaa sitä nimeä kuin hiipiä Kärppänä. Olen
puhunut."
Pietarilla oli niin hyvä menestys tällä henkilökohtaisella
todistelullaan, että useimmat läsnäolijat kuvittelivat kärpän
ryömivän johonkin koloon ja katoavan. Mutta sitäpä ei Ungque tehnyt.
Hän oli kansanpuhuja intiaanien tapaan, ja sen sijaan että olisi
nolostunut, nousikin hän vastaamaan yhtä vireästi kuin paatunut
väittelijä ainakin, vaikka niin tavattoman nöyräksi tekeytyneenä,
ettei yksikään voinut pahastua hänen julkeudestaan.
"Tuntematon päällikkö on vastannut", hän sanoi. "Se ilahuttaa minua.
Minä rakastan kuulla hänen sanojansa. Korvani ovat aina auki, kun hän
puhuu, ja ymmärrykseni on herkempi. Minä näen nyt, että on hyvä hänen
olla heimottomana. Hän saattaa olla cherokee, ja silloin soturimme
toivottaisivat hänelle pahaa." Tämä oli näppärä letkaus, sillä
cherokeet olivat se heimo, jota kaikki läsnäolijat enimmin vihasivat.
"On parempi hänen olla heimottomana kuin kulkea cherokeena. Hänen
saattaisi olla parempi esiintyä kärppänä.
"Veljet, meille on sanottu, että meidän pitää tappaa kaikki
valkonaamat. Minä pidän siitä neuvosta. Maalla ei voi olla kahta
omistajaa. Jos valkonaama omistaa sen, niin intiaani jää kulkuriksi.
Mutta heimoton päällikkö sanoo meille, että me emme saisikaan tappaa
kaikkia valkonaamoja. Hän ajattelee, että tuo mehiläispyytäjä voi
olla tietäjämies ja saattaa tuottaa meille intiaaneille suurta
vahinkoa. Veljet, näin en minä ajattele. On parempi tappaa se
mehiläispyytäjä ja hänen squaw'nsa niin kauvan kuin voimme, jotta
sellaisia tietäjäpyytäjiä ei tulisi lisää meidän pelotukseksemme.
Jos yksi mehiläispyytäjä voi tuottaa niin paljon vauriota, niin mitä
tekisikään kokonainen mehiläispyytäjien heimo? Minä en halua nähdä
niitä lisää. On vaarallista haastaa mehiläisten kanssa. On parasta,
ettei kellään ole sitä lahjaa.
"Veljet, eikö se riitä, että valkonaamat tietävät niin paljoa enemmän
kuin punaiset miehet? Pitääkö heidän saada mehiläiset ilmottelemaan
heille, mistä on löydettävissä hunajaa, karhuja, sotureita? Ei,
ottakaamme mehiläispyytäjän ja hänen squaw'nsa päänahka, jotta
sellainen tietämys loppuu. Olen puhunut."
Pietari ei enää noussut. Hän tunsi arvokkuutensa vaativan vaitioloa.
Useat päälliköt lausuivat nyt mielipiteensä lyhyeen. Ensi kertaa
siitä saakka kun salaperäinen päällikkö oli alkanut saarnata
ristiretkeänsä kääntyi virtaus häntä vastaan. Kärppä ei puhunut
enempää, mutta toiset parantelivat hänen lausumiansa viittauksia.
Pietari oivalsi, että hän olisi Le Bourdonin ja Margeryn pelastamista
vieläkin yrittämällä vain vaarantanut oman asemansa, kykenemättä
toteuttamaan tarkotustansa. Hänen oli senvuoksi käännettävä tappionsa
parhain päin. Sitte kun asiasta oli keskusteltu runsaan tunnin verran
nousi hän puhumaan tavalla, joka riisti hänen vastustajiltaan aseet.
"Veljet", lausui hän arvokkaasti, lopettaakseen keskustelun, "minä en
ole nähnyt suoraan. Sumua nousee väliin silmien eteen, ja silloin me
emme näe. Minä olen ollut sumussa. Veljeni hengitys on puhaltanut sen
pois. Nyt näen selvästi. Minä näen, että mehiläispyytäjien ei sovi
elää. Kuolkoon tämä -- kuolkoon myöskin hänen squaw'nsa!"
Tähän päättyi kysymyksen periaatteellinen pohtiminen. Vielä parin
tunnin ajan järjesteli kokous käytännöllisiä toimenpiteitä, jolloin
Pietari sai ohjattavakseen suunnitellun verilöylyn yksityiskohdat.
* * * * *
Hunajalinnassa Gershom ja Dorothy ottivat hyvin tyynesti vastaan
tiedon omaisensa avioliitosta, sillä tapaus oli odotettu. Näin
jännittävissä olosuhteissa ei sen äkillisyys voinut muutenkaan
herättää suurta huomiota. Varsinkin Dorothy oli epämääräisen
ahdistuksen vallassa, sillä Kyyhkynsiipi oli aamupäivällä riistaa
tuodessaan joutunut hänen kanssaan tavallista pitempään keskusteluun
ja tullut silloin lausuneeksi vakavia viittauksia, että koko
seurueen oli paras kiireimmiten lähteä paikalta. Ilmeisesti tietäen
vakoilunsa perusteella, miten vaarallisesti verkko oli kiertymässä
Hunajalinnan asukkaiden ympäri, alkoi hän seuraavana aamuna uudistaa
vihjauksiansa mehiläispyytäjälle, jonka avioliitto näytti herättävän
hänen ystävyyttänsä yhä hartaammaksi, niin että hän entistä vähemmin
epäröitsi kansansa salaisten aikomusten ilmaisemisessa intiaanien
ainaiseen kiertelevään tapaan. Le Bourdon oli senvuoksi varsin
vakavalla päällä, kun Pietari aamupäivällä palasi ruohoaavikolta heti
Kyyhkynsiiven vetäydyttyä omiin hommiinsa.
Margery otti vanhan päällikön hyvin herttaisesti vastaan ja sai
hänen synkän katsantonsa melkoisesti kirkastumaan. Pietari tahtoi
puhutella mehiläispyytäjää kahden kesken, ja tämä näki hyvin, että
salaperäisellä päälliköllä oli jotain erityistä sydämellään, vaikka
hän ei tiennyt päätellä, missä määrin hän vieläkään saattoi luottaa
miehen vilpittömyyteen.
"Olet ollut ruohoaavikolla, Bourdon", alotti päällikkö. "Näit
intiaanit siellä -- päälliköt, soturit, nuoret miehet, metsästäjät,
kaikki olivat siellä."
"Kyllä minä ne kaikki näin", myönsi mehiläispyytäjä, "ja komea näky
se olikin -- maalailu ja mitalit, jouset ja nuolet, tomahawkit ja
kaikki muu varustelu!"
"Sinua miellytti nähdä se, vai mitä?" virkkoi johtaja. "Niin, kaunis
on katsella sellaista. No, se kokous oli _minun_ kutsumani -- tiedät
myös sen, Bourdon?"
"Olen kuullut sinun mainitsevan sitä aikeenasi, ja arvatenkin
sen teit, Pietari. Sinulla sanotaan olevan suuri valta kansasi
keskuudessa. Kaikki intiaanit kuuluvat tekevän jokseenkin niinkuin
sinä määräät."
Pietari näytti tämän huomautuksen johdosta yhä vakavammalta, ja hänen
synkille kasvoilleen leimahti jälleen tuima ilme. Sitte hän vastasi
hilliten itsensä kuten lavallista:
"Toisinaan niin, toisinaan ei. Eilen ei ollut niin. Siellä on
päällikkö, joka tahtoi panna Pietarin jalkansa alle. Hän yritti,
mutta sitä hän ei saanut tehdyksi. Minä tunnen Pietarin hyvin, ja
tunnen sen päällikön myös."
"Se on minulle kerrassaan uutta, Pietari", oudoksui mehiläispyytäjä,
"ja minua ihmetyttää sanomasi. Olin kuullut sinut täydelliseksi
valtiaaksi muiden päälliköiden joukossa."
"Siellä oli huono mies, Tammenoksa", kertoi Pietari. "Kuuntele,
Bourdon. Ei ole koskaan hyvä olla liikaa Pietarin tiellä."
Mehiläispyytäjä nauroi, sillä hänen oma menestyksensä rohkaisi hänet
esiintymään salaperäisen päällikön edessä vapaammin kuin ennen.
"Sen kyllä uskon, Pietari", huudahti nuori mies hilpeästi. "Minä
ainakin katsoisin viisaaksi väistyä tieltäsi. Kulkemasi polku on
omasi, ja kaikki viisaat miehet jättävät sinut samoamaan sitä omalla
tavallasi."
"Niin, se on parasta", vahvisti suuri päällikkö yksinkertaisesti.
"Minua ei miellytä kuulla toisen päällikön sanovan: ei, kun minä
sanon: kyllä. Tuo Tammenoksa on hyvin hupsu intiaani, jos hän laskee
jalkansa minun polulleni."
"Se on selvä seikka, Pietari", myönsi Le Bourdon, huolettomasti
korjaillessaan muutamia työkapineitaan. "Minä muuten kuulun olevan
sinulle suuressa kiitollisuudenvelassa. Minulle on ilmotettu, että
olen sinun neuvostasi saanut squaw'n wigwamiini melkoista aikaisemmin
kuin olisi muuten tapahtunut. Margery on nyt vaimoni, kuten tietänet,
ja minä kiitän sinua sydämeni pohjasta avustasi."
Silloin tarttui Pietari mehiläispyytäjää käteen ja purki hänelle koko
sielunsa, salaiset toiveensa ja pelkonsa. Hän puhui intiaanimurretta,
jota tiesi mehiläispyytäjän ymmärtävän, saadakseen selityksensä
sujumaan vapaammin. Hän kertoi suuresta suunnitelmastaan ja kansansa
kärsimistä vääryyksistä, äskeisestä verisestä vehkeilystään ja niistä
epäilyistä, mitä hän oli nyt äkkiä saanut seurueen tuhoamisesta.
"Haluan saada valkoihoiset häviämään", ilmotti hän häikäilemättömän
suoraan mehiläispyytäjälle, joka kuunteli yhä enemmän kauhistuen
sitä asemaa, mihin seurue oli joutunut. "Näin on tehtävä, taikka
valkoihoiset syöksevät tuhoon intiaanikansan. Ei ole muuta
mahdollisuutta. Toisen tai toisen kansan täytyy hävitä. Minä olen
punainen mies; sydämeni sanoo minulle, että valkonaamain pitäisi
kuolla. He ovat vierailla metsästysmailla, eivätkä punanahkaiset.
He ovat väärässä, me olemme oikeassa. Mutta, Bourdon, minulla on
ystäviä valkonaamain joukossa, eikä ole luonnollista ottaa ystäviensä
päänahkaa. Minä en ymmärrä uskontoa, joka käskee meidän rakastaa
vihollisiamme ja tehdä hyvää niille, jotka vahingoittavat meitä -- se
on kummallinen uskonto. Olen intiaani enkä tiedä mitä ajatella. En
usko kenenkään tekevän niin, kunnes näen sen. Mutta minä ymmärrän,
että meidän pitää rakastaa ystäviämme. Sinun squaw'si on minun
tyttäreni. Minä olen puhutellut häntä tyttäreksi -- hän tietää sen,
ja kieleni ei ole kaksihaarainen kuin käärmeen. Mitä se sanoo, sitä
tarkotan. Aioin ottaa päänahan nuorelta squaw'ltasi; nyt en sitä
aio, minun käteni ei häntä koskaan vahingoita. Viisauteni ilmottaa
hänelle, miten hänen on pelastuttava niiden punaisten miesten
käsistä, jotka tavottavat hänen päänahkaansa. Ei myöskään sinua minun
käteni nyt vahingoita, kun olet hänen miehensä ja suuri mehiläisten
tietäjä. Avaa korvasi, sillä minulla on suuri totuus kerrottavana."
Ja hän kuvaili mehiläispyytäjälle edellisen illan kokouksen kulun,
oman tappionsa juuri niiden suunnitelmien kumoamisessa, joita hän
oli niin innokkaasti ajanut Hunajalinnan salakavalana vihollisena.
Taitavasti karttoi hän kuitenkin jättämästä mehiläispyytäjän mieleen
sitä vaikutusta, että hän kykeni peruuttamaan osan työstänsä ja
samalla itse säilyttämään asemansa ainoastaan uhraamalla osan
seurueesta kansalaistensa verenhimoisuudelle. Milloinkaan koko
seikkailurikkaan ja uskaliaan elämänsä aikana ei Le Bourdon ollut
niin elävästi tajunnut vaaraansa ja ollut murtumaisillaan sen
täpäryyteen; mutta salaperäinen päällikkö vakuutti niin vilpittömästi
ja varmasti tietävänsä pelastuksen keinon, että toinen samalla sai
tukea hänen paljastuksestaan.
Jättäen mehiläispyytäjän miettimään asemaansa ja tekemään sen
johdosta valmistuksiaan nousi salaperäinen päällikkö nyt tyynesti
jalkeille ja käveli pieneen lehtoon, johon lähetyssaarnaaja ja
korpraali olivat heittäytyneet ruohikolle, keskustellen intiaanien
odottamattoman runsaasta esiintymisestä paikkakunnalla. Pietari
johti puheen säveästi kelpo pastorin käännytyspuuhiin ja kertoi
parin päällikön haluavan kuulla vielä lisää hänen ihmeellisistä
mielipiteistään. Nämä olivat parhaillaan tavattavissa, ja hengenmies
suostuikin arvelematta puhuttelemaan heitä heti. Epäröivä korpraali
ei kehdannut vastustaa pastorin kutsua, vaan läksi saattajaksi, kun
päällikkö nopeasti suuntasi askeleensa sitä notkolähdettä kohti,
jonka luona ensimäinen neuvottelu oli pidetty. Paikka oli noin
kahden penikulman päässä paalutuksesta ja aivan näkymättömissä,
kuten myöskin äänen kuulumattomissa. Heidän astellessaan rinnatusten
suuren johtomiehen takana lausui korpraali kumppanilleen kuitenkin
vastenmielisyytensä koko liikkeestä.
"Meidän pitäisi tällaisina aikoina pysytellä varustuksemme luona,
pastori Amen", virkkoi hyväätarkottava soturi. "Varustus on
varustus, ja intiaanit harvoin pystyvät tekemään suurtakaan vauriota
tuonlaatuiselle vankasti rakennetulle ja rohkeasti puolustetulle
paikalle. Heiltä puuttuu tykistöä, ja ilman sitä eivät heidän
hyökkäyksensä koskaan ole kovinkaan pelottavia."
"Miksi puhutte sotaisista keinoista, korpraali, kun olemme ystävien
keskellä? Eikö Pietari ole tuttu ja taattu liittolaisemme, jonka
kanssa te ja minä olemme matkustaneet kauvas, ja emmekö tiedä,
että meillä on ystäviä noiden päälliköiden joukossa, joiden luokse
olemme lähdössä? Herra on johdattanut minut näihin etäisiin
erämaihin viemään sanaansa ja julistamaan nimeänsä, ja aivan arvoton
ja hyödytön palvelija olisin, jos epäröitsisin lähestyä niitä,
joita minut on valittu opettamaan. Ei, ei, älkää peljätkö mitään.
Seuraattehan miestä, joka on Jumalan johtama ja Hänen viisaitten
aivoitustensa suojelema."
Korpraalia hävetti vastustaa noin luottavaista intomielisyyttä,
ja hän mukautui välttämättömyyteen. Yhdessä seurasivat molemmat
johtajaansa, joka oikealle tai vasemmalle kääntymättä pian vei heidät
pois varustuksen näkösältä. Noin puolitiessä sivuutti heidän tolansa
pikku tiheikön, ja sen suojassa näki lähetyssaarnaaja kummasuksekseen
Kyyhkynsiiven, nähtävästi taas valmistautuneena pyyntiretkelle. Tähän
aikaan päivästä oli nuorella soturilla tapana nukkua, mutta siinä
hän nyt kuitenkin oli välinpitämättömästi katselemassa seuruetta.
Hänen sävystään ei kukaan voinut aavistaa, että hän tiesi mitään
pahaa olevan tekeillä. Huomattuaan, että mehiläispyytäjä ei ollut
Pietarin saattolaisena, kääntyi chippewa kylmäkiskoisesti pois
ja alkoi tarkastaa rihlapyssynsä piitä. Korpraali havaitsi hänen
huolettomuutensa, ja se lisäsi hänen luottamustansa.