Nuori pari.
Piiristä peräytyessään suuntasivat kaikki kolme valkoihoista
askeleensa Hunajalinnaa kohti. Kenno seurasi herraansa,
suoriuduttuaan ottelustansa jokseenkin vähäisin vammoin. Päästyään
kohdalle, mistä saattoi luoda viimeisen katseen notkoon, kääntyi
kukin silmäilemään taaksensa. Nuotio kiilui juuri sen verran,
että sen hohteessa kuvastui kehä tummia kasvoja, mutta ainoakaan
intiaani ei puhunut eikä liikkunut. Siinä he istuivat kärsivällisesti
odottaen, kunnes muukalaiset olisivat kylliksi etäällä, jotta he
saisivat ilman häiritsemisen pelkoa pitkittää yksityisten asiainsa
valmistelua.
"Tämä on ollut minulle mitä koettelevin kohtaus", huomautti
lähetyssaarnaaja, kun he jälleen läksivät liikkeelle. "Kuinka
vaikeata onkaan saada ihmisiä vakuutetuiksi vastoin heidän omia
toivomuksiaan! Mutta sydämeni kaihoo näitä pakanoita, joihin minulle
nyt on suotu niin edullinen tilaisuus vaikuttaa."
"Soisin heitä olevan vähemmän, ja niidenkin harvojen olevan etäämpänä
Hunajalinnasta", virkkoi Le Bourdon terävästi. "Olen kaiken aikaa
tiennyt, että Pietari hommasi suurta neuvottelua; mutta nyt nähtyäni
siitä vilahduksen tunnustan, ettei se hanke olekaan niin mieleni
mukainen kuin olin luullut."
"Voimakas joukko niitä on", myönsi korpraali, "ja tuima katsella.
Nuoreen soturiin kaikki tuo maalailu ja pään ajelu ja nenän ja
korvien rengastus tehoo jonkun verran; mutta pari taisteluretkeä
niitä miekkosia vastaan tasaannuttaa kyllä kaikki sellaiset temput.
Minä luin ne, Bourdon, ja tähystelin niitä jokseenkin tarkoin, kun ne
pitivät puheita, ja luullakseni pystyisimme puolustamaan linnotusta
niiltä kaikilta, ellemme joudu ahtaalle vedestä. Ruokavarat ja vesi
ne piirityksessä ovat lopultakin kaiken pohjana."
"Toivoakseni emme joudu väkivaltaisiin tekemisiin -- olenpa siitä
varmakin", arveli pastori Amen. "Pietari on ystävämme, ja nuo villit
ovat ihan ihmeellisesti hänen hallittavissaan! En ole milloinkaan
nähnyt punaisia miehiä niin täydellisesti päällikön käskettävissä."
Mehiläispyytäjä ei voinut olla lausumatta epämääräisiä epäilyksiään
Pietarin uskollisuudesta, mutta hänenkin täytyi myöntää, että
se vilpittömyys, jolla salaperäinen päällikkö oli tuonut
lähetyssaarnaajan mukanaan neuvotteluun, oli jonkunlaisena todisteena
hänen aikeittensa ystävällisyydestä, samoin kuin sekin kohtelu, joka
oli tullut vakoojiksi sattuneiden valkoihoisten osalle. Kuitenkin
alkoi hän yhä hartaammin toivoa, että kaikki Hunajalinnan asukkaat ja
Kukka eritoten olisivat jo olleet sivistyneen asutuksen turvassa.
"Linnotuksessa" oli kaikki rauhallista. Whisky-Keskus vartioitsi
vuorostaan porttia ja kummastui kuullessaan, että Pietarikin
oli liikkeellä varustuksen ulkopuolella. Sitä kautta ei villi
varmastikaan ollut kulkenut, ja helppo ei ollut ymmärtää, miten hän
oli muutoin suoriutunut paalutuksesta. Olihan tosin mahdollista
kiivetä sen yli, mutta se temppu vaati niin suurta ponnistusta ja oli
omiaan aiheuttamaan melua, joka olisi paljastanut yrityksen, että
kaikkien oli mahdoton uskoa noin arvokkaasti esiintyvän päällikön
turvautuvan sellaiseen lähtökeinoon. Chippewan ilmotti Gershom
käyneen tähystelemässä ja palanneen varustukseen tovia aikaisemmin.
Mehiläispyytäjä meni heti tapaamaan koeteltua ystäväänsä, jonka
havaitsi olevan juuri laskeutumassa makuulle.
"Olet siis taas täällä, chippewa!" tervehti Le Bourdon.
"Punanahkaisia veljiäsi parveilee niin runsaasti metsissä, etten
odottanut näkeväni sinua pariin kolmeen päivään."
"Ettekö siis tahdo syödä? Kuinka te kaikki voitte syödä, jos
metsästäjä ei pyydä riistaa? Jos squaw ei keitä ruokaa, niin ettehän
siitä pidä? Juuri niin metsästäjän laita -- ette siitäkään pidä, jos
hän ei tuo ruokaa."
"Se kyllä on totta. Arvelin sinun vain haluavan hiukan tapailla
tuttaviasi täällä liikkuvasta liudasta. Näin juuri viitisenkymmentä
päällikköä ja päättelen siitä, että tavallisia sotureita täytyy
oleskella lähistöllä aimo joukko. Olenko oikeassa, Kyyhkynsiipi?"
"Jos ei tiedä, silloin ei voi sanoa. Minä ainoastaan sanon, mitä
tiedän."
"Toisinaan intiaani sentään arvaamallakin pääsee yhtä lähelle
totuutta kuin valkoinen mies omin silmin katsellessaan."
Kyyhkynsiipi ei vastannut mitään, vaikka Le Bourdon oli hänen
sävystänsä näkevinään, että hänellä oli tosiaan jotain tärkeätä
mielessään sellaista, mitä hän halusi ilmottaa.
"Luulenpa, että sinä voisit ilmaista minulle jotakin tähdellistä,
chippewa, jos katsoisit hyväksi."
"Miksi siis viivyt täällä?" kysyi intiaani jyrkästi. "Saanut
runsaasti hunajaa -- parasta mennä kotiin nyt. Aina paras mennä
kotiin, kun pyynti päättyy. Koti hyvä paikka, kun metsästäjä hyvin
väsynyt."
"Minun kotini on täällä ahoilla, Kyyhkynsiipi", sanoi mehiläispyytäjä
huoaten. "Uutisasutuksiin lähtiessäni en juuri muuta tee kuin
kuljeskelen Detroit-virran maataloissa, minulla kun ei ole omaa
squaw'ta tai wigwamia, mihin mennä. Ja hyvin pidänkin tästä paikasta,
kunhan punaiset veljesi vain heittäisivät sen rauhaan."
"Tämä paha paikka valkonaamalle juuri nyt. Parempi mennä kotiin kuin
viipyä ahoilla. Jos et tiedä lyhyttä polkua Detroitiin, minä näytän
sinulle. Parempi mennä niin pian kuin voit, ja parempi mennä _yksin_.
Ei hyvä squaw'n olla kiusana, kun on kiire."
Viime viittaus sai Le Bourdonin kasvot muuttumaan, vaikka intiaani
ei sitä kenties huomannut pimeässä. Lyhyen tovin jälkeen hän vastasi
lujasti:
"Luulen ymmärtäväni sinut, chippewa. Mitään sellaista en kuitenkaan
tee. Jolleivät squaw't voi lähteä, niin en minä voi poistua heidän
luotansa. Kiitän sinua viittauksestasi, samalla kun pidän kunniassa
uskollisuuttasi omaa kansaasi kohtaan. En muuten ensiksikään voisi
lähteä Detroitiin, sillä sekin linnotus ja kaupunki on nyt joutunut
brittiläisten käsiin. Mahdollista olisi kanootin päästä sen ohitse
yöllä ja tunkeutua Erie-järvelle. Jos voit toimittaa meille kaikille
tilaisuuden lähteä täältä, niin yhdyn mielelläni suunnitelmaasi.
Emmekö voisikin kaikki livahtaa kanoottiin ja mennä alas virtaa jo
ensi yönä? Ennen aamua olisi meillä parinkymmenen penikulman taival
takanamme."
"Ei kelpaa", vastasi Kyyhkynsiipi kylmäkiskoisesti. "Jos ei voi mennä
yksin, ei voi mennä ollenkaan. Squaw ei pysy mukana, kun on niin
monta jäljillä. Kanootti turha koettaa. Saa teidät kiinni kahdessa
päivässä -- kenties yhdessä. No, minä menen nukkumaan -- ei voi pitää
silmää auki koko yötä."
Tyynesti heittäysi chippewa samassa taljoilleen ja nukahti heti.
Mehiläispyytäjä olisi mielellään tehnyt samaten, sillä yö oli jo
pitkälle joutunut; mutta väkisinkin pysyi hän valveilla kauvan aikaa,
ajatellen saamaansa viittausta ja seurueen vaarallista asemaa.
Kun mehiläispyytäjä päivän koittaessa läksi paalutuksesta purolle
peseytymään, tapasi hän Pietarin palaamassa Hunajalinnaan. Yön
tapahtumista ei virketty mitään; päällikkö tervehti kohteliaasti
ja lyöttäysi Le Bourdonin seuraan, näköjään yhtä vähän halukkaana
menemään makuulle kuin olisi juuri noussut vuoteeltaan.
"Veljeni tahtoi tänään näyttää intiaaneille, kuinka hunajaa
löydetään", sanoi Pietari heidän sittemmin jälleen kävellessään
paalutusta kohti, missä koko perhe nyt oli jalkeilla. "Minä en itse
ole koskaan sellaista nähnyt, vaikka olen vanha."
"Hyvin mielelläni opetan päälliköilleni ammattiani", vastasi
mehiläispyytäjä, "olletikin kun en itse aio enää harjottaa sitä
kauvan, ainakaan täällä päin maata."
"Kuinka niin? Poisko lähdössä?" tiedusti Pietari, jonka terävä,
levoton silmä näytti hetkiseksi tahtovan syventyä kumppaninsa sieluun
ja sitte siirtyä tähystämään jotakuta etäistä esinettä ikäänkuin
olisi hän ollut tietoinen sen hätkähdyttävästä ja hehkuvasta
ilmeestä. "Kun nyt Detroit on brittiläisillä, minne veljeni menee?
Parempi viipyä täällä, minä luulen."
"En pidäkään kiirettä, Pietari; mutta työkauteni menee piakkoin
umpeen, ja minun täytyy ehättää edelle rumista ilmoista, muutoin
joutuu kaarnakanoottini lujille Huron-järvellä. Minullahan on oikea
koti Pennsylvaniassa, Erie-järven tuolla puolen. Se on pitkä polku,
ja minä en ole varma sen turvallisuudesta näinä häiriön aikoina.
Kenties olisi minun kuitenkin parempi suunnata kulkuni piammiten
Ohioon; siitä valtiosta saattaisin päästä kiertämään Erie-järven ja
siten kulkea koko matkan maitse."
Mainitessaan luonnollisimman tolansa tahtoi mehiläispyytäjä kuitenkin
vain kaiken varalta eksyttää intiaania, sillä hän oli sidottu
seurueeseensa ja tiesi turhaksi yrittää niin vaivaloista maamatkaa
naisten kanssa. Kyyhkynsiiven vastaväitteistä huolimatta piti hän
yhäti silmällä Kalamazoota kulkutienänsä ja katsoi hyväksi säilyttää
sen aikeen omana tietonaan.
"Se kenties on hyvä tie", vastasi päällikkö säveästi, ikäänkuin
mitään viekkautta epäilemättä. "Kyllä kerkiää lähteä. Tänään pitää
opettaa intiaaneille hunajan löytämistä. Se tekee hänestä hyvän
ystävän, ja hän ehkä auttaa valkoihoisia veljiäni takaisin heidän
maahansa. Parempi olisi ollut jokaiselle, jos kukaan ei olisi tullut
tänne ollenkaan."
Kauniin saloseudun rauhallisuus vallitsi luonnossa, kun
Hunajalinnasta tuntia myöhemmin läksi seurue mehiläispyyntiin.
Päivä ei ollut milloinkaan helottanut kirkkaampana, ja tavallista
runsaampina visertelivät ja liehuivat erilajiset linnut
tammistoryhmissä. Joukkueeseen kuului Le Bourdon itse johtajana,
Pietari, lähetyssaarnaaja ja korpraali; myöskin Margery tuli mukaan,
koska hän ei ollut vielä nähnyt Bodenin osottavan erikoista taitoaan.
Gershom ja hänen vaimonsa jäivät valmistamaan puolipäivällistä,
kun taasen chippewa sonnustausi varuksiinsa ja läksi jälleen
pyyntiretkelle. Mehiläispyytäjä suuntasi askeleensa pienelle
ympyriäiselle ruohoaavikolle, jonne oli hänen asunnoltaan noin
kolmen tunnin matka. Omituinen oli hankkeessa se seikka, että hän ei
maininnut kellekään, minne oli menossa, ja että Pietari ei näyttänyt
huolivan puolestaan kysyä sitä häneltä. Siitä huolimatta oli jokainen
edellisen yön neuvottelussa ollut päällikkö kuljeksimassa perillä,
kun seurue saapui paikalle. Pian kokoontuivat he kaikki ryhmäksi
valkoihoisten ympärille. Tämä tuntui Le Bourdonista pelottavalta
enteeltä, koska se osotti, että Hunajalinnan asukkaita pidettiin
tarkoin silmällä. Mitä toivoa oli hiljaisesta paosta, kun sadat
silmät siten tarkkailivat heidän liikkeitään?
Aavikko oli äskettäin palanut, joten sen koko pinta, oli peittynyt
nuorella nurmella ja kukkasilla ikäänkuin hyvinhoidetun puiston
ruohikko. Siten oli kenttä mitä mieluisin katsella ja mukava
jalankulkijalle, kun heinikko ei missään ollut kyllin korkea
ehkäisemään liikkeitä tai varjostamaan kukkasia, mikä oli vielä
tärkeämpää Le Bourdonin nykyiselle hommalle. Tämän seikan tietäen
olikin hän opastanut kumppaninsa tälle ihmeellisen kauniille
näyttämölle, saadakseen mitä edullisimmin esittää taitoansa
tienoon kokoontuneitten päälliköiden nähden. Mehiläispyytäjä oli
ylpeä ammatistaan niinkuin kaikki taidollaan mainetta saaneet
työskentelijät, ja hän asteli nyt aavikolla lujemmin askelin
ja säihkyvämmin silmin kuin hänen tapanaan oli tavallisemmissa
toimintapaikoissaan.
Viehättävä kenttä oli juuri sen verran epätasainen, että sen pinta
sai miellyttävää vaihtelua, jota muutamat pikku pensaikot ja
puuryhmät siellä täällä hajalleen siroteltuina lisäsivät. Saapuville
tulleet intiaanit loivat myös mielenkiintoisuutta näyttämöön. Kaikki
päälliköt olivat jalkasin, ja ani harvoilla oli muita aseita kuin
veitsi ja tomahawki; rihlapyssyt oli piilotettu ikäänkuin tilaisuuden
rauhallisen luonteen kunniaksi. Le Bourdon ei kuitenkaan nähnyt
hyväksi luopua ainaisesta yllätyksiä vaanivasta valppaudestaan. Pian
sai hän valituksi lähtökohdan ammattinäytteelleen, sillä hänen ei
sopinut etääntyä kauvas metsästä, joka saarsi aukiota, koska tiesi
hyönteisten asuntojen sijaitsevan sen puissa. Telineekseen oli hän
valmistanut säleistä keveän kehyksen, jonka korpraali toi kentälle,
ja sille hän asetteli eri kojeensa niin pian kuin oli päättänyt
pysähdyspaikkansa.
Milloinkaan ei ole silmänkääntäjää tarkkailtu tiukemmin kuin nyt Le
Bourdonia, hänen pystyttäessään telineensä ja levittäessään esille
työkapineensa. Kaikki vakavat, tummat kasvot kääntyivät häneen,
ja jokainen terävä, välkkyvä silmä tähysti hänen liikkeitään. Kun
pantiin esille astia, jossa hunajakennon kappale oli, tunsivat
likeisimmät päälliköt tämän esineen ja jupisivat ihailuansa, sillä
heistä näytti siltä kuin olisi mehiläispyytäjä aikonut hankkia
hunajaa hunajalla. Sitten oli lasi ihmetyksen aiheena, sillä
läsnäolijoista eivät puoletkaan olleet ennen nähneet sellaista
ainetta. Siten oli melkein jokainen mehiläispyytäjän käyttämä kapine
kaikessa yksinkertaisuudessaan salaisen, mutta hillityn ihailun syynä.
Pian oli Le Bourdon valmis katsomaan mehiläistä käsiteltäväkseen.
Hyönteisten suurella runsaudella oli kuitenkin tavallinen
vaikutuksensa, ja hänen oli hiukan vaikea tavata mieleistään. Vihdoin
joutui lasin peittoon ja vangiksi muuan jo puolet taakkaansa kerännyt
pikku elävä. Se oli kummallinen ja selittämätön temppu intiaanien
mielestä! Saattoivatko valkonaamat pakottaa mehiläisiä ilmaisemaan
pesiensä kätköt, ja aikoiko tuo tunkeutuva rotu häätää kaikki
hyönteiset metsistä ja anastaa niiden hunajan niinkuin he työnsivät
intiaaneja pois tieltänsä ja valtasivat heidän maitansa? Kun vangittu
mehiläinen oli pantu kennolle, Le Bourdonin lakki kaiken peittona,
tuijottivat yksinkertaiset metsien ja aavikkojen lapset ikäänkuin
odottaen mehiläispesän ilmestyvän esiin verhon alta, jahka tämä
siirrettäisiin pois. Tovin kuluttua oli mehiläinen asettunut kennoon
ja sekä lakki että pikari siirretty syrjään. Ensi kertaa esityksensä
alkamisen jälkeen puhui nyt Le Bourdon, Pietariin kääntyen.
"Jos heimoton päällikkö katsoo tarkoin", hän sanoi, "niin hän pian
näkee mehiläisen lähtevän lentoon. Se täyttää itsensä hunajalla,
ja paikalla kun se on saanut taakkansa -- kas, kas -- se on
nousemaisillaan -- noin, nyt se on ilmassa -- tuossa se nyt kiertelee
telineen yläpuolella ikäänkuin tunteakseen paikan toisella kertaa --
ja tuonne se nyt lähtee!"
Ja mehiläinen tosiaan ammahti tiehensä suoraan kuin vasama. Koko
joukosta näkivät ainoastaan mehiläispyytäjä ja Margery hyönteisen
tässä lennossaan. Useimmat olivat kadottaneet sen katseiltansa
silloin kun se kierteli telineen yläpuolella, mutta muiltakin se
tuntui huvenneen ilmaan samassa silmänräpäyksessä kuin se singahti
sivulle. Le Bourdon oli tottunut seuraamaan hyönteisiänsä pitemmälle,
ja nopsakatseinen Margery taasen sai tässä kohden avukseen
jännittyneen halunsa olla menettämättä mitään, mitä toinen tahtoi
hänelle näyttää. Pikku elävä lensi erästä metsänkärkeä kohti, joka
oli runsaasti puolen penikulman päässä aavikon reunassa.
Villit huudahtelivat hiljaa keskenään. Mehiläinen oli mennyt,
mutta minne tai millä asialla, sitä he eivät tienneet. Oliko
valkonaama saattanut lähettää sen viemään jotakin viestiä, vai
oliko se itsellään lentänyt tiehensä hälyttämään kumppaneitansa
mehiläispyytäjän aikomusten tärvelemiseksi? Mutta jälkimäinen ryhtyi
tyynesti valitsemaan uutta hyönteistä, ja pian oli hänellä kolme
kennollansa -- kaikki hyvässä sovussa ja peittämättöminä. Oliko
lukumäärällä mitään tekemistä lumouksen kanssa, vai aiottiinko nuo
kolme lähettää noutamaan takaisin sitä, joka oli lähtenyt tiehensä?
Sellaisia kysymyksiä tekivät itsekseen useat luonnonlapset, jotka
olivat keräytyneet telineen ympärille. Le Bourdon kutsui nyt
Pietarin, Karhunlihan ja Variksensulan lähemmäksi, jotta he Margeryn
kanssa saisivat selkeämmän käsityksen kaikista hänen toimituksistaan.
"Veljeni näkevät tuon keskimäisen mehiläisen -- se on pian lähdössä
pois", ilmotti hän intiaanimurteella. "Jos se lähtee sen perässä,
jotka meni edellä, niin tiedän kohtsiltään, mistä hunaja on haettava."
"Kuinka voi veljeni sanoa, mikä mehiläinen lentää ensimäisenä?" kysyi
Karhunliha.
Mehiläispyytäjä tiesi ensiksikin, mikä hyönteinen oli kauvemmin ollut
kennolla ja kykeni pitkäaikaisen harjaannuksen nojalla muutenkin
verrattain tarkoin päättämään mehiläisten liikkeistä, milloin ne
alkoivat täyttyä hunajalla. Mutta samassa johtui hänen mieleensä,
että hänen kiusallista asemaansa kenties hyvinkin suuresti keventäisi
salaperäisenä taikurina esiintyminen, jos hän saisi ammattinäytteensä
näkymään mahdollisimman yliluonnollisena. Tämä äkillinen mielijohde
sai hänet siitä hetkestä alkaen sovittelemaan koko käyttäytymisensä
niin vaikuttavaksi ja ihmeelliseksi kuin suinkin.
"Kuinka intiaanit tietävät hirven polun?" kysyi hän vastaan. "He
katselevat hirveä, tulevat tuntemaan sen ja ymmärtävät sen tavat. Tuo
keskimäinen mehiläinen lähtee pian lentoon."
"Minne se lähtee?" kysyi Pietari. "Voiko veljeni sanoa meille _sen_?"
"Pesälleen", vastasi Le Bourdon huolettomasti, ikäänkuin ei olisi
täydellisesti oivaltanut kysymystä. "Kaikki ne lähtevät pesiinsä,
jollen minä määrää niille suuntaa. Katsokaa, nyt se kohosi!"
Päälliköt tähystivät tarkoin ja näkivät mehiläisen tekevän
kaarroksiansa telineen yläpuolella. Pian menettivät he näkyvistään
hyönteisen, joka heistä tuntui äkkiä hävinneen, vaikka Le Bourdon sai
selvästi seuratuksi sen tolaa sadan kyynärän verran. Se poikkesi ihan
sivulle ensimäisen mehiläisen suunnasta, lentäen aavikolle päin pikku
metsikköä kohti, joka näkyi vajaan penikulman päässä. Seuraavana
hetkenä nousi toinenkin mehiläinen ja katosi samaan suuntaan kuin
ensimäinen. Sitten alkoi neljäs surista telineen yläpuolella; Ben
osotti sitä päälliköille, ja tällä kertaa he saivat tarkatuksi sen
lentoa kappaleen matkaa paikalta. Tämä ei seurannut ainoatakaan
toveriaan, vaan suuntasi kulkunsa suoraan Hunajalinnaa kohti.
Mehiläisten eri suunnat auttoivat Le Bourdonin äkillistä päätöstä
villien johtamisesta oudostelemaan hänen temppujaan. Jos ne olisivat
kaikki lähteneet yhtäänne, niin olisi päätelmä niiden kotiinmenosta
ollut niin peräti luonnollinen ja ilmeinen, että pesän keksiminen
olisi menettänyt ainakin kaiken yliluonnollisen ansion. Nyt eivät
intiaanit kaikkien mehiläisten mentyä olleet sen viisaampia kuin
alkujaankaan, he kun eivät tulleet ajatelleeksi, että pesiä täytyi
tällaisella tienoolla olla monta; päin vastoin tuntui heistä
käsittämättömältä, miten mehiläispyytäjälle saattoi olla ohjausta
siitä, että hän antoi hyönteisten lennellä eri suuntiin.
Le Bourdon huomautti nyt haluavansa muuttaa paikkaa. Hän oli
havainnut kahden mehiläisen katoavan samalle taholle, ja
ainoana kysymyksenä oli nyt ratkaista, jäivätkö ne juuri siihen
metsäniemekkeeseen, jota kohti olivat lentäneet, vai ulottivatko
matkansa etäämmäksi. Bodenin täytyi siis saada toisaalta mehiläinen
lentämään samalle pesälle, jotta uuden suunnan kulma edellisen
kanssa ehdottomasti määräisi pesän paikan. Siirryttyään kappaleen
matkaa sivummalle hän uudisti toimenpiteensä. Kaksi mehiläistä
otettiin kiinni, ja minuutin kuluttua imivät ne jo hunajaa kennosta,
verhoamattomina ja vapaina. Lakin asettaminen toviksi hyönteisten
yli tuntui villeistä merkilliseltä taikatempulta sekin, he kun eivät
tunteneet noin mitättömien elävien tapoja siinä määrin, että olisivat
oivaltaneet pikarin pimittämisen saavan mehiläiset aikaisemmin
heruttamaan kennoa.
"Minne luulet tämän mehiläisen menevän?" kysyi Pietari heti kun Le
Bourdon nosti syrjään pikarin.
"Toinen lähtee tälle suunnalle, toinen tuolle", vastasi
mehiläispyytäjä, viitaten ensin metsäniemekettä ja sitten aavikon
metsikkösaarta kohti.
Ennustukset saattoivat osua oikeaan, ja siinä tapauksessa täytyi
niiden tehota suuresti; päinvastaisessa tapauksessa ei muutos
pitkältikään tuntuisi näissä jännittävissä hommissa. Onnellinen
sattuma sai ennakkoilmotuksen osumaan paikalleen, kun mehiläiset
peräkkäin läksivät liikkeelle. Tällä kertaa tarkkaili Pietari
hyönteisiä niin tiukasti, että hän omin silmin näki kumpaisenkin
matkasuunnan.
"Sinä käskit mehiläisten tehdä näin?" tiedusti hän, ja hänen
hämmästyksensä oli niin äkillinen ja suuri, että se jossain määrin
järkytti hänen tavallista itsehillintäänsä.
"Niinhän tietenkin", vastasi Le Bourdon huolettomasti. "Lähetän
tuonne metsikkösaareen vielä yhden, jos haluat nähdä."
Ja nuori mies otti jälleen tyynesti kiinni mehiläisen ja asetti
sen kennolle. Niin välinpitämättömältä kuin hän näyttikin, käytti
hän kuitenkin kenties hienointa taituruuttaan tämän hyönteisen
valinnassa. Hän otti sen aivan samasta kukkakimpusta kuin
edellisenkin, tietäen melkein suorastaan varmaksi, että se kuului
samaan pesään kuin äskeinenkin. Ja metsäsaarekkeeseen päin se sitte
tosiaan lennähti. Tällöin olivat jo useat villit oppineet hyvin
valppaiksi, ja nyt hekin näkivät sen tolan.
"Sinä käskit sen taas mennä sinne?" kysyi Pietari, jonka mielenkiinto
nyt oli niin ilmeinen, että hän ei mitenkään saanut sitä salatuksi.
"Niin käskin. Mehiläiset tottelevat minua niinkuin nuoret miehenne
teitä. Minä olen niiden päällikkö, ja ne tuntevat minut. Sitä seikkaa
valaisen teille piankin. Me lähdemme nyt tuohon pieneen tiheikköön,
missä minulla on erityistä näytettävää teille. Olen lähettänyt kolme
mehiläistäni sinne, ja tässä on yksi jo tullut takaisin ilmottamaan
minulle näkemästänsä."
Ja Le Bourdonin pään yläpuolella surisi tosiaankin mehiläinen, jonka
luultavasti oli kennonkappale houkutellut paikalle, ja sen hän
viekkaasti käänsi tiheiköstä saapuneeksi lähettilääksi, koska tiesi
varmasti päätellä, että sieltä oli tavattavissa hunajaa. Kaikki
tämä oli peräti ihmeellistä intiaanijoukolle ja sai Pietarinkin
ymmälle. Tämä mies luontui paljoa vähemmin taikauskoisuuteen kuin
useimmat kansalaisensa, mutta hänkään ei suinkaan ollut kokonaan sen
yläpuolella. Le Bourdon läksi uudestaan liikkeelle, ottaen mukaansa
kaikki kojeensa. Margery pysytteli ihan hänen vieressään, kantaen
hunajakennoa. Tytön keveästi astellessa intiaanien edellä kierteli
parikymmentä mehiläistä hänen kantamuksensa tuoksun houkuttelemina
tytön ja Bodenin yläpuolella ja Pietari ei voinut olla havaitsematta
tätä seikkaa. Hänestä näytti siltä kuin olisivat nämä mehiläiset
olleet asiamiehiä, jotka saattelivat herraansa, pannakseen toimeen
tämän määräyksiä. Siten oli Pietari nopeasti joutumassa siihen
mielentilaan, joka käyttää kaiken näkemänsä tukemaan kerran
omaksuttua käsitystä.
Joukon lähestyessä pientä saarekkeen näköistä metsikköä pysähtyi Le
Bourdon ja virkkoi Pietarille:
"Tulkoot veljeni ja kaksi muuta päällikköä minun kanssani, ja muut
jääkööt tänne. Korpraali, minä luovutan Margeryn teidän huostaanne,
ja pastori Amen pysyy lähellänne. Nyt lähden näyttämään näille
päälliköille, mitä mehiläinen voi ilmottaa ihmiselle."
Niin sanoen Le Bourdon astui eteenpäin Pietarin, Karhunlihan ja
Variksensulan saattamana. Rohkeasti ja varmasti astui hän etumaisena
tiheikköön, tuntien välttämättömäksi osottaa täydellistä luottamusta
kaikkiin omiin toimenpiteisiinsä, herättääkseen kunnioitusta
tarkkaajissaan. Ensimäisenä tunkeusi hän pähkinäpensaikon läpi, joka
saarsi sisempänä olevaa aukeampaa aluetta, paria silmänräpäystä
aikaisemmin kuin intiaanit ehtivät mukaan. Silloin kajahti ilmoille
sellainen ulvahtelu ja kirkuna, että se kuului kauvas yli aavikon
ja olisi voinut järkyttää urheintakin sydäntä. Yhtä kamala yllätys
kohtasi silmää. Satoja sotamaalaukseensa laittautuneita, aseellisia
ja tiheäksi ryhmäksi sulloutuneita villejä kohosi näköjään maasta
ikäänkuin yhdellä ponnistuksella ja alkoi hyppiä ja teiskaroita
puiden lomissa, jokainen kiljuen kuin paholainen. Tuollainen
aavistamaton ilmiö olisi saattanut lannistaa hyvinkin päättäväisen
miehen hermot, mutta Le Bourdon oli jännittänyt kaiken tarmonsa
esiintyäkseen kiusallisessa asemassaan hätääntymättömästi ja älysi
heti asian oikean laidan. Tämä joukko kuului päälliköille ja oli
villien armeijana väijynyt lähitienoilla. Ilmaisematta sen vuoksi
säikkyä, kun tämä haamuparvi poukkosi hänen näkyviinsä, seisoi Le
Bourdon lujana, kääntyen vain kintereillään tulevia päälliköitä
kohti, nähdäkseen oliko kohtaus heillekin yllätyksenä. Oli selvää,
että näin oli tosiaan asian laita, sillä kuultuaan taikamenoja
tulevan toimitettavaksi ruohoaavikolla olivat nämä "nuoret miehet"
ennakolta lähteneet liikkeelle ja kaikkien päälliköiden tietämättä
ottaneet haltuunsa metsikön, mukavimpana suojana, mistä saivat tehdä
havaintojaan.
"Veljeni näkevät nuoret miehensä", virkkoi Le Bourdon rauhallisesti,
heti kun syvä hiljaisuus oli seurannut huutoja, joilla häntä oli
tervehditty. "Ajattelin heidän haluavan sanoa väelleen jotakin,
ja mehiläiseni kertoivat minulle, mistä nuoret miehet olivat
tavattavissa. Haluavatko veljeni tietää mitään muuta?"
Suuri oli noiden kolmen päällikön hämmästys tämän taikanäytteen
johdosta! He eivät vähääkään voineet aavistaa onnellista sattumaa,
joka oli johtanut Le Bourdonin heidän soturiensa piilopaikkaan.
Tuollainen taito oli äärettömän hyödyllinen; kuinka helppo olisikaan
soturin liikkua polullaan, jos hänellä olisi saattolainen, joka
kykeni tuolla tavoin käyttämään mehiläisten valppautta apunaan!
"Löydät vihollisen niinkuin ystävänkin?" kysyi Pietari ilmaisten
ensimäisen ajatuksensa tästä ihmetyöstä.
"Tietysti. Mitäpä eroa sillä olisi mehiläiselle; löytää se vihollisen
yhtä helposti kuin ystävänkin."
Kun päälliköt koko sotajoukkonsa seuraamina palasivat aukealle,
kerrottiin odottajille kaikki lyhyesti, mutta selvästi. Le Bourdon
sai sopivan hetken antaakseen Margeryn käsittää asemansa ja aikeensa,
samalla kun pastori Amen ja korpraali saivat niistä sen verran
vihiä, että osasivat varoa tekemästä mitään onnetonta erehdystä.
Edellisen omatunto ei tosin olisi taipunut mihinkään suoranaiseen
petokseen, mutta hän jäi vain siihen käsitykseen, että Boden ei
yritellytkään muuta kuin mitä hän saattoi luonnollisin keinoin tietää
perusteellisesti tutkimastansa hyönteismaailmasta. Mehiläispyytäjä
oli nyt päässyt mitä vaikutusvaltaisimmaksi niiden ihmettelevien
villien keskuudessa, jotka ympäröitsivät hänet. Tosin hän tuskin
tiesi itsekään, miten tämä kaikki oli johdettavissa loppuun, mutta
kerran leikkiin antauduttuansa täytyi hänen käyttää kaikki älynsä
suoriutuakseen jokaisesta esiintyvästä pulmasta.
"Mitä veljeni nyt tekee?" kysyi Karhunliha, jonka teki enimmin mieli
nähdä pelkkiä ihmeitä perätysten. "Kenties hän nyt löytää hunajaa?"
"Jos haluat, päällikkö. Mitä sanoo Pietari? -- pyydänkö mehiläisiäni
ilmottamaan, missä on pesä?"
Kun Pietari kerkeästi suostui, ryhtyi Le Bourdon tähän uuteen
taitonsa temppuun. Hänellähän oli tiedossaan kahden pesän paikka,
toinen metsäniemekkeessä aavikon reunassa ja toinen juuri tässä
tiheikössä, johon villit olivat lymynneet. Boden ei nyt ollenkaan
aikonut häiritä jälkimäistä hyönteissiirtolaa, sillä sen keksiminen
olisi voinut heikentää äskeisen paljastuksen vaikutusta, joten
hän käänsi huomionsa edelliseen pesään. Hänen oli tarpeeton
turvautua varsinaisiin ammattikeinoihinsa, kun sitävastoin
oli mukava muutamilla salaperäisillä toimituksilla kannatella
tietäjämainettaan. Ottaen senvuoksi kiinni mehiläisen ja pitäen sitä
pikariinsa suljettuna kallisti Ben korvansa tätä vasten ikäänkuin
kuunnellakseen, mitä pyristelevällä hyönteisellä oli sanottavana.
Näköjään saatuaan täyden selon hän pyysi päälliköitä jälleen mukaansa
ja päästi mehiläisen menemään varsin juhlallisesti. Kaikki läksivät
siis liikkeelle; joukkueeseen oli nyt yhtynyt koko villiparvi, joka
oli saatu ilmi kätköstään.
Margery alkoi huolestua seurauksista, sillä hän pelkäsi, että Le
Bourdonin onnistuneet kokeet pettäisivät lopulta, ja aina oli
tarjolla vaara, että koko seurue joutuisi villien umpimähkäiselle
kostolle alttiiksi. Kenties ei hän täydellisesti tajunnut
taikauskon voimaa ja sen mielen tylsyyttä, joka kerran antautuu
sen vaikutettavaksi, samalla kun naisen sydän sai hänet vapisten
oivaltamaan, miten kamalaksi paljastus koituisi. Liian myöhä oli nyt
kuitenkin peräytyä, ja asiain täytyi mennä menoansa. Jotta hän ei
olisi aivan hyödytön rakastajansa pannessa niin paljon vaaraan hänen
tähtensä, käänsi tyttö kaiken huomionsa Pietariin, jonka suosiossa
tunsi päässeensä päivä päivältä pitemmälle ja jonka tahdosta täytyi
riippua hyvin paljon. Muuttaen hiukan asemaansa tuli hän nyt entistä
lähemmäksi päällikköä.
"Squaw pitää tietäjämiehestä?" kysyi Pietari, ja hänen merkitsevä
ilmeensä kohotti punan Margeryn poskille.
"Kyllä pidän tietäjämiesten toimitusten katselemisesta", vastasi
Margery. "Valkoiset naiset ovat aina uteliaita, sanotaan -- miten on
punaisten miesten naisten laita?"
"Juuri niin -- kovasti uteliaita. Squaw on squaw -- ei väliä värillä."
"Olen pahoillani, Pietari, että sinulla ei ole parempaa mielipidettä
naisista. Kenties ei sinulla ole koskaan ollut squaw'ta -- ei vaimoa
eikä tytärtä?"
Voimakkaan tunteen välähdys leimahti intiaanin tummille kasvoille,
muistuttaen keskiyön pilveen osuvaa salamaa; mutta se katosi
silmänräpäyksessä, jättäen sijalleen sen kovan, tiukentuneen ilmeen,
jonka niihin oli leimannut häviämättömäksi kuin kiveen kaivertaen
hänen niin kauvan hartaasti ja jännittyneesti hautomansa hanke.
"Kaikilla päälliköillä on squaw -- kaikilla päälliköillä on papoose",
oli viimein vastauksena. "Mitä hyvää siitä?"
"On aina hyvä olla perheellisenä, Pietari, etenkin milloin vaimo ja
lapset itse ovat hyviä."
"Hyvä valkonaamalle kenties -- ei hyvä intiaanille. Valkonaama
iloitsee, kun papoose syntyy -- punanahka suree."
"Toivoakseni ei asia ole sentään sellainen. Miksi olisi intiaani
suruissaan, nähdessään pienen poikansa naurun?"
"Nauraa pienenä -- ehkä niin; hän on pieni eikä tiedä, mitä tapahtuu.
Mutta intiaani ei naura enää, kun kasvaa. Riista mennyt, maa mennyt,
vainio mennyt. Ei enää tilaa intiaanille -- valkonaama tahtoo kaikki.
Valkonaama nuori mies nauraa -- punanahka nuori mies itkee. Niin se
on."
"Voi, eihän toki, Pietari! Minua surettaisi suuresti, jos ajattelisin
asiain olevan sillä kannalla. Punaisella miehellä on yhtä hyvä
oikeus -- ei, hänellä on _parempi_ oikeus tähän maahan kuin meillä
valkoihoisilla, ja Jumala varjelkoon, ettei hänellä olisi aina täyttä
osuuttansa maasta!"
Margery sai luultavasti kiittää hengestään tuota rehellistä,
luonnollista tunteenpurkausta, joka lausuttiin niin lämpimästi ja
vilpittömästi, ettei voinut vähääkään epäillä sen tulevan suoraan
sydämestä, Niin omituisia me ihmiset olemme sielultamme! Minuuttia
aikaisemmin ei Pietari ollut tehnyt mitään poikkeusta tytön hyväksi
siinä suunnitelmassa, jonka hän oli muodostanut valkoihoisten
tuhoamiseksi, ja kaiken tämän muutti ikäänkuin silmänräpäyksessä
Margeryn innokas ja oikeudentuntoinen käsitys siitä suuresta asiasta,
jossa Pietarin ajatukset yksinomaan askartelivat. Hänen mietteensä
saivat nyt aivan toisen suunnan.
"Haluaako tyttäreni tätä?" vastasi Pietari. "Voiko valkonaama squaw
haluta jättää intiaanille mitään hänen metsästysmaistansa?"
"Tuhannet meistä haluavat sitä, Pietari, ja minä yhtenä. Tuon
tuostakin olemme puhelleet tästä asiasta perhelietemme ääressä, ja
myöskin Gershom on samaa mieltä. Tiedän Bourdoninkin ajattelevan
samaten, ja olen kuullut hänen sanovan, että kongressin pitäisi
laatia laki, jolla estettäisiin valkoihoiset saamasta haltuunsa lisää
intiaanien maita."
Pietarin kasvoilla kuvastui omituisia ilmeitä sinä lyhyenä tovina,
jolloin hänen tuima tahtonsa oli joutumassa parempien tunteitten
vallitsemaksi. Ensin hän näytti hämmentyneeltä, sitte loi mielipaha
varjonsa hänen katsantoonsa, ja viimeisenä heräsi inhimillinen
myötätunto pitkällisestä uinahduksestaan. Margery tajusi sanojensa
vaikutuksesta sen verran, että tunsi saavansa mahtavan villin sävystä
rohkaisua. Osaltaan vaikutti epäilemättä myöskin mehiläispyytäjän
onnistunut toiminta siihen siveelliseen käsitysten muuttumiseen, joka
nyt oli päässyt tuntumaan Pietarin povessa.
Näistä toimista kannattaa vielä lyhyesti mainita, että Le Bourdon
kaukolasinsa avulla sai toimitetuksi intiaaneille jännittävän
karhunpyynnin, luonnollisesti ollen saavinansa opastuksensa ylitseen
ammahtaneelta mehiläiseltä, ja että hän lopuksi kaadatti puun,
jonka ontelosta intiaanit saivat runsain määrin mitä makeinta
herkkua. Tällainen menestys tuotti hänelle mitä suurinta suosiota
soturien keskuudessa. Pietari pani merkille tämän ilmiön ja oli
siitä nyt hyvillään, sillä hän ei ollut ainoastaan antanut Margeryn
yhä enemmän hellytellä sydäntään, kunnes tytön voitto, oli tänään
tullut täydelliseksi, vaan hän oli sekä tytön kiintymyksen että
Bodenin merkillisten taitotemppujen takia alkanut varsin pahasti
epäillä, miten viisasta oli yrittää väkivaltaa tuollaiselle
tietäjämiehellekään.
Pietarin asema oli nyt kovin kiusallinen, hänen jouduttuaan
epäröivälle päälle ihan viime hetkellä. Juuri tänä iltana oli
sovittu pidettäväksi tällä samalla ruohoaavikolla päälliköiden
lopullinen neuvottelu valkoihoisten surmaamistavasta. Saattoiko
hän vielä yrittää poikkeuksia suunnitelmaan, jota oli itse niin
kaunopuheisesti juurruttanut kaikkien kansalaistensa mieliin?
Syvissä mietteissä ilmotti hän Le Bourdonille toivomuksenaan, että
valkoihoiset nyt palaisivat Hunajalinnaan, jonne lupasi saapua
jälkeenpäin joko auringon laskiessa tai varhain aamulla. Nuori pari
läksi ystävällisesti tervehtien, ja korpraali seurasi jälkijoukkona.
Lähetyssaarnaajan pidätti salaperäinen päällikkö hetkiseksi
puheilleen. Valkoihoisten avioliittomuotoa osaksi tuntien kehotti
hän harrasta hengenmiestä siunaamaan parinkunnan, "jonka Manitou oli
tuonut yhteen".
"En ymmärrä, miksi välität siitä asiasta", vastasi hengenmies hiukan
ihmeissään; "mutta pyyntösi on kyllä järkevä, sillä sen verran olen
minäkin havainnut molempien nuorten väleistä. Kyllä kehotan Bourdonia
ja Margerya vahvistamaan liittonsa, jos sinä vuorostasi lupaat puhua
kansalaisillesi esi-isienne entisyydestä siihen suuntaan kuin teille
kaikille viime yönä selittelin."
"Minä puhun niinkuin veljeni haluaa -- tehköön hän niinkuin minä
haluan. Tahdon saada sanotuksi päälliköille ennen kuin päivä laskee,
että nuori valkonaama mehiläispyytäjä on ottanut nuoren valkonaaman
squaw'n wigwamiinsa."
He erosivat intiaanin hymyillessä kohteliaan kylmäkiskoisesti, mutta
vähääkään muuttumatta armottomissa aikomuksissaan lähetyssaarnaajaan
nähden. Ainoastaan Boden ja Margery olivat hänen nykyisen
suunnitelmansa mukaan jätettävät ulkopuolelle koston. Selittämätön
hellämielisyys vallitsi häntä tytön suhteen, kun taasen taikausko ja
tuntemattoman voiman pelko vaikuttivat hänen päätökseensä rakastajan
säästämisestä, samalla kun villin rajuissa tunteissa oli kipinä
inhimillistä sääliäkin. Täten johtui Pietari yrittämään nuoren
parin pelastamista, käyttäen heidän vihkimistään jonkunlaisena
salaperäisenä perusteena Margeryn hyväksi.
Lähetyssaarnaaja kiirehti ystäviensä perään niin joutuin kuin
jaksoi kävellä. Äskeinen vaara ja luonnon herttaisuus saivat
Bodenin ja Margeryn tällä rauhallisella ehtoopäiväkävelyllään
puhumaan tunteistansa selvemmin kuin milloinkaan ennen ja
täydellisesti ymmärtämään toisensa. Kunnon saarnamiehen epäröimistä
omituisessa tehtävässään vähensi suuresti se havainto, että
molemmat nuoret olivat väleissään kehittyneet näin pitkälle. Hän
esitti pysähdyttäväksi, seurue etsi itselleen mukavat istuimet, ja
vähitellen pääsi arvoisa pastori käsiksi asiaan, jonka oli Pietarilta
saanut toimitettavakseen. Tällaisissa olosuhteissa alistuivat
rakastavaiset empimättä esitykseen. Pietarin vaikuttimesta oli paljon
puhetta, mutta kukaan ei kyennyt sitä oivaltamaan. Bodenilla oli
kuitenkin oma yksityinen mielipiteensä, joka osuikin hyvin lähelle
totuutta. Hän arveli, että salaperäinen päällikkö oli mieltynyt
Margeryyn ja halusi mahdollisimman suuressa määrin pelastaa häneltä
intiaaniwigwamin tulevaisuuden, sillä avioliittoa pidetään hyvin
pyhänä intiaanienkin keskuudessa, vaikka se ei tosin aina tehoa
soturien väkivaltaisuutta vastaan.
Margeryn teki mieli lykätä toimitusta ainakin siksi kunnes hänen
veljensä ja kälynsä olisivat saapuvilla. Mutta tähän ei Le
Bourdonilla ollut halua. Hän oli ollut huomaavinaan, että Gershom
vastusti aikaista avioliittoa, luultavimmin syystä että hän
arveli saavansa olla varmempi mehiläispyytäjän tärkeästä avusta
uutisasutuksiin pyrkimisessä niin kauvan kuin hänen kiintymyksensä
sisareen sai hänet likeisesti liittymään veljeenkin. Niinpä
lopultakin lausuttiin avioliitollinen siunaus heti paikalla, luonnon
suurella alttarilla. Le Bourdon ja hänen viehkeä morsiamensa
asettuivat sen eteen tilaisuuden juhlallisuuteen sopivin tuntein.
Kelpo lähetyssaarnaaja seisoi takkiaistammen siimeksessä keskellä
puistomaista aukiota, jolla vehmas nurmikko hymyili kaunein
kukkasin. Kun seurue polvistui rukoukseen, arvoisa korpraalikin
kyyneliin liikutettuna, olivat puitten oksat kunniakatoksena,
jonka yläpuolella lisäksi kaartui taivaan mittaamaton siniholvi,
Tällä tavoin viettivät häitänsä mehiläispyytäjä ja Margery Waring
suuremmoisilla tammistoahoilla. Yksikään goottilainen rakennus
komeine kuorokäytävineen ja jyhkeine pilareineen ei olisi ollut
puoleksikaan niin sovelias sellaisen pariskunnan liittoon.