Yöllinen neuvottelu.
Mehiläispyytäjä oli luonnostaan terävä havaintojen tekijä, ja sitä
kykyä olivat olosuhteet suuresti harjaannuttaneet. Ellei hän olisi
ajan mittaan yhä syvemmin kiintynyt Margeryyn, olisi hän varmasti
huomannut chippewan käyttäytymisessä jotakin epäilyttävää. Margery
oli nyt aina hänen ajatuksissaan ja usein unessakin sulostuttamassa
hänen haaveitaan kauneudellaan ja viattomalla leikkisyydellään.
Sillävälin sai Pietari rauhassa yritellä käännytystyötä Kyyhkynsiiven
suhteen, opettaakseen häntä pitämään kaikkia valkoihoisia
luonnollisina vihollisinaan. Se tehtävä ei suikkaan ollut helppo,
sillä chippewa oli kaikesta sydämestään amerikalaisten ystävä,
koettuaan heidän taholtaan pelkkää hyvää, ja hänen koko pikku
heimoaan olivat Yhdysvaltain hallituksen jäsenet suuressa määrin
käyttäneet sanansaattajina ja muissa palkkiotoimissa. Lisäksi oli
hän aivan erityisesti kiintynyt suoraluontoiseen ja sydämelliseen
mehiläispyytäjään, jolle hän ei mitenkään tahtonut suoda pahaa tai
ikävyyttä tapahtuvan. Mutta salaperäisen villin innostuttavat puheet
herättivät hänen mielessään kuitenkin epäröimistä, joka pidätteli
häntä kavaltamasta erämiehelle, mitä puolinaisia viittauksia Pietari
tuli lausuneeksi seuruetta uhkaavasta kohtalosta.
Chippewan asema oli muutenkin kiusallinen. Metsästysretkillään oli
hän jo havainnut ilmeisiä jälkiä siitä, että intiaanisotureita
liikkui ympäristössä. Niin kauvan kuin hän tunnustausi amerikalaisten
ystäväksi oli hänen omakin henkensä vaarassa; täydellinen
kääntymys olisi arvattavasti Pietarin välityksellä vapauttanut
hänet Hirvenjalan surmaamisen seurauksista. Toistaiseksi kuitenkin
odottavalle kannalle asettuen noudatti hän nyt mitä suurinta
varovaisuutta eikä enää uskaltanut käyttää pyssyä pyyntimatkoillaan,
vaan turvausi äänettömästi toimivaan jouseen. Muutamissa puheluissa
oli hän kautta rantain urkkinut mehiläispyytäjältä valkoihoisten
lukumäärää, josta hänellä oli hiukan oikeampi käsitys kuin
heimottomalla päälliköllä, ja kun Le Bourdon huolettomasti kuvasi
rotuansa olevan runsaasti kuin kokonaisella ruohoaavikolla korsia
ja sen sotureita riittävän tuhannen jokaista intiaanisoturia kohti,
sai kysyjä yhä toivottomamman mielipiteen salaperäisen päällikön
suunnitelmista kaikkien valkoihoisten hävittämiseksi.
Päivät kuluivat rauhallisessa askaroimisessa. Oli harvinaisen
lauha ja herttainen ilta; aurinko painui pilvettömän taivaanrannan
taa, ja hiljainen lounaan hengähtely leyhytteli Margeryn lämpimiä
poskia, kun hän päivän toimista levähtäen istui Le Bourdonin kanssa
puhelemassa tällaisen asuinpaikan tuottamasta viihdytyksestä. Nuori
mies oli kaunopuheinen, sillä hän haastoi vilpittömiä tunteitaan, ja
neitonen kuunteli hyvillään hänen vilkkaita kuvauksiaan vaihtelevista
kokemuksista ammatissaan.
"Mutta etkö usein ole yksinäinen, Bourdon, asuessasi täällä ahoilla
kaiket kesät ilman ainoatakaan puhekumppania?" kysyi Margery, samassa
punehtuen silmiänsä myöten, kun huomasi, että tätä tiedustusta
voitiin ajatella viittaukseksi tämän yksinäisyyden lopettamiseen
vastaisen varalle.
"En ole tähän asti ollut", vastasi Le Bourdon avomielisesti, "vaikka
taitaa nyt vastedes käydä toisin. Olen saanut seuraa, josta ei tekisi
mieleni ikinä luopua."
Margery punehtui jälleen ja loi katseensa maahan -- sitte hän kohotti
silmänsä, hymyili ja näytti ihastuneelta. Hän oli jo tottunut
tuollaisiin huomautuksiin ja tajusi kyllä rakastajansa toivomukset,
vaikka tämä ei ollut koskaan puhunut selkeämmin. Ainoastaan omiin
ansioihin luottamaton arvottomuuden tunto pidätti Le Bourdonia
pyytämästä Margerya vaimokseen, ja tämä taasen itse toisinaan epäili,
tokko oli mahdollista, että kukaan kunniallinen mies halusi joutua
jäseneksi perheeseen, joka oli vaipunut niin surkuteltavaan tilaan
kuin täällä saloseudulla saattoi alentua suorastaan mainettansa
menettämättä. Näissä epäilyksissä nuoren parin rakkaus kuitenkin
lujittui vakaasti ja kirkasti heidän koko olemustaan.
Siten istuivat he milloin vilkkaasti haastellen, milloin näyttäen
hajamielisiltä ja ajatuksiinsa vaipuneilta, kun Le Bourdon sattui
katsahtamaan taaksensa ja näki Pietarin silmäilevän heitä taaskin
salaperäisen tiukoin ilmein. Villin kummallinen katsanto herätti
hänessä aina sellaisina hetkinä sekavia tunteita, joissa oli sijansa
epäilyllä, uteliaisuudella ja raskailla, epämääräisillä aavistuksilla.
Tavallisella hetkellä, joka tässä tervetapaisessa seurueessa
oli aina varhainen, läksi koko perhe levolle; naiset vetäysivät
majaan ja miehet järjestivät taljansa ulkopuolelle. Paaluaidan
rakentamisesta saakka oli Le Bourdonilla ollut tapana kutsua Kenno
sen sisäpuolelle, missä se sai kuljeskella vapaasti. Sitäennen oli se
ollut suljettuna koppiinsa, jottei se olisi joutunut hirven jäljille
tai otteluun karhun kanssa isäntänsä olematta paikalla hyötymässä
sen rynnistyksistä. Koska paaluaita oli liian korkea sen hypätä
yli, niin sai kahlekoira sen sisäpuolelle vapauteen päästessään
terveellistä liikuntoa, samalla kun se oli mitä valppaimpana
vartijana kaikenlaisilta vaaroilta. Mutta nyt olikin koira poissa,
ja huhuiltuaan ja vihelleltyään jonkun aikaa näki mehiläispyytäjä
pakolliseksi teljetä veräjän, jättäen uskollisen kumppaninsa sen
ulkopuolelle. Tämän tehtyään hän heittäysi taljalleen ja vaipui pian
uneen.
Oli keskiyö, kun mehiläispyytäjä tunsi käden laskeutuvan
käsivarrelleen. Korpraali se siten varovasti herätteli häntä.
Silmänräpäyksessä kavahti nuori mies jaloilleen, rihlapyssy kädessään.
"Etkö ole kuullut, Bourdon?" supatti korpraali.
"Mitä niin? Olen nukkunut sikeästi kuin mehiläinen talvella."
"Veräjää on röykytelty jo moneen kertaan." Miehet lähenivät veräjää
juuri kun taas tölmäistiin siihen ikäänkuin salpojen lujuutta
koetellen. Rynnäkkö uudistui useaan kertaan ennen kuin heille
selvisi, että kahlekoira sieltä pyrki sisälle. Mehiläispyytäjä avasi
veräjän. Kenno oli totutettu hillitsemään haukuntaansa, jotapaitsi
isot koirat eivät muutenkaan ole luontuvia haaskaamaan voimiansa
hyödyttömään hälinään. Mutta tuskin ole se päässyt "varustukseen",
kun se jo taas yhtä hartaasti pyrki ulos. Tämän seikan tiesi Le
Bourdon ilmaisevan, että lähistöllä oli jotakin outoa. Neuvoteltuaan
korpraalin kanssa kutsui hän Kyyhkynsiiven, joka jätettiin veräjän
vartijaksi, noiden kahden muun lähtiessä tutkimusretkelle. Korpraali
oli urhea kuin leijona ja piti kaikista tuollaisista liikkeistä,
vaikka hän uskoikin varmasti kohtaavansa villejä, kun sitävastoin
hänen kumppaninsa odotti kohtausta karhujen kanssa.
Ennen lähtöään tarkastivat molemmat seikkailijat huolellisesti
aseensa. Kumpainenkin tutki sankkiruudin, sovitti ruutisarven ja
luotikukkaron mukavasti käsille ja hellitti puukkoansa tupesta.
Lisäksi kiinnitti korpraali muskettinsa päähän pelottavan kiiltävän
painettansa, mehiläispyytäjän ollessa aseistettu pitkällä
rihlapyssyllä.
Le Bourdon ei ulkosalle tultaessa antanut kahlekoiransa juosta
edelle, vaan piti sen likellään, jollaiseen hillintään koira oli
täydellisesti tottunut. Mutta niin varmana ja halukkaana ohjasi se
miehiä, että mehiläispyytäjä huomautti jotakin erikoista olevan
tekeillä.
"Eteenpäin", vastasi korpraali. "Yksi seikka on kuitenkin sovittava,
Bourdon, nimittäin että sinun tulee toimia keveänä osastona tällä
retkeilyllä, minun ollessani pääjoukkona. Jos kohtaamme vihollisen,
niin on sinun velvollisuutenasi kahakoida etujoukkona niin kauvan
kuin voit, ja sitte peräytyä varaväkesi suojaan. Minä luotan
etupäässä painettiin, joka on paras kapine intiaanin pitelemiseksi,
ja kun vihollinen minun ryntäyksestäni vetäytyy taamma, tulee meidän
pitää se mahdollisimman kiivaassa luotisateessa. Ratsuväen puutteessa
voisimme käyttää koiraa etu- ja kiertoliikkeisiin."
"Joutavia, korpraali, te olette melkein yhtä piintynet ammattinne
aatoksiin kuin pastori Amen suureen keksintöönsä intiaanien
alkuperästä. Katsotaanhan nyt vain ensin rauhallisesti, mitä koira
tahtoo meille näyttää."
Kenno ohjasi miehet tavallista tiheämpää metsikköä kohti jokseenkin
etäälle Hunajalinnasta; siellä juoksi pieni Kalamazoon sivujoki
rotkon läpi, läheisiltä ylänteiltä yhtyäkseen koko tienoon
valtasuoneen. Mehiläispyytäjä tunsi hyvin paikan, sillä hän oli usein
juonut joesta ja viillytellyt itseään rotkon siimeksessä, tultuaan
kuumiinsa ahoilla. Puut muodostivat siinä tilavan lehdon, joka
tarjosi rotkossa mitä täydellisimmän piilopaikan. Senvuoksi noudatti
hän yhä suurempaa varovaisuutta, kun astui korpraalin keralla
metsikköön, pitäen kärsimättömäksi käynyttä koiraa yhä tiukemmin
vierellään.
"Nyt, korpraali", virkkoi hän matalalla äänellä, "luulen vainunneemme
villien tyyssijan. Me kierrämme syvänteen ja laskeudumme pohjalle
tiheikköön, jonka tunnen. Näittekö?"
"Kyllä kai", vastasi soturi järkkymättömänä kuin kallio. "Tarkotatte
nuotiota?"
"Niin, punanahat ovat sytyttäneet sinne neuvottelutulensa ja
keräytyneet pitämään kokousta sen ympärillä. Saattaa olla hyvä
yrittää hiukan tutustua heidän puuhiinsa. Nyt on meidän tunkeuduttava
näiden pensaiden läpi niin hiljaa kuin mahdollista. Koiran saan kyllä
pysymään ääneti."
Viisas elukka käyttäysikin kerrassaan ihmeellisesti. Se näytti
tajuavan varovaisuuden välttämättömyyden aivan yhtä selkeästi kuin
miehetkin eikä kertaakaan pyrkinyt omaa pituuttansa edemmäksi
herrastaan. Parina kertana se keksi parhaan pääsytienkin ja johti
kumppaneitansa inhimillisen ymmärtäväisesti. Se ei päästänyt
murahdusta eikä haukahdusta, vieläpä pidätteli maltitonta
läähätystäänkin, ikäänkuin tietäen, kuinka lähelle maailman
valppaimpia korvia se oli joutumassa.
Tuiki varovasti hiiviskeltyään pääsivät mehiläispyytäjä ja korpraali
juuri sellaiseen asemaan kuin halusivat. Se oli vain muutaman jalan
päässä metsikön sisäreunasta, mutta täydellisesti kätkössä, samalla
kun he pikku aukoista saivat tarkastelluksi eteensä avautunutta
näyttämöä. Kaatuneesta puunrungosta he saivat istuimenkin; Kenno
asettui herransa viereen, nähtävästi käyttäen omaan tarkkailuunsa
muita aisteja kuin näköä, sillä se ei voinut niin alhaalta erottaa
mitään edestänsä.
Näytelmä oli juhlallisen vaikuttava. Nuotio ei ollut suinkaan iso
eikä erittäin kirkas, mutta se riitti himmeästi valaisemaan melkoisen
laajaa sädepiiriä. Se oli viritetty ihan keskelle notkonpohjaa,
joka muodoltaan ja ympäristöltään melkoisesti muistutti avaran
amfiteatterin arenaa. Tätä saartavassa loivassa rinteessä oli tosin
yksi katkeama, ihan vastapäätä Le Bourdonin ja hänen kumppaninsa
tähystyspaikkaa; siinä tapasi lähteestä juokseva puro pääsyn
aukeammalle maalle. Ylävää kamaraa varjostivat enimmäkseen puut,
mutta itse arenaa verhosi ainoastaan tiheä ja kaunis nurmikko.
Mutta merkillinen näyttämö sai parhaan tehonsa katselijoihin sen
inhimillisistä esiintyjistä, heidän ulkomuodostaan, eleistään ja
liikkeistään. Saapuvilla oli lähes viisikymmentä alkuasukasta,
joten heidän pelkkä lukumääränsäkin oli hämmästyttävä. Jokainen
oli sotamaalaukseensa laittautunut soturi. Vielä vaikuttavampi
oli se seikka, että kaikki näyttivät olevan päällikköjä; hyvin
luultavasti oli siis jossakin tammistoahoilla varsin mahtava joukko
punanahkaisia, eikä kovinkaan kaukana. Tätä tarkkaillessaan ja
pohtiessaan johtui Le Bourdon aavistelemaan, että ennen puheena ollut
suuri neuvottelu pidettiinkin nyt keskiyön hetkenä ja näin lähellä
hänen asuntoansa Pietarin mukavuudeksi.
Paikalle tulleet intiaanit eivät olleet istumassa; he seisoivat
hiljaa supattelevina ryhminä tai astelivat edestakaisin kuin tummina
ja juhlallisina haamuina. Joukosta ei kuulunut hivaustakaan, ja
se seikka suuresti lisäsi kohtauksen omituisuutta. Vähintään
puolialastomat, suorat kävelijät, tummat hipiät, vihollisten
pelottamiseksi julmilla kuvioilla maalatut kasvot ja niistä välkkyvät
silmät osaltaan saivat Le Bourdonin ajattelemaan, että kohtaus oli
kummallisin näky, mitä hänen eteensä vielä oli sattunut.
Molemmat katselijat olivat istuneet kaamean hiljaista kohtausta
silmäillen ehkä puoli tuntia, kun äkkiä jokainen päällikkö
seisahtui hievahtamattomaksi ja kaikki kasvot kääntyivät samalle
suunnalle, nimittäin puron halkaisemaan solaan. Sen pimennosta
astui esille kaksi olentoa, arvokkaasti ja verkallisesti lähestyen
arenan keskusta. Tulijain päästessä paremmin valoon havaitsi
Le Bourdon, että he olivat Pietari ja pastori Amen. Edellinen
johti juhlalliseen tapaan jälkimäistä, joka näytti melkoisesti
hämmentyneeltä tällaisesta ympäristöstä. Tässä lienee paikallaan
selittää, että intiaani oli yksinään tulossa kohtauspaikalle, kun
hän tapasi lähetyssaarnaajan harhailemassa tammien keskellä. Tämä
oli lähtenyt haeskelemaan Le Bourdonia ja korpraalia, ja sensijaan,
että olisi yrittänyt päästä eroon odottamattomasta kumppanista,
oli Pietari säveästi kutsunut tämän mukaansa. Mehiläispyytäjälle
oli heti ensi silmäyksellä ilmeistä, että Pietari tuli odotettuna,
vaikka asianlaita ei suinkaan näkynyt olevan sama hänen toveriinsa
nähden. Kunnioitus suurta päällikköä kohtaan esti kuitenkin mitään
kummastusta tai tyytymättömyyttä ilmenemästä, ja valkonaamain
tietäjämies vastaanotettiin yhtä vakavan kohteliaasti kuin olisi
hän ollut kutsuvieras. Juuri kun nuo kaksi olivat astuneet tummaan
piiriin, joka muodostui heidän ympärilleen, heitti muuan nuori
päällikkö kuivia risuja tuleen; korkealle loimuten loi tämä
kirkkaamman valon lukuisiin niin kauhistuttavan näköisiin kasvoihin
kuin on koskaan välähdellyt inhimillisillä olkapäillä. Kaamean joukon
äkillinen kirkastuminen hätkähdytti kaikkia valkoihoisia katsojia,
mutta Pietari vain hymyili tehdessään liikkeen, jolla hän tuntui
tervehtivän koko ryhmää. Nuotion nyt roihutessa hohtavimmillaan tunsi
Le Bourdon joukossa vanhoja tuttaviakin, pottawattamie-päällikköjä.
Muutamat vanhimmat lähestyivät Pietaria, ja heidän välillään syntyi
hiljainen keskustelu. Sen tuloksena istuutuivat kaikki päälliköt
nurmikolle, säilyttäen nuotion ympärille muodostuneen alkuperäisen
kehänsä. Ihan kuin Le Bourdonin toivomuksen mukaisesti asettuivat
Pietari ja tämän likeisimmät kumppanit suoraan vastapäätä hänen
omaa istumasijaansa, joten hän sai tarkastelluksi tuon merkillisen
johtomiehen ilmehikkäitä kasvonpiirteitä. Aluksi sytyttivät
nuoret päälliköt kaksi piippua, sillä tällaisten neuvottelujen
menoihin kuului yhteinen tupakoiminen. Vain pari savua imaisi kukin
päällikkö, siirtäen sitte piipun heti naapurilleen. Toimitukseen
meni kuitenkin jonkun verran aikaa näin suuressa joukossa, mutta
vähintäkään kärsimättömyyttä ei viivytys aiheuttanut. Vihdoin olivat
piiput suorittaneet kierroksensa; pastori Amenkin oli ottanut osaa
tähän alkajaishommaan. Hisahtamattoman äänettömyyden jälkeen nousi
sitte muuan johtava päällikkö puhumaan. Tilaisuudessa käytettiin
suuren chippewa-kansan kieltä, sillä useimmat päälliköt kuuluivat
johunkuhun sen ryhmän heimoon. Kolmesta valkoihoisesta kuulijasta
ymmärsi ainoastaan pastori Amen täydellisesti kaiken sanotun, sillä
hän oli tässä suhteessa valmistautunut päteväksi saarnatoimeen
noiden heimojen keskuudessa; mutta mehiläispyytäjäkin sai enimmästä
osasta selon, ja melkoisen paljon käsitti puheista myös korpraali.
Ensimäisenä puhujana tässä salaisessa kokouksessa, jolla jälkeenpäin
oli chippewain keskuudessa nimenä "Pohjamaan neuvottelu lähellä
lirisevän veden lähdettä", oli Karhunliha, jollainen nimitys saattoi
pikemmin osottaa etevää pyyntimiestä kuin suurestikaan tunnettua
puhujaa.
"Chippewain monien heimojen veljet", alotti tämä johtaja, "Suuri
henki on sallinut meidän kokoontua neuvotteluun. Isiemme Manitou
on nyt näiden tammien seassa, kuunnellen sanojamme ja katsoen
sydämiimme. Viisaat intiaanit ovat huolellisia sanoistaan ja
ajatuksistaan hänen ollessaan saapuvilla. Kaikki on sanottava ja
ajateltava parhaaksi. Me olemme hajallinen kansa, ja aika on tullut,
jolloin meidän täytyy seisahtua jäljillämme tai matkata toistemme
huudon kuulumattomiin. Jos me vaellamme erillemme, niin meidän
lapsemme pian oppivat kieliä, joita chippewan korvat eivät kykene
ymmärtämään. Emo puhuu lapselleen, ja lapsi oppii hänen sanansa.
Mutta yksikään lapsi ei voi kuulla ison järven poikki. Muinoin me
asuimme nousevan auringon lähellä. Missä me olemme nyt? Jotkut nuoret
miehemme sanovat nähneensä auringon laskeutuneen makeanveden järviin.
_Niiden_ takana ei voi olla mitään metsästysmaita, ja jos me tahdomme
elää, niin meidän täytyy seisahtua. Miten tämä on tehtävissä, sitä
pohtimaan olemme tulleet koolle.
"Veljet, monta viisasta päällikköä ja urhoa istuu tämän
neuvottelunuotion ääressä. Mieluista on silmieni katsella heitä.
Ottawat, chippewat, pottawattamiet, menomineet, huronit ja kaikki
ovat tervetulleita. Quebecissa on isämme kaivanut ylös kirveen
yankee-kansaa vastaan. Sotapolku on auki Detroitin ja punanahkaisten
kaikkien kylien välillä. Tietäjät puhuvat kansallemme, ja me
kuuntelemme. Yksi on täällä; hän aikoo puhua. Kokous ei muuta tahdo
kuin kuulla."
Ja Karhunliha istuutui yhtä levollisesti ja arvokkaasti kuin oli
noussutkin. Hengähtämättömän hiljaisuuden vallitessa kohosi Pietari
jaloilleen. Piiri huohotti syvempään, ainoaksi merkiksi siitä, että
yleinen odotus oli mitä jännittynein. Pietari oli kokenut puhuja
ja osasi taiten käyttää jok'ainoaa alansa pikku piirrettä. Hänen
jokainen liikkeensä oli harkittu, hänen ryhtinsä ylvään arvokas,
hänen silmänsäkin näyttivät kaunopuheisilta.
"Suuren chippewa-kansan päälliköt, minä toivotan teille menestystä",
sanoi hän, ojentaen käsivartensa pitkin piiriä ikäänkuin haluten
syleillä kaikkia läsnäolijoita. "Manitou on ollut minulle hyvä. Hän
on raivannut minulle polun tälle lähteelle ja tämän neuvottelunuotion
ääreen. Minä näen sen ympärillä monien ystävien kasvot. Miksemme me
kaikki olisi sovussa? Miksi tähtäisi punainen mies koskaan iskua
toiseen punaiseen? Suuri Henki teki meistä kaikista samanvärisiä
ja asetti meidät samoille metsästysmaille. Hän tarkotti, että me
metsästäisimme yhdessä emmekä ottaisi toistemme päänahkoja. Kuinka
monta soturia on kaatunut meidän kotoisissa kahakoissamme? Kuka on ne
lukenut? Kuka voi sanoa? Kenties niin paljon, että he elossa ollen
olisivat voineet ajaa valkonaamat mereen!"
Pietari oli tähän asti puhunut vain matalalla ja tuskin kuultavalla
äänellä. Nyt hän äkkiä pysähtyi antaakseen sinkauttamansa aatoksen
painua kuulijain mieliin. Että sillä oli tehoa, se näkyi tavasta,
jolla toiset ankarat kasvot kääntyivät toisiin ja silmä tuntui
etsivän silmästä jotakin vastausta sielun tekemään kysymykseen,
vaikka sitä ei kieli virkkanut. Niin pian kuin puhuja arveli
suoneensa johdannolleen kylliksi vaikutustilaisuutta kävi hän
jälleen haastamaan, antaen äänensä vähitellen paisua, mikäli lämpeni
aiheeseensa.
"Niin", hän jatkoi, "Manitou on ollut kovin hyvä. Kuka on
Manitou? Onko yksikään intiaani koskaan nähnyt häntä? On jokainen
intiaani nähnyt. Kukaan ei voi katsella metsästysmaita, järviä,
ruohoaavikkoja, puita, riistaa, näkemättä hänen kättänsä. Hänen
kasvonsa nähdään puolipäivän auringossa, hänen silmänsä yön tähdissä.
Onko yksikään intiaani koskaan kuullut Manitouta? Kun taivas kumisee,
silloin hän puhuu. Kun jyrisee, hän toruu. Joku intiaani on tehnyt
väärin. Kenties on joku punainen mies ottanut toisen punaisen miehen
päänahan!"
Pikku pysähdys sai jälleen terottaa kuulijain mieliin, miten suuri
epäkohta se oli, että intiaani kohotti kätensä intiaania vastaan.
"Niin, kukaan ei ole niin kuuro, ettei kuulisi Suuren Hengen
ääntä, kun hän on vihoissaan", pitkitti Pietari. "Kymmenentuhatta
yhdessä mylvivää puhvelihärkää ei tee niin suurta melua kuin hänen
kuiskauksensa. Levitä hänen eteensä ruohoaavikot, ahot ja järvet,
niin hänet kuullaan kaikkialla äärestä ääreen.
"Täällä on valkonaamain tietäjäpappi; hän kertoo minulle, että
Manitoun ääni ulottuu hänen kansansa isoimpiinkin kyliin, nousevan
auringon alapuolelle, silloin kun sen kuulee punainen mies isojen
järvien poikki ja läheltä laskevan auringon kallioita. Se on kova
ääni; voi häntä, joka ei sitä muista! Se puhuu kaikille väreille ja
kaikille kansoille ja heimoille.
"Veljet, se on valhetarinaa, joka sanoo, että on yksi Manitou
vihamiehelle ja toinen ystävälle -- eri Manitou punaiselle miehelle
ja valkonaamalle. Tässä me olemme kaikki samankaltaisia. Yksi Suuri
Henki teki kaikki, hallitsee kaikkia, palkitsee kaikkia, rankaisee
kaikkia. Hän saattaa pitää intiaanin onnelliset metsästysmaat
erossa valkoisen miehen taivaasta, sillä hän tietää, että heidän
tapansa ovat erilaiset, ja mikä miellyttäisi soturia, olisi vastoin
kaupustelijain luontoa, ja päin toisin. Hän on ajatellut näitä
asioita ja valmistanut useita paikkoja hyvien hengille, olkoot värit
mitä tahansa. Onko samaten pahojen ihmisten henkien asuinsijaan
laita? Minä en luule. Minusta näyttäisi parhaalta antaa niiden olla
yhdessä, että he toisiansa kiduttaisivat. Ilkeä intiaani ja ilkeä
valkonaama olisivat pahana naapuruutena. Minä ajattelen, että Manitou
antaa niiden tulla yhteen.
"Veljet, jos Manitou pitää hyvän intiaanin ja hyvän valkonaaman
erillään toisessa maailmassa, niin mikä on toimittanut heidät yhteen
tässä? Jos hän saattaa kaikkien värien pahat henget koolle haudan
takana, niin minkätähden sekaantuvat he toisiinsa täällä ennen
aikaansa? Tämä on vääryys, sitä on mietittävä.
"Veljet, minä olen lopettanut; tämä valkonaama haluaa puhua, ja
minä olen sanonut, että te kyllä kuulette häntä Hänen lausuttuaan
mielipiteensä on minulla kenties lisää mainittavana teille.
Kuunnelkaa siis nyt vierasta. Hän on valkoisten miesten tietäjäpappi
ja sanoo, että hänellä on suuri salaisuus ilmotettavana meidän
kansallemme -- kun hän on kertonut sen, on minullakin toinen teidän
korvianne varten. Minun on se ilmaistava silloin kun ei ole lähellä
muita kuin punaisen saven lapsia."
Siten valmistettuaan tilaisuuden lähetyssaarnaajalle Pietari
kohteliaasti painui istualleen, tuottaen pikku pettymyksen
ihailijoilleen, vaikka hän samalla herätti vilkasta uteliaisuutta
siitä, mitä tällä tietäjäpapilla saattoi olla sanot tavaa näin
tärkeällä hetkellä. Pastori Amen oli vuosikausien kuluessa omaksunut
muutamia intiaanien tapoja. Hän oli oppinut pysymään ulkonaisesti
harkitsevana, tyynenä ja arvokkaana, ja samaten oli hän heiltä saanut
yksinkertaisen järkevän puheenlaadun. Hartain mielin alotti hän
mainitsemalla, että hän oli vastikään päässyt selville ihmeellisestä
ja ilahuttavasta perimätiedosta, joka koski kuulijain omaa historiaa
ja osotti, kuinka Suuri Henki oli omistanut erityistä huolta ja
rakkautta punaihoisia heimoja kohtaan jo harmaassa muinaisuudessa.
"Suuri Henki jakoi ihmiskunnan kansoiksi ja heimoiksi" jatkoi hän.
"Tämän tehtyään hän eritti yhden valituksi kansakseen. Sitä suosittua
kansaa valkoihoiset nimittävät juutalaisiksi. Manitou johdatti
heidät suuren erämaan halki ja suolaisen järvenkin poikki, kunnes he
saapuivat luvattuun maahan, missä hän salli heidän asua monta sataa
talvea. Suuri voitto oli tulossa sen kansan keskuudesta -- totuuden
ja lain voitto synnin ja kuoleman yli. Aikojen kuluessa --"
Tässä nousi muuan nuori päällikkö, teki varoittavan merkin ja astui
nopeasti piirin poikki, kadoten puron väylänä olevaan solaan. Noin
minuutin kuluttua hän palasi, ohjaten kokouksen keskukseen miehen,
jonka kaikki heti tunsivat asusta ja varuksista juoksijaksi. Tärkeitä
viestejä oli tulossa, mutta yksikään koko joukossa ei ilmaissut
mitään maltittomuutta. Vaikka juoksijan saapuminen oli aivan
odottamaton, häiritsi se tuskin tuon vakavan kokouksen levollisuutta.
Hänen lähenevät askeleensa olivat kuuluneet, ja nuori päällikkö oli
lähtenyt häntä vastaan. Hän oli Ottawa, ja oli nähtävästi tullut
kaukaa ja kiireisesti. Vihdoin hän kenenkään puhuttelematta sai
sanoiksi.
"Tulen kertomaan päälliköille, mitä on tapahtunut", virkkoi juoksija.
"Quebecissä asuva suuri isämme on lähettänyt nuoret miehensä
yankee-kansaa vastaan. Punaisia sotureja myös oli siellä satoja" --
päälliköiden joukosta kuului nyt hiljaista mielenkiinnon sorinaa --
"heidän polkunsa johtivat Detroitiin; se on otettu."
Tyytyväinen jupina kiersi piiriä, sillä Detroit oli silloin
amerikalaisten tärkein asutus koko suurten järvien alueella. Miehet
katsoivat toisiinsa ihmetellen ja ihastuneina; sitten muuan vanhempi
päällikkö taipui tiedustamaan:
"Ovatko nuoret miehenne ottaneet monta valkonaamain päänahkaa?"
"Niin vähän, että niitä ei kannata lukea. Yksikään ei tapellut.
Yankeet pyysivät päästä vangeiksi, käyttämättä pyssyjään."
Julman riemun välähdys kirkasti Pietarin tummia kasvonpiirteitä.
Hänen suuri suunnitelmansa valkoihoisten tuhoamiseksi näytti
saaneen hyvää vauhtia. Eri päälliköt kuulustelivat nyt juoksijalta
yksityiskohtia, jotka hän kuvasikin älykkäästi ja selkeästi, antaen
oikean käsityksen tuosta häpeällisestä historian tapauksesta.
Päälliköt hajaannuttivat sitte piirinsä järjestyksen, helpommin
puhellakseen amerikalaisten alituisista häviöistä. Kului jonkun
aikaa ennen kuin kokous oli sikäli saanut levollisuutensa takaisin,
että voitiin ajatella kehoittaa lähetyssaarnaajaa pitkittämään
esitystänsä. Kunnon hengenmies oli kuulemastansa uutisesta kuitenkin
joutunut niin ahdistuneelle mielelle, että hän ei tuntenut paljoakaan
halua suuren asiansa edistämiseen tässä yöllisessä kohtauksessa;
mutta kun Pietari vakuutti, että "hänen ystäviensä korvat olivat
avoinna", katsoi hän lopultakin viisaimmaksi käyttää tilaisuutta
parhaansa mukaan. Hän kertoi suurin piirtein Israelin kansan
entisyydestä ja todisteli sitte niin selkeästi kuin osasi, että
punaihoiset ja juutalaiset olivat samaa kansaa erään pyhän kirjan
mukaan, johon valkoihoiset olivat keränneet Suuren Hengen sanoja.
Tämä ilmotus ehdottomasti herätti intiaaneissa mitä suurinta
ihmetystä. Valkohapsisen tietäjäpapin harras vakavuus ei voinut olla
tuntumatta uskottavalta. Kunnioittavasti nousi paikaltaan Karhunliha,
kun lähetyssaarnaaja toviksi vaikeni, ja kysyi totisena:
"Jos Manitou niin suuresti rakastaa intiaaneja, niin miksi on hän
sallinut valkonaamain ottaa pois heidän kauniit metsästysmaansa?
Miksi on hän tehnyt punaisesta miehestä köyhän ja valkoisesta
rikkaan? Veli, minä pelkään, että tarinasi on valhetta, tai muutoin
eivät nämä asiat voisi näin olla."
"Ihmisten ei ole annettu ymmärtää sitä viisautta, joka tulee
ylhäältä", huomautti lähetyssaarnaaja. "Se mikä näyttää oudolta
meistä, saattaa olla oikein. Jumala on rangaissut pahuutta, mutta
meillä on syytä uskoa, että hän vielä johtaa eksyneet talteen. Niin,
lapseni, Suuri Henki näkee vielä hyväksi palauttaa teidät isienne
maahan ja tehdä teistä jälleen suuren ja loistokkaan kansan, niinkuin
olette ammoin olleet!"
Tämä vakuuttelu ei voinut olla tehoamatta kuulijoihin. Mutta viekkaan
Pietarin suunnitelmiin ei soveltunut sen mahdollisuuden edistäminen,
että punaihoiset alkaisivat kenties luottaa yksinomaan Suuren
Hengen toimintaan metsästysmaittensa parantamisessa. Hän nousi nyt
puhumaan, mutta Heimottoman itsehillintä oli niin järkkymätön, että
hän sisäisestä mielenkuohustaan huolimatta kykeni haastamaan yhtä
arvokkaasti ja rauhallisesti kuin ennenkin. Muutamin sanoin sai hän
herätetyksi vastenmielisyyttä tuollaista harhailevaa valkoihoisten
kansaa vastaan, josta muut valkoihoiset olivat hänenkin kuultensa
puhuneet halventavasta, sillä amerikalaisten asutuksissa liikkuessaan
oli Pietari tullut hiukan tietämään juutalaisistakin. Toisekseen
osasi hän runollisesti ja sydämiä lämmittävästi kuvata kansansa
nykyisiä metsästysmaita, joita punaihoiset eivät toki tahtoisi
vaihtaa tuntemattomiin suuren suolajärven takaisiin seutuihin.
Pietarin tekemään nimenomaiseen kysymykseen täytyi lähetyssaarnaajan
säveästi vastata:
"Ei, Suuri Henki on omissa viisaissa tarkotuksissaan toimittanut
kansani tänne, ja täällä sen täytyy pysyä ajan loppuun asti. Ei ole
helppo saada kyyhkysiä lentämään etelään keväällä."
Juuri näin hiljaisen vanhuksen taholta tullut vakuutus sai
kaikki kuulijat mahdollisimman selvästi käsittämään, ettei ollut
mitään syytä odottaa valkoihoisten vapaaehtoisesti vetäytyvän
pois maasta, joten asema tuntui olevan ratkaistavissa ainoastaan
asevoimin. On varsin luultavaa, että piiri olisi puhjennut johonkin
mielenosotukseen, jollei koko keskustelussa olisi tapahtunut
erityistä keskeytystä. Saloseuduilla sattuu usein, että ihmisten
poissaollessa eläimet metsästävät toisiaan. Uljas uroshirvi säntäsi
nyt äkkiä puron soukasta rotkosta, viidenkymmenen suden lauma
kintereillään, ja ilmestyi notkon amfiteatteriin. Sen huiman vauhdin
pidätti ensin tulen näkeminen; seuraavassa silmänräpäyksessä jo
poukkosi jaloilleen tumma mieskehä, kukin aseistettuna ja pyyntiin
tottuneena. Tuossa tuokiossa oli notkon pohja sutten ja miesten
vilinänä hirven ympärillä. Niin lyhytaikainen kuin tämä sekamelska
olikin, riitti se eräälle nuorelle pyyntimiehelle nuolensa
ammahuttamiseksi hirven sydämeen, samalla kun jotkut muut intiaanit
surmasivat useita susia joko nuolilla tai puukoilla ja muilla
äänettömillä aseilla, sillä pyssyjä ei käytetty arvattavastakaan
hälytyksen pelosta.
Sudet olivat yhtä suuresti ällistyksissään tästä odottamattomasta
kohtauksesta kuin intiaanitkin. Ne eivät olleet parvi nälkäisiä ja
pelottavia petoja, jotka pakko saattaa ajaa miten epätoivoisiin
toimiin hyvänsä, vaan omaksi huvikseen metsästelevä liuta. Niiden
päätäpahkaista vilistystä ei niin suuresti pidättänyt miesjoukko
kuin nuotion loimu. Kiihkossaan olisivat ne luultavasti rynnänneet
viidenkinsadan miehen läpi, mutta mikään metsänelävä ei hevillä
uhmaa tulta. Tämän kammon oivaltaessaan sieppasivat muutamat
päälliköt hehkuvia kekäleitä ja heittäysivät huolettomasti keskelle
laumaa, jolloin elukat ulvoen hajaantuivat joka suunnalle. Kovaksi
onnekseen pintti muuan suoraan läpi piirin, syöksähti sen takana
kasvavaan tiheikköön ja tunkeusi kaatuneen puunrungon luo, jolle
mehiläispyytäjä ja korpraali olivat istuutuneet. Tämä oli sentään
liikaa Kennon kasvatukselle tai elämänviisaudelle.
Havaitessaan pahimman vihollisensa hyökkäävän vastaansa kohtasi
uljas kahlekoira sen pienellä aukiolla, ja toviksi oli tuima
kahakka seurauksena. Koirat ja sudet eivät tappele äänettömästi, ja
vimmattuja olivat nyt murahdukset ja ulvahdukset. Turhaan yritti Le
Bourdon vetää koiraansa pois; eläin oli pääsemäisillään voitolle,
jolloin aina on työläin pidättää taistelijaa. Muutamia päälliköitä
riensi metakkaa kohti, saaden näkyviinsä molemmat katselijat.
Seuraavassa silmänräpäyksessä ojentui susi kuolleena Kennon
jalkoihin, ja seurueet tuijottivat toisiinsa ihmeissään ja ymmällä.
Välttämättömäksi kävi valkoihoisille seurata intiaaneja takaisin
heidän piiriinsä, missä kaikki olivat jälleen pian koolla.
Koko tämän kiihtyneen ja meluisan kohtauksen aikana ei Pietari ollut
liikahtanutkaan. Tuollaisiin tapauksiin tottuneena hän käsitti
tärkeäksi osottaa horjumatonta tyyneyttä, siten lujittaakseen
kumppaniensa keskuudessa arvokkuutensa ja itsehillintänsä
mainetta. Kaikkien hyöriessä hänen ympärillään sekasorrossa
seisoi hän paikallaan hievahtamattomana kuin patsas. Arvoisan
lähetyssaarnaajankin urheutta oli hetkellinen mylläkkä horjutellut,
ja kelpo mies oli kerrassaan unohtanut häntä haltioittaneen suuren
tehtävän. Pian oli kuitenkin taas järjestys palannut, ja arvokas
rauhallisuus vallitsi jälleen piirissä. Kalikoita heitettiin tuleen,
ja molemmat vangit eli katselijat seisoivat kaikkien tarkkaamina niin
lähellä sitä kuin kuumuus teki mahdolliseksi.
Pietari näki hiukan levottomasti, että uusia tulokkaita katsottiin
vakoojiksi, joille ei ollut armoa suotava. Mutta vielä ei ollut
tullut aika, jolloin hän aikoi iskeä. Hänen ensimäisenä huolenaan oli
senvuoksi käyttää vaikutusvaltaansa aseman pelastamiseksi.
"Rakastaako veljeni hunajaa?" kysyi heimoton päällikkö viattomasti
Variksensulalta, joka istui häntä lähinnä ja silmäili tuimasti Le
Bourdonia. "Jotkut intiaanit pitävät siitä makeasta ruuasta; jos
veljeni pitää, niin voin kertoa hänelle, miten hän saa helposti
täytetyksi wigwaminsa hunajalla."
Pietari selitti sitte, että Le Bourdon oli lännen taitavin
mehiläispyytäjä, joka oli niin etevä hunajan kerääjä, ettei yksikään
intiaani ollut vielä nähnyt hänen vertaistaan. Hän sanoi aikovansa
pyytää tätä ihmemiestä piakkoin näyttämään merkillistä kykyänsä,
jotta saapuvilla olevat päälliköt ja soturit voisivat viedä kyliinsä
hunajavarastoja vaimojensa ja lastensa sydänten ilahuttamiseksi.
Tämä keksintö onnistui, sillä intiaanit olivat aivan kokemattomia
tämän ruokavaran hankkimisessa, niin runsaasti kuin sitä metsissä
olikin; heille oli puiden kaataminen työlästä, jotapaitsi he
eivät apuneuvojen puutteessa ollenkaan kyenneet suoriutumaan
hunajanpyyntiin tarpeellisesta "onkimisesta". Siten saatuaan Le
Bourdonin ja hänen kumppaninsa jäämään rauhaan piti Pietari parempana
lopettaa sen historiallisen tutkistelun, johon kokous oli ollut niin
suuresti kiintyneenä, kun sudet sitä saapuivat häiritsemään. Hän
nousi ja piti lyhyen puheen, jossa palautti kuulijain mieliin tämän
asian. Kunnon pastori sai vielä selvitellä näkökohtiansa ja vastailla
parin päällikön lausumiin arvosteluihin, kunnes Pietari antoi
keskustelun jäädä vastaukseksi kysymykseen ja säveästi huomautti:
"Nyt on sitte tie auki valkoihoisten wigwamiin, ja me toivotamme
heille turvallista kotimatkaa. Meillä intiaaneilla on vielä
neuvoteltavaa nuotiomme ympärillä, joten me viivymme myöhempään."
Tämä selvä viittaus, että heidän läsnäoloaan ei enää haluttu,
teki heille välttämättömäksi poistua. Se oli intoutuneelle
lähetyssaarnaajalle hyvinkin vastenmielistä, sillä hän oli ollut
näkevinään toki joitakuita lupaavia merkkejä intiaanien suuresta
kääntymyksestä. Kuitenkin oli hänen pakko taipua, ja kun Le Bourdon
ja korpraali kumarsivat hyvästiksi, kääntyi hänkin ja lausui
juhlallisesti kristittyjen siunauksen kokoukselle. Useimmat päälliköt
käsittivät tämän hartaan toimituksen merkityksen ja nousivat kuin
yhtenä miehenä ilmaisemaan siitä tunnustuksensa.