Hunajalinnan varustaminen.
"Sinun olisi parempi lähteä virralta, kun kaikki kanootit ovat vielä
tällä puolella", virkkoi Margery kävellessään Le Bourdonin kanssa
veneitä kohti neuvottelun päätyttyä ja toiminnan hetken ollessa juuri
käsissä. "Muista, että joudut ihan yksin kulkemaan niin tavattoman
pitkän taipaleen!"
"Välttämätöntä olisi meidän kaikkien pyrkiä takaisin uutisasutuksiin
niin joutuin kuin voimme, Margery", sanoi mehiläispyytäjä mietteisiin
vaipuneena. "En ollenkaan pidä tuosta Pietarista; hän on huonossa
huudossa sotaväen keskuudessa, ja minut tekee ihan onnettomaksi
ajatus, että sinä saatat olla hänen vallassaan."
"Lähetyssaarnaaja ja korpraali näkyvät luottavan häneen, kuten
veljenikin. Mitä voi kaksi naista tehdä, kun heidän miehinen
suojelijansa on tehnyt päätöksensä?"
"Muuan, joka hyvin mielellään olisi _sinun_ suojelijasi, sievä
Margery, ei ole päättänyt viisaaksi ollenkaan luottaa Pietariin. Usko
itsesi minun hoivattavakseni, ja minä joko menetän henkeni tai vien
sinut turvallisesti ystäviesi luo Detroitiin."
Margery punehtui ja loi katseensa alas, näyttämättä olevan suorastaan
pahoillansa. Mutta hänen vastauksensa oli niin luja ja nopea, että se
osotti hänen olevan täydellisesti tosissaan.
"En voi jättää Dorothya nykyiseen asemaansa -- ja velvollisuuteni on
pysyä veljeni mukana", sanoi hän.
Mehiläispyytäjä huokasi, ja hyvin päättäväisestä miehestä kääntyi hän
nyt kovin epäröiväksi.
"En pidä siitä tavasta, millä Pietari ja Kyyhkynsiipi nyt
haastelevat", virkkoi hän ajatuksissaan. "Intiaanin ollessa niin
totisena on tavallisesti jotakin pahaa tekeillä. Mutta luullakseni
voin sentään häneen luottaa; äskeisistä väleistämme päättäen täytyy
hänen olla kerrassaan harvinainen konna, jollei hän ole horjumaton
ystävä."
"Onko turvallista luottaa kehenkään, Bourdon? Ei -- ei -- sinun on
paras lähteä järvelle ja laittautua Detroitiin niin joutuin kuin
voit. Vaarassa ei ole ainoastaan omaisuutesi, vaan henkesikin."
"Minun on mahdoton jättää sinua näin turvattomiin oloihin,
Margery, kun kerran en luota muun seurueen päättämän menettelyn
käytännöllisyyteen", lopetti mehiläispyytäjä. "Minun on sijotettava
hunajani johonkin talletuspaikkaan ja valmistauduttava lähtemään
takaisin ylös virtaa. Minne sinä menet, Margery, sinne minäkin,
jollet sano minulle, että seurani ei sinua miellytä."
Tämä lausuttiin hiljaisesti, mutta päättävästi. Margery tuskin tiesi
mitä ajatella. Että häntä salaa ilahdutti, sitä ei voi kieltää,
mutta samalla hän oli jalomielisesti ja vilpittömästi huolissaan
Bourdonin menestyksestä. Samassa kutsuikin Gershom hänet avukseen
lähtövalmistuksiin, joten puhelu senkin johdosta päättyi.
Gershom tahtoi korjata pois talouskapineensa ennen kuin lähti
ylös virtaa. Kaikki hommasivat muuttopuuhissa paitsi chippewa,
joka Le Bourdonista näytti valppaalta ja epäluuloiselta. Kun
jälkimäisellä oli toimitettavanaan parin, tunnin työ, olivat toiset
valmiina lähtöön aikaa ennen kuin hänellä oli kuoppansa kaivettuna.
Sovittiinkin senvuoksi, että mehiläispyytäjä lopettaisi hommansa
muiden mennessä virran yli ja kootessa Gershomin vähiä tavaroita.
Kyyhkynsiipeä ei kuitenkaan näkynyt kanoottien ollessa lähtökunnossa,
ja Pietari meni ilman häntä. Vasta seurueen jo tultua pohjoisrannalle
yhtyi chippewa valkoihoisen ystävänsä seuraan, istuutuen kaatuneelle
puunrungolle katselemaan jälkimäisen työskentelyä omaisuutensa
suojelemiseksi mutta tarjoutumatta vähimmälläkään tavalla auttamaan
häntä. Mehiläispyytäjä tunsi liian hyvin intiaanin vastenmielisyyden
muuhun työhön kuin tavalla tai toisella sotaisiin ponnistuksiin,
ihmetelläkseen kumppaninsa välinpitämättömyyttä.
"Luulin sinun melkein jo lähteneen tammistoaholle meidän edellämme,
Kyyhkynsiipi", huomautti Le Bourdon puuhassaan. "Tuo heimoton
intiaani näytti hiukan panettelevan poissaoloasi; hän kai olisi
halunnut sinua auttamaan huonekalujen kantamisessa kanootteihin."
"Saanut squaw't -- mitä hän tarvitsee siihen parempaa? Pysyn poissa
pottawattamie-polulta -- en tahdo päänahkaa menettää, ainoastaan
ottaa."
"Mutta Pietari sanoo pottawattamie-miesten menneen matkoihinsa
ja että meillä ei ole enää mitään syytä peljätä heitä, ja tuo
tietäjäpappi vakuuttaa, että me saamme uskoa Pietaria."
"Onkohan se hyvä tietäjä? Parasta varoa sitä Pietaria sentään!"
virkkoi Kyyhkynsiipi. "Valkonaama luottaa valkonaamaan, ja intiaani
luottaa intiaaniin -- niin luultavasti parasta."
"Kuitenkin luotan minä _sinuun_, Kyyhkynsiipi, ja tähän asti et
olekaan pettänyt minua!"
Chippewa loi mehiläispyytäjään niin merkitsevän katseen, että
se kiusasi tätä vielä monta päivää jälkeenpäin, herättäen hänen
mielessään ahdistavaa aavistelua. Siihen aamuun asti olivat noiden
kahden välit olleet mitä tuttavallisimpia, mutta tuossa katseessa
välähti jotakin rajua vihaa. Oliko mahdollista, että chippewan
tunteet olivat muuttuneet! Oliko Pietari millään tavoin osallisena
tuon katseen salaperäisyyteen? Epäluulo painosti Le Bourdonia
hänen viimeistellessään talletuspaikkansa, mutta olosuhteet eivät
enää sallineet mitään suunnitelman muutosta. Muutaman minuutin
kuluttua istuivat nuo kaksi kanootissaan ja olivat menossa yhtymään
kumppaneihinsa.
Pietarin vakuutukset olivat pitäneet paikkansa. Intiaaneja ei
näkynyt missään, ja Gershom vei korpraalin säilytyspaikalleen niin
luottavaisena, että molemmat miehet olivat jättäneet rihlapyssynsä
rannalle. Siinä Le Bourdon tullessaan hätkähtäen näki ne, mutta
mitään vaaraa ei tosiaankaan ollut ilmaantunut. Hän otti nyt melkein
tyhjentyneeseen kanoottiinsa osan Gershomin tavaroista, jotka kaikki
kannettiin kätköpaikastaan rantamalle.
Le Bourdonin ei ollut vaikea saada Margerya vakuutetuksi siitä, että
hänen veljensä vene olisi liian raskaassa lastissa vastavirtaan
kuljettaessa, jollei tyttö siirtyisi hänen omaan kanoottiinsa.
Kyyhkynsiipi tarvittiin melomaan apuna Waringille, ja muut kolme
pysyivät kanootissa, jolla olivat virralle saapuneetkin. Täten
järjestäytyneinä alottivat seikkailijamme uuden matkansa.
Nouseminen vastavirtaan oli luonnollisesti kokonaan toista kuin
alastulo. Eteneminen oli vitkallista ja monin paikoin tukalaa.
Useasti oli kanootteja sauvottava vuolteissa, ja sattui sellaisiakin
taipaleita, että koko lasti oli purettava miesten selkään ja vähin
erin kannettava maitse kuten kanootitkin. Tällaisessa aherruksessa
oli korpraali varsin jäntevä, eikä kumpainenkaan intiaani kieltänyt
apuansa näin miehekkäässä urheilussa. Gershom myös oli vironnut
jälleen rivakasti hoitamaan tehtäviänsä.
Matkaa kesti siten useita päiviä, etenkin kun kellään ei tuntunut
olevan kiirettä. Pietari odotti suuren neuvottelukokouksensa
lähestymistä ja oli yhtä tyytyväinen pysymään kanootissa kuin
viettämään leirielämää ahoilla. Gershom ei milloinkaan ajatellut
ajan hukkautumista, ja mehiläispyytäjä taasen olisi hyvillä mielin
viettänyt koko kesänkin noin hauskasti, Margeryn enimmäkseen
istuskellessa hänen kanootissaan. Tavallisilla retkillään piti Le
Bourdon kahlekoiraansa kumppaninaan, mutta nyt sai Kenno samota
pitkin metsiä, jotka yleensä reunustivat rantoja, yhtyen herraansa
aina kun poikettiin maihin.
Lähetyssaarnaajalla ja korpraalilla ei myöskään ollut mitään
erityistä kiirettä suunnitelmissaan. Edellistä oli Pietari
osannut johtaa suuriin käsityksiin hänen edustamansa uskonnon
leviämisestä punaihoisten keskuuteen, jahka hän pääsisi kunnollisesti
selvittelemään heille heidän suurta alkuperäänsä ja yhdyssidettänsä
valkoihoisten kanssa, ja jälkimäinen luotti siihen, että Pietari
kaikessa hiljaisuudessa keräisi intiaanien keskuudesta amerikalaisten
puolelle voimia, joiden keralla hän saisi kunnostautuneeksi.
Päivä päivältä heikkeni mehiläispyytäjän epäluuloisuus tätä kamalaa
teeskentelijää kohtaan, kun rauha säilyi aivan häiriintymättömänä.
Ainoastaan Kyyhkynsiipi tajusi selvästi hänen seuransa vaarallisuuden
muutamista puolittain luottamuksellisista huomautuksista, joita
Pietari oli katsonut voivansa virkkaa punaihoiselle seuralaiselle.
Mutta häntäkin eksytti jonkun verran se seikka, että Pietarin
menettelyyn ei soveltunut ehdottomasti liittyä kumpaiseenkaan
silloiseen suureen sodankävijään. Hän päin vastoin kiihkeästi halusi
nähdä heidän tuhoavan toisensa, ja alkaneet vihollisuudet olivat
senvuoksi antaneet erityistä virikettä hänen vihansa hankkeille.
Hän oivalsi täydellisesti Kyyhkynsiiven tunteet ja tiesi hänen
olevan vihoissa pottawattamie-heimon kuten useimpien muidenkin
Michiganin heimojen kanssa; mutta se ei hänelle mitään merkinnyt.
Jos Kyyhkynsiipi kerran tavotteli valkoihoisten päänahkoja, niin
oli hänelle yhdentekevää, ahdistiko chippewa englantilaisia vai
amerikalaisia; kumpaisessakin tapauksessa kohdistui tuhoaminen
hänen vihollisiinsa. Näin ollen ei ole kummeksittavaa, että Pietari
tosiaan sydämessäänkin pysyi aivan samalla kannalla Kyyhkynsiiven
kuin Variksensulankin suhteen, ja siitä johtunut ehdottomasti
vilpitön sävy sai chippewan epäröimään, missä määrin hän oli oikeassa
peljätessään valkoihoisen seuransa kohtaloa, josta Pietari ei ollut
rohjennut hänelle lausua selviä viittauksia.
Ainoastaan kerran huomasi mehiläispyytäjä heidän vitkallisesti
edetessään ylös Kalamazoota Pietarissa mitään tukea alkuperäisille
aavistuksilleen. Retken neljäntenä päivänä, kun koko seurue lepäili
ponnisteltuaan melkoisen "kantamistaipaleen", huomasi Le Bourdon
heimottoman villin katseen kiertävän valkoihoisesta toiseen niin
peräti hornamaisin ilmein, että hänen sydämensä ihan alkoi sykkiä
nopeammin. Hän oli vilahdukselta nähnyt Pietarin sellaisena hetkenä,
jolloin kostajan povessa alituiseen riehuvan tulivuoren pakottava
voima kävi vaikeaksi hillitä ja jolloin muisti elävimmin kuvaili
valkoihoisten tuottamia vääryyksiä. Mutta se vaikutelma, jonka Le
Bourdon sai katseesta, häipyi taas piankin, kun sille ei ilmestynyt
lisää aihetta.
Oli hiukan merkillistä, että Margery todella alkoi vähitellen kiintyä
Pietariin, usein osottaen päällikölle sellaista huomaavaisuutta
kuin tytär isälleen. Tämä johtui ihmeellisen villin ylväästä ja
kohteliaasta käyttäytymisestä. Kaikkinakin aikoina on intiaanisoturi
harras erityisesti säilyttämään rodullaan huomatun arvokkuuden
ja säädyllisyyden, mutta ani harvoin osottaa hän huomaavaisuutta
naisiakin kohtaan. Epäilemättä on heillä inhimilliset tunteet,
kaiketikin rakastavat he vaimojansa ja lapsiansa niinkuin muutkin;
mutta heidän kasvatuksessaan on sellaisten tunteiden kätkeminen
niin tärkeänä tekijänä, että pelkkä syrjäinen harvoin pääsee
niitä havaitsemaan. Pietarilla ei arvattavasti ollut perhettä,
ja varmaankin hän ensimältä piti vain silmällä järjestelmällistä
petollisuuttaan, vähin erin alkaessaan pyyntiretkillään omistaa
huomiota seurueensa naisille, tarjoamalla heille riistansa parhaita
paloja ja selittelemällä koetelluimpia intiaanien ruuanlaittotapoja
lihan maukkaimpien ominaisuuksien edistämiseksi. Mutta päivä
päivältä kävi hänen sävynsä etenkin Margerya kohtaan läheisemmäksi
ja luonnollisemmaksi. Tytön teeskentelemättömyys, säveä hellyys
ja naisellinen urheus viattoman hilpeyden kirkastuttamana näytti
tehoavan tähän miltei tunnottomaan villiin, vaikka tämä koettikin
vastustaa sellaista heikontavaa vaikutusta. Kenties oli Margeryn
kauneudella osuutensa näissä noin jäykälle mielelle uusissa
tunteissa. Pietari alkoi ehdottomasti pehmitä leppeyteen nuorta
tyttöä kohtaan, ja luonnollisena vastakaikuna lisääntyi tytön
luottamus ja myötätunto kamalan intiaanin hyväksi.
Vasta yhdentenätoista päivänä virran suulta lähdettyään saapuivat
kanootit pikku lahdelmaan, jossa Le Bourdonilla oli ollut tapana
pitää ruuhtansa. Hunajalinna oli täydellisesti näkyvissä, ja Kenno,
joka vanhoille metsästysmailleen tultuansa oli edellisenä iltana
lähtenyt vilistämään pitkin virran vartta, seisoi nyt rannalla
toivottamassa herraansa ja tämän vieraita tervetulleiksi majaan.
Aurinko teki juuri laskuaan matkalaisten astuessa maihin, ja sen
viimeiset säteet pilkistelivät ahoille, luoden lempeän hehkun
ruohikoille ja kukkasille. Mikäli mehiläispyytäjä saattoi havaita, ei
edes karhu ollut käväissyt paikalla hänen poissaollessaan.
* * * * *
Nyt alkanut viikko käytettiin hyvin uutteraan aherrukseen
Hunajalinnassa. Retkikunta oli majoitettava, ja siihen tarkotukseen
oli Le Bourdonin pikku asumus aivan riittämätön. Se luovutettiin
naisille, jotka käyttivät sitä yksityisenä huoneenaan, kun
sitävastoin ruuanlaitto ja aterioiminen tapahtui ulkosalla puiden
siimeksessä, missä miehet myös nukkuivat. Mutta lyhyessä ajassa
rakennettiin uusi maja, joka tosin ei ollut niin täydellinen ja luja
kuin Hunajalinna, mutta vastasi kuitenkin retkeläisten tarpeita.
Dorothy ja Kukka olivat jo tottuneet saloseudun vaatimattomiin
oloihin ja niiden tuottamaan työskentelyyn. Molemmat olivat taitavia
emäntiä, ja Le Bourdon virkkoi punehtuvalle Margerylle, ennen kuin
tämä oli vuorokauttakaan oleskellut hänen majassaan, että sieltä
ei puuttunut muuta kuin hänen laisensa valtijatar, jotta se olisi
ruhtinaallekin sovelias asunto. Ateriatkin paranivat ihmeellisesti,
vaikka ainekset pysyivät samoina kuin ennenkin! Lisäksi osasi Margery
valmistaa hauskoja pikku yllätyksiä seudun marjoista ja hedelmistä,
joten seurue jakseli erinomaisesti.
Siten terveesti elellen uurastivat miehet kukin lahjojensa mukaan.
Kyyhkynsiipi toi joka päivä sorsia, metsäkyyhkysiä ja kaikenlaista
riistaa ruoka-aitan varustamiseksi, toisten rakentaessa uutta majaa.
Saadakseen ainekset tähän entistä asumustansa paljoa isompaan tupaan
meni Ben ylös Kalamazoota puolen penikulman verran, missä hän
kaatoi soleita mäntyjä, joiden rungot olivat noin jalan vahvuisia
läpimitaltaan, ja katkoi ne kahdenkymmenen ja kolmenkymmenen jalan
mittaisiksi hirsiksi. Nämä uitettiin alas virtaa Hunajalinnan
kohdalle, missä Pietari oli kanootilla niitä vastassa ja hinasi
kunkin järjestään rantaan.
Uusi maja ei ollut täyttä kolmeakymmentä jalkaa pitkä, ja leveyttä
oli siitä mitasta kolmannes. Yksinkertainen katto tehtiin kaarnasta,
ovea vastasi pelkkä aukko ja ikkunoita kaksi pienempää reikää.
Korpraali Flint oli kuitenkin päättänyt, että oli valmistettava oikea
ovikin sekä ikkunoihin luukut, vieläpä oli talo aikanaan ympäröittävä
vaaja-aidalla.
"Mitä hyötyä sellaisesta olisi?" huudahti Le Bourdon hiukan
kärsimättömästi, kun huomasi korpraalin alkavan olla tosissaan sen
suunnitelman suhteen. "Täällä olen turvallisesti elellyt kaksi
työkautta ilman mitään paalutuksia, ja nyt tahdotte tehdä uudesta
majasta todellisen linnotuksen!"
"Niin, Bourdon, se kävi päinsä rauhallisina aikoina", vastasi
korpraali jäykästi; "mutta nyt on sota käynnissä. Olen nähnyt Fort
Dearbornin kukistumisen, ja mieleni ei tee nähdä minkään muun
vartiopaikan menetystä tämän sodan aikana. Pottawattamiet ovat
vihamielisiä, sen myöntää Pietarikin, ja he ovat kerran käyneet
täällä, kuten itse sanotte, joten he saattavat tulla uudestaankin."
"Ainoa pottawattamie, joka minun tietääkseni on käynyt täällä, on
kuollut, ja hänen luunsa valkenevat tuolla metsässä. Ei ole siis
hänestä pelkoa."
"Hänen ruumiinsa on kadonnut", huomautti korpraali, "ja sen
mukana rihlapyssykin. Kuulin sen unohtuneen ja läksin keräämään
taistelukentälle jätettyjä aseita, mutten löytänyt mitään.
Epäilemättä ovat hänen ystävänsä polttaneet tai haudanneet päällikön,
ja he saattavat hyvinkin toistamiseen pistäytyä täällä päin, kun nyt
tuntevat tien." Soturin ilmotus ja järkeily vaikutti hiukan Bodeniin,
ja tovin kuluttua hän vastasi tavalla, joka osotti epäröimistä:
"Talon vaajoittaminen vaatii viikon työn, ja mieleni tekee taaskin
jonkun aikaa vielä hyöriä mehiläisten parissa."
"Menkää te vain niihin hommiin, Bourdon, ja jättäkäät minut
linnottamaan ja varustelemaan oman ammattini mukaan."
"Lujittakaa sitte mieluummin Hunajalinna", esitti mehiläispyytäjä;
"naisethan toki tarvitsevat parahinta suojaa. Helpompi onkin saartaa
paalutuksella se maja, koska se on paljoa pienempi, ja vankempi se jo
alkujaankin on turvapaikaksi."
Ja tämän muutoksen mukaan toteutettiin suunnitelma. Korpraali kaivoi
neljä jalkaa syvän juoksuhaudan "linnan" ympärille, tepastellen
peräti hyvillä mielin, sillä ensi kertaa ei hän ollut tällaisessa
työssä, jossa hän katsoi kaikin puolin kunnostautuvansa retkikunnan
sotilaallisena asiantuntijana. Gershomista hän sai toimekkaan
apurin, joka uurasti sitäkin mieluummin, kun tiesi vaajoituksen
lisäävän vaimonsa ja sisarensa turvallisuutta. Eikä pastori Amenkaan
halveksunut kuokan ja lapion käyttöä; lähetyssaarnaaja oli tosin
ehdottomasti vakuutettu siitä, että oikeaan alkuperäänsä tutustuminen
piankin kesyttäisi kaikki villit ja saisi heidät innostuneina
kääntymään takaisin vanhaan uskoonsa, mutta sitäennen oli heillä
vielä ikävä halu kerätä päänahkoja. Hän ei uudessa toimessaan ollut
yhtä kätevä kuin Waring, mutta hänellä oli innostuneen miehen
kannattelemaa sitkeyttä, joka suuresti korvasi harjaannuksen puutetta.
Intiaaneista ei kumpainenkaan suvainnut koskea mihinkään työkaluun.
Kyyhkynsiiven päivät kuluivatkin ahkerilla pyyntiretkillä,
mutta Pietari vietti aikansa enimmäkseen mietiskelyssä ja
yksinäisillä kävelyillä. Hunajalinnan varustelusta ei hän tuntunut
olevan millänsäkään, joko tietäen voivansa kavalluksella tehdä
mitättömiksi kaikki nuo varokeinot millä hetkellä hyvänsä tai
luottaen siihen voimaan, joka oli keräytymässä lähiseudun ahoille.
Välinpitämättömästi silmäili hän toisinaan linnottajien työtä,
vieläpä kavaluudessaan kerran antoi hyödyllisen neuvonkin varustuksen
lujittamiseksi. Tällainen kanta ei välttänyt mehiläispyytäjän
huomiota, tehden hänet yhä vähemmin epäluuloiseksi salaperäistä
villiä kohtaan.
Le Bourdon ei sallinut kaataa ainoatakaan puuta asuntonsa
lähittyviltä. Korpraalin kaivaessa juoksuhautaa kumppaneinensa
oli hän mennyt melkoisen matkan päähän hakkaamaan ja veistämään
takkiaistammia paaluaitaa varten. Bodenia ilahdutti tässä työssä
kaksikin seikkaa. Ensiksikin saattoi varustuksista jälkeenpäin
olla hyötyä hänelle itselleen puolustuskeinoina sekä karhuja että
intiaaneja vastaan, ja toisekseen toi Margery joka päivä ompeluksensa
tai kudelmansa metsään ja istui puunrungoilla naurellen ja jutellen,
kirveen heiluessa jäntevän miehen käsissä. Jonakuna kertana oli
Pietarikin saapuvilla, osottaen tyttöä kohtaan kukkasien poiminnassa
ja hänen muiden viattomien mielitekojensa palvelemisessa sellaista
huomaavaisuutta, että siitä olisi ollut kunniaa korkeammankin
sivistyksen hienostamalle seuramiehelle.
Mehiläispyytäjän raivatessa metsää ja Margeryn pujotellessa
sukkavartaitaan tulevan talven varalle seisoskeli umpimielinen
intiaani neljännestunnin ajan kerrallaan liikkumattomana kuin patsas,
tähdäten katseensa tiukasti milloin toiseen, milloin toiseen.
Tarkkasilmäinen sivullinen olisi kenties havainnut, että hänen
tunteensa eivät tällöin olleet yksinomaan julmia ja kostonhimoisia,
vaikka hänen kasvoillaan toisinaan välähtikin hirvittävä rajuus.
Korpraalin saadessa juoksuhautansa valmiiksi oli Le Bourdonkin
suoriutunut paaluistaan, joita oli kaikkiaan sata; yhteisvoimin
kuljettivat miehet ne vesirajaan, mistä ne laskettiin alas virtaa
mäntylautalla, sillä suolaton vesi ei kannata takkiaistammen
ominaispainoa. Kaikki tarpeet saatiin toimitetuksi työpaikalle
juuri arkiviikon päättyessä, ja alkava sunnuntai vietettiin
täydellisessä levossa, lähetyssaarnaajan pitäessä mieltä ylentävän
hartaushetken. Maanantaina pani korpraali kaikki miehet pystyttämään
ja kiinnittämään vaajoja, ja jo saman päivän iltana oli Hunajalinna
saarrettu huipukkaalla puolustusmuurillaan. Paalut seisoivat
pystyssä ja toisiinsa kytkettyinä, ja seuraavien päivien työksi jäi
tuon sadan jalan mittaisen juoksuhaudan täyttäminen mullalla, joka
oli survottava lujaan. Gershomin tavarain joukossa oli räikkä ja
tinatorvi, jollaisilla amerikalaisissa maataloissa kutsutaan työväkeä
vainioilta; edellinen annettiin nyt miehille, jotta he tarpeen tullen
voisivat antaa hälytyksen ulkopuolelta, kun taasen torvi ripustettiin
Hunajalinnan ovipieleen. Siten saattoivat seurueen molemmat ryhmät
vaaran uhatessa toimittaa tiedon toiselle.
Ammattimiehenä vahvisti korpraali muiden lausuman käsityksen, että
varustus oli tällaisenaan varsin tukeva; vettä hän päätti aina
pitää pari kolme tynnyrillistä varastossa. Koko seurueen mieltä
kevensi lisääntyneen turvallisuuden tunne, vaikka oli vielä yksi
haitta olemassa. Oli nimittäin aina yllätyksen vaaraa siitä, että
varsinainen varusväki oli yöllä erossa linnotuksen muista asukkaista;
mutta siihenkin pulaan keksi korpraali pian keinon. Hän laittoi
majan seinustalle matalan lavan, asettamalla siihen hirsiä, joiden
yläpinta oli veistetty tasaiseksi. Sen yläpuolelle sommiteltiin
miehenkorkuisten salkojen päihin kaarnakatos, ja tähän vajaan saatiin
taljojen avulla mukavat vuoteet heinäkimpuista. Siinä alkoivat nyt
miehet viettää yönsä.
Täten varustautuneina kykeni seurue kauvankin odottelemaan aseman
selviämistä. Pietarin puheista tiedettiin, että lähitienoolla oli
tulossa eri intiaaniheimojen päälliköitä neuvotteluun, mutta Pietari
takasi ystävilleen täydellisen koskemattomuuden.