Keskeytyksen aiheutti Dorothy, joka oli pikku ylänteelle noustuaan
keksinyt kanootin tulossa joen suulla ja nyt hengästyneenä
riensi ilmottamaan havainnostaan mehiläispyytäjälle. Jälkimäinen
kiirehti heti tähystämään. Kanootti lähestyi järveltä, nähtävästi
tulleena myötätuuleen, jonka voima nyt alkoi hiukan heiketä; alus
oli pohjoiseen päin pyrkien poikennut jokisuuhun arvattavasti
ruuan keittämistä tai muuta sellaista tarvista varten. Suureksi
huolestuksekseen näki Le Bourdon villien tekevän pohjoisrannalta
merkkejä vieraalle kanootille savun avulla. Ei ollut hyvä vihollisten
täten saada tilaisuutta tulla virran yli, joten hän juoksi alas
rantamalle sellaiseen paikkaan, missä ei kasvanut riissiheinikköä,
ja vieraille näyttäytyen viittoi heitä saapumaan eteläiselle
rannalle. Tämä olikin paljoa lähempänä. Veneestä kohotti pian muuan
käsivartensa myöntymyksen merkiksi, ja samassa sen kokka kääntyikin
suoraan mehiläispyytäjää kohti.
Kanootin lähestyessä kerääntyi koko seurue vesirajaan vastaanottamaan
tulokkaita. Näitä oli kolme, kaksi melomassa kepeän aluksen
kumpaisessakin päässä ja kolmas istumassa keskellä jouten.
Mehiläispyytäjän tarkastellessa tulijoita kaukolasillaan kyselivät
häneltä seuralaisensa heidän laatuaan ja näennäisiä aikeitaan.
"Hankkeistaan saavat he itse tehdä selkoa", vastasi erämies, "mutta
keulassa melova mies näyttää olevan valkoihoinen ja sotilas -- taikka
asustaan päättäen puolittain sotilas. Meikäläisiä on keskelläkin
istuva mies, ja hän näyttää papilta -- niin, se hän onkin, mutta
puku osottaa hänen hyvinkin tottuneen salomaiden elämään. Kolmas on
ehdottomasti punanahkainen."
"Pappi!" toisti Margery kummastuneena. "Mitä tekemistä saattaa
papilla olla näillä tienoin?"
"Liikkuuhan villien keskuudessa joitakuita lähetyssaarnaajia, ja tuo
on varmaankin niitä. Mies-parka on kaiketi kuullut sodasta ja yrittää
palata uutisasutuksiin niin kauvan kuin hänen päänahkansa on lujassa."
"Ei kajota häneen", tokaisi chippewa painavasti. "Tiedetään,
tarkottaa hyvää -- puhuu Suuresta Hengestä -- intiaani ei ota
semmoisen tietäjämiehen päänahkaa."
"Se on hauskaa kuulla, Kyyhkynsiipi, sillä minä olin alkanut
ajatella, ettei yhdenkään ihmisen päänahka ollut turvallinen sinun
sormiesi ulottuvissa. Mutta mitä voi tuo sotamies hommata täällä
päin? Luulisipa kaikilla sotamiehillä olevan nyt kylliksi tehtävää
linnotuksessa, järven päässä. Mihin muuten joutuikaan kirjeesi,
joka sinun piti viedä Fort Dearbornin päällikölle, hänen saadakseen
ilmotuksen sodasta, Kyyhkynsiipi?"
"Purrut suussani niinkuin niin paljon tupakkaa", vastasi chippewa,
"että pottawattamie ei sitä saanut. Ei hyvä pitää kirjettä silloin."
"Kenraali, joka hankki sinut viemään sitä kirjettä, tuskin kiittää
sinua huolellisuudestasi."
"Kyllä sentään kiittää -- sentään maksaa -- kirje nyt turha."
"Mistä sen voit tietää? Se kirje olisi saattanut pelastaa varusväen
joutumasta vihollisten käsiin."
"Joutunut jo. Varusväki kaikki tapettu tai vankina.
Pottawattamie-miesten puheesta se kuului."
"Armias taivas, onko se mahdollista? Mackinaw ja Chicago jo mennyttä
kumpainenkin! Kyllä ovat brittiläiset kauvan vehkeilleet intiaanien
keskuudessa, koska nämä ovat niin valmiiseen kuntoon päässeet!"
Nyt oli kanootti jo niin likellä, että saattoi paljain silmin
helposti havaita mehiläispyytäjän äskeiset huomiot tulijoista
oikeiksi. Kotvasen kuluttua rahisi veneen kokka hiljaa
rantahietikossa.
"_Sago, sago_", tervehti sotamies intiaanien tapaan, nousten astumaan
maihin, "_sago_, ystävät, ja toivoakseni saavumme tervetulleeseen
leiriin."
"Tervetulleita olette", vastasi mehiläispyytäjä, "tervetulleita
erämaassa kohdattuina vieraina, mutta sitäkin tervetulleempia, kun
näen asustanne, että te olette sotavanhus kotimaisesta rykmentistä."
"Aivan oikein, hra mehiläispyytäjä, sillä sen näen teidän
ammatiksenne hunajapikarista ja tähystimestä sekä muusta
sonnustuksestanne. Olemme matkalla Mackinawiin ja pistäymme vain
pikimältään teidän ystävälliseen seuraanne."
"Aiotteko Mackinawissa tavata amerikalaisen vai englantilaisen
varusväen?"
"Omia miehiä tietysti", vastasi sotamies oudostuen.
"Mackinaw on kukistunut; se on nyt englantilainen asema kuten
Chicagokin."
"Ka, sehän muuttaakin suunnitelmamme, pastori Amen!" huudahti
sotamies kumppaniinsa kääntyen. "Jos Mackinaw on vihollisten
hallussa, niin ei meidän kannata uskaltautua saarelle."
"Amen" oli sotaväen antama lisänimi, joka oli ajan mittaan käynyt
niin tutuksi, että miehet eivät arkailleet puhutella kelpo
miestä suoraan siksi. Tämä lähetyssaarnaaja oli metodisti; sillä
lahkolla oli siihen aikaan ani harvoja korkeamman koulukasvatuksen
saaneita pappeja, -- sen useimmat hengenmiehet tulivat sellaisesta
yhteiskuntaluokasta, joka ei ollut luontuvainen pahastumaan pienistä
arvokkuutensa häiriöistä, ja heidän innostuksensa ja tavanmukainen
uhraavaisuutensa oli totuttanut heidät alistumaan suuriinkin
henkilökohtaisiin vaikeuksiin.
"Oikeassa olette, korpraali", myönsi lähetyssaarnaaja. "Näin ollen
en näe mitään parempaa menettelytapaa kuin asettua kokonaan Onoan
ohjattavaksi. Hän on tähän asti neuvonut meitä hyvin ja kykenee
taatummin kuin mikään muu opas auttamaan meidät selville täältä
saloseudulta."
Le Bourdon rohkeni tuskin uskoa korviaan! Onoan kamala nimi
hämmästytti häntä nyt tavattomasti, mutta hänen kumpainenkaan
valkoihoinen kumppaninsa ei ilmaissut mitään mielenliikutusta. Jos
intiaania olisi mainittu Nylky-Pietariksi, niin olisivat varmaankin
sekä Dorothy että Margery kirkaisseet, kenties paenneetkin; mutta
he eivät tienneet mitään siitä nimityksestä, joka oli annettu tälle
salaperäiselle päällikölle punanahkaisten keskuudessa. Kuitenkin
havaitsi mehiläispyytäjä suuren muutoksen chippewan sävyssä, heti
kun lähetyssaarnaaja oli lausunut tuon pahaenteisen sanan, vaikka
hän ei näyttänyt säikähtäneeltä. Päin vastoin oli Boden huomaavinaan
Kyyhkynsiiven pikemmin mielistyvän tuosta vieraasta, vaikka nuori
soturi nyt näytti esiintyvän säveämpänä ja vähemmin huomiota
herättävästi.
"Kyllä, sir", vahvisti mitään aavistamaton sotamies, "Onoa on hyvä
opas ja oivallinen apu neuvotteluissa. Mutta nämä ovat sotaisia
aikoja, ja meidän on turvauduttava aseisiimme, kumpainenkin
kasvatuksemme ja luonnonlaatumme mukaan -- pastori saarnaamalla ja
rukoilemalla, ja minä pyssyä ja latasinta pidellen."
"Voi, korpraali -- saarna ja rukous merkitsisivät yhtä paljon
teille sotureille kuin aseenne ja ampumavaranne, jos teidät vain
saisi ajattelemaan oikealla tavalla. Katsokaa Fort Dearbornia! Sitä
puolustettiin inhimillisin keinoin, sillä oli aseellinen joukkonsa
pyssyineen ja miekkoineen, kapteeneineen ja korpraaleineen;
kuitenkin olette nähnyt heidän ylpeytensä lannistuvan, heidän
puolustuskeinojensa raukeavan ja suuren osan tovereitanne joutuvan
surmatuiksi. Kaikki tämä on tapahtunut aseellisille miehille,
sillaikaa kun Herra on tuonut _minut_, aseettoman ja halvan
sanansa opettajan, turvallisesti pois filistealaisten käsistä ja
vahingoittumattani asettanut minut tänne Kalamazoon rauhallisille
rannoille."
"Mitä siihen tulee, pastori Amen, niin on Herra tehnyt samoin
minullekin musketteineni ja latasimineni", tuumi yksivakainen
sotamies. "Saarnaaminen saattaa olla hyvä muutamilla retkillä, mutta
aseet ja ampumavarat ovat varsin tähdellisiä toisilla. Kuulkaa
heprealaista, joka tuntee kaikki salomaiden tavat, niin näette, eikö
hän lausu samaa mielipidettä."
"Heprealainen on Herran hyljättyjä niinkuin hän on Herran
valittujakin!" vastasi lähetyssaarnaaja. "Yhdyn teihin kuitenkin
siinä, että hän on inhimilliseksi neuvonantajaksi niin taattu kuin
juuri löytääkin, ja sentähden tahdon kysyä hänen mielipidettään.
Abrahamin suvun lapsi", hän lisäsi Onoaan kääntyen, "sinä olet
kuullut sanoman Mackinawista; emme voi enää ajatella matkamme
pitkittämistä sinne päin. Mille taholle siis neuvoisit meitä
suuntaamaan kulkumme? Teen tämän kysymyksen ensin sinulle, joka olet
kokenut ja viisas saloseudun asukas; soveliaampana hetkenä aion
kääntyä Herran puoleen ja etsiä jumalallista apua askeleittemme
ohjaukseksi."
"Niin", huomautti ahavoittunut, karkeapiirteinen korpraali, joka piti
hyvinkin suuressa arvossa innokasta, joskin hieman kiihkomielistä
lähetyssaarnaajaa, vaikka hän uskoi intiaanin aina varmaksi
neuvojaksi tällaisissa asioissa, "koettakaa molempia -- ei tuki
suovaa alenna. Hyvä soturi pitää aina osan joukkojaan varaväkenä.
Muistan, miten me Mawmeessa olimme kaikki ryntäämässä eteenpäin kuin
raivostuneina paholaisina, kun Hullu Anthony antoi käskyn karata
vihollisen kimppuun, mutta vanha mies sanoi: 'Ei, pitäkää nuo miehet
reservissä, sillä ei tiedä, milloin voi sattua kiertoliike tai
muutoin tarvitaan väkeä varalla.' No, mitä Onoa sanoo, pastori Amen?"
Tällävälin oli vieras intiaani astunut maihin, suoden Le Bourdonille
tilaisuuden tarkastaa hänen ulkomuotoaan ja asuansa tiukemmin
kuin oli tähän asti käynyt päinsä. Kuuluisa villi oli metsien
kesätamineissa, ja jokainen pohjois-amerikalaisen intiaanin tapoihin
tutustunut saattoi heti havaita, että hän käytti vaikutusvallan
ja arvoaseman tunnuksia. Kaulassa oli hänellä rihmaan pujotettuja
puikkoja, jotka oli tehty Lännen punaisesta piippusavesta ja
huolellisesti muovailtu koruiksi. Rintaan oli keltaisella maalilla
hahmoteltu kalkkarokäärmeen kuva. Tämä oli olevinaan hänen heimonsa
_totem_ eli "vaakuna", vaikka kukaan ei tiennyt, mikä se heimo oli ja
missä se asui. Heimomerkkinsä alapuolelle oli Onoa järeästi piirtänyt
ojennetun käden siihen asentoon, joka ilmaisee varotusta; se oli siis
ikäänkuin hänen vaakunakilpensä valiolauseena. Pää oli ajeltu, kuten
soturin tavallisesti, jättäen vain ritarillisen nylkysuortuvan, mutta
päällikkö ei ollut sotamaalauksessaan. Hänen kasvonpiirteensä olivat
rohkeat ja kotkamaiset, ja vertausta tukivat hyvin hänen vakaat,
tyynet, läpitunkevat silmänsä. Leuka oli täyteläinen ja pitkä,
huulet tiukat ja lujat, hampaat lyhyet, mutta tasaiset ja terveet,
hymy kohtelias ja tilaisuuden mukaan miellyttäväkin. Nylkysuortuvaan
oli kiinnitetty yksinäinen kotkansulka, ja hänen wampum-vyönsä oli
tavallista kallisarvoisempi; sen alle oli hän työntänyt puukkonsa
ja tomahawkinsa. Jalassa oli hänellä yksinkertaiset hirvennahkaiset
mokkasinit ja polveen asti ulottuvat säärykset. Lisävaruksina oli
ruutisarvi ja luotikukkaro sekä pitkä amerikalainen rihlapyssy.
Maalle noustessaan Pietari -- sillä siten häntä yleensä kohteliaasti
valkoihoiset nimittivät -- vakavasti tervehti seuruetta,
yksinkertaisen vilpittömänä, mikäli ihmissilmä saattoi tunkeutua
hänen salaisiin tunteisiinsa. Miehille hän tarjosi kätensä, vain
vilkaisten molempiin naisiin.
"_Sago, sago_ kaikki, vanhat ja nuoret!" sanoi hän syvällä
kurkkuäänellä. "Ystävä tullut katsomaan teitä ja syömään
wigwamissamme -- kuka päällikkönä täällä?"
"Meillä ei ole täällä wigwamia eikä päällikköä", vastasi Le Bourdon,
vaikka hän oli vähällä kavahtaa tarttumasta noin hirveän maineen
leimaaman miehen käteen; "olemme halpaa kansaa, minä elätän itseäni
hunajan keruulla, ja tämä mies on sotaväen muonakauppiaan apuri. Hän
oli matkalla etelään, tapaamaan järven päähän sijotettua osastoa, ja
minä olin menossa pohjoista kohti Mackinawiin, sieltä lähteäkseni
uutisasutuksiin."
"Miksi veljelläni sellainen kiire?" kysyi Pietari sävyisästi.
"Väsynytkö hankkimaan hunajaa?"
"Ajat ovat levottomat, ja punaiset miehet ovat kaivaneet ylös
kirveensä; valkonaama ei voi sanoa, milloin hänen wigwaminsa on
turvassa."
"Missä veljeni wigwam?" tiedusti Pietari, varovasti silmäillen
ympärilleen. "Täällä en näe."
"Tuolla ahoilla, Kalamazoon ylävarrella. Me läksimme sieltä viime
viikolla ja olimme päässeet vastapäisellä rannalla olevaan majaan,
kun joukko pottawattamie-heimon miehiä tuli järveltä ja hääti meidät
tänne turvaan."
Pietari kääntyi hitaasti lähetyssaarnaajaan, kohottaen sormensa
antamaan pontta sanoilleen.
"Niin sanoin teille", virkkoi hän. "Tiesin, siellä pottawattamie.
Osasin tuntea ne kaukaa."
"Me pelkäsimme heitä, kun seurueessamme on naisia", lisäsi
mehiläispyytäjä, "ja ajattelimme heidän saattavan mieliä
päänahkojamme".
"Se kyllä luultavaa; kaikki intiaanit rakastavat päänahkoja sodan
aikana. Te amerikalaisia, ne brittiläisiä; ette voi kulkea samaa
polkua ja olla ilman riitaa. Mutta ei nyt tarvis peljätä", lisäsi hän
arvokkaasti. "Minä tunnen pottawattamiet -- tunnen kaikki päälliköt.
Kukaan ei vastusta Onoan kieltoa; minä puhun heille."
"Mutta hehän ovat brittiläisten puolella, ja sinut näen amerikalaisen
sotilaan seurassa?"
"Ei, väliä, Onoa liikkuu missä haluaa. Väliin pottawattamien luona,
väliin irokeesin. Kaikki chippewat tuntee Onoan, kaikki intiaanit
aukaisee korvansa, kun hän puhuu. Minä menen virran yli pudistamaan
kättä, muutoin pottawattamie pitää kummana."
Pietarin sävyssä ei ollut mitään kerskuvaa hänen ilmottaessaan
koskemattomuutensa tai valtansa; hän viittasi siihen ihan
luonnollisena seikkana kuin henkilö, joka on tottunut vallitsemaan.
Lähetyssaarnaaja katsoi tarpeelliseksi lisätä muutamia selittäviä
sanoja, kävellen mehiläispyytäjän kanssa sivummalle. Gershomia ei
kukaan näyttänyt pitävän minkäänlaisen huomion arvoisena.
"Te voitte luottaa Pietariin", huomautti lähetyssaarnaaja, "sillä
mitä hän lupaa, sen hän täyttää. Minä tunnen hänet hyvin ja olen
täydellisesti uskonut itseni hänen haltuunsa. Ei hän päästä villejä
tänne."
"Mutta eikö tämä samainen intiaani ole juuri se Nylky-Pietari, jolla
on niin kamala maine koko rajaseudulla?" kysyi Le Bourdon.
"Sama mies, mutta älkää välittäkö nimistä -- niistä ei ole mitään
haittaa. Abrahamin, Isakin ja Jakobin jälkeläistä ei Kaitselmus ole
suotta asettanut tänne erämaahan; koska hän on täällä, niin siitä on
varmasti hyötyä."
"Abrahamin ja noiden muiden jälkeläinen!" kummeksui mehiläispyytäjä,
samalla muistaen lähetyssaarnaajan äskeisen oudon puhuttelutavan.
"Tokihan Pietari on punanahkainen ja intiaani?"
"Epäilemättä, vaikka ainoastaan minä tiedän hänen _heimonsa_, jonka
johtajaksi hän on syntynyt, valistamaan koko kansaansa takaisin
totuuden lähteille. Minä tiedän sen, ja ennen pitkää julistan
sen koko maalle. Niin, minulle on suotu sen keksinnön tekeminen,
vaikka minusta toisinaan tuntuu, että Pietari itse on todella yhtä
tietämätön syntyperästään kuin hänen koko ympäristönsäkin."
Ja hän alkoi ällistelevälle erämiehelle selittää raamatun avulla,
miten Pietari veljineen oli Israelin lapsia, Judean harhaantuneita
poikia eli lähemmin määritellen Naftalin sukujuurta, joka "on
nopia peura ja antaa suloiset puheet", niinkuin punanahkaiset
tosiaan olivat tunnettuja ketteryydestään ja runollisesta
kaunopuheisuudestaan. Mieleenjuohtumansa innostuttama hengenmies
vetosi sujuvasti erinäisiin pyhän kirjan kohtiin, joiden piti
selvästi todistaa tämän kuvitelman pätevyys, toisen kuunnellessa
ymmällä näitä väitteitä Amerikan intiaanien juutalaisuudesta.
Jo pelkkä intiaanien jakautuminen nimenomaisiin heimoihin,
juutalaisten tavoin, oli yksinkertaisen sananselittäjän
mielestä tärkeä todiste hänen oletuksensa pätevyydestä. "Ja
kahdeksannessaseitsemättä psalmissa on varsin merkillinen kohta,
joka on suuresti vaikuttanut minuun sitte kun ensin tulin tätä
asiaa ajatelleeksi. 'Mutta Jumala särkee vihollistensa pään
heidän päälakeinsa kanssa', sanoi David, 'jotka pysyvät heidän
synneissänsä'. Eikö tässä ole päivänselvä viittaus punaihoisten
tunnettuun ja meidän mielestämme raakamaiseen tapaan? Mutta samassa
sanotaankin, että se päänahkain nylkeminen on jumalallisena
koettelemuksena meidän synneistämme. Voin tuskin avata ainoatakaan
lukua Vanhasta Testamentista, tapaamatta jotakuta seikkaa, joka
osoittaa punaihoisten ja heprealaisten yhteyttä --"
Vilkkaan todistelun keskeytti kuitenkin asianomainen itse, lähestyen
arvoisaa sanantulkitsijaa. Pietari oli päättänyt pistäytyä heti
virran poikki ja tuli mainitsemaan sitä kumppaneilleen, jotka
hän aikoi kumpaisenkin jättää pohjoisrannalle siksi aikaa. Le
Bourdon ei kyennyt pidättämään häntä; hän olisi voinut yrittää
ainoastaan väkipakkoa, mutta epäili sekä sen oikeutusta että
tarkoituksenmukaisuutta. Pietarin itsenäinen ja melkein vallitseva
sävy näytti tekevän kaikki vastaväitteet hyödyttömiksi, niin pahasti
kuin Boden pelkäsikin sitä kiusausta, johon intiaanit joutuisivat
saadessaan hänen kanoottinsa tavattaviinsa.
Kanootista siirrettiin rannalle kaikki lähetyssaarnaajan ja
korpraalin tavarat, joten siihen jäivät vain intiaanin omat pikku
matkatarpeet. Levollisesti ja pelottomasti meloi jälkimäinen pois.
Riissiheiniköstä suoriuduttuaan hän antoi kanootin solua itsekseen,
avatessaan vaatemyttynsä, josta huolellisesti kaivoi esille pikku
kimpun. Siitä otti hän kerrassaan seitsemän vastasaatua ihmisen
päänahkaa, jotka ripusti heilumaan pienestä kepistä, ennen kuin
jälleen ryhtyi melomiseensa. Pottawattamiet olivat kerääntyneet
ryhmäksi tavalliseen maallenousupaikkaan majan alapuolelle. Noin
sadan kyynärän päähän rannasta tultuaan taukosi Pietari taas
melomasta, otti päänahka-vartaan käteensä, nousi seisomaan ja
antoi kanootin ajautua myötätuulessa viistoon ryhmää kohti. Pariin
kertaan hän hitaasti heilutti varrasta, kääntääkseen huomiota
voitonmerkkeihinsä.
Ihastunut kunnioitus valtasi odottajat. Onoan nimi kulki suusta
suuhun, sillä monet tunsivat kuuluisan päällikön ulkomuodolta.
Variksensulka ja muut päälliköt astuivat tulijaa vastaan, nuoret
miehet jäivät kunnioittavasti loitommaksi. Pietari nousi kanootista
ja tervehti kutakin johtajaa vakavan kohteliaasti, pudistaen jokaisen
kättä ja puhutellen heitä nimeltään pottawattamie-murteella, mikä
osotti miesten tavanneen toisensa ennenkin.
"Isäni on hyvin tervetullut!" huudahti Variksensulka, joka oli
joukossa ylhäisin arvoltaan. "Minä näen hänen ottaneen tapansa mukaan
monta päänahkaa; minä huomaan, että valkonaamat harvenevat. Nouseeko
aurinko koskaan osottamaan sitä päivää, jolloin heidän wigwaminsa
ovat kuin tammen oksat talvella? Voiko isäni antaa meille mitään
toivoa sen hetken näkemisestä?"
"On pitkä polku siltä suolajärvellä, josta aurinko nousee, toiselle
suolajärvelle, johon se yöksi kätkeytyy. Squaw't ovat hätäisiä,
mutta miehet osaavat odottaa. Tämän maan antoi punaisille miehille
Suuri Henki; jos hän on päästänyt nyt tänne valkonaamat muutamiksi
talviksi, niin hän on tahtonut sillä rangaista meitä vääryyksistä.
Nyt kun me suremme pahuuttamme, hän auttaa meitä häätämään
muukalaiset ja antaa meille taas metsät aivan omiksi. Katsokaa, nämä
päänahat tulevat järven päässä olleilta sotureilta. Mustarastas
oli siellä kaikkine nuorine miehineen; yksikään heistä kaikista
ei saanut näin monta päänahkaa. Tällä tavoin valkoinen kyyhkynen
estetään lentämästä ylitsemme sellaisina parvina, että ne viimein
pimittäisivät meiltä auringon."
Joukosta kuului taaskin ihastuksen sorinaa, kun kukin nuori soturi
kumartui laskemaan päänahkojen lukumäärää ja heille tutuista
merkeistä tarkkaamaan uhrien ikää, sukupuolta ja asemaa. Siinä oli
taaskin näyte salaperäisen Onoan kunnosta ja sammumattomasta vihasta
sitä rotua vastaan, joka hitaasti, mutta varmasti oli työntämässä
syrjään maan alkuperäiset valtiaat. Variksensulka kertoi sitten
edellisen illan tapaukset Onoalle eli "Heimottomalle", kuten
häntä toisinaan nimitettiin syystä että kukaan ei tiennyt mihin
intiaanikansan haaraan hän kuului.
Molemmat kuuluisat päälliköt vetäytyivät nyt keskinäiseen
neuvotteluun, jota kenenkään ei sopinut häiritä. He istuutuivat
syrjään äyräälle, vetivät jalkansa osittain allensa ja istuivat
kasvot vastakkain, toisinaan tehden arvokkaasti liikkeitä
käsillään, mutta kumpainenkin vuoronsa jälkeen puhuen erityisen
hillitysti. Variksensulka oli räikeästi maalattu ja näytti tuimalta
ja sotaiselta, mutta Onoassa herättivät kasvot enintä huomiota.
Niillä oli tavallisesti miettivä ilme, jollaista villillä näkee
harvoin, vaikka ne toisin ajoin vilkastuivat ikäänkuin sisäisen
tulen leimahduksesta, niinkuin tulivuoren aukko tuolloin tällöin
syöksee liekkejä sameaan ilmakehään. Taitava ihmiskasvojen tulkitsija
olisi kenties huomannut noissa piirteissä erinomaista teeskentelyä,
mutta myöskin voimakasta kiihkomielisyyttä. Hän oli juuri silloin
kohdistanut kaiken sielunsa suunnitelmaan, joka oli ylväimmänkin
ihmispyrkimyksen arvoinen -- kansansa hajallisten heimojen
järjestämiseen ja uudistamiseen kaiken sen voittamiseksi takaisin,
mitä he olivat valkoihoisille menettäneet; mutta siihen aikeeseen
liittyi villin julmuutta ja kostonhimoa, kaikessa tunnottomuudessaan
ylevää vimmaa.
Ylipäällikköjen neuvottelua kesti runsaasti tunnin.
"Isäni siis aikoo johtaa nuo valkonaamansa käyrälle Polulle ja ottaa
heidän päänahkansa, kun on heistä valmis", virkkoi Variksensulka,
totisena kuunneltuaan Pietarin selityksiä lähipäivien toimenpiteistä.
"Mutta kuka saa chippewan päänahan?"
"Joku nuori pottawattamie, muttei ennen kuin minä olen käyttänyt
häntä. Minulla on mukanani muuan valkonaamain tietäjäpappi ja soturi,
mutta niiden päänahkoja en ripusta vartaaseeni, ennen kuin he ovat
meloneet minut edemmäksi. Kokous pidetään vasta tammiahoilla, ja
minä haluan näyttää vankejani päälliköille, jotta he näkevät, kuinka
helppo on lopettaa yankee-kansa. Minulla on nyt siitä kansasta
vallassani neljä miestä ja kaksi squaw'ta; tuhotkoon jokainen
punainen mies yhtä monta, niin maa on pian vapaa niistä kaikista!"
Tämän lausuessaan sai puhuja kasvoilleen niin tuimia välähdyksiä,
että hänen katsantonsa näytti kauhistavalta. Variksensulkakin
hätkähti tuollaisesta rajuudesta, mutta koko kiihtymys haipui melkein
yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin, ja sitä seurasi ystävällinen
ja pettävä myhäily, joka oli pikemmin luonteenomainen viekkaalle
aasialaiselle kuin amerikalaiselle alkuasukkaalle.
"Heitä ei voi lukea", huomautti pottawattamie-päällikkö, niin pian
kuin kumppaninsa maltillisempi katsanto hiukan häivytti hänen
väkinäisyyttään, "jos kaikki kuulemani on totta. Mustarastas sanoo,
että valkonaamain squaw'tkin ovat kyllin lukuisia, nujertaakseen
kaikki jäljelle jääneet punaiset miehet."
"Pian on heitäkin taas kahta vähemmän", vastasi Pietari, ja
hetkellinen, mutta säpsähdyttävä kiivaan kostonhimon välähdys
näkyi jälleen hänen kasvoillaan. "Mutta sillä ei ole nyt väliä;
veljeni tietää kaikki, mitä haluan hänen tekevän. Virran toisella
puolella olevien valkonaamain päästä ei saa karvaakaan koskettaa
muulla kädellä kuin minun. Kun aika tulee, Onoan puukko on varma.
Pottawattamiet saavat kanoottinsa ja voivat seurata meitä ylös
virtaa. He tapaavat meidät ahoilla, lähellä Ruohikkoaukiota. He
tuntevat paikan, sillä punaiset miehet mielellään pyytävät hirviä
siellä päin. Mene nyt kertomaan tämä nuorille miehillesi, ja sano
heille, että vilja ei kasva eikä hirvi antaudu kaadettavaksi
ainoallekaan teikäläiselle, jos he unohtavat tehdä niinkuin minä olen
sanonut. Kosto tulee ajallaan."
Variksensulka ilmotti kaikki kuulemansa ohjeet sotureilleen, jotka
ottivat ne vastaan niinkuin entiseen aikaan kuunneltiin suurten
tietäjien lauselmia. Jokainen yritti saada tarkan käsityksen
velvollisuudestaan, voidakseen kirjaimellisesti täyttää sen. Niin
suuren vaikutuksen olivat kaikkiin luoteisten seutujen intiaaneihin
tehneet "Heimottoman" ponnistukset kansallishengen herättämiseksi,
ja niin suuresti pelkäsivät he tottelemattomuuden seurauksia, että
jokaisesta soturista tuntui kuin olisi hänen henkensä menossa, jos
mitään hairahdusta hänen taholtaan tapahtuisi.
Heti kun Pietari oli mennyt kanoottiinsa ja alkanut meloa
vastatuuleen, kutsui Variksensulka nuoret miehensä koolle, piti
lyhyen puheen ja johti heidät metsään, ikäänkuin aikoen pitkälle
jalkamatkalle. Joukko ei kuitenkaan edennyt puoltatoista penikulmaa
kauvemmaksi, kun se jo pysähtyi ja sytytti nuotion, valmistaakseen
aterian matkan varrella saadusta riistasta.
Etelärannalle tullessaan tapasi Pietari koko seurueen vastassaan.
Hänen selityksensä oli pian kerrottu. Hän oli puhutellut
pottawattamie-miehiä, ja he olivat poistuneet. Kanootit oli kuitenkin
toimitettava toiselle rannalle ja jätettävä sinne, jotta omistajat
palatessaan saisivat ne takaisin. Tämän oli Pietari luvannut, ja
hänen valkoihoisten ystäviensä tuli auttaa häntä pitämään sanansa.
Sitte lausui hän varmana uskonaan, että ylempänä sijaitsevat ahot
olivat toistaiseksi parhaana turvapaikkana. Siellä he olisivat
syrjässä kaikelta suoranaiselta vaaralta, ja hän oli valmis lähtemään
saattajaksi, suodakseen heille tukensa ja suojeluksensa. Järven
eteläpäähän pyrkiminen oli tällä tuulella mahdotonta ja myöhemminkin
hyödytöntä, koska kaikki sotaväki oli jättänyt Chicagon, ja linnotus
oli hävitetty.
Pastorilla ja korpraalilla ei ollut mitään aihetta epäillä Pietarin
vilpittömyyttä, koska olivat jo turvallisesti matkustaneet hänen
seurassaan ja havainneet hänen antamansa neuvot hyviksi. He
suostuivat senvuoksi heti kavalan villin ehdotukseen. Se oli paras
ja viisain menettelytapa tällähaavaa, jopa aivan ainoa mahdollinen.
Mackinaw oli mennyttä, Chicago samaten, ja Detroitiin oli nyt
pyrittävä niemimaan poikki, käyttämättä järvien helpompaa, mutta
paljoa mutkittelevampaa taivalta. Gershom myös helposti taipui
uskomaan, että tämä poikkeus alkuperäisestä matkasuunnitelmasta oli
käytännöllinen ja välttämätöntäkin, ja hän päätti liittyä seurueeseen.
Le Bourdonin laita oli toisin. Hän tunsi saloseudun ja tiesi
villien tavat, eikä hän voinut pitää viisaana palata metsäahoille,
vaan katsoi paljoa paremmaksi kaikille pyrkiä sittekin vesitse
uutisasutuksiin, vältellen järville parveilevia villejä
mahdollisimman valppaasti. Tuollainen, paikoilleen jääminen
keskelle rauhatonta aluetta tuntui hänestä varsin arveluttavalta,
ja lisäksi pysyi hän edelleenkin ensimäisessä vaikutelmassaan, että
Onoa salaisesti kuului amerikalaisten vihollisiin. Tätä kaikkea
hän innokkaasti selitteli valkoihoisille kumppaneilleen, kutsuen
heidät sitä varten syrjään. Mutta nämä pysyivät itsepintaisina, niin
luotettavan vaikutuksen oli Onoa osannut heihin tehdä. Gershomiin
tehosi erityisesti kunnon korpraalin varma ja horjumaton käytös, ja
naisten oli pakko jäädä miehensä ja veljensä luo.