Pelastettu vanki.
Oli otettava lukuun useita seikkoja kanoottien sijoittamisessa
-- sillä Gershomin kanootti oli niinikään kätkettävä. Melkein
kaikissa Michiganin matalissa vesissä kasvaa korkeata villiriissiksi
nimitettyä heinää, ja niinpä tässäkin jokivarressa. Meloen omaa
kanoottiansa ja hinaten toista tunkeutui mehiläispyytäjä tällaiseen
tiheikköön, valiten jonkun luonnonoikun muodostaman kanavan, joka
polvitteli heinikossa sellaiseen tapaan, että se piankin peitti
näkyvistä kaiken keskemmällä olevan. Tällaisia tavattoman mutkaisia
kanavia oli useita, ja heti kun erämies oli toimittanut kanootit
kiinteään rantaan ja kytkenyt ne, nousi hän likeiseen puuhun ja tutki
noiden soukkien solien kaarroksia, kunnes hänellä oli ylimalkainen
käsitys niiden suunnista ja laadusta. Tämän varokeinon jälkeen hän
riensi takaisin majaan.
"No, Gershom, oletko päättänyt menettelytavasta?" olivat hänen
ensimäiset sanansa.
"Emme ole vielä selvillä", vastasi toinen. "Sisko pyytelee meitä
muuttamaan syrjemmälle, koska intiaanien täytyy kohtsiltään olla
täällä; mutta vaimoni tuntuu ajattelevan, että hän on varmassa
turvassa, kun kerran minä olen taas kotona."
"Silloin on vaimo väärässä ja sisar oikeassa. Jos noudatat neuvoani,
niin kätket kaiken irtaimesi metsään ja poistut majasta niin
väleen kuin mahdollista. Intiaanit ehdottomasti havaitsevat tämän
asumuksen ja varmastikin tuhoavat kaikki mitä eivät voi mukanaan
viedä. Sitäpaitsi ohjaa pieninkin valkoihoiselle kuuluva esine
heidät jäljillemme, nyt kun päänahat alkavat olla hyvässä hinnassa
Montrealissa. Puolessa tunnissa voidaan täältä kantaa kaikki
tiheikköön, joka on onneksi likellä, ja huolellisesti sammuttamalla
tulen ja käyttämällä asianmukaista varovaisuutta saatamme antaa
paikalle niin hyljätyn näön, että villit eivät epäile mitään."
"Jos ne pistäytyvät virtaan, Bourdon, niin ne eivät leiriydy
ulkosalle wigwamin ollessa niin lähellä, ja jos ne tulevat tänne,
niin mikä estää niitä näkemästä jalanjälkiä, joita me jätämme
taaksemme?"
"Yö, ainoastaan yö. Ennen aamua ovat heidän omat jälkensä niin
runsaita, että meidän olomme haipuu. Onneksi käytämme me kaikki
mokkasineja; siitä on nyt suurta etua. Mutta jokainen hetki on
kallis, ja meidän tulisi hyöriä. Ottakoot naiset vuoteet ja
makuuvaatteet, sinun ja minun siepatessamme tämän kirstun. Ylös se
nousee, ja tässä menee!"
Gershom oli siinä määrin joutunut kumppaninsa vaikutettavaksi, että
hän mukautui, vaikka hänen mielessään liikkui monia vastaväitteitä,
joita hän huomautteli tästä toimintatavasta heidän puuhatessaan
muuttoa. Whisky-Keskuksen tavarat olivat kolmen viime vuoden kuluessa
vähitellen vähentyneet sekä määrältään että arvoltaan, joten hänellä
ei nyt ollut paljoakaan irtainta. Seurueelta meni vain parikymmentä
minuuttia tuvan tyhjentämiseen kaikista esineistä, joista intiaani
olisi saattanut johtua aavistelemaan valkoihoisen läsnäoloa. Tavarat
kannettiin riittävän matkan päähän, ollakseen turvassa muulta paitsi
vasituiselta etsinnältä, ja mahdollisimman huolellisesti varottiin
tallaamasta tolaa, joka olisi voinut johtaa villit väliaikaiseen
aittaan. Tämä oli pelkkä sankka viidakko, johon johti kapea aukko
suojaisimmalta puolelta.
Hommasta suoriuduttuaan läksivät kaikki neljä tähystämään, miten
pitkälle kanootit olivat päässeet. Ne olivat enää vajaan penikulman
päässä, ajautuen navakan tuulen ja myötälaineitten mukana sekä
niin monen melan lykkiminä kuin niissä oli elollisia olentoja.
Kymmenessä minuutissa saattoi olettaa tulijain ehtivän matalikolle
ja siitä viidessä minuutissa itse virtaan. Tuli nyt kysymykseksi,
missä seurueen piti piileksiä villien vierailun aikana. Dolly,
kuten kenties oli emännälle luonnollistakin, halusi jäädä maallisen
omaisuutensa ääreen, ja sievä Margery tunsi voimakasta naisellista
taipumusta tekemään samaten. Mutta miehistä ei kumpainenkaan
hyväksynyt sitä aietta. Se oli liikanaista vaarantamista yhteen
kohti, ja voitolle pääsi esitys, jonka mehiläispyytäjä nopeasti keksi.
Olihan Le Bourdon vienyt kanootit vesiheinikköön ja sijottanut ne
niin turvallisesti suojatuiksi kuin suinkin saattoi. Nämä kanootit
tarjosivat monessakin suhteessa paremman tilapäisen lymypaikan
kaikissa oloissa kuin mikään rannalta löytyvä kätkö. Ne olivat
kuivillaan, ja levittämällä taljoja, joita Bodenilla oli useita,
oli tehtävissä mukavat vuoteet naisille, samalla kun heitä oli
helppo varjella yökylmältä ja kasteelta laiteitten yli heitetyllä
karvapeitolla. Toisekseen oli kummassakin kanootissa monia
tarvikkeita, jotka luultavasti joutuisivat tähdellisiksi; varsinkin
oli mehiläispyytäjän venheestä saatavissa yltäkyllin ruokavaroja ja
muuta, mitä heidän asemassaan kaipasi. Mutta Le Bourdonin mielestä
oli kanoottien suurimpana etuna kuitenkin se, että niillä oli helppo
paeta. Hän rohkeni tuskin toivoa intiaanien terävänäköisyyden siinä
määrin pettävän, että heidän hyörinästään jääneet monet jalanjäljet
välttäisivät huomiota, joten hän arveli päivän valjetessa saattavan
käydä pakolliseksi pyrkiä turvaan salavihkaa poistumalla paikalta.
Tämän hän uskoi käyvän laatuun riissin suojassa, jos kyllin
huolellisesti kartettiin osumasta näkyviin. Nämä syyt selitti Le
Bourdon nyt kiireesti kumppaneilleen, ja kanoottien luo seurue riensi
niin joutuin kuin jaksoivat kävellä.
Mehiläispyytäjä oli osottanut hyvää harkintaa villiriissin
valitsemisessa suojapaikaksi. Siihen vuodenaikaan se oli kyllin
rehevää peittääkseen täydellisesti näkyvistä kaikki, mikä ei ollut
miestä korkeampaa tai millekään läheiselle ylänteelle paljastuvaa.
Virran suulla oli maa enimmäkseen laakeata, ja harvat poikkeukset oli
otettu lukuun kanoottien sijottamisessa heinikkoon. Mutta juuri kun
Gershom oli astumaisillaan omaan kanoottiinsa, järjestääkseen sitä
vaimonsa vastaanotoksi, vetäysi hän takaisin ja huudahti kuin mitä
tärkeimmän ajatuksen äkkiä valtaamana:
"Hyväinen aika! Minä olen ihan unohtanut ne tynnyrit! Ne joutuvat
villien käsiin, ja kamalan metelin ne siitä nostavat! Anna minun
mennä, Dolly -- minun pitää paikalla pitää huolta tynnyreistä."
Vaimon hiljaisesti pidättäessä innokasta miestänsä kysyi
mehiläispyytäjä levollisesti, mistä tynnyreistä oli puhe.
"Whiskytynnyreistä", oli vastaus. "Niitä on kaksi vajassa majan
takana, ja nestettä on niissä riittämään asti riivaamaan kokonaisen
heimon pyörälle päästänsä. Kumma, kuinka minulta whisky unehtui!"
"Se on suuren parannuksen merkki, Waring-veikkonen, eikä aiheuta
mitään hankalia seurauksia", huomautti Le Bourdon rauhallisesti.
"Minä oivalsin vaaran ja vieritin astiat alas mäkeä sirpaleiksi
jokeen, joka on jo aikaa kuljettanut nesteen grogina järveen."
Waring näytti ällistyneeltä, mutta hän ei ollenkaan osannut aavistaa
asian todellista laitaa. Väkijuoman toivoton hukkaantuminen oli kyllä
ikävää, mutta sekin oli parempi kuin tietää villien saavan siitä
ilmaisen saaliin. Häviötänsä surkeillen ryhtyi hän kuitenkin muiden
mukana muutamiin lisävarustuksiin, joita Le Bourdon piti kaiken
varalle suotavina, jollei välttämättöminä.
Mehiläispyytäjän mieleen oli johtunut oman lastinsa jakaminen
molempiin kanootteihin, ja siinä työssä nyt koko seurue puuhasi.
Siten tahtoi hän keventää omaa kanoottiansa paon varalta ja tavaransa
kahteen erään jakamalla suoda kaikille parhaan mahdollisuuden
olojensa huojentamiseen. Niin pian kuin tästä järjestelystä oli
päästy, juoksi Le Bourdon puun luo, joka tuntui siihen soveliaalta,
ja sen oksille kohoten ehti hän piankin kyllin korkealle, nähdäkseen
matalikon ja jokisuun. Päivän hiipuvassa valossa erotti hän selvästi
neljä kanoottia tulossa ylös virtaa eli yhtä enemmän kuin Margery oli
ilmottanut nähneensä kulkevan ohitse.
Tunnin verran heijasti maan päälle kirkas kuu auringon valoa
tämän taivaankappaleen painuttua näköpiirin alle. Sen avulla
mehiläispyytäjä yhä puussaan pysyen sai tarkatuksi intiaanikanoottien
liikkeitä, vaikka henkilöiden hahmot pian kävivät niin epäselviksi,
että saattoi vain havaita lukumäärän. Kolmessa kanootissa laski
hän olevan viisi kussakin ja neljännessä kuusi. Yksikolmatta oli
liian suuri ylivoima vastarinnan ajattelemiseksi siinä tapauksessa,
että tulijat olivat vihamielisiä; pakolaisten oli siis toimittava
varovaisesti ja valppaasti.
Intiaanit astuivat maihin juuri majan alapuolella, tarkalleen samassa
paikassa, missä Whisky-Keskuksella oli tapana pitää kanoottiaan,
kunnes Bourdon oli sen siitä vastikään siirtänyt pois. Villit olivat
nähtävästi valinneet sen maallenousuunsa siitä syystä, että ranta oli
siinä vapaata vesiheiniköstä ja että läheinen ylänne näytti sopivalta
tähystys- ja leiripaikalta. Useita heistä pistäysi ylemmäksi
ikäänkuin mukavaa nuotiosijaa hakien, ja muuan keksi pian majan.
Soturi julisti menestyksensä huikkauksella, ja tuossa tuokiossa
keräysi tupaan ja sen lähistölle kymmenkunta punanahkaista. Viisaasti
olivat siis pakolaiset menetelleet.
Kukka seisoi puun juurella, ja mehiläispyytäjä kertoili hänelle
huomioitaan; tyttö vuorostaan teki niistä selvää veljelleen ja
kälylleen, jotka olivat ihan lähellä kanootissaan.
"Tuntuvatko ne aavistelevan asukkaiden läheisyyttä?" kysyi Margery
kuultuaan mehiläispyytäjältä, millä tavoin villit olivat ottaneet
haltuunsa hänen äskeisen asuntonsa.
"Ei voi sanoa. Villit ovat aina epäluuloisia ja varovaisia
sotapolulla, ja nämä näyttävät nuuskivan ympäristöä kuin koirat
ollessaan jälkiä vainuamassa. Ne keräävät nyt kalikoita nuotiokseen,
ja se on parempi kuin majan polttaminen."
"Sitä ne varmaankaan eivät tee niin kauvan kuin tarvitsevat suojaa.
Sano minulle, Bourdon, lähestyykö kukaan heistä viidakkoa, johon
kätkimme tavaramme."
"Ei vielä -- vaikka nyt näkyy niiden joukossa äkillistä liikettä ja
kuuluu ulvahduksia!"
"Suokoon taivas, että ne eivät ole keksineet mitään unohtamaamme.
Hukkaantuneen vesikauhankin tai pikarin näkeminen osuttaisi nuo
verikoirat polullemme niin varmasti kuin me olemme valkoihoisia ja he
villejä!"
"Niin totta kuin elän, ne haistavat whiskyn! Rynnätään vajaa kohti ja
hälistään siellä ja ympärillä -- niin, varmasti ne ovat vainunneet
whiskyn. Sitä on läikkynyt mäkeen, ja niillä on liian tarkka nenä
jättämään niin ihanaa tuoksua silleen. No, haistelkoot minkä mielivät
-- intiaanikaan ei päihdy nenänsä kautta."
"Mutta eikö se haju ole meille mitä onnettomin, koska he eivät voi
luulla whiskyn kasvaneen itsellään metsässä niinkuin nurmi rehottaa
majan ympärillä?"
"Huomautuksesi osuu kyllä paikalleen; sitä ne eivät tosiaankaan voi
luulla, vaikka paikka onkin nimeltään Whisky-Keskus!"
"On kyllin kovaa tietää, että perhe on ansainnut sellaisen nimen,
tulematta siitä muistutetuksi henkilön taholta, joka sanoo itseänsä
ystäväksemme", virkkoi tyttö terävästi, oltuaan vaiti lähes minuutin;
mutta hänen äänensä sointu ilmaisi pikemmin surua kuin suuttumusta.
Tuossa tuokiossa seisoi mehiläispyytäjä sievän Margeryn sivulla,
solmien rauhaa innokkailla anteeksipyynnöillä ja vilpittömillä
kunnioituksen ja mielipahan vakuutuksilla. Loukkaantunut tyttö
tyyntyi pian, ja kotvan neuvoteltuansa keskenään he läksivät
kanoottiin ilmottamaan viime havainnosta.
"Whisky luullakseni lopultakin koituu pahimmaksi viholliseksemme",
sanoi mehiläispyytäjä lähemmäksi tullessaan. "Tynnyreistä näkyy
läikkyneen nestettä, josta nyt villien hajuaisti on saanut vihiä."
"Pitäkööt hyvänään", murisi Gershom. "Niiden takia olen menettänyt
koko varaston, ja rangaistuksekseen kaivatkoot sitä nyt pisaraakaan
saamatta. Olisin korjannut kelpo rahat, kun vain olisin saanut
molemmat tynnyrit Fort Dearborniin ennen varusväen poislähtöä."
"Tynnyrit olisi tosiaan ollut saatavissa sinne", vastasi Le Bourdon,
jota niin suuresti ärsytti miehen pahottelu tuhoaineesta, joka jo
oli ollut vähällä syöstä hänet perheineen suoranaiseen puutteeseen
ja häviöön, että hän hetkeksi unohti äskeisen kohtauksensa sievän
Margeryn kanssa; "mutta olisiko niissä ollut mitään sisältöä, se on
toinen asia. Puolillaan oli jo toinen niistä, jotka kieritin vierun
partaalle."
"Gershomia kiusaa niin kovasti vilutauti, jollei hän ota vahviketta
täällä saloseudulla", tokaisi hänen vaimonsa siihen puolustelevaan
tapaan, jolla nainen pyrkii peittelemään rakastamansa heikkouksia.
"Mitä whiskyyn tulee, niin en ole sen menosta ollenkaan pahoillani,
sillä huono keino rikastumiseen on myyskennellä sitä sotamiehille,
jotka tarvitsevat kaiken järkensä vireänä. Mutta Gershom kaipaa
lämmikettä, eikä jokaista hänen maistamaansa pisaraa saisi viskata
hänen silmilleen."
Le Bourdon tajusi jälleen erehdyksensä ja selvittäysi pulasta
parhaansa mukaan, itsekseen päättäen olla enää asettumatta kahden
tulen väliin millään uusilla kompastuksilla tässä arkaluontoisessa
asiassa. Hän huomasi nyt, että oli aivan toista laskea leikkiä
itse Whisky-Keskuksen kanssa hänen suuresta viastaan kuin virkkaa
etäisintäkään viittausta siihen niiden kuullen, jotka säälittelivät
puolison ja veljen alennusta. Hän siis vain terotti uusien ystäviensä
mieliin valppauden välttämättömyyttä nyt, kun intiaanit väkijuoman
vereksestä lemusta varmaankin päättelivät ihmisolentoja vastikään
olleen majassa.
"Minä palaan puuhun ja silmään taas niiden liikkeitä", lopetti Le
Bourdon. "Tähän mennessä täytyy niillä jo olla tuli sytytettynä,
ja tähystimelläni on saatavissa parempi käsitys niiden aikeista ja
tunteista."
Mehiläispyytäjä läksi vartiopaikalleen, ja häntä seurasi vitkastellen
Margery. Tyttöä pidätteli neitseellinen ujous, mutta huolestus ja
halu saada mahdollisimman pian tieto asiain käänteestä voittivat sen.
"Ne ovat virittäneet loimuavan takkavalkean, joka valaisee kirkkaasti
koko talon sisäpuolta", kertoi Le Bourdon, päästyään varovasti puun
latvuksen kätköön. "Punaisia paholaisia hyörii ovesta sisään ja ulos,
ja niillä näkyy olevan sekä kalaa että metsänriistaa kypsennettävänä.
Kas, yhä vain lisää kuivia risuja kasataan tuleen näyttämön
valaisemiseksi; siellä on kuin ilmi päivä. Totisesti, niilläpä on
vanki matkassaan!"
"Vankiko!" huudahti Margery naisellisen surkuttelevasta "Eihän toki
valkoihoinen?"
"Ei -- hän on punanahkainen niinkuin ne kaikki -- mutta, maltas kun
saan tähystimeni paremmin paikalleen -- niin, oikeassa olin ensi
näkemällä!"
"Mitä näet, Bourdon?"
"Muistanet, Kukka, että veljesi ja minä puhuimme kahdesta
intiaanista, jotka vierailivat luonani tammistoahoilla. Toinen oli
pottawattamie ja toinen chippewa. Edellisen tapasimme kuolleena ja
päänahkansa menettäneenä hänen erittyänsä meistä, ja jälkimäinen
on nyt tuolla majassa, sidottuna ja vankina. Hän on poikennut
järvelle, matkallaan Fort Dearborniin, ja kaikesta oveluudestaan ja
päättäväisyydestään huolimatta on hän joutunut vihollistensa käsiin.
Hyvä on hänelle, jos hänen kiinniottajansa eivät saa tietoonsa, miten
kävi soturin, joka surmattiin majani lähellä ja jätettiin puuta
vasten istumaan!"
"Luuletko noiden villien aikovan kostaa kumppaninsa kuoleman tälle
onnettomalle?"
"Tiedän hänen olevan detroitilaisen kenraalimme palveluksessa, kun
taasen pottawattamiet ovat englantilaisten palkkaamia. Jo tämä
tekisi heidät keskenään vihollisiksi ja on epäilemättä ollutkin
hänen kiinniottamisensa syynä; mutta minun on vaikea käsittää,
miten intiaanit täällä järvellä voisivat tietää, mitä on tapahtunut
viitisenkymmenen penikulman päässä tammistoahoilla."
"Kenties kanooteissa tulleet villit kuuluvat samaan joukkueeseen kuin
Hirvenjalaksi nimittämäsi soturi, ja ehkä heillä on ollut keinoja
kuullakseen hänen kuolemansa ja surmaajansa."
Mehiläispyytäjää kummastutti tytön nopea älykkyys. Se tapa, millä
tiedot kiitävät saloseutujen halki, oli usein ihmetyttänyt häntä,
ja tosiaankin oli mahdollista, että hänen edessään oleva joukkue
oli kuullut päällikkönsä kohtalon näin lyhyessäkin ajassa. Tätä
päätelmää vastusti kuitenkin se seikka, että kanootit olivat
tulleet pohjoisesta päin, ja tovin mietittyään huomautti Le Bourdon
kumppanilleen tästä.
"Onko varmaa, että näin juuri samojen kanoottien kulkevan ohi
ehtoopäivällä?" sanoi siihen Margery. "Niistä meni kaksi edellä, ja
kolmas tuli takanapäin, mutta nyt on tullut maihin neljä."
"Niinpä kyllä, saattaahan järvellä olla muitakin kanootteja kuin ne,
joiden näit sivuuttavan majan. Mutta olkoot villit keitä hyvänsä,
meidän on varovaisuuden vuoksi pysyteltävä niistä erossa, jos
voimme, varsinkin kun nyt huomaan niiden kohtelevan vihollisenaan
Kyyhkynsiipeä, jonka tiedän olevan amerikalaisten puolella."
"Mitä ne nyt hommaavat, Bourdon? Valmistautuvatko aterioimaan vai
kiduttavatko vankiansa?"
"Jälkimäiseen eivät ne nyt illalla ryhdy. Niissä ilmenee
levottomuutta, niinkuin vieläkin haistelisivat whiskyä; mutta toiset
ovat keittohommissa tulen ääressä. Antaisin kaiken hunajani, sievä
Margery, jos kykenisin pelastamaan Kyyhkynsiiven! Hän on hyvä mies
villiksi ja kaikesta sydämestään meidän puolellamme tässä uudessa
sodassa, jonka hän kertoo alkaneen meidän ja englantilaisten välillä!"
"Ethän toki panisi omaa henkeäsi alttiiksi villin tähden, joka tappaa
ja ottaa päänahkoja umpimähkään niinkuin se mies on tehnyt?"
"Siinä hän on vain seurannut rotunsa tapoja. Kaiketi me intiaanien
käsityskannan mukaan teemme yhtä moitittavia tekosia. Ja minä uskon,
Margery, että jos tuo mies näkisi minut pottawattamie-heimon käsissä
kuten minä nyt hänet, yrittäisi hän jotakin auttamisekseni."
"Mutta mitä voit sinä, yksinäinen mies, tehdä kahtakymmentä vastaan?"
kysyi Margery hieman moittivasti, ja hänen sävynsä ilmaisi hänen
välittävän nuoren erämiehen turvallisuudesta enemmän kuin hänen teki
mieli osottaa avoimesti.
"Kukaan ei voi pystymisestänsä sanoa ennen kuin yrittää. Minua ei
miellytä se tapa, millä ne kohtelevat chippewaa, sillä ne näkyvät
olevan tuimalla tuulella. Hänelle ei anneta ruokaa eikä hänen sallita
olla isäntiensä seurassa; mies-parka on käsistä ja jaloista sidottuna
kytketty puuhun oven lähelle. Hänen ei edes anneta huojennuksekseen
istuutua."
Margeryn hellää sydäntä liikutti tämä kuvaus vangin kovasta asemasta.
Kallista aikaa hukkaamatta meni mehiläispyytäjä heti kanoottien
luo ja ilmotti aikeensa Waringille. Kuu oli nyt laskenut, ja yö
oli suotuisa Le Bourdonin suunnitelmalle. Ensi silmäyksellä olisi
saattanut näyttää viisaimmalta odottaa, kunnes villit olivat
joutuneet unen valtaan, mutta Boden järkeili toisin. Yleinen
äänettömyys syntyisi villien laskeutuessa levolle, ja silloin olisi
hänen paljoa työläämpi välttää liikkeittensä kuulumista kuin hetkenä,
jolloin illastettiin tai hyörittiin innokkaassa aterian ja yösijan
valmistelussa, vilkkaan puhelun ollessa kaiken aikaa käynnissä.
Huomio oli nyt kääntynyt pois tukevasti kiinnitetystä vangista;
väsyneiden ja nälkäisten matkalaisten mieli oli jännittyneesti
kohdistunut omiin askareihin, mutta mahdoton oli uskoa, että
pottawattamiet eivät yöksi järjestäisi vartiota.
Muutamin sanoin selitettyään suunnitelmansa ja pyydettyään Waringia
olemaan siinä apuna Le Bourdon lausui juhlalliset hyvästit seurueelle
ja läksi heti majaa kohti. Tupa sijaitsi matalalla ja hiukan
jyrkällä ylänteellä, jota kaikilta puolin ympäröitsi niin alava maa,
että tämä oli monin paikoin vesiperäistä ja suoksi muodostunutta.
Kummulla oli melkoisen runsaasti puita, ja rämeikössä kasvoi siellä
täällä lepikköjä ja pensastoja, mutta yleensä oli alue metsätöntä.
Kunnaan kaksi kuvetta oli jyrkkiä, se nimittäin, jolta Boden oli
kierittänyt tynnyrit jokeen, ja vastapäinen sivu, joka oli lähinnä
hänen äskeistä tähystyspuutansa. Majan ja tämän puun väliä oli vajaa
penikulma. Välitaival oli alavaa ja enimmäkseen rämettä, vaikka tämän
poikki pääsi erityistä tolaa myöten. Latu oli silmin nähtävissä
päivänvalolla, ja sitä pitkin olivat pakolaiset tulleet majasta
poistuessaan; onneksi saattoi sen yölläkin hämärästi erottaa seutuun
tutustunut erityisten puiden ja pensaiden avulla, jotka soveltuivat
tienviitoiksi. Ainoastaan tätä tolaa käyttäen sai vältetyksi
kolmen tai neljän penikulman kierroksen, mutta kun Le Bourdon oli
jo kulkenut siitä ja tarkkaillut sitä huolellisesti puustansa,
arveli hän kykenevänsä pysymään sillä pimeässäkin noiden merkkien
opastelemana.
Matkallaan majaa kohti oli mehiläispyytäjä ehtinyt rämeen reunalle
asti, kun hän hetkiseksi rihlapyssynsä sankkiruutia tarkastamaan
pysähtyessään luuli kuulevansa keveän askeleen takaapäin. Hän
käännähti nopeana kuin ajatus ja näki sievän Margeryn pujahtaneen
saattajaksensa. Kiireissäänkään ei hän hentonut eritä tytöstä
osottamatta, että hän piti arvossa harrastusta, jota neitonen tunsi
häntä kohtaan. Tarttuen siis hänen käteensä lausui mehiläispyytäjä
yksinkertaisen suoraluontoisesti, mutta ikäänkuin katsoen Margeryn
tulleen mukaansa enemmän veljensä ja kälynsä puolesta huolestuneena
kuin uuden tuttavansa tähden, vaikka hän sykähtelevässä sydämessään
toivoikin olevansa osallinen tytön myötätunnosta:
"Älä ole huolissasi Gershomin ja hänen vaimonsa tähden, sievä
Margery. En minä unohda, mitä olen jättänyt taakseni ja missä määrin
sinun ja muiden turvallisuus riippuu varovaisuudestani."
Margery oli hyvillään ja hämillään. Tällaiset viittaukset olivat
hänelle uutta, mutta luonto sai hänen sydämensä tajuamaan ne hyvin.
"Eikö vaara ole liian suuri, Bourdon?" kysyi hän. "Oletko varma
siitä, että pysyt tolalla suossa näin tavattoman pimeänä yönä?
Kenties niin pitkällinen tuijotus majan kirkkaaseen tuleen sokaisee
minua, mutta minusta todella näyttää siltä kuin en olisi koskaan
nähnyt mustempaa yötä!"
"Pimeys lisääntyy, sillä tähtivalo on mennyttä; mutta näen sentään
eteeni, ja niin kauvan ei ole suurtakaan pelkoa eksymisestä.
Mielelläni en pane sinua alttiiksi vaaraan, mutta --"
"Älä minusta välitä, Bourdon -- anna tehtäväkseni mitä hyvänsä, missä
luulet minusta voivan olla hyötyä!" huudahti tyttö innokkaasti.
"No niin, Margery, sinä voit tulla mukanani ison puun luo keskelle
rämettä, ja minä uskon sinulle toimen, joka saattaa pelastaa henkeni.
Perillä kerron aikeeni."
Margery seurasi kepein, maltittomin askelin, ja pian seisoivat he
vastamainitun puun juurella. Se oli vankka jalava, joka täydellisesti
varjosti melkoista kiinteän kamaran alaa. Sieltä avautui esteetön
ja jokseenkin likeinen näköala majalle, jota roihuava takkavalkea
sisäpuolelta yhä valaisi. Tovin seisoivat molemmat äänettöminä
tähystäen outoa näyttämöä, sitte Le Bourdon selitti kumppanilleen,
miten tämä kykeni auttamaan häntä.
Jalavan luona päättyi vaikein taival tuvalta päin tullessa. Kun
nevan keskikohdalla kasvoi hajallaan useita jalavia, pelkäsi
mehiläispyytäjä, että hän ei kenties osaisikaan heti oikealle puulle,
vaan joutuisi peräytymään kiivaasti takaa-ajettunakin. Hänellä oli
tavallisesti mukanaan pieni salalyhty, jonka hän oli aikonut ripustaa
tämän jalavan alilehvistöön johtotähdeksi, mutta hän epäröitsi
ajatellessaan, että valo saattaisi opastaa vihollisia yhtä hyvin
kuin häntä itseänsäkin. Jos Margery ottaisi hoitoonsa lyhdyn, niin
hän varmaankin saisi hyväkseen sen suoman edun, valon pilkottamatta
puusta liian pitkää aikaa. Margery käsitti saamansa ohjeet ja lupasi
noudattaa niitä tarkoin.
"No, Jumalan haltuun, Margery", lisäsi mehiläispyytäjä. "Kaitselmus
on toimittanut minut ja veljesi perheen yhteen tukalina aikoina; jos
eheänä selviän tästä seikkailusta, niin katson velvollisuudekseni
tehdä kaikkeni, auttaakseni Gershomia asettamaan vaimonsa ja
sisarensa vaaran ulottumattomiin."
"Auttakoon Herra, Bourdon", puolittain kuiskasi kiihtynyt tyttö.
"Tiedän ihmishengen pelastamisen ansaitsevan alttiutta, vaikka on
kysymyksessä vain intiaanikin, enkä tahdo houkutella sinua luopumaan
tästä yrityksestä; mutta älä puutu enempään kuin on välttämätöntä ja
luota siihen, että käytän lyhtyä aivan niinkuin sinä olet neuvonut."
Nämä kaksi nuorta eivät olleet tunteneet toisiansa vielä kokonaista
päivääkään, mutta tunsivat kuitenkin sitä tuttavallista keskinäistä
luottamusta, jota maailman hyörinässä vain vuodet kykenevät
tavallisesti luomaan ihmismielessä. Luontomme salaperäisiin ilmiöihin
kuuluu tämä äkillinen ja voimakas myötätuntoisuus, joka kahden samaan
sukupuoleen kuuluvan kesken virittää ehdottoman ystävyyden ja eri
sukupuolta olevien välillä saa syttymään kiihkeän kiintymyksen.
Kun Le Bourdon erkani kumppanistaan, joka oli nyt peräti jännittynyt
hänen menestyksestään, hapuillakseen esiin tolansa pimeässä
suon lopputaipaleen poikki, vetäytyi Margery puun taakse ja
tarkisti ensi työkseen, oliko lyhty täydessä kunnossa, jotta sitä
voitaisiin silmänräpäyksessä käyttää tärkeään palvelukseensa. Tästä
varmistuttuaan hän huolestuneesti suuntasi katseensa majaan päin.
Mehiläispyytäjä oli jo kadonnut jäljettömiin, sillä edessä kohoava
kunnas oli liian tummana taustana, päästääkseen hänen varjoansa
näkyviin. Mutta villejä hääräsi vielä illallisvalmistuksissaan
pirtissä, vaikka useat olivat jo tyydyttäneet ruokahalunsa ja
etsineet itselleen leposijan yöksi. Hyvillä mielin näki Margery,
että jälkimäiset olivat sijottuneet tulen lähettyville, niin lämmin
kuin yö olikin. Luultavasti tahtoivat he siten välttää moskiitojen
puremia, niitä kun yleensä on kiusanhenkinä jokivarsilla.
Margery erotti selvästi chippewan suoran vartalon puunrunkoon
köytettynä. Häneen hän enimmäkseen pitikin katseensa kohdistettuna,
odottaen hänen lähellään ensiksi jälleen havaitsevansa
mehiläispyytäjän. Tämän oli sillävälin hieman vaikea löytää tietänsä
rämeen poikki, mutta kompuroiden esteitten yli ja yleensä säilyttäen
pääsuunnan hän pääsi kiinteälle pohjalle siinä ajassa kuin oli
olettanutkin. Hänen oli noudatettava mitä suurinta varovaisuutta.
Intiaaneilla oli tapansa mukaan koiria; kaksi oli ollut näkyvissä,
loikoen noin puolitiessä majan oven ja vangin välillä. Hän tiesi
hyvin, mitä palveluksia punanahat odottivat näiltä elukoilta,
joita he pitävät enemmän etuvartijoiksi kuin suureksikaan avuksi
metsästysmatkoilleen. Nousten mäen kuvetta ylös hiukan syrjässä
valovirrasta, joka yhäti tulvi majan avoimesta ovesta, hän kyllin
korkealle päästyään tähysti asiain tilaa majan ympäristössä.
Runsaasti puolet villejä oli vielä jalkeilla, vaikka keitto- ja
syöntihommat olivat jo melkein päättyneet. Tavattoman varovasti
edeten saapui Le Bourdon valojuovan reunalle, jolloin hän oli
kymmenen kyynärän päässä vangista. Siinä asetti hän luikkunsa
pientä puunrunkoa vasten ja veti esille puukkonsa, ollakseen valmis
katkomaan vangin siteet. Kolmena eri kertana, mehiläispyytäjän täten
varustautuessa, kohottivat molemmat koirat päätänsä ja nuuskivat
ilmaa; vanhempi niistä päästi kerran kumean ja pahaenteisen murinan.
Mutta tämä hälytyksen vihje tuotti suurta hyötyä Le Bourdonille ja
chippewalle, kumma kyllä. Jälkimäinen kuuli murinan ja näki koirien
rauhattomuuden, päätellen siitä, että hänen takanaan oli joku olento
tai vaara vaanimassa. Tästä hän luonnollisesti johtui omistamaan
jännittynyttä huomaavaisuutta sille suunnalle, käyttäen kuuloaistia
ainoana tarkkaamiskeinonaan, kun ei kyennyt kääntämään ruhoansa,
raajojansa taikka päätänsä.
Siten heristäessään korviansa oli Kyyhkynsiipi kuulevinaan oman
nimensä sellaisena kuiskauksena, jollaisella puhuttelija tahtoo
kutsua lyhyen matkan päästä mahdollisuutta myöten säästäen ääntänsä.
"Kyyhkynsiipi"- ja "chippewa"-sanoja seurasi pian "mehiläispyytäjä"
ja "Bourdon". Tämä riitti; nopeaälyinen soturi äännähti hiljaa
ikäänkuin puolittain tukahtuneesti ähkäisten kivusta, ja sen ymmärsi
puhuttelija hyvin tarkkaavaisuuden merkiksi. Kuiske taukosi sitte
tyyten, ja vanki odotti tuloksia järkkymättömän kärsivällisenä kuten
amerikalainen intiaani ainakin. Minuuttia myöhemmin tunsi chippewa
nahkapunoksen heltiävän kyynäspäistänsä. Sitte kietousi käsivarsi
hänen uumilleen ja katkaisi ranteitten siteen. Samassa kuiskasi ääni
hänen korvaansa: "Ole rohkeana, chippewa -- ystäväsi Bourdon on
tässä. Pystytkö seisomaan?"
"Ei seisoa", vastasi intiaani hiljaa kuiskaten; "liian paljon
sidettä".
Seuraavassa tuokiossa vapautuivat chippewan sääret ja polvet.
Kaikista kiinnikkeistä oli nyt jäljellä ainoastaan se, jolla vanki
oli kytketty puunrunkoon. Jättäessään sen katkaisematta osotti
erämies kylmäveristä harkintakykyään, sillä jos vankka niinivitsas
olisi leikattu poikki, olisi intiaani kaatunut pitkälleen kuin
pölkky, koska tiukat siteet olivat ehkäisseet verenkierron ja
aiheuttaneet tavallisen tilapäisen herpaannuksen. Kyyhkynsiipi sai
hierotuksi käsiänsä ja ranteitansa yhteen, ja mehiläispyytäjä hankasi
hänen jalkojaan puun tyven taakse ojentautuneena. On helppo arvata
Margeryn tuskallinen jännitys, kun hän näki Le Bourdonin saapuneen
puulle eikä voinut käsittää, miksi vielä viivyteltiin.
Kaiken aikaa olivat koirat levottomia, mutta niiden isännät olivat
tottuneet siihen, että elukat hiljakseen murisivat makuusijoillaan
susien tai kettujen hiiviskellessä yöllä ympäristössä. Ystävänsä
sääriä hieroessaan ei mehiläispyytäjä nyt suuriakaan välittänyt
koirista, mutta uusi huolestuksen syy esiintyi chippewan vasta hädin
kyetessä kannattamaan omaa painoansa ja vielä ollenkaan kunnollisesti
pystymättä käyttämään raajojansa. Villien keräytymisestä majaan
ja heidän päällikkönsä eleistä ilmeni hyvinkin selvästi, että
oltiin asettamassa vartiota yöksi. Lähentäen suunsa niin likelle
Kyyhkynsiiven korvaa kuin kävi laatuun siirtämättä päätänsä valoon
ryhtyi Le Bourdon seuraavaan keskusteluun vangin kanssa.
"Näetkö, chippewa", alotti mehiläispyytäjä, "että päällikkö määrää
erään nuoren miehen tulemaan vartijaksi lähellesi?"
"Hyvin hänen näen. Tekee liikaa monta merkkiä, ettei näe."
"Mitäs arvelet -- odotammeko kunnes soturit nukkuvat vai yritämmekö
livistää ennen kuin vartija saapuu?"
"Paras odottaa, jos sopii. Onko sinulla pyssy -- tomahawk -- veitsi,
hä?"
"On kaikkikin, vaikka pyssyni on vähän matkan päässä takanani
rinteellä."
"Se paha -- aina pyssy pitää olla sotapolulla. No, sinä hänelle
tomahawkista -- minä otan päänahan -- se kelpaa."
"Minä en tapa ketään, chippewa, jollei se käy pakolliseksi. Ellei ole
mitään muuta keinoa vapauttamiseksesi, niin katkaisen tämän viimeisen
pidäkkeen ja jätän sinut pitämään huolta itsestäsi."
Samassa laskeusivat päällikkö ja hänen muutamat valveille jääneet
kumppaninsa levolle, ja vartijaksi määrätty nuori soturi läksi
majasta, hitaasti lähestyen vankia. Olosuhteet eivät sallineet
silmänräpäyksenkään siekailua; Le Bourdon painoi puukkonsa terävän
terän vitsakseen, jolla intiaani oli sidottu puuhun, varotettuaan
häntä ensin pysymään pystyssä. Sen tehtyään mehiläispyytäjä painui
maahan ja ryömi pimeyteen, saaden mäen reunan heti suojakseen.
Seuraavassa tuokiossa oli hän siepannut luikkunsa ja laskeusi
nopeasti suolle päin.
Päästyään rämeen yli johtavan tolansa alkupäähän kyyristyi Le Bourdon
katsomaan taaksensa. Hän oli nyt kyllin etäällä matalalta rinteeltä,
nähdäkseen kummun laelle. Hiipuvan tulen hohteessa erotti hän
chippewan seisomassa suorana puunrunkoa vasten kuin vieläkin visusti
kytkettynä, etuvartijan verkalleen astellessa lähemmäksi. Koirat
olivat kavahtaneet jalkeille ja haukahtivat pariin kertaan äkäisesti,
saaden viisi tai kuusi villiä nostamaan päänsä leposijaltaan. Muuan
nousi ylöskin ja viskasi kahmalollisen risuja tuleen, joka leimahti
kirkkaasti valaisemaan majan koko lähistöä.
Mehiläispyytäjää ihmetytti Kyyhkynsiiven horjumaton tyyneys, tämän
seistessä etuvartijaa odottamassa. Pian oli tämä hänen vieressään.
Ensimältä ei pottawattamie havainnut, että vanki oli vapautunut
siteistään, sillä hänen oma varjonsa oli haittana. Boden oli liian
kaukana paikalta, erottaakseen miesten jokaista liikahdusta, mutta
kotvasen kuluttua oli ilmeisesti rynnistely käynnissä. Pottawattamien
tarkastaessa vankia ilmaisi hänen huudahduksensa sen äkillisen
havainnon, että chippewa oli siteetön. Samassa tarttui Kyyhkynsiipi
etuvartijan puukkoon, mutta hän ei saanut sitä siepatuksi, ja
molemmat kaatuivat painien. Seuraavassa silmänräpäyksessä he kierivät
alas rinnettä pimeyteen. Karatessaan sylityksin käsiksi chippewaan
oli pottawattamie hihkaissut ulvahduksen, joka tuossa tuokiossa
kimmautti joukkueen joka miehen jalkeille. Villit yhtyivät kaikin
etuvartijan huikkauksiin, ja koirat alkoivat hurjasti haukkua, joten
hälinä oli tavaton.