Onnistunut pako.
Ensimältä ei Le Bourdon tiennyt miten toimia. Hän pelkäsi pahasti
koiria eikä voinut olla ajattelematta Margerya ja arvattavia
seurauksia, jos nuo älykkäät elukat seuraisivat häntä rämeen poikki.
Mutta hänen ei tehnyt mieli hyljätä Kyyhkynsiipeä, kun yksi ainoa
hänen kätensä isku tai jalkansa potkaisu saattoi auttaa ahdistetun
turvaan. Hänen aprikoidessaan kiusallisen epätietoisuuden vallassa
taukosi rynnistyksen häly, ja hän näki etuvartijan jälleen nousevan
valoon, ontuen niinkuin langetessaan loukkaantunut. Samassa kuuli hän
askeleen lähellään, ja hänen kutsuttuaan matalalla äänellä saapui
Kyyhkynsiipi hetimiten hänen viereensä. Ennen kuin mehiläispyytäjä
oivalsi hänen aikomustaan tempasi chippewa hänen rihlapyssynsä,
tähtäsi etuvartijaan, joka vielä seisoi kunnaan reunalla selvästi
kuvastuen liekkien valaisemaa taustaa vasten, ja laukaisi. Kiljahdus,
hyppäys ilmaan ja raskas putous osottivat ampujan tarkkuuden. Maahan
jysähtäessään suistui haavottunut jyrkän vierun kaltaalta alas ja
kuului kieriskelevän kummun juurelle asti.
Le Bourdon tunsi, miten tärkeä nyt oli käyttää kalliita hetkiä
hyväkseen, ja kehotti kumppaniansa tulemaan mukana, mutta jälkimäinen
samassa ojensi kätensä hänen uumilleen toiselta sivulta, sivalsi
vyössä riippuvasta tupesta puukon, pudotti pyssyn ystävänsä käsiin ja
vilisti pimeyteen, kaatuneen vihollisensa suunnalle. Tästä kaikesta
ei voinut erehtyä; oman erikoisen kunniantuntonsa kannustamana pani
chippewa kaikki alttiiksi, saadakseen tavanmukaisen voitonmerkin.
Tällöin seisoi mäen reunalla jo kymmenkunta villiä, näköjään
ymmällä, miten taistokumppanusten oli käynyt. Tämän havaitessaan
mehiläispyytäjä käytti viivytystä pyssynsä panostamiseen. Kun
kaikki tapahtui melkein yhtä nopeasti kuin sähkökipinä lentää,
kului vain hetkinen pottawattamien kaatumisesta voittajan
suoriutumiseen verisestä tehtävästään. Juuri kun Le Bourdon heitti
luikun kainaloonsa, yhtyi häneen punanahkainen toverinsa, kantaen
vyössään etuvartijan hurmeista päänahkaa; onneksi ei mehiläispyytäjä
hämärässä nähnyt sitä, muutoin ei hän kenties olisi ollut niin aulis
edelleenkin toimimaan tuiman liittolaisensa kanssa.
Enempi viivyttely ei tullut kysymykseen, sillä intiaanit olivat nyt
joukolla keräytyneet kummun reunalle, missä päällikkö rivakasti antoi
määräyksiään. Kiireimmiten hajaantui parvi; joka mies säntäsi pimeään
ikäänkuin oivaltaen, miten vaarallista oli jäädä takkatulen kirkkaan
valojuovan piiriin. Sitte nostivat koirat sellaisen metelin, että
mehiläispyytäjä käsitti niiden vainunneen ja tavanneen ammutun miehen
ruumiin. Hurja huuto kajahti samalta paikalta osotukseksi siitä, että
jotkut villitkin jo olivat keksineet kovaonnisen kumppaninsa, ja Le
Bourdon käski chippewan seurata, samotessaan suolle niin joutuin kuin
kykeni selviämään tolan vastuksista.
Neva oli paikotellen jokseenkin kiinteätä kamaraa, mutta tämä taival
levisi hyvin säännöttömästi; yleensä olivat kasvavat puut sen
tunnuksina. Le Bourdon oli hyvin huolellisesti painanut mieleensä
maamerkkejä, arvaten nopean peräytymisen hyvin todennäköiseksi, ja
hänen ei ollut aluksi vaikea pysyä oikealla suunnalla. Mutta koirat
poistuivat pian ruumiin luota ja tulivat loikkien rämeelle mistään
esteistä välittämättä, vaikka niiden loiskahdukset ja vinkaukset
pian ilmaisivat, etteivät nekään tavanneet kannattavaa pohjaa.
Villit painuivat parvena alas rinnettä, ottaen koirat oppaikseen,
ja varmoina näitä saattoi pitääkin vainun puolesta, vaikka ne eivät
malttaneet olla pyrkimättä oikosuuntaan pakolaisten mutkittelevilta
jäljiltä.
Vihdoin Le Bourdon pysähtyi, saaden kumppaninsa tekemään samaten.
Kiireissään oli edellinen menettänyt maamerkkinsä ja joutunut pienien
puiden tai isojen pensaiden muodostamaan näreikköön, joka ei ollut
hänen etsimänsä. Kaikki yritykset päästä pois tästä tiheiköstä
muuta tietä kuin he olivat tulleet osottausivat turhiksi, ja koirat
eivät kaukanakaan haukkuneet takanapäin. Elukat eivät kyllä enää
lähestyneet, sillä ne rypivät liejussa ja vesilätäköissä, mutta
niiden melu johti vainoojia eteenpäin, kuten kävi selville näiden
hiljaisista huhuiluista toisilleen.
Arveluttava käänne vaati sekä varovaisuutta että päättäväisyyttä, ja
saloseudun elämään harjaantuneena ei mehiläispyytäjä ollut niissä
ominaisuuksissa puutteellinen. Hän etsi polun, jota myöten he olivat
tulleet onnettomaan vesaikkoon, ja alkoi palata samaa tolaa pitkin.
Lujia hermoja kysyi peräytyminen melkein suoraan kohti koiria ja
niiden isäntiä, mutta karaistuneita olivat he kumpainenkin, edeten
kuin vanhat soturit, jotka odottavat tervehdystä piilotetusta, mutta
hyvin varustetusta patterista. Tovin kuluttua seisahtui Le Bourdon ja
tutki maaperää jalkainsa juuresta.
"Tästä meidän pitää kääntyä, chippewa", supatti hän. "Tältä kohdalta
minä kaiketi poikkesin väärään."
"Hyvä paikka kääntyä", vastasi intiaani, "koira liikaa likellä".
"Meidän täytyy ampua koirat, jos ne alkavat ahdistaa pahasti",
tuumi mehiläispyytäjä, joutuisasti johtaen pakoa ja ollen nyt varma
oikeasta suunnasta. "Ne tuntuvat juuri nyt olevan pulassa, mutta
sellaiset elukat kyllä väleen löytävät tolansa tämän rämeen poikki."
"Parempi ampua pottawattamie", arveli Kyyhkynsiipi kylmäverisesti.
"Pottawattamiella hyvä päänahka -- koiran korvat ei mitään kelpaa."
"Tuolla luullakseni onkin puu, jota haen!" huudahti Le Bourdon. "Jos
sen tavotamme, niin suoriudumme ajosta jokseenkin varmasti."
He pääsivät puun luo, ja erämies alkoi varmistautua siitä lähtien
noudatettavasta suunnasta. Ottaen massistaan pienen kokkareen
kostutettua ruutia, jonka oli valmistanut pelastushankkeeseen
ryhtyessään, hän painoi sen matalalla olevaan puun oksaan, joka
hänen päänsä kohdalta pistäysi sille taholle, minne hän oli jättänyt
Margeryn. Sen tehtyään hän käski kumppaninsa astua syrjään, viritti
taulanmurun tuluksillaan ja sytytti ruudin. Tämä pikku valmiste
luonnollisesti paloi kuin pojan ilotulitus, mutta antoi kuitenkin
riittävästi valoa näkymään pimeänä yönä hyvinkin penikulman päähän.
Kostean seoksen sihistessä ja kipinöidessä tuijotti mehiläispyytäjä
tiukasti rämeen sankkaan mustuuteen. Kirkas valo pilkahti ja
katosi. Siinä oli kylliksi, erämies löi alas oman merkkivalkeansa
ja polkaisi sen sammuksiin; sopimuksen mukaan ei Margeryn lyhty nyt
enää näyttäytynytkään. Asemastaan ja tolastaan vakuutettuna käski Le
Bourdon kumppaninsa pysyä kintereillään ja läksi jälleen taivaltamaan
nevan poikki. Ennen pitkää tuli näkyviin puu, ja sitä kohti riensivät
pakolaiset. Seuraavassa tuokiossa ei mehiläispyytäjä mielihyvässään
kyennyt pidättymään suutelemasta Margerya.
"Koirat ulisevat kamalasti", sanoi Margery, tuollaisena hetkenä
panematta pahakseen toisen ottamaa vapautta, "ja kokonainen heimo
tuntuu olevan tulossa niiden takana. Taivaan tähden, Bourdon,
kiirehtikäämme kanooteille; siellä varmaan luullaan meidän joutuneen
tuhoon!"
Tilanne oli täpärä, ja mehiläispyytäjä pujotti Margeryn käsivarren
kainaloonsa; hänen päättäväinen ja suojeleva sävynsä sai tytön
sydämen sykkimään tunteiden vallassa, joihin ei vähääkään yhtynyt
pelkoa, vaan mielihyvää noin vaarallisenakin hetkenä. Välimatka ei
ollut pitkä, joten kolmikko pian ehti rantaan lähelle kanootteja.
Siellä he kohtasivat Dorothyn yksinään kävelemässä edes takaisin
kuin suuren hädän ahdistamana. Hän oli nähtävästi kuullut metelin ja
oivaltanut villien olevan tavottamassa heidän seuruettansa. Margery
näki kälynsä ilmeestä, että jotain muutakin oli tapahtunut, ja
pahojen aavistustensa kiihtymyksessä ei hän arkaillut tekemästä tälle
kysymyksiä.
"Mihin on veljeni joutunut? Miten on Gershomin laita?" tiedusti
herkkämielinen tyttö heti.
Vastaus annettiin matalalla äänellä ja siihen tapaan, jolla nainen
yrittää viimeiseen asti salata rakastamansa horjahduksia.
"Gershom ei juuri nyt ole ihan oma itsensä", supatti vaimo; "hän on
taas sattunut hiukan vanhoihin tapoihinsa".
"Vanhoihin tapoihinsa?" kertasi sisar hitaasti, alentaen oman äänensä
yhtä matalaksi kuin oli ikävän viestin ilmottajankin. "Miten se on
mahdollista, kun kaikki whisky kaadettiin pois?"
"Bourdonilla näkyy olleen konjakkiruukku varastossaan, ja Gershom
keksi sen. En moiti ketään, sillä Bourdonilla, joka ei koskaan käytä
Kaitselmuksen anteja väärin, oli oikeus pitää huolta vahvikkeistaan;
mutta sääli on sentään, että kanooteissa oli mitään sellaista
tavaraa!"
Mehiläispyytäjää huolestutti suuresti tämä tieto, sillä hän oivalsi
sen merkityksen paremminkin kuin naiset. Tällaisessa käänteessä
saattoi seurueen jäsenen joutuminen pelkäksi rasitukseksi tuottaa
suurta vaaraa muillekin. Onneksi oli heillä intiaani mukanaan,
ja tämä kykeni ottamaan hoidettavakseen toisen kanootin. Koirien
haukunta ja villien huudot ilmaisivat selvästi, että viholliset
olivat tavalla tai toisella pääsemässä rämeen yli. Hän joudutti
senvuoksi seurueen lähtöä kanootteihin, itse ensimäisenä käyden
tarkastamaan Whisky-Keskusta.
Tämä nukkui päihtyneen tajutonta unta. Dolly oli pistänyt ruukun
piiloon niin pian kuin hänen miehensä tila salli sen tapahtua
humalaisen rupeamatta väkivaltaiseksi. Muutoin olisi mies-parka
saattanut tuottaa tuhon itselleen ylenmäärin nauttimalla nestettä,
joka oli peräti paljoa maukkaampaa kuin se mitä hän oli tottunut
käyttämään, etenkin näin pitkällisen pakollisen pidättymisen jälkeen.
Nyt tyhjensi Le Bourdon ruukun heti virtaan naisten suureksi iloksi,
chippewan pontevasta vastalauseesta piittaamatta. Heidän siirtyessään
virralle täytyi takaa-ajon ainakin toistaiseksi keskeytyä, koska
intiaanien oli palattava rämeen poikki, päästäkseen omiin veneisiinsä.
Salaisen myötätunnon johdosta tai kenties vain sattumalta joutui
chippewa Le Bourdonin veneeseen, tämän vuorostaan asettuessa
Gershomin kanoottiin. Päihtynyt virui keveän ruuhensa pohjalla kuin
pölkky, ainoastaan hellän vaimonsa huoltamana, joka oli toimittanut
pieluksen hänen päänsä alle; mutta onneksi ei sortuneesta ollut hänen
ystäviensä liikkeille siis nyt suoranaista vastusta, jos ei apuakaan.
Miesten asetuttua paikoilleen ja kanoottien kelluessa irti pohjasta
erotti jo äänten perusteella, että sekä koirat että useat niiden
isännistäkin olivat rämpineet selville suosta ja nousseet kiinteälle
kamaralle sen itäpuolelle. Mehiläispyytäjä käski chippewan seurata
ja lykki kanootin ulohtaalle, valiten yhden niistä kolmesta luonnon
kanavasta, jotka yhtyivät tässä kohti.
Melu yltyi nyt huomattavasti, ja vainoojain lähestyminen oli
paljoa rivakampaa kuin äsken, heidän saatuansa tukevan pohjan
jalkainsa alle. Noin viidenkymmenen kyynärän päässä rannasta
teki riissiheinikön läpi johtava kuja pikku mutkan pohjoiseen
päin; juuri kertomamme tapaukset sattuivatkin virran pohjoisella
rannalla. Tuosta polvekkeesta päästyään olisivat kanootit olleet
näkymättömissä rannalta katsoen ilmi päivälläkin, saati pimeän yön
hämyssä. Sen huomatessaan, ja peljäten melojen loiskeen kuuluvan,
Le Bourdon herkesi kiskomasta ja käski chippewankin antaa veneensä
solua itsellään. Tämän varokeinon johdosta olivat pakolaiset vielä
ihan lähellä rantaa, kun ensin koirat ja sitten useat villit
ryntäsivät samalle paikalle, mistä veneet olivat lähteneet tuskin
kahta minuuttia aikaisemmin. Le Bourdon oli toimittanut molemmat
kanootit yhteen, ja hänen pyynnöstään tulkitsi nyt chippewa sellaisia
vihollistensa huomautuksia, mitä piti huomion arvoisina.
"Sanoo nyt, ei kukaan täällä", alotti intiaani levollisesti.
"Ajattelee, ei kaukana -- aikoo hakea -- arvelee, koira levoton --
ihmettelee, minkätähden koira niin levoton."
"Nuo nelijalkaiset hylyt varmaankin vainuavat meidät täältä
kanooteista, kun olemme niin likellä", kuiskasi Le Bourdon.
"Jos niin, ei pääse kiinni", vastasi chippewa tyynesti. "Ja ampuu
sen, jos ei pidä varaa -- paha koiran ajaa soturia liikaa paljon."
"Nyt puhuu joku, jolla tuntuu olevan käskyvaltaa."
"Niin -- hän päällikkö -- kuullut hänen usein -- hän Kyyhkynsiiven
kiduttaa aikoo. No, ottakoon ensin -- nopea lintu sen tekee, hä?"
"Mutta mitä hän sanoo? Saattaa olla tärkeä kuulla päällikön mielipide
juuri nyt."
"Mitä väliä, mitä hän sanoo -- ei voi tehdä mitään -- jos
Kyyhkynsiivelle tulee tilaisuus, ottaa myös hänen päänahan."
"Sen kyllä uskon -- mutta hän puhuu totisena ja matalalla äänellä;
kuuntele ja ilmota meille, mitä hänellä on mielessä. Minä en oikein
käsitä heimon murretta tältä matkalta."
Chippewa vaikeni tarkkaavaiseksi, kunnes päällikkö lakkasi
haastamasta. Sitte hän parhaansa mukaan selitti kuulemansa, pannen
joukkoon omia luonnollisia huomautuksiaan.
"Päällikkö puhuu nuorille miehille -- kaikki päälliköt puhuu nuorille
miehille -- sanoo heille, Kyyhkynsiipi varmaan mennyt kanootilla --
ei näe kanoottia -- mutta täytynyt olla kanootti, muutoin hän uinut.
Luulee, useampi kuin yksi intiaani täällä -- ei tiedä sentään --
kenties on, kenties ei -- ei voi sanoa, kunnes jäljet näkee, aamulla
--"
"No niin, mutta mitä käskee hän nuorten miestensä _tehdä_?" tokaisi
mehiläispyytäjä maltittomasta.
"Älä ole squaw, Bourdon -- sanon kaikki vähässä ajassa. Sanoo
nuorille miehille, jos hänellä kanootti, hän voi saada meidän
kanootit ja viedä pois -- jos taas uinut, se chippewa lurjus ui
alas virtaa ja ottaa meidän kanootit sillä lailla -- parempi mennä
takaisin, muutamien teidän, ja pitää huolta meidän kanooteista --
sitä hän nuorille miehille enimmän sanoo!"
"Sepä oivallinen aatos!" huudahti Le Bourdon. "Melokaamme heti alas
ja siepatkaamme heidän kaikki kanoottinsa ennen kuin he ehtivät
sinne. Virran kaarroksen takia ei matka vesitse ole puoltakaan
maataipaleesta, ja räme hidastuttaa heidän kulkuansa kaksin verroin."
"Se hyvä neuvo!" myönsi Kyyhkynsiipi. "Sinä menet -- minä perässä."
Sanottu ja tehty. Kanootit pantiin jälleen liikkeeseen; majan tuli
oli majakkana, joka vaivattomasti johti Le Bourdonin perille.
Maallenousupaikkaan päästessään kuuli hän koirien vieläkin haukkuvan
suolla ja niiden mukana olevien intiaanien äänekkäästi huhuilevan
kahdelle villille, jotka olivat jääneet majalle jonkunlaiseksi
leirivartioksi.
"Mitä ne kiljuvat?" virkkoi Le Bourdon chippewalle. "Jotakin ne
tuntuvat tahtovan saada noiden majan ovella seisovien kuuluviin.
Saatko sinä selvää siitä?"
"Huutavat kaksi soturia tulla alas pitämään huoli kanooteista --
se kaikki -- tulkoot he -- tapaavat kaksi täällä pitämään huolta
_heistä_ -- hyvä päänahka noilla pottawattamie-riivatuilla!"
"Ei, ei, Kyyhkynsiipi -- sen työn pitää jo riittää täksi iltaa.
Meidän on vain ryhdyttävä hinaamaan näitä neljää kanoottia rannasta
niin joutuin kuin voimme. Oletko saanut silmukat niihin kahteen?"
"Kyllä pian -- niin pian, että tulee perässä", vastasi intiaani, joka
kanoottien anastamista valmistellessaankin oli ilmeisen vastahakoinen
poistumaan tuottamatta sen enempää vauriota vihollisilleen. "Nyt hyvä
aika niiden riivattujen menettää päänahka!"
"Ne riivatut, joiksi heitä sanot, alkavat ymmärtää rämeessä
rämpiviä ystäviään ja tarkastavat pyssyjensä sankkiruutia. Meidän
on siirryttävä poikkeen, muutoin ne saattavat nähdä meidät ja ampua
räiskäyttää. Työnnä irti, chippewa, ja melo heti keskelle lahdelmaa."
Le Bourdon puhui varsin vakavasti, ja Kyyhkynsiiven oli pakko
totella. Jos jälkimäisellä olisi ollut oma pyssy tai puukkokaan,
niin hän olisi luultavasti hypännyt rantaan ja saanut salavihkaa
hiivityksi jonkun vihollisensa kimppuun, riistääkseen uuden
voitonmerkin. Mutta Le Bourdon ei varovaisuudessaan ollut ainoastaan
pitänyt luikkuansa vieressään, vaan myöskin pannut talteen puukon
ja tomahawkin, joita hän käytti tavallisena varustuksenaan kuten
intiaanitkin.
Kanooteilla oli nyt hiukan työläs tehtävä. Tuuli puhalsi yhä
navakkana, ja kumpaisenkin keveän venosen oli jokseenkin täydessä
lastissa ja yhden ainoan melojan varassa hinattava kahta
samankokoista alusta suoraan päin tuulta. Onneksi olivat hinattavat
kanootit keveitä, ja parin minuutin kuluttua oli koko joukkue kyllin
kaukana rannasta välttääkseen molempien intiaanien huomiota, jotka
nyt olivat ehtineet rantamalle katsomaan omia kanoottejaan. Villien
myöhästymisen aiheuttama ulvonta ilmaisi heidän nolostuksensa sekä
virralle että suolle.
Mehiläispyytäjän seurue oli täten saavuttanut varsin suuren
edun. Viholliset olivat nyt ainakin joksikin aikaa suljettuja
pohjoispuolelle virtaa, joka oli suistonsa lähellä niin leveä,
että intiaanit eivät voineet ajatellakaan muuta keinoa matkansa
pitkittämiseksi kuin taivaltaa jalkasin. Sen retken tarkotusperiä
saattoi mehiläispyytäjä vain arvailla, kunnes oli kuulustellut
chippewaa. Tähän tehtävään hän ryhtyikin heti kun arveli seurueen
olevan täydessä turvassa eteläisen rannan suojassa. Siellä
pakolaiset menivät maihin heinikkökanavaa myöten, asettuen kuivalle
rantahietikolle. Margery kävi sytyttämään nuotiota moskiitojen
häätämiseksi, valiten sen sijaksi pikku kumpareen taustan, jotta
valo ei voinut näkyä vastapäiselle puolelle jokea. Aamulla olisi
pakko sammuttaa tuli, koska sen savu voisi kavaltaa heidän asemansa.
Koottuaan polttoaineksia sievän Margeryn nuotiota varten alkoi Le
Bourdon siis kysellä chippewalta hänen vankeudestaan.
"Kyllä, kaikki kerron", vastasi intiaani; "ei hyvä peittää jälkeä
ystävältä. Muistat, Bourdon, kun sanoin hyvästi aholla?"
"Tietysti -- muistanpa erohetken aivan tarkalleen. Pottawattamie
lähti toiselle tolalle ja sinä toiselle. Se ilahutti minua, koska
sinä nä'yit ajattelevan, ettei hän ollut ystäväsi."
"Niin, hyvä välttää vihamiehen polkua, koska hän joskus riidan
tekee", tuumi intiaani levollisesti. "Tämä kerta polku tuli jotenkin
yhteen, ja pottawattamie menetti päänahan."
"Sen tiedän, Kyyhkynsiipi, ja soisin käyneen toisin. Tapasin
Hirvenjalan ruumiin asetettuna istualleen puuta vasten ja arvasin,
kuka hänet oli lopettanut. Mutta tuollainen sodankäynti vain
hyödyttömästi tekee metsät, ahot ja arot epävarmoiksi oleskella.
Sinä näet, mihin pulaan tämä perhe on joutunut teidän intiaanien
omaksumasta sotimistavasta."
"Kuinka te sitte teette -- tahdon kuulla? Menette suutelemaan ja
riistaa annatte viholliselle, vai menette ottamaan hänen päänahan?
Kumpi parempi keino häntä pelottaa ja teidät herraksi tehdä?"
"Kaikki se on saatavissa aikaan, surmaamatta yksinäisiä matkalaisia
tai murhaamatta vaimoja ja lapsia. Rauhaa ei Englannin ja Amerikan
välille solmita sen pikemmin, jos oletkin saanut Hirvenjalan
päänahan."
"Ei se minulla enää -- hyvä kun olisi. Pottawattamie sen pois otti
ja sanoi, hautaa sen. No, sen piilottakoon kuoppaan niin syvään kuin
valkoisen miehen kaivo, ei voi piilottaa Kyyhkynsiiven kunniaa sinne
myös. Se niin turvassa kuin lovi sauvassa voi tehdä!"
Pykälien leikkominen sauvaan oli intiaanien tapa antaa kunniamerkkejä
soturille, ja erityinen lukumäärä noita lovia takasi hänelle varmasti
samanlaisen arvonylennyksen omassa piirissään kuin päiväkäsky
nykyaikaisen armeijan soturille. "Niin on parasta", huomautti
mehiläispyytäjä. "Soisin voivani suostuttaa sinut viskaamaan pois
tuon inhottavan muistomerkin vyöstäsi. Muista, chippewa, että
sinä olet nyt kristityssä seurassa, joten sinun pitäisi menetellä
kristittyjen toivomusten mukaan."
"Mitä kristityt tekee?" vastasi intiaani ivallisesti. "Päihtyy
niinkuin Whisky-Keskus tuolla? Pettää poloinen punanahkainen mies,
sitten alas polvelle painuu ja katsoo ylös Manitouhun? _Sen_
kristityt tekee, hä?"
"Sellaiset ovat kristittyjä vain nimeltään -- sinun pitää ajatella
suotuisammin ihmisistä, jotka ovat toden teolla kristittyjä."
"Jokainen ilmottaa, hän itse kristitty, sanon sinulle -- kaikki
valkonaamat kristittyjä, he ilmottavat. Nyt, kuule chippewaa.
Kerta puhuin lähetyssaarnaajan kanssa kauvan aikaa -- sanoi
kaikki kristityistä -- mitä kristityt tekee -- mitä kristityt
sanoo -- kuinka ne syö, kuinka nukkuu, kuinka juo -- kaikki hyvä.
Tahtoi, Kyyhkynsiipi tulee kristityksi. Sitte minä muistin soturit
linnotuksessa -- ei niillä mitään kristittyjen lailla -- tekee kaikki
sotamiehen lailla -- kiroo, tappelee, pettää, päihtyy -- pahempi kuin
intiaani -- sekö kristittyä?"
"Ei, se ei ole kristillistä elämää, ja minä pelkään, että kovin
harvat meistä, jotka käyttävät sitä nimeä, toimivat kristillisesti",
myönsi Le Bourdon, käsittäen chippewan syytöksen oikeutetuksi.
"Juuri niin -- nyt minä sen saan -- kysyin lähetyssaarnaajalta yksi
päivä, mihin kaikki kristityt menee, niin että intiaani ei löydä --
ei kukaan metsässä -- ei kukaan ruohokentillä -- ei linnotuksessa --
ei Macnawissa -- ei Detroitissa -- mihin siis kaikki menee, niin että
intiaani ei löydä muuta kuin lähetyssaarnaajan puheessa."
"Olenpa utelias tietämään, mitä lähetyssaarnaaja siihen kysymykseen
vastasi."
"No, sanon sinulle -- vastasi, ainoastaan yksi kymmenessätuhannessa
oikea kristitty valkonaamain joukossa, vaikka kaikki sanoo itseään
kristityksi! Se intiaanin mielestä kumma."
"Ei ole helppo saada punaihoista miestä ymmärtämään valkoihoisten
elämää, Kyyhkynsiipi. Mutta me puhumme näistä asioista toisella
kertaa, kun meillä on huolettomammat oltavat. Tällähaavaa haluaisin
kuulla täyden selvityksen siitä, miten jouduit pottawattamie-heimon
käsiin."
"Se selvää -- kun olisi kristitty puhe puolet niin selvää. Katso,
Bourdon, se Hirvenjalka tuli ylös virtaa vakoojana. Minä tiesin hänen
asian ja niin otin päänahan. Ne pottawattamiet hänen ystäviä -- ne
tulee tapaamaan vanhaa päällikköä, ei löydä häntä, mutta löytää
Kyyhkynsiiven, kun minä väsynyt uneen. Minulla Hirvenjalan päänahka
-- suree sitä -- tuntee päänahan kiharasta, jossa harmaat hiukset ja
joku merkki. Panee siis minut kanoottiin ja aikoo viedä chippewan
Chicagoon, missä kiduttaa -- mutta liikaa paljon tuulta. Kun siis
tapaa ystävän toisessa kanootissa, tulee tänne, tahtoo vähän odottaa."
Tämä oli koristelematon selitys Kyyhkynsiiven joutumisesta
vihollistensa käsiin. Epäilemättä oli chippewa omassa yksityisessä
sodankäynnissään myös tahtonut varjella mehiläispyytäjää
väijytykseltä, joka häntä uhkasi Hirvenjalan saatua selon
hänen oloistaan. Miesten haastellessa oli Margery laittanut
nuotion kuntoon, ja yksinkertaisen aterian jälkeen Kyyhkynsiipi
katkonaiseen, mutta ymmärrettävään tapaansa vielä jatkoi huomioitansa
intiaanileiristä. Mäenrinteeltä noussut voimakas whiskynhaju oli
herättänyt villeissä mitä suurinta ihmetystä ja taikauskoista
pelkoakin, sillä maja oli tyhjennetty niin tarkoin, että he eivät
aavistaneet asukkaiden lähteneen sieltä vasta tovia aikaisemmin.
Kaikki intiaanit tiesivät majan rakennetuksi useita vuosia
takaperin, mutta he eivät olleet kuulleet sen viime asujista mitään.
Heidän päälliköltään oli useimmissa amerikalaisten luoteisissa
asemapaikoissa tunnettu Ukkospilvi eli lyhyemmin nimitettynä
Pilvi; sen nimen oli hän saanut kolkosta katsannostaan, vaikka
hänellä oikeastaan oli verrattain hyvä maine intiaaniksi, joille
alituiseen tehtiin vääryyttä ja joita senvuoksi myös oltiin valmiit
mustaamaan. Johtavana päällikkönä oli kuitenkin muuan Variksensulka,
joka chippewan kuvauksen mukaan oli varsin ovela ja teräväjärkinen
sissisodan johtaja, ja kiinniottajiensa keskinäisistä huomautuksista
oli Kyyhkynsiipi lisäksi huomannut kaikkien odottelevan erästä
Onoaa, jonka piti tulla kaikkien eri tahoilta kokoontuvien
brittiläisystävällisten villien ylipäälliköksi näillä seuduilla.
Tämän Onoan tiesi mehiläispyytäjä samaksi mieheksi, jolla
Nylky-Pietarin nimisenä oli hirveä maine valkoihoisten rajalaisten
asemapaikoissa, vaikka hän ei ollut koskaan näyttäytynyt niissä.
Lisänimensä oli hän saanut siitä suupuheesta, että tämä päällikkö,
joka ei näyttänyt kuuluvan mihinkään erityiseen heimoon, samalla
kun hänellä oli suurta vaikutusvaltaa niiden kaikkien keskuudessa,
oli eri tilaisuuksissa murhannut tielleen sattuneet valkoihoiset
ja riistänyt ruumiilta päänahat. Hänellä sanottiin jo olevan
neljäkymmentä pykälää sauvassaan. Tämä salaperäinen intiaani näytti
elävän ainoastaan kostaakseen valkoihoisille tungettelijoille
rotunsa kärsimät vääryydet, maksaakseen heille verisesti siitä, että
he olivat työntämässä saloseutujen vapaita lapsia yhä etäämmäksi
Kalliovuoria kohti. Minkä verran kaikissa hänestä kerrotuista
jutuissa oli perää, sitä oli mahdoton sanoa, mutta Le Bourdonia
huolestutti kuitenkin intiaanien tuollainen järjestäytyminen näillä
tienoin.
Nyt oli jo aika laskeutua levolle. Kukin valitsi makuusijansa,
mehiläispyytäjä kanootistaan, Margery kälynsä puhvelintaljalle
asettuen, ja kun toistaiseksi ei ollut mitään häiriötä peljättävissä,
oli heidän unensa sikeätä ja aamuun saakka kestävää. Ensimäisenä
nousi Le Bourdon, vetäysi syrjään riisuutumaan ja syöksyi tapansa
mukaan jokeen kylpemään. Sieltä palattuaan hän kohosi pikku
kummulle tarkastelemaan vastapäistä rantaa, hiukan nähdäkseen, mitä
pottawattamiet puuhailivat; kaikissa liikkeissään hän kuitenkin
visusti varoi itse joutumasta näkyviin. Kanooteille ja leiripaikalle
taasen olivat riissiheinikkö ja pikku rantaylänne täydellisenä
suojana.
Kummultaan mehiläispyytäjä tähystimensä avulla sai hyvin pidetyksi
silmällä majaa ja sen ympäristöä. Villit olivat jo jalkeilla ja
hommailivat sotapolulla liikkuvan punanahkaisen eri askareissa. Muuan
joukkue oli hautaamassa kuolleen kumppaninsa ruumista. Muutamat
keittivät ruokaa tai puhdistivat lahdelman rannalta ammuttuja
vesilintuja, ja jotkut vieläkin nuuskivat rinnettä, joka tuntui
ilmaisevan maanalaista whiskysuonta.
Mehiläispyytäjän vielä tehdessä huomioitaan yhtyi häneen Margery.
Tyttö näytti levollisen yön nukuttuaan raikkaalta ja terveyttä
uhkuvalta, tullen tiheikköön järjestämästänsä pukuhuoneesta, jonka
halki juoksi pikku puro; mutta hän oli alakuloinen ja mietteissään.
Tuskin oli Le Bourdon pudistanut hänen kättänsä ja vielä kiittänyt
viimeöisestä avusta, kun Margeryn täysi sydän puhkesi purkamaan
tunteitaan niinkuin paisuva joki tulvii yli äyräittensä, ja hän alkoi
itkeä.
"Veljeni on hereillä", hän sanoi, voimakkaalla ponnistuksella
hillittyään nyyhkytyksensä, "mutta liiallisen ryyppäämisen jälkeen
on hän aina niin tylsä, ettei nytkään Dolly saa häntä tajuamaan
vaaraamme. Hän hokee nähneensä niin paljon intiaaneja, ettei hän
niitä pelkää, ja että ne eivät ikänä tee pahaa perheelle, joka on
tuonut niin runsaasti ilojuomaa heidän maahansa."
"Kyllä ovat hänen aistinsa sitte tosiaan pilalla, jos hän luottaa
intiaanien ystävyyteen sillä perusteella, että on myynyt tulivettä
heidän nuorille miehilleen", tuumi Le Bourdon. "Me saatamme pitää
synnistä, vaikka inhoamme kiusaajaa. En ole vielä koskaan tavannut
miestä, punanahkaista tahi valkeaihoista, joka ei ole selvinä
hetkinään kironnut humalansa edistäjää."
"Dolly ja minä olemme nyt kovin ahdistuneella mielellä", jatkoi
tyttö-poloinen. "Gershom oli ilmottanut meille aikovansa lähteä
asemapaikalle järven toiseen päähän heti tammistoahoilta palattuaan.
Nyt hän on tullut takaisin, muttei ole sellaisessa kunnossa, että
pystyisi suojelemaan vaimoansa ja sisartaan villeiltä, jotka pyrkivät
hätyyttämään meitä niin pian kuin saavat kyhätyksi kanootin tai muun
kulkuneuvon, tullakseen virran yli."
"Jos niillä kanoottikin olisi", vastasi Le Bourdon tyynesti, "niin
ne eivät tietäisi, mistä meitä hakea. Se etsintä veisi jonkun aikaa,
eikä kaarnakanoottiakaan siunaaman ajassa valmisteta. Ja jos veljesi
onkin hiukan raskaalla päällä ilonpitonsa jälkeen, Margery, niin olen
minä yhtä virkku kuin koskaan."
"Mutta sinä, Bourdon, luonnollisesti haluat pitää huolta itsestäsi
ja omaisuudestasi ja lähteä luotamme ensimäisessä soveliaassa
tilaisuudessa. Meillä ei ole oikeutta odottaa sinun viipyvän
joukossamme hetkeäkään kauvemmin kuin on etusi mukaista, enkä sitä
soisikaan."
"Etkö sitä soisikaan, Margery!" huudahti mehiläispyytäjä pettyneenä.
"Minä olisin luullut seurani kelpaavan arveluitta. Mutta näin ollen
en totisesti välitä, miten menettelen omasta puolestani."
Ujoudessaan ei Margery kehdannut lähemmin selittää, että hän
juuri nuoren miehen oman menestyksen vuoksi epäröitsi edistää
hänen jäämistänsä näin hankalaan seuraan -- vaikka hän olisi
ollut ihan onneton häpeissään, jos olisi tiennyt, kuinka peräti
tuttavallista oli Gershomin tavoin puhutella Benjamin Bodenia
ranskalaisella lisänimellään Bourdoniksi. Mehiläispyytäjä oli
kuitenkin niin tottunut tähän omituisen ristiriitaiseen nimitykseen,
ettei hän Margeryn sävyä siinä kohden katsonut muuksi kuin
teeskentelemättömyydeksi, ja sitä suurempaa pettymystä tunsi hän
luullessaan havaitsevansa, että tyttö tahtoi osottaa sydämensä olevan
hänen suhteensa välinpitämätön.
Nuori pari palasi senvuoksi apeana kummulta. Aamiaisella pohti Le
Bourdon seurueensa asemaa ja parasta toimintatapaa, kalventuneen
ja hätääntyneen tytön hänen vieressään luullessa hänen yksinomaan
harkitsevan itsensä ja kallisarvoisen hunajavarastonsa korjaamista
varmaan talteen. Jos näiden kahden tuttavuus olisi ollut
pitempiaikainen, ei Margery olisi hetkeksikään voinut ajatella
sellaista mehiläispyytäjästä; mutta mitään loukkaavaa tai halventavaa
ei ollut siinä käsityksessä, että vieras erämies etusijassa ottaisi
lukuun oman kohtansa tällaisessa tilanteessa.
Aterian aikana ei paljoakaan puhuttu. Dorothy pii yleensäkin
vaitelias, alituisen murheen ja huolestuksen johdosta. Hänen miehensä
taasen oli nyt liian sekavalla päällä haastellakseen, vaikka hän
tavallisesti oli hyvinkin puhelias, ja intiaani harvoin puuttui
kahteen tehtävään yhtaikaa.
"Virran poikki tulemalla olemme saavuttaneet vihollisemme suhteen
erään edun", alotti Le Bourdon aamiaiselta päästyä. "Vesi ei jätä
jälkiä; vaikka Variksensulalla olisi kanoottikin, ei hän voisi
tietää, mistä tavottaisi meitä."
"Se ei niin", tokaisi Kyyhkynsiipi hiukan jyrkästi. "Hän tietää,
me emme järvellä, koska tuuli puhaltaa. Tietää, me emme mene ylös
virtaa, koska siinä kova työ; tietää, me tulleet tänne, koska se
helppo. Variksensulka pian lautan tekee, sitte tulee hakee päänahkaa."
"Niin", sanoi Margery säveästi, "sinun on paras hetimiten lastata
kanoottisi kuntoon ja siirtyä etäämmäksi, meidän olemattamme
pidättämässä liikkeitäsi. Veljeni kyllä kykenee auttamaan meitä
ehtoopäivällä, jolloin kenties jo paremmin voimme ratkaista, mihin
meidän on pyrittävä, jos intiaanit pysyvät asemillaan ja sieltä
yrittävät häiritä meitä. Mene, Bourdon, kun siihen on mukava
tilaisuus. Varmaankin sinulla on äiti kotona, taikka sisar -- kenties
vaimo --"
"Eikä ole", keskeytti mehiläispyytäjä pontevasti. "Kukaan ei odota
minua, ja tämän perheen mukana minä pysyn niin kauvan kuin siinä
yksikään tarvitsee apuani."
Tytön poskille kohosi sievä puna, ja huojentavaa lohdutusta tuli
ahdistuneeseen mieleen, jota huolestunut kuvittelu oli raskauttanut
mitä pahimmilla mahdollisuuksilla. Jalomielisyydessään ei hän
kuitenkaan pitänyt ajatuksesta, että mehiläispyytäjä uhrautuisi
muiden hyväksi, joilla oli niin vähän oikeutusta edellyttää häneltä
mitään palveluksia. Hänen vastustelunsa lopetti erämies kuitenkin
lujasti, viitaten Gershomin tylsiin huomautuksiin, että muka oli
lopultakin parasta mennä lyömään "rauhan kämmentä" intiaaneille.
Chippewa ei sillävälin näkynyt pitävän suurtakaan lukua seurueesta,
johon oli nyt liittynyt. Hän oli valmis kohtaamaan tapauksia
niiden kehityksen mukaan ja suunnitteli keinoja päänahkojensa
kartuttamiseksi. Tässä mielessä hän saapui kanootin luo, jonne Le
Bourdon oli vetäytynyt haastelemaan Margeryn kanssa ja lausui halunsa
lyhyeen.
"Hyvä aika saada nyt lisää päänahkoja, Bourdon", virkkoi hän.
"Ja hyvä aika myös pitää omansa tallella, chippewa", vastasi erämies.
"Tunnen kyllä teidän intiaanien ainaisen päämäärän sotapolulla
oltaessa, mutta me olemme tyytyväisiä, jos voimme pysytellä syrjässä
vaurioista, kun meillä on naisia ja lapsia mukanamme."
"Ei lapsia täällä", huomautti intiaani ympärilleen katsellen. "Tuo
sinun nainen -- sinun squaw, hä?"
Suorasukainen kysymys sai sievän Margeryn karahtamaan punaiseksi,
ja mehiläispyytäjäkin tuli hieman hämilleen. Jälkimäinen kuitenkin
vastasi miehuullisesti niinkuin hänen sukupuolensa velvollisuutena
oli.
"Ei ole minulla vielä vaimoa, ja kaikkein vähimmin voisi olla tämä",
sanoi hän.
"Miksei tämä -- hän hyvä squaw", tuumi toinen häikäilemättömästi;
"kyllä sievä päällikölle. Sinä pyydät -- hän ottaa -- tunnen hyvin
naisen."
"Niin, kyllähän sellainen mutkattomuus saattaa käydä laatuun
punanahkojen kesken", vastasi Le Bourdon kiireisesti, sillä hän näki
Margeryn hämissä pahastustakin, "mutta valkoihoisten nuoret naiset
ovat toisenlaisia. En ole eläissäni nähnyt Margerya ennen kuin eilen
illalla, ja valkoihoinen nainen tahtoo aikaa kaikkeen tutustumiseen."
"Valkoihoinen pilaa squaw'n", arveli intiaani, "pitää liikaa huolta."
"Se ei ole koskaan mahdollista!" huudahti Le Bourdon vakavasti.
"Kun nuorukainen tahtoo kiinnittää itseensä sievän, vaatimattoman,
lämminsydämisen tytön, ei hän voi milloinkaan edes kylliksi pitää
huolta tämän onnesta."
Margery loi katseensa maahan, mutta näytti olevan hyvillään.
Kyyhkynsiivellä oli kokonaan toisenlainen elämänkatsomus, eikä hän
malttanut olla ryhtymättä hiukan väittelemään tuollaista oikean
miehekkyyden puutetta vastaan.
"Helppo pilata squaw", intti hän. "Mihin hän kelpaa, muuhun kuin
työhön? Ei voi mennä sotapolulle -- ei voi ottaa päänahkaa -- ei voi
ampua hirviä -- täytyy työtä tehdä. Siihen squaw tarvitaan."
"Me valkoihoiset havaitsemme naisten kelpaavan muuhunkin -- me
rakastamme heitä ja pidämme heistä huolta -- varjelemme heitä vilulta
talvella ja helteeltä kesällä; me koetamme toimittaa heille niin
mukavat ja onnelliset olot kuin voimme."
"Se hyvää puhetta nuoren squaw'n korviin", vastasi chippewa hiukan
halveksivasti, "mutta parempi vähän epäillä. Mitä intiaani sanoo
squaw'lle, sitä hän tekee -- mitä valkonaama sanoo, sitä ei tee."
"Niinkö onkin asia, Bourdon?" kysyi Margery nauraen intiaanin
totisuudelle.
"Minun on rehellisesti myönnettävä, että siinä on jonkun verran
perää", tuumi mehiläispyytäjä, "sillä intiaani ei lupaa juuri mitään,
joten hänen on helppo puolustaa menettelyään, kun sitävastoin
valkoihoiset sitoutuvat useinkin enempään kuin voivat aina täyttää."
Mutta tämän rupattelun keskeytti äkkiä aivan aavistamaton tapaus.