Intiaanit sotajalalla.
Kun Gershomilla ei näkynyt olevan mitään lähtöaikeita, ryhtyi Le
Bourdon jokapäiväiseen työhönsä niin järjestelmällisesti ja tyynesti
kuin olisi ollut yksinään. Ensimäiseksi tehtäväkseen valmistausi
hän noutamaan edellisenä päivänä tavattua hunajavarastoa; Gershom
tarjoutui auttamaan, ja he ahersivat kahden kesken hyvässä sovussa ja
luottamuksessa.
Kalamazoo oli polveileva joki, ja se kaarsi Le Bourdonin majan
kohdalta noin sadan kyynärän päähän kelopuusta, johon mehiläiset
olivat tehneet pesänsä. Ben luonnollisesti tahtoi käyttää tätä
seikkaa hunajan hakemiseen vesitse. Laitettuaan kaikki kotona
turvalliseen kuntoon astuivat hän ja Gershom kanoottiin, ottaen
matkalleen kerrassaan neljä pyssyä. Mukaan pääsi hirsikopistaan myös
iso ja vanttera kahlekoira, jolla oli nähtävästi isäntänsä ammatista
johdettuna nimenä "Kenno"; iloisena loikki uljas otus edes takaisin
mehiläispyytäjän ympärillä ilmaisemassa kiitollisuuttaan ja tepasteli
vireästi rantaan. Kahden miehen melomana kiiti keveä alus melkoisen
nopeasti vastavirtaankin, ja neljännestunnin kuluttua lähenivät he
niemekettä, josta olivat kaataneet puunsa. Koiran levottomuus herätti
silloin isännän huomiota, ja hän huomautti siitä kumppanilleen.
"Se vainuaa riistaa", vastasi Whisky-Keskus, joka viinanhimostaan
huolimatta oli sekä järkevä että päättäväinen mies. "En yhtään
ihmettelisi, vaikka tapaisimme karhuja kärkkymässä hunajaamme!"
"Sellaista on kyllä sattunut minulle", sanoi mehiläispyytäjä;
"kahdesti ovat ne pahalaiset häätäneet minut tieheni ja anastaneet
saaliini".
"Silloin ei sinulla ollut kumppania, veikkonen", tuumi Gershom,
kohottaen rihlapyssyn ja huolellisesti tarkastaen sen piitä ja
sankkiruutia. "Niitä tarvitaan koko iso perhe karkottamaan _meitä_
puulta, sillä minä olen päättänyt viedä Dollylle ja Kukalle makeita
tuliaisia."
Noustuaan maihin ja kiinnitettyään veneensä tyynnytti Le
Bourdon maltittoman koiran, joka oli tottunut niin ehdottomaan
kuuliaisuuteen, että se nytkin taipui jättäytymään miesten taakse.
Mehiläispyytäjä nimittäin arveli vihollisten varmasti olevan
hunajapuun luona, joten hän ei tarvinnut vakoojaa, vaan tahtoi
silmäillä asemaa rauhassa. Kumpainenkin kahta pyssyä kantaen
astelivat miehet aukiolle, jonne puu oli näkyvissä, ollen kaadettu
tiheän metsikön laidasta ulospäin. Ben otti nyt kaukoputkensa
esille ja alkoi vakavasti tarkata edellisenä iltana häiritsemiensä
hunajankerääjien tilaa.
"Katsohan noita eläviä, miten kiukkuisina ne hyörivät", sanoi hän
kumppanilleen, ojentaen tälle tähystimen. "Sellaisessa vimmassa en
ole vielä koskaan nähnyt mehiläis-yhteiskunnan olevan. Tavallisesti
ne muutamia tunteja pesäpuunsa kukistumisen ja suunnitelmiensa
häiriytymisen jälkeen heittävät asian silleen ja parveilevat etsimään
uutta pesäpaikkaa, ryhtyäkseen kiireimmiten kokoamaan talvivarastoa.
Mutta tuolla ne kaikki vielä kuhisevat ontelon ympärillä kuin aikoen
kestää piiritystä."
"Onpa niitä totisesti juhlallinen liuta", myönsi Gershom, "ja jos
aiot hyökätä moisten vihollisten kimppuun, niin on minusta tuskin
etumieheksi. Mikä kumma noita itikoita riivaa? Eiväthän toki yrittäne
pystyttää puuta takaisin kannolleen!"
"Näetkö parven niitä juuri metsän laidassa -- hiukan etelämpänä?"
kysyi Le Bourdon.
"Näenpä kyllä! Paljon on niitä sielläkin, ja näyttävät liehuvan edes
takaisin sen ja puun väliä kuin tulipalon sammuttajat vesisankoineen."
"Karhut ovat siellä", huomautti mehiläispyytäjä tyynesti; "sellaiset
liikkeet tunnen vanhastaan. Mesikämmenet vaanivat tiheikössä,
mutteivät uskalla tulla ulos sellaista yhteiskuntaa vastaan. Olen
kuullut mehiläisten oikein kiukustuneina hätyyttävän karhuja
penikulmien päähän."
"Jopa on pikku herhiläisillä sisua! Mutta miten on meidän
meneteltävä, Bourdon, sillä kotiväkeni pitää saada hunajaa? Puolet
on minun, tiedäthän, eikä tee mieleni luopua. Ja jos voin uskoa
silmiäni, Bourdon, pilkistääkin karhun turpa tuon vanhan hongan takaa
-- tuosta, missä mettiäiset ihan pimittävät ilman!"
"Siitä ei ole epäilystäkään", vahvisti Le Bourdon rauhallisesti,
hymyillen Gershomin itsenäiselle tasanjaolle, jonka kohtuullisuutta
vastaan hän katsoi tarpeettomaksi mitään muistuttaa. "Ja tuolta tulee
kokonainen karhu", lisäsi hän samaan tapaan, mutta samalla tarkastaen
molempia pyssyjään; "jopa lähtevät joukolla liikkeelle ja näkyvät
olevan tosissaan".
Niin olikin asian laita. Kerrassaan kahdeksan karhua, joista
kuitenkin puolet aivan nuoria, ilmestyi hyppelehtien puunrunkojen
yli. Otsot säntäsivät hunajapuuta kohti kuin rynnäten yhteisestä
sopimuksesta linnotusta vastaan. Hyökkääjäin tulo hälytti hyönteiset
täysin voimin taisteluun, ja kun kömpelöistä eläimistä etumainen
ehti puun luo, kietoi sen sankka mehiläispilvi, joka oli kokoontunut
puolustamaan aarteitaan. Kontio luotti turkkinsa paksuuteen ja
luonnolta saamiinsa torjumisvälineihin, jotapaitsi se oli liiaksi
kiihkoissaan pääsemään käsiksi hunajaan, välittääkseen pikku
sankareista; se pisti kuononsa sisälle reiästä, varmaankin toivoen
saavansa sen suoraa päätä vajotetuksi makeaan tahtaaseen. Karjahdus,
kavahdus taaksepäin, etukäpälien viuhtominen ja ilman haukkominen
ilmaisivat heti, että korven kuningas oli kohdannut tehokkaampaa
vastarintaa kuin oli odottanut.
Tuossa tuokiossa seisoivat kaikki karhut takajaloillaan, huitoen
ilmaa etukäpälillään ja loksautellen leukojaan oikealle ja
vasemmalle, tuimassa ottelussa miltei näkymättömien vihollistensa
kanssa. Vaisto korvasi tieteen, ja vihollistensa paksusta ja
tuuheakarvaisesta peitteestä huolimatta osasivat mehiläiset
tähdätä pistojaan suojattomiin kohtiin, kunnes nelijalkaisten oli
pakko kieriä ruohossa, rusentaakseen ahdistajansa. Tämä keino
tehosikin osaksi; mehiläisiä tuhoutui suurin määrin kontioiden
piehtaroimisessa. Mutta tässäkin taistelun tiimellyksessä ilmestyi
aina uusia hyökkääjiä kaatuneiden tilalle, ja lukumäärä tuntui
alkavan päästä voitolle voimasta. Tässä ratkaisevassa vaiheessa,
kun karhut näyttivät väsyvän mielettömästä reuhtomisesta ja tyhjän
hosumisesta, katsoi Le Bourdon viisaaksi toimittaa joukkonsa
näyttämölle. Molemmat miehet laukaisivat yhtaikaa, ja kumpainenkin
osasi; isoin karhu jäi hengetönnä paikalle, toinen sai pahan haavan.
Tätä menestystä seurasi uusi yhteislaukaus, joka haavotti taas kahta
vihollista. Otuksien löntystäessä tiehensä varasivat miehet pyssynsä
uusilla panoksilla, ja heidän lähestyessään taistelukenttää oli se
tyhjä sekä karhuista että mehiläisistä, kahta kaatunutta kontiota
lukuunottamatta. Pesänsä puolustajat seurasivat äskeisiä hätyyttäjiä
täysilukuisina, aavistamatta uusien vihollisten tuloa.
Mehiläispyytäjä ryhtyi nyt kumppaninsa kanssa toimenpiteisiin
hyönteisten paluun varalta, sillä sitä ei tarvinnut pitkääkään aikaa
odottaa. Edellinen sytytti nuotion, johon Gershom kantoi kuivia
risuja ja kalikoita, kunnes kirkas loimu kohosi kohti taivasta.
Takaisin tullessaan havaitsivat mehiläiset uusien häiritsijäinsä
siten vetäytyneen tulimuurien suojaan. Tuhansia pikku eläviä
sai surmansa tästä ihmisen viekkaasta keksinnöstä, ja loput
läksivät tovin kuluttua päällikköjensä johtamina hakemaan toista
talletuspaikkaa uutteruutensa tuloksille.
Vasta puoleltapäivin pääsivät Ben ja Gershom pätkimään ja halkomaan
puuta; siihen saakka olivat mehiläiset viivyskelleet kukistuneen
pesänsä lähettyvillä, ja olisi ollut vaarallista edetä savun ja
kuumuuden turvista. Miehet olivat tuoneet kanootissa kirveitä,
kiiloja ja kurikan, ja kun molemmat olivat sellaisten työkalujen
käteviä pitelijöitä, oli puun ontelon sisältö pian paljastettu.
Ehtoopäivän kuluessa juoksutettiin hunaja nassakoihin, nämä
siirrettiin kanoottiin, ja hyvillä mielin olivat miehet päivätyönsä
päättymisestä, kun illalla uupuneina istuutuivat metsäpirtin lähteen
partaalle aterioimaan.
"Se taisi olla viimeinen onkimani pesä täksi kesää", puheli Le
Bourdon. "Täkäli on minulla ollut onnea, mutta rauhattomina aikoina
ei ole hyvä oleskella kovin kaukana kotoa. Minua ihmetyttää, Waring,
että sinä olet lähtenyt liikkeelle tällaisten kuulumisten kiertäessä
tienoolla."
"Kyllä Dolly pitää varansa", vastasi Gershom huolettomasti; "ei häntä
hätä heiluttele".
"Hyvä että paikkasi on niin turvallinen", sanoi mehiläispyytäjä
miettivästi; "mutta minun asemani on liian heikko, viipyäkseni enää
yksinäni täällä tammistoahoilla. Whisky-Keskus, minä aion lähteä
pois; palaan uutisasutukseen ennen kuin punanahat todenperään
nousevat sotajalalle. Jos jäät auttelemaan hunajani ja muiden
varastojeni lastaamisessa kanoottiin ja melomisessa alas virtaa, niin
korvaan vaivasi kunnollisesti."
"Ka, yhtä mieluusti minä sen teen kuin muutakaan. Ansiohommat ovat
täällä salomailla siksi harvinaisia, että on parasta tarrata kiinni,
kun tarjotaan. Tulin tänne vasiten tapaamaan sinua, kuultuani eräältä
matkalaiselta, että olit näillä paikoin jokivarren tammistossa
mettiäisten haussa. Dolly ei pidä mistään maallisesta ravinnosta
niinkuin hyvästä metsähunajasta."
Seuraavana aamuna ryhtyi mehiläispyytäjä järjestämään majanmuuttoa,
sillä paikoilleenjääminen tuotti nyt liian suurta vaaraa, kun
pottawattamiekin oli osunut hänen pirtilleen. Oli varsin mahdollista,
että vanhan päällikön heimolaisia saattoi jo parin päivän kuluttua
ilmestyä tavottamaan hänen päänahkaansa. Hyvä keskinäinen ymmärrys
vallitsi nyt miesten kesken, sillä Gershomin paremmat ominaisuudet
virkosivat nopeasti, hänen älynsä ja tunteittensa vapautuessa
alituisesta ikeestään. Hänen oma pikku whiskyvarastonsa oli
lopussa, ja Le Bourdon katsoi turhaksi ilmottaa, että hänelläkin
oli satunnaisten tarpeiden varalla ruukullinen konjakkia; tämän
hän saikin sitte piilotetuksi tyhjään ruutinassakkaan parilla
majavannahalla verhottuna, kun siirsi tavaroitansa kanoottiin,
Gershomin toimekkaasti ahertaessa apuna.
Mehiläispyytäjä oli päivää ennen vieraitten tuloa ampunut uroshirven
ja kantanut neljänneksen lihoista olallaan kotiin, ripustaen loput
puun oksaan taitelle. Koska he saattoivat matkallaan tarvita
riistaa, niin Ben arveli parhaaksi käydä Gershomin kanssa noutamassa
saaliinsa; taivalta oli noin kolme penikulmaa. Siltä varalta, että
veren haju oli kerännyt susia paikalle, vaikka nämä eivät voineetkaan
yltää saaliiseen, otti kumpainenkin rihlapyssyn kainaloonsa, ja
Kenno sai tulla mukaan. Erämies haasteli vilkkaasti kumppaninsa
kanssa, joka osottausi hyvinkin tietorikkaaksi monilla rajalaiselämän
aloilla. Kysellessään laivojen kulkua järvillä ja muuta sellaista,
mitä hänen täytyi ottaa lukuun matkallaan Detroitiin, oli hän
päässyt noin kahdeksan kyynärän päähän tappopaikalta, kun koiran
liikkeet äkkiä herättivät hänen huomiotaan. Se ei enää tapansa
mukaan juoksennellut edes takaisin tolallaan, haistellen oikealle
ja vasemmalle, vaan eteni varovasti pää alhaalla, nähtävästi
tunnustellen tietään vainun avulla, niinkuin olisi ilmassa ollut
voimakasta hajua.
"Niin totta kuin nimeni on Gershom", virkahti Waring, juuri kun hän
ja Ben olivat pysähtyneet silmäilemään ympärilleen, "onkin tuolla
intiaani! Istuu, pakana, tuon ison tammen juurella -- tuolla hiukan
oikealla, ja Kenno vainusi sen. Mies nukkuu rihlapyssy polvilla; ei
piittaa hän paljoakaan susista tai karhuista!"
"Kyllä näen", vastasi Le Bourdon, "ja minua sekä kummastuttaa että
surettaa. On hiukan merkillistä, että juuri tähän aikaan liikkuu niin
paljon vieraita pyyntimaillani, kun ennen sain olla hyvässä rauhassa.
Tällaisessa tungoksessa asustaminen alkaa tuntua tukalalta, Waring!
No, muuttamassahan olen, joten asialla ei kohtsiltään ole vähääkään
väliä."
"Jo nukkuukin sikeästi!" ihmetteli Gershom, pysähtyessään
kymmenkunnan kyynärän päähän intiaanista tarkastamaan häntä lähemmin.
"Hän ei milloinkaan herää", huomautti mehiläispyytäjä juhlallisesti;
"mies on kuollut. Katso -- ohimo on veressä, ja pyssynluoti on
jättänyt siihen reikänsä."
Puhuessaan hän astui eteenpäin ja kohotti jonkunlaista lointa,
joka aikoinaan somistuksena oltuaan oli nyt huolettomasti heitetty
entisen omistajansa pään yli. Näkyviin tulivat Hirvenjalan tutut
kasvonpiirteet -- pottawattamien, joka oli vasta edellisenä päivänä
lähtenyt heidän luotansa! Soturilta oli luoti lävistänyt pään, ja
päänahka oli nyljetty. Ruutisarvi oli tyhjennetty, luotikukkaro
samaten, mutta muuta ei kaatuneelta oltu riistetty. Ruumis oli
asetettu istualleen puuta vasten ja jätetty siihen keskelle tammistoa
petoeläinten saaliiksi, luut lumituiskujen ja sateiden valkaistaviksi.
Mehiläispyytäjää värisytti hänen katsellessaan kammottavaa
väkivallan merkkiä; rauhallinen saloseutukaan ei siis tarjonnut
suojaa veritöiltä. Että Kyyhkynsiipi oli surmannut äskeisen
pöytäkumppaninsa, sitä ei Le Bourdon ollenkaan epäillyt, ja
häntä tympäisi se ajatus. Vaikka hän oli itse aavistellut pahaa
pottawattamien vihamielisyydestä, niin olisi hän suonut tämän teon
tekemättömäksi. Molempien intiaanien keskinäinen epäluuloisuus oli
ollut kylläkin ilmeinen; mutta mehiläispyytäjä ei olisi osannut
aavistaa sen niin pian johtavan näin kamalaan tulokseen.
Yhä vakavampina käsittivät miehet, että heidän tuli valmistautua
tukemaan toisiansa täällä saloseudulla, kun nyt alkuasukasheimot
olivat niin selvästi joutuneet väkivallan tekoihin keskenään. Gershom
oli nähnyt säännötöntä rajalaiselämää enemmän kuin yksinäinen
kumppaninsa, hän kun oli elänyt niin likeisessä yhteydessä
"tuliveden" kanssa; mutta häntäkin kammoksutti pottawattamien
äkillinen loppu. He eivät soveliaiden työkalujen puutteessa
yrittäneet haudata ruumista, sillä sudet olisivat helposti kaivaneet
esille ohuesti mullatut jäännökset.
Hirvenlihat löytyivät koskemattomina, ja kumpainenkin nosti
taakkansa olalleen. Virralle palatessaan he karttoivat kuolleen
intiaanin ohitse johtavaa polkua ja suorittivat viimeiset
puuhansa mahdollisimman joutuisasti, kunnes kanootti kellui joen
keskiväylässä. Kalamazoo ei yleensä ole vuolas, joskin siinä
paikotellen on virtaviakin taipaleita ja putouksiakin, ja enimmäkseen
solui kanootti tasaisesti ja keveästi alaspäin, melan hiljalleen
lykkimänä. Miehistä ei kumpainenkaan ponnistellut paljoa, painuessaan
matkansa määrää kohti, vauhti kun vähällä pysyi riittävän hyvänä.
Täten saivat he rauhallista tilaisuutta pakinoimiseen.
"On sinulla sentään harvinainen ammatti!" huudahti Gershom Waring,
tovin äänettömänä tarkasteltuaan veneen keskelle kasattuja
hunajanassakoita. "Kerrassaan kummallinen ja harvinainen ammatti!"
"Se soveltuu luonteelleni", vastasi mehiläispyytäjä hieman
surumielisesti hymyillen, sillä hän ei voinut olla pahottelematta
metsäpirttinsä jättämistä kylmilleen, saatuaan sille paikan valituksi
kaikkia ammatilleen suotuisia näkökohtia silmälläpitäen. "Tämä kesä
olikin tuottoisa, ja hunaja erityisen hyvätuoksuista, niin että sitä
olisi nyt saanut kaupaksi runsaamminkin ja kelpo hinnasta."
Hän haasteli kumppanilleen mielelläänkin elämäntavoistaan. Hän piti
ammatistaan; hän oli kenties liiaksikin kiintynyt yksinäisyyteen, ja
häntä elvytti se pikku jännitys, jota luonnollisesti tuottivat hänen
"mehiläis-ongintansa", vaihtelevat löytönsä ja voittonsa. Tällainen
ammatti ei ollut juuri milloinkaan rasittavaa, mutta terveellistä
liikuntoa ja mieluisaa ulkosalla oleskelua se antoi kylliksi. Luonnon
salaisuuksista huvitettuna seurasi hän viehättyneesti noiden pikku
elävien hyörinää, joiden vaivannäköä hän tosin käytti hyväkseen
ihmiselle suotuna luonnon antimena, mutta suopeasti ja malttavasti.
Niin suurta harrastusta herättivät Le Bourdonissa toisinaan hänen
pikku kumppaninsa, että hän oli nyt tänäkin kesänä säästänyt kolme
löytämäänsä pesää, havaittuaan niiden asukkaat nuoriksi mehiläisiksi,
jotka eivät olisi kunnollisesti kyenneet uuteen parveiluun.
Waring kuunteli pää rintaan painuneena, syvissä mietteissä,
nähtävästi vertaillen omaa tarkotuksetonta elämäänsä toisen terveihin
oloihin. Hänen kasvonpiirteistään saattoi vieläkin nähdä, että hän
oli ollut kaunis mies, reipas ja toivehikas kansalainen, johon nyt
olivat väkijuomat painaneet vastenmielisen leimansa. Sen ehtoopäivää
ja koko seuraavan yön lipui kanootti esteettömästi alas virtaa,
ja sillävälin jutteli myös Gershom elämänsä vaiheista. Hän oli
lapsuudessaan saanut jonkun verran kasvatusta eikä selvinä hetkinään
tuntunut ollenkaan niin sivistymättömältä kuin heittäytyessään
alkoholin tylsyttämänä rennoksi ja ylimieliseksi. Ainoan sisarensa
hän kertoi joutuneen erään naissukulaisen hoitoon, joka oli
suojatilleen toimittanut enemmänkin opetusta kuin Massachusettsin
valtion alkeiskouluissa tarjottiin. Tuon sukulaisen kuolema ja
Gershomin naimisiinmeno toimittivat sisaren jälleen hänen luokseen,
tämän ollessa vielä aivan nuori.
Siitä ajasta alkoi perheen kiertäjäelämä. Ennen kuin Uuden
Englannin valtioihin perustettiin tehtaita, luovutti se alue
järjestelmällisesti väenlisäyksensä läntisiin ja eteläisiin
valtioihin. Länteen siirtyi myöskin Gershom ja oppi matkoillaan
turvautumaan alkoholin petolliseen virkistykseen. Onneksi ei
rouva Waringilla ollut lapsia, mikä seikka lievensi nais-parkain
kovia kokemuksia. Synnyinseudulta lähdettäessä oli Gershomilla
toistatuhatta dollaria rahaa, omina ja sisarensa yhteisinä varoina,
mutta hänen tullessaan Detroitiin ei ollut jäljellä sataakaan.
Matkalla oli kuitenkin kulunut useita vuosia. Waring liittyi
siellä sotakapakoitsijaan, joka oli lähdössä Michilimackinaciin
erään sotaväenosaston mukana, ja siten oli hän lopulta johtunut
vaihtelevissa yrityksissään pyrkimään viimeksimainitusta paikasta
omalla kanootilla Michigan-järven päähän, missä Chicagon nykyisellä
paikalla oli Fort Dearbornin varustus.
Tätä matkaansa varten ei Waringilla ollut mitään aivan määrättyä
suunnitelmaa. Hänen tapansa olivat herättäneet pahastusta
Michilimackinacissa, ja oma levottomuuskin pakotti häntä
tunkeutumaan yhä syvemmälle salomaihin. Kaikilla retkillä seurasivat
lämminsydämiset naiset hänen vaiheitaan, toinen syystä että oli
häneen kiintynyt vaimona, toinen sisarrakkauden sitomana. Kanootin
saapuessa Kalamazoon suulle ajoi navakka tuuli sen jokeen. Gershom
keksi valmiiksi rakennetun hirsituvan tyhjilleen jätettynä, poikkesi
maihin ja oli jo metsästellyt ympäristöllään kaksi viikkoa, kun kuuli
puhuttavan mehiläispyytäjästä ja pistäysi tämän luo vieraisille.
Sellaisen yleiskuvan muodosti itselleen mehiläispyytäjä hänen
puheistaan, täydennellessään niitä omilla päätelmillään.
Hän huomautti vakavasti, että heidän täytyi piammiten sopia
toimenpiteistä omaksi turvallisuudekseen, joten Gershominkin oli
mietittävä uutta suunnitelmaa elämälleen.
"Pahat ovat ajat", huudahti tämä, kun hänen kumppaninsa oli
selitellyt, mihin kiusoihin he saattoivat joutua ennen kuin pääsivät
maan asuttuihin osiin, "pahat kerrassaan! Kyllä ymmärrän kaikki mitä
tahtoisit sanoa, Bourdon, ja kummastelen itsekin, että ennakolta
ajattelematta toimitin väkeni tällaiseen asemaan. Mutta erehdyksiä
sattuu sentään parhaillekin ihmisille, ja minun kai piti tehdä tämä
tyhmyys."
"Minun ammattini puhuu puolestaan", virkkoi mehiläispyytäjä;
"jokainen oivaltaa, että mehiläisten hakijan on mentävä sinne, missä
niitä on. Mutta minun täytyy tunnustaa, Gershom, etten oikein tajua
sinun yritystäsi. Sanot, että sinulla on kaksi täyttä tynnyrillistä
whiskyä --"
"_Oli_, Bourdon, huomaa se -- sillä toinen lienee valitettavasti
tullut jo puoliväliin kulutetuksi."
"No, oli ainakin ennen kuin aloit omaksi ostajaksesi. Mutta nyt
olet asettuneena Kalamazoon suuhun puolentoista whiskytynnyrin
omistajaksi, itse ainoana juojana. Minun järkeeni ei mahdu, mistä
siinä tulee liikevoittoa."
"Unohdat intiaanit. Tapasin Mackinawissa miehen, joka toi
kanootissaan vain _yhden_ tynnyrillisen ja sai sillä niin paljon
nahkoja, että arveli voivansa perustaa Detroitiin sekatavarakaupan,
muutettuaan ne rahaksi. Mutta minä olin sotamiesten jäljillä ja aioin
käydä whiskykauppaa Fort Dearbornissa. Sotamiehille ja intiaaneille
saattaa myydä kannuttain päivässä, ja hyvästä hinnasta."
"Se on huonoa kauppaa parhaimmillaankin, Waring, ja nyt ollessasi
maistamattomana neuvoisin sinua pysymäänkin erilläsi koko juomasta."
"Kenties teen sen, jahka nuo kaksi tynnyrillistä ovat lopussa.
Olen sitä jo useasti ajatellut, ja yhtämittaa ovat Dolly ja Kukka
minua siihen kehottaneet; mutta vanhoista tavoista on vaikea luopua
yhtäkkiä. Kunhan vain saisin supistetuksi määräni kortteliin päivässä
vuodenkin ajaksi, niin luulisin vähitellen voivani tehdä täyden
käännöksen. Tiedän yhtä hyvin kuin sinäkin, Bourdon, että kohtuus on
ihmiselle kaikessa paras."
Kumppanin puolustelut saivat Le Bourdonin mietiskelemään
Whisky-Keskuksen tilaa enemmän kuin hän olisi muutoin saattanut
välittää siitä. Vaikka hän ei olisi katsonutkaan asiakseen huolia
miehen omasta menestyksestä ja hänen perheensä onnellisuudesta,
oli hänen nykyisissä olosuhteissa ainakin ajateltava yhteisen
turvallisuuden vaatimuksia. Boden oli päättäväinen ja lujaluontoinen
mies, ja hän oli selväjärkinen syihin ja seurauksiin nähden.
Yksinäinen elämä oli kasvattanut hänessä harkintakykyä ja
itsenäisyyttä, joka sai hänet ratkaisemaan varovasti, mutta sitte
toimimaan ripeästi. Heidän laskeutuessaan alas virtaa pohti
hän senvuoksi Gershom Waringin koko asemaa ja mahdollisuuksia
tasapuolisesti ja tarkoin, kunnes vakautui siitä, mitä oli tehtävä ja
miten.
Kanootti ehti virran suulle vasta kolmannen vuorokauden ehtoopäivänä.
Välimatkakin oli melkoinen, mutta viivytystä tuottivat myös virtaan
ajautuneet esteet. Heidän lähestyessään paikkaa, jonne Gershom oli
jättänyt vaimonsa ja sisarensa, huomasi Le Bourdon kumppaninsa käyvän
yhä levottomammaksi näiden kohtalosta. Hänen ilmeinen huolestuksensa
siitä, että kotiväen asiat eivät kenties olleetkaan toivotulla
kannalla, osotti hänellä olevan ainakin jonkun verran sydäntä, niin
ajattelemattomasta kuin hän olikin jättänyt heidät turvattomiksi.
"Pelkäänpä, että ihminen ei tule kaikkea niin miettineeksi kuin
hänen pitäisi, kun hänellä on nestettä nupissaan", virkkoi hän juuri
kun kanootti kääntyi viimeisen niemen nenitse; "muutoin en olisi
_voinut_ jättää heitä noin yksinäiseen paikkaan. Luojan kiitos,
maja on toki jäljellä -- ja sieltä nousee savua, jolleivät silmäni
petä! Se sentään viihdyttää!" ja harhaileva puoliso ja veli huokasi
huojentuneesta "Jos siellä on tulta, niin siellä täytyy olla sen
sytyttäjät, ja tähän vuodenaikaan merkitsee tuli myös, että siellä on
jotakin syötävää. Olen pahoillani, Bourdon, etten ollenkaan muista,
jätinkö kotiin edes ruokaa --"
Gershom vaikeni äkkiä ja pudotti melansa kuin herpaantuneena.
Tähystäessään ympärilleen, nähdäkseen mikä odottamaton tapaus oli
siten vaikuttanut miehen tunteisiin, huomasi Le Bourdon naishenkilön
seisomassa rantatöyräällä, jolta avautui melkoisen laaja näköala
virralle -- epäilemättä tarkasteli tämä kanootin tuloa.
"Tuolla hän on", virkkoi nyt Waring säveästi; "ja tuolla on Dolly
varmaankin viettänyt puolet aikaansa poissaollessani, odottaen
näkyviinsä ensimäistä vilahdusta minusta mokomasta kotiin palaamassa.
Sellainen on nainen, Bourdon, ja taivas minulle suokoon anteeksi, jos
olen unohtanut heidän luonnonlaatunsa silloin kun minun olisi pitänyt
se muistaa."
"Tuo on kaunis näky, Gershom, ja se melkein saa minut ystäväksesi!"
kiitti mehiläispyytäjä. "Miehellä, johon säälliset naiset ovat niin
kiintyneitä, täytyy olla hyviä piirteitä. Vaimosi itkee, varmaankin
niin iloissaan kotiutumisestasi."
"Se on Dollyn tapaista", sanoi Gershom tukahtuneesti,
ponnistellessaan mielenliikutuksensa salaamiseksi. "Laskehan kanootti
kummun juurelle, poiketakseni siinä maihin. Minun on mentävä
virkkamaan pari sanaa Dolly-paralle; melo sinä sitten edelleen ja
ilmota Kukalle, että minä olen lähettyvillä."
Mehiläispyytäjä totteli ääneti, luoden uteliaita silmäyksiä
kunnaalle, nähdäkseen millainen nainen Whisky-Keskuksella saattoikaan
olla vaimona. Hänen kummastuksekseen ei Dorothy Waring ollut
ainoastaan siististi, vaan sievästikin puettu, ikäänkuin olisi
hän tahtonut pitää erityistä huolta ulkoasustaan, toivottaakseen
kuljeksivaa miestänsä tervetulleeksi kotiin. Tämän verran ennätti Le
Bourdon havaita kumppaninsa astuessa rannalle, sillä hienotunteisuus
esti häntä lähemmin silmäilemästä odottavaa. Kotvasen kuluttua ehti
erämies itse perille, meloen kanootin rantaan juuri sen lehdon
alapuolelle, missä tupa sijaitsi. Kenties johtui hänen pitkällisestä
erakkoelämästään, että se olento, jonka hän nyt kohtasi, näytti
hänestä pikemmin kuuluvan toiseen maailmaan kuin siihen, missä hän
tavanmukaisesi asusti.
Hipiältänsä, hiuksiensa väriltä ja kasvojensa reunapiirteiltä
muistutti Margery Waring paljonkin veljeänsä, mutta runsaasta
taivasalla oleskelusta huolimatta oli hänen ihonsa kuulaan
valkoinen, jollaista saattoi odottaa näkevänsä suurkaupungin
suojamassa, vaan tuskin salomailla, kun taasen huulten, poskien
sekä lievemmin leuan ja korvalehtien ruso vivahteli hohteina, joita
olisi tottunutkin siveltimen pitäjä kenties saanut kauvan turhaan
tavotella. Hänen kasvojansa elävöitti sama selväpiirteisyys kuin
veljenkin, mutta sukupuolen ja iän suoman säveyden lisäksi ei
niiden tenhoavaa säännöllisyyttä ollut haittaamassa mikään
ruumiin- tai luonteenheikkouden leima. Silmät olivat siniset ja kutrit
niin läheisesti kullankarvaiset kuin ihmishiukset voivatkin olla.
Toiminta, vaihteleva elämä ja alituinen oleskelu ulkosalla eivät
olleet antaneet tälle harvinaisen viehkeälle tytölle ainoastaan
terveyttä, vaan myöskin sen ilmaukset. Kuitenkaan hän ei ollut
missään suhteessa karkea tai näyttänyt uurastajalta; kädet vain
ehkä hiukan ilmaisivat, että hän ei säästellyt itseään, kun kykeni
tuottamaan hyötyä. Margaret Waringissa ilmeni se miellyttävä
hentouden ja ruumiillisen tarmokkuuden yhtymä, jota hänen luokkaansa
kuuluvassa amerikalaisessa tytössä kenties tavataan useammin kuin
juuri minkään muun kansallisuuden nuoressa naisessa.
Vieraan lähestyessä ilmaisivat tämän viehättävän olennon kasvot sekä
ihmetystä että tyytyväisyyttä; oli kummastuttavaa, että Gershom oli
kohdannut kumppanin tällaisella saloseudulla, ja hauskaa, että tulija
ei nähtävästi ollut tavallinen viinanhakija.
"Sinä olet Kukka", virkkoi mehiläispyytäjä, tarttuen puolittain
vastahakoisen tytön käteen niin kunnioittavasti ja ystävällisesti,
että tämä ei voinut kieltäytyä, vaikka epäilikin, tokko oli aivan
sopivaa suoda tällainen vastaanotto ventovieraalle, "Kukka, josta
Gershom Waring puhuu niin usein ja hellästi?"
"Olet siis veljeni ystäviä", vastasi Margery hymyillen niin
herttaisesti, että Le Bourdon katseli häntä ihastuksissaan "Kylläpä
olemme iloissamme hänen paluustaan! Viisi kamalaa yötä olemme
käly ja minä viettäneet yksinämme, ja jokaista pensasta olemme
peljänneet intiaaniksi siitä saakka kun Gershom läksi tapaamaan
mehiläispyytäjää, jonka kuulimme asustavan tammistoahoilla. Sinäkö
oletkin se mies?"
"Sama juuri. No, se vaara on kestetty -- mutta lähellänne on vielä
vihollinen, joka on voitettava: täällä kuuluu olevan whiskyä
tynnyreissä, ja jos näytät minulle säilytyspaikan, niin poistan
senkin vaaran ennen kuin sen aineen suosija ehtii hätään."
Kauniin neitosen kasvoja kirkasti ymmärtävä välähdys. Ensin hän
karahti miltei tulipunaiseksi; sitte vaalenivat hänen kasvonsa
kalmankalpeiksi. Puristaen huulensa yhteen hän seisoi epäröivänä,
milloin tuijottaen suopean näköiseen muukalaiseen, milloin vakaasti
tähystäen veljeensä ja kälyynsä päin, jotka vielä etäällä ollen
verkalleen lähestyivät majaa.
"Uskallatko?" kysyi Margery viimein, veljeensä viitaten.
"Kyllä uskallan. Hän on nyt ihan selvänä, joten häneen tehoo järki.
Meidän kaikkien vuoksi käyttäkäämme tätä etua."
"Molemmat tynnyrit ovat vajan alla, majan takana."
Tämän sanottuaan tyttö peitti kasvonsa käsillään ja vaipui tuolille
ikäänkuin peljäten todistajaksi joutumista siinä kohtauksessa, joka
oli tulossa. Le Bourdon ei siekaillut hetkeäkään, vaan astui ulos
majan takaovesta. Siinä oli tynnyrit ja niiden vieressä kirves. Hänen
ensimäisenä ajatuksenaan oli rusentaa astiat paikoillaan, mutta
samassa muisti hän, että lemu olisi noin lähellä majaa vastenmielinen
kaikille ja saattaisi ärsyttää nesteen omistajaa.
Onneksi sijaitsi Whisky-Keskuksen koti jyrkän vierun kaltaalla,
jonka pohjalla lirisi vuolas puro. Tarttuen lähimpään tynnyriin
vieritti Le Bourdon sen vaivattomasti rinteen reunalle ja survaisi
sen voimakkaalla potkaisulla menemään. Se oli tuo puolilleen jäänyt
astia, ja sisältö loiskahteli pitkin mäkeä, kun se kieri vinhasti
alas, kunnes puolitiessä eteen osunut kivennyppylä kolhaisi vanteet
hajalle. Kimmet tipahtivat jyrkänteeltä veteen ja katosivat sen
mukana.
Hiljainen ilahduksen huudahdus sai mehiläispyytäjän katsomaan
taaksensa, jolloin hän näki Margeryn tarkkaavan puuhaa
jännittyneesti. Tytön hymyssä ilmeni sentään säikkyäkin, ja hän
pikemmin kuiskasi kuin lausui ääneensä: "Toinen -- toinen -- _se_ on
täysinäinen -- ole nopea, ei ole hetkeäkään hukattavana."
Hävittäjä kävi käsiksi toiseen tynnyriin ja alkoi kierittää sitä
louhikkorinteen partaalle. Se ei ollut niin huokeasti pideltävä kuin
edellinen, mutta hänellä riitti voimia, ja pian poukkoili sekin alas
mäen kuvetta, tölmäten samaan kiveen kuin edeltäjänsäkin ja siitä
syöksyen pirstaleina jyrkänteen yli puroon.
"Siitä urakasta on hyvin suoriuduttu!" huudahti Le Bourdon. "Yksikään
ihminen ei koskaan sekoa eläimeksi _tuon_ nesteen tautta."
"Jumalan kiitos!" huoahti Margery. "Hän on kovin toisenlainen,
vieras, kun ei ole johonkuhun aikaan maistellut väkeviä. Ihan sinut
on Kaitselmus lähettänyt tekemään meille tämän palveluksen!"
"Sen voin uskoa, sillä niin on meidän kaikkien laita. Mutta sinä et
saa sanoa minua vieraaksi, hyvä Margery; ystävyksiähän olemme nyt,
kun meillä on tämä salaisuus keskenämme."
Tyttö myhäili ja punehtui; sitte hänen näytti tekevän mieli kysyä
jotakin. Sillävälin olivat he poistuneet vajasta ja istuutuneet
odottamaan Gershomia ja tämän vaimoa. Kotvan kuluttua nämä jo
saapuivatkin, vaimon kasvot loistaen tyytyväisyydestä, jota hän ei
yrittänytkään salata. Dolly ei ollut yhtä kaunis kuin natonsa, mutta
sorea nainen oli hänkin, vaikka surun raskautusta tuntenut. Hän
oli vielä nuori ja olisi saattanut esiintyä kukkeimmillaan, jollei
Gershomin rappeutumisen murhe olisi häneen lyönyt leimaansa. Naisen
sydäntä elvyttävä ilo nyt kuitenkin kirkasti hänen katsantoansa,
ja hän toivotti Le Bourdonin mitä sydämellisimmin tervetulleeksi,
ikäänkuin oivaltaen hänen vaikuttaneen hyvää Waringiin.
Kuukausimääriin ei hän ollut nähnyt miestänsä ihan omana itsenään,
ennen kuin nyt tänä iltana.
"Olen kertonut Dollylle kaikki seikkailumme, Bourdon", huudahti
Gershom, "ja hän sanoo kaiken olevan täällä päin rauhallista. Kolme
kanootillista intiaaneja kuuluu kyllä kulkeneen tästä ohi järvelle
juuri tänään ehtoopäivällä, mutta ne eivät nähneet savua, sillä tuli
oli sammuksissa, niin että niiden on täytynyt arvella majaa autioksi,
jos siitä mitään tiesivätkään."
"Jälkimäinen on todennäköisempää", huomautti Margery, "sillä minä
tähystelin niitä tarkoin rannan pyökkimetsiköstä, eikä tänne päin
ollenkaan viitottu tai katseltu, niinkuin olisi tapahtunut, jos
joukossa olisi joku kyennyt näyttämään toisille metsämökin. Taloja
ei täällä päin maata ole niin tiheässä, että matkamiehet niitä
sivuuttaisivat katsomaan kääntymättä. Intiaanilla on uteliaisuutta
kuten valkoihoisellakin, vaikka hän niin usein osaa salata sen."
"Etkö sanonut, Kukka, että yksi kanootti oli paljon jäljessä muista
ja että siinä kanootissa muuan soturi tosiaan vilkaisi ylös lehtoomme
päin, ikäänkuin vaanien majaa?" kysyi Dolly.
"Se tosiaan on mahdollista tai sitte sai pelkoni näyttämään siltä.
Molemmat edellä menneet kanootit olivat täynnä väkeä, kahdeksan
miestä kumpaisessakin; viimeisessä oli ainoastaan neljä soturia. Ne
olivat penikulman verran erillään, ja takimainen kanootti näytti
yrittävän tavottaa edelliset. En luullut muun kuin kiireen estäneen
viimeisen kanootin miehiä poikkeamasta maihin; mutta kenties se vain
oli turhanaikaista levottomuuttani."
Viehkeän tytön poskien tulistuessa kiihtymyksestä ja kasvojen
vilkastuessa eloisiksi näytti Margery ihmeellisen sievältä; niin
tenhoavaa naista ei mehiläispyytäjä mielestään ollut eläissään
nähnyt. Mutta hänen sanansa tehosivat erämieheen yhtä suuresti
kuin ulkomuotonsakin, sillä hän älysi heti, kuinka suuri merkitys
tuollaisella tapauksella oli heidän asemassaan. Tuuli oli nousemassa
järvellä, ja sen suunta oli kanooteille vastakkainen. Jos villit
katsoisivat tarpeelliseksi etsiä satamapaikkaa, niin he saattoivat
palata Kalamazoon suulle, ja se askel panisi vaaraan heidän kaikkien
hengen siinä tapauksessa, että nämä intiaanit olivat niitä, joiden
nyt piti epäillä olevan brittiläisten palkkaamia.
Asiasta oli siis pidettävä huolta, ja kun ilta teki tuloaan, ei ollut
aikaa hukattavana. Michiganin rannat ovat yleensä matalia, satamat
eivät ole lukuisia eivätkä kovinkaan helppopääsyisiä. Olisikin vaikea
tavata missään muussa osassa maailmaa niin laajaa rannikkoa, joka
tarjoaa purjehtijalle niin niukasti suojaa kuin tämän järven tienoot.
Virtoja on kyllä melko lailla, mutta tavallisesti vaikeuttaa niihin
pääsyä matalikko. Kalamazoohon pääsi kanooteilla, vaikka se ei suonut
kunnollista suojaa millekään isommalle alukselle. Mitään muuta turvaa
ei villeille ollut tarjona monen penikulman alalla etelämpänä,
joten oli hyvinkin luultavaa, että he pyörtäisivät takaisin, jos
tuuli yltyisi, niinkuin kaikki merkit tuntuivat osottavan. Naisten
kertomuksen mukaan olivat he ulonneet järvelle vasta kaksi tuntia
takaperin, ja siitä asti oli tuulahtelu vähitellen voimistunut.
Viimeisessä kanootissa olleen soturin huomio olikin kyllä saattanut
kohdistua juuri sään oireisiin, ja hänen kiirehtimisensä tovereitaan
tapaamaan oli kenties johtunut halusta saada heidät etsimään suojaa.
Kaikki tämä johtui yhtähaavaa mehiläispyytäjän mieleen, ja siitä
keskusteltiin seurueessa vapaasti, kenenkään kykenemättä pidättymään
vakavista arveluista. Lähistöllä oli muuan verrattain ylävä paikka,
josta avautui joltisenkin laaja näköala järven rantamalle. Sinne nyt
kiirehti Margery tähystämään kanootteja. Boden saattoi häntä, ja
yhdessä he sitten astelivat vieretysten, vastaheränneen keskinäisen
luottamuksen vahvistuessa heidän povessaan.
"Kas, tuossahan on kanoottini selkeästi kaikkien nähtävissä, jotka
saapuvat virralle", huudahti erämies kesken muun puhelun; "se on
kätkettävä, olipa intiaaneja liikkeellä tai ei".
"Tästä on enää vain askel paikkaan, mistä voimme tähystellä. Juuri
tuossa, takkiaistammen juurella. Tuntikausia olen siinä istuskellut
ompeluksineni, Gershomin viipyessä salollasi."
"Ja Dolly -- missä oli hän sinun oleskellessasi täällä?"
"Dolly-parka! Luulen hänen viettäneen kerrassaan puolet aikaansa
pyökkipuun luona, missä ensin näit hänet, odottamassa veljeni
kotiutumista. Julmaa on joutua kokemaan puolison harhaannuksia!"
"Sellaista ei toivoakseni satu sinun osallesi, sievä Margery, eikä
luullakseni voikaan sattua."
Margery ei vastannut, mutta vaikka nuori mies virkkoi tämän
huomautuksensa hyvin hiljaa, oli se nähtävästi tullut kuulluksi,
sillä herttainen tyttö loi katseensa maahan ja punehtui. Onneksi
saapuivat he samassa puun luo, jolloin puhelu luonnollisesti
kääntyi asiaan, joka oli heidät sinne toimittanut. Kolme kanoottia
oli näkyvissä, lähellä maata, mutta niin etäällä katsojista, että
mehiläispyytäjä vasta pikku kaukoputkensa avulla kykeni havaitsemaan
intiaanien melovan myötätuuleen ja suuntaavan kulkunsa virran suulle.
Tämä oli varsin arveluttava seikka, ja Kukan kiitäessä ilmottamaan
sitä veljelleen ja kälylleen läksi Le Bourdon omaa kanoottiansa kohti
ja alkoi katsella sille piilopaikkaa.