Sotaisia viestejä.
Le Bourdonin maja sijaitsi ihan lähellä Kalamazoon äyrästä, mitä
kauneimmassa tammilehdossa. Ben oli aistikkaasti valinnut paikan,
vaikka hänen päätökseensä oli luultavasti hyvinkin paljon vaikuttanut
raikkaan lähteensilmän läheisyys. Ja välttämätöntä muuten oli
hänen asua virran partaalla, koska hänen oli tehtävä tärkeät
matkansa vesitse, kuljettaakseen työtarpeitaan, huonekalujaan ja
myyntitavaraansa. Syrjässä virran vuolteesta oli pienessä poukamassa
oivallinen kaarnakanootti huolellisesti kiinnitettynä keula- ja
peräpäästään, jotta se ei pääsisi kolhiutumaan.
Asunto oli rakennettu jossain määrin pitäen silmällä turvallisuutta.
Tämän oli Ben kokemuksesta havainnut tarpeelliseksi kahdenlaisten
vihollisten varalta -- ihmisten ja karhujen. Ensinmainittujen
taholta ei mehiläispyytäjä tosin ollut tähän asti suurtakaan vaaraa
peljännyt. Sillä tienoolla liikkui harvassa ihmisolentoja. Michiganin
laaja niemimaan pohjoisosa on jokseenkin alavaa ja rämeisiä tai
liian jylhää ja karua, houkutellakseen alkuasukasmetsästäjiä niiltä
ahoilta ja ruoholakeuksilta, joita silloin mitä riistarikkaimpina
levisi etelämpänä ja lännempänä. Niemimaan pohjoispuoliskoa ei
ihmisjalka samonnut juuri muualla kuin rannoilla. Eteläisen
puoliskon laita oli kuitenkin aivan toinen; sen aukiot, lehdot ja
virrat tarjosivat villeille melkein yhtä monia houkutuksia kuin
sittemmin sivistyneen maailman edustajille. Le Bourdon tunsi monia
intiaanisotureita, ja häntä pidettiin suuressa arvossa sikäläisten
heimojen keskuudessa, jotka laajalle alalle hajaantuneina eivät
sitä sentään suurestikaan kansoittaneet. Yleensä ei hänellä ollut
paljoakaan kiusaa punanahoista, jotka ihmettelivät hänen ammattiansa
ja pitivät hänen luonteestaan; mutta vahinkoa ja pahoinpitelyäkin
oli hän kokenut heimoistaan erkaantuneiden heittiöiden kuten myös
valkoihoisten kulkurien taholta, jotka sattumoilta osuivat hänen
tilapäisiin asuntoihinsa. Tällä kertaa tunsi Le Bourdon paljoa
enemmän levottomuutta siitä seikasta, että hänen majansa tuli
tunnetuksi Gershom Waringille, omalle maanmiehelle ja tavallaan
kanssakristitylle, kuin chippewan ja pottawattamien saattamisesta
metsäpirtilleen.
Karhut olivat alituisena ja vaarallisena kiusana mehiläispyytäjälle.
Aseellisen miehen -- ja Le Bourdon oli harvoin liikkeellä ilman
rihlapyssyään -- ei useinkaan tarvinnut suuresti pitää lukua Amerikan
tavallisesta ruskeasta karhusta. Vaikka se on pelottavan näköinen
otus, varsinkin täysikasvuisena, on se harvoin kyllin rohkea
hätyyttääkseen ihmistä; mikään muu kuin nälkä tai penikoistaan
huolehtiminen ei koskaan saa sitä niin suuresti poikkeamaan
tavoistaan. Mutta karhun mieltymys hunajaan kasvaa sillä intohimoksi.
Se ei ainoastaan keksi kaikenlaisia karhumaisia keinoja, päästäkseen
tähän herkkuun käsiksi, vaan myöskin vainuaa sen pitkien matkojen
päästä. Kerrankin oli muuan karhuperhe pistäytynyt Benin majaan,
jota hän ei ollut tullut rakentaneeksi riittävän huolellisesti,
ja täydentänyt murtovarkautensa viimeisenkin kennon tuhoamisella.
Se tapaus oli jouduttaa kerrassaan häviöön mehiläispyytäjän, joka
oli silloin vasta alokas ammatissaan; ja siitä saakka oli hän
varovaisuuden vuoksi aina rakentanut sellaisen varustuksen, että
siihen eivät ainakaan hampaat ja kynnet pystyneet. Tämä ei ollutkaan
työläs tehtävä miehelle, jolla oli kirves ja likellään yltäkyllin
männynsalkoja, kuten sankarimme nykyinenkin asunto osotti.
Toista työkauttansa vietti nyt Le Bourdon "Hunajalinnassa", joksi sen
oli nimittänyt muuan hauska salomaan vaeltaja; tämä oli edellisenä
kesänä auttanut Bodenia matkalla ylös Kalamazoota ja viipynyt hänen
seurassaan sen aikaa kuin rakennuspuuhaa kesti. _Château au Miel_,
kuten kuului matkalaisen kielellä majan nimitys, oli sisäpuolelta
mitaten tasan kaksitoista jalkaa kultakin sivulta ja ulkopuolelta
hiukan vaille neljätoista jalkaa. Se oli tavalliseen tapaan
salvettu petäjähirsistä, mutta lisävarmuudeksi oli kattokin tehty
paksuista laahkoista ja niin tiukaksi, että se oli vedenpitävä.
Tämä harvinainen varokeino oli tarpeellinen hunajan tähden, sillä
karhut olisivat repineet tällaisissa majoissa yleensä käytetyn
kaarnakattauksen yhtä kerkeästi kuin ihmisolennotkin, päästäkseen
käsiksi niin runsaihin varastoihin kuin mehiläispyytäjällä
oli piankin kerättyinä kattonsa alle. Tupaan antoi valoa yksi
lasi-ikkuna, jonka Le Bourdon oli tuonut kanootissaan; mutta se
oli pelkkä puolisko, jonka kuusi pientä ruutua olivat ulkoapäin
suojeltuja vankoilla seinähirsiin vajotetuilla tammilistoilla.
Kolmesta lautakerroksesta lujasti liitetty tamminen ovi kääntyi
jykevillä rautasaranoilla, jotka olivat niin kiinnitettyjä, ettei
niitä käynyt helposti irrottaminen sijoiltaan.
"Sinä taidatkin pitää hunajaasi peräti täydellisenä tavarana,
veikkonen", sanoi Gershom, kun Le Bourdon avasi tavattoman jyhkeän
munalukon ja siirsi syrjään tukevat telkimet, "koska talletat sitä
näin visusti! Meillä päin ei olla puoleksikaan niin tyystiä; Dolly ja
Kukka eivät edes vedä telkeä oven eteen silloinkaan kun nukun poissa
kotoa, niinkuin nyt sydänkesällä tulee puolet öistänsä olleeksi
ulkosalla."
"Missä 'meillä päin', jos sopii kysyä?" vastasi mehiläispyytäjä,
pitäen ovea longallaan, kun kääntyi puhuttelemaansa.
"Ka, Whisky-Keskuksessa tietenkin, joksi matkalaiset ja muut soutajat
paikkaa nimittävät."
"Ja missä on Whisky-Keskus?" tiedusti Pernu-Penu hiukan
itsepintaisesti.
"No, sen luulin olevan joka miehen tietona", selitti Gershom, "koska
whisky vetää puoleensa kuin laastari. Whisky-Keskus on juuri siinä
missä minä osun asumaan, ja nyt majailen Kalamazoon suulla."
"Jo ymmärrän", huomautti Le Bourdon, ja hänen sievämuotoinen suunsa
vetäytyi jonkunlaiseen halveksivaan hymyyn. "Veriveljeksinä olette
sinä ja whisky aina tavattavissa toistenne seurassa. Mutta tullessani
joelle huhtikuun viimeisellä viikolla en havainnut siellä jälkeäkään
sellaisesta keskuksesta."
"Kyllä olisit havainnut, jos olisit kulkenut kahta viikkoa myöhemmin
sitä kautta", vakuutti Waring. "Kotiväeksi jäi nyt Dolly -- vaimoni,
näes -- ja Margery-sisareni, jota kaikki sanovat Kukaksi, niin että
minäkin olen siihen nimitykseen takeltunut."
Tupa oli erinomaisen siisti nuoren miehen yksinäiseksi asunnoksi noin
etäisellä kolkalla maailmaa. Sirotekoisiin nassakoihin talletettuna
oli hunaja huolellisesti ladottu yhdelle seinälle mahdollisimman
vähän tilaa ottavaksi. Nämä astiansa sommitteli Le Bourdon itse,
opittuaan sitä taitoa kotitarpeeksi. Aineksia sai metsästä
yltäkyllin, ja läheisen puun juurelle koottu kimpikasa osotti, ettei
hän vielä pitänyt sitä tehtäväänsä päättyneenä. Erääseen nurkkaan
oli ladottu päällekkäin kolme karhuntaljaa, jotka oli kahden viime
kuukauden kuluessa riistetty kaatuneilta vihollisilta; niitä käytti
majan omistaja vuoteenaan. Varsin alkeellisena pöytänä oli kahdella
pölkyllä tuettu leveä laahko, ja pirtin koko muuna kalustona oli
vain pari lavitsaa ja isohko puinen kirstu. Seinillä tosin riippui
työkaluja, ja ovensuunurkkaan oli pantu pystyyn kerrassaan kolme
rihlapyssyä sekä komea kaksipiippuinen haulikko. Ne aseensa oli
mehiläispyytäjä kerännyt matkoillaan ja pitänyt yhtä paljon muistoksi
kuin varovaisuuden vuoksi. Ampumavaroja ei ollut suurestikaan
näkyvissä; vaarnoissa killui vain kolme tai neljä ruutisarvea ja
pari luotikukkaroa. Mutta Le Bourdonilla oli salainen varasto ja
neljäs rihlapyssy kätkettynä luonnon laatimaan talletuspaikkaan
siksi loitolle, ettei sillä ollut vaaraa joutua osalliseksi majan
kohtalosta, jos tälle sattuisi onnettomuus.
Kaikki ruuanlaitto toimitettiin ulkona. Tästä tärkeästä mukavuudesta
oli Le Bourdon huolehtinut hyvin perusteellisesti. Hänellä oli
pikku uuni, tarkotustaan vastaava tulisija ja erityinen aitta
tuuhean jalavan suojasta pulppuavan lähteen partaalla. Aitassa hän
säilytti jauho- ja suolatynnyriään, savustettua ja kuivattua lihaa
sekä uutisasutuksissa nuoruutensa viettäneen metsäläisen halutuinta
evästä, suolaista läskiä, jota hänellä oli puoli tynnyrillistä.
Tilava, mutta vaappera kaarnakanootti oli kaikista näistä varastoista
vain saanut kunnollisen painolastin, ja samaan tarkotukseen arveli
omistaja hunajan riittävän paluumatkalla, edellämainittujen tavarain
tultua kulutetuiksi.
Vieraanvaraisuuden velvollisuudet unohtuvat harvoin rajalaisten
keskuudessa. Totuttuun tapaan alkoi Le Bourdon heti asettaa pöytään
sellaista syötävää kuin oli käytettävissä ja valmiiksi laitettuna.
Pian oli hänellä tarjottavana vierailleen ateria, johon kuului
aimo kimpale edellisenä päivänä keitettyä sianlihaa kylmiltään,
käristetty karhunlihan viipale, pikku tähde hirvipaistia ja jäännös
Kalamazoon kaislikosta ammuttua hanhea; ei myöskään puuttunut leipää
ja suolaa, ja saloseudun oloissa harvinaisena lisänä oli pöydässä
pari kolme raakaa sipulia. Viimeksimainittua höystettä piti Gershom
erityisenä herkkuna, ja käytti sitä hiukan mehiläispyytäjäkin; mutta
intiaanit olivat kylmäkiskoisen välinpitämättömiä näistä kasviksista.
Jälkiruokana oli leivän päälle levitettyä hunajaa, joka maistui
kaikille illastajille.
Aterialla ei paljoakaan puhuttu, mutta sitte siirtyi seurue
raikkaaseen illan ilmaan tammen juurelle tupakoitsemaan ja antautui
vähin erin keskusteluun.
"Sinä olet pottawattamie ja sinä chippewa", virkkoi Le Bourdon,
kohteliaasti ojentaessaan molemmille vaskenkarvaisille
kyläilijöille heidän piippunsa, jotka hän oli juuri täyttänyt
omasta tupakkakukkarostaan; "luullakseni ovat heimonne jonkunlaisia
serkuksia, vaikka niillä on eri nimi".
"Kansa -- chippewa", vastasi vanhempi intiaani, kohottaen etusormensa
tarkkaavaisuuden herättämiseksi.
"Heimo -- pottawattamie", lisäsi juoksija samaan mahtipontiseen
tapaan.
"Tupakka hyvä", huomautti vanhempi osottaakseen tyytyväisyyttään
kestitykseen.
"Eikö talossa ole mitään juotavaa?" tiedusti Whisky-Keskus, joka ei
antanut suurtakaan arvoa muulle kuin "tulijuomalle".
"Lähde on tuolla", vastasi Le Bourdon vakavasti; "lippi riippuu
oksantyngässä".
Gershom nyrpisti nenäänsä, hievahtamatta paikaltaan.
"Kuuluuko mitään uutta heimojen keskuudesta?" kysyi mehiläispyytäjä,
oltuaan kuitenkin soveliaan tovin vaiti, jottei hänen olisi arveltu
osottavan naisellista uteliaisuutta.
Hirvenjalka tuprautteli moniaita haikupilviä ennen kuin katsoi
arvonsa mukaiseksi vastata. Sitte hän siirsi piipun huuliltaan,
kopisti pois tuhan, painoi kytöä hieman peukalonkynnellä, imaisi pari
virittävää vetäisyä ja lausui säveästi:
"Kysy nuoremmalta veljeltä -- hän juoksija -- hän tietää."
Mutta Kyyhkynsiipi ei juuri näyttänyt puheliaammalta kuin
pottawattamiekaan. Hän puhalteli savuja hiljaisen arvokkaasti,
mehiläispyytäjän malttavasti odottaessa hetkeä, jolloin nuorempi
vieras saattoi virkkaa sanansa. Oli kulunut lähes viisi minuttia
Hirvenjalan huomautuksesta, kun chippewakin laski piippunsa syrjään,
kääntyi huomaavasti katsomaan isäntäänsä ja lausui painavasti:
"Paha kesä pian tulee. Valkonaamat kutsuvat nuoret miehet yhteen ja
kaivavat ylös kirveen."
"Jotain sellaista olen kuullutkin", sanoi Le Bourdon, ja hänen
kasvonsa pilvistyivät; "pelkäsin niin saattavan käydä."
"Veljeni myös kaivaa ylös kirveen, niinkö?" kysyi Kyyhkynsiipi.
"Miksi sen tekisin? Oleksin yksinäni täällä tammistossa, ja
hupsulta näyttäisi minun haluta taisteluun. Jos englantilaiset ja
amerikalaiset joutuvat voimien mittelyyn, niin sen täytyy tapahtua
kaukana salomailta, Suuren Suolajärven tienoilla."
"Ei tiedä -- ei koskaan tiedä, vasta kun näkee. Englantilainen soturi
runsas Kanadassa."
"Saattaa olla; mutta amerikalaisia sotureita ei ole paljoakaan näillä
main. Ei liiku täällä sotamiehiä toistensa pään menoksi."
"Mikä hän on, luulet?" kysyi Kyyhkynsiipi vilkaisten Gershomiin,
joka ei ollut enää kyennyt pidättymään elvykkeestään, vaan siirtynyt
lähteelle sekottamaan kostukkeekseen tilkan matkapullonsa tähteestä.
"Aika hyvä päänahka hänellä?"
"Yhtä hyvä kait kuin kellä tahansa -- mutta hän ja minä olemme
maanmiehiä emmekä voi kohottaa tomahawkia toisiamme vastaan."
"Sitä en usko. Selvä yankee hän!" Le Bourdon hymyili
tarkkanäköisyydelle, jolla Kyyhkynsiipi oli osannut päätellä
Gershomin perikuvalliseksi itävaltiolaiseksi. Mutta erämies oli silti
hyvinkin huolissaan keskustelun aiheesta.
"_Siinä_ kyllä osaat oikeaan", vastasi hän, "mutta puhdasverinen
yankee minäkin olen."
"Ei, sitä älä sano", kielsi chippewa; "ei sitä. Englantilainen, ei
yankee. Hän ei yhtään samanlainen."
"Ka, olemmehan muutamissa suhteissa erilaisia, mutta silti asuu minun
suuri isäni Washingtonissa kuten hänenkin."
Chippewa näytti pettyneeltä; kenties oli hän pahoillaankin
sydämellisen ja miehekkään isäntänsä tähden. Luultavasti sai joku
hyväntahtoinen vaikutin hänet pitkittämään keskustelua sellaiseen
tapaan, että erämies sai käsitystä asiain oikeasta tilasta siellä
päin maailmaa.
"Brittiläinen runsas metsissä", huomautti hän ilmeisen harkitusti.
"Yankee ei vielä tullut."
"Anna minun kerrallaan tietää totuus, chippewa", huudahti Le Bourdon.
"Minä olen vain rauhallinen mehiläispyytäjä, kuten näet, enkä halua
yhdenkään ihmisen päänahkaa tai mitään kenenkään omaa. Mitä luulet,
syttyykö Amerikan ja Kanadan välillä sota?"
"Toiset niin sanovat, toiset näin", vastasi Kyyhkynsiipi kierrellen.
"Minä en tiedä. Menossa nyt katsomaan. Mutta Montrealin vyö runsas
punanahkain seassa; pyssy runsas; ruuti myös runsas."
"Sentapaista minä kuulin tullessani ylös järviä", sanoi Ben,
"vanhalta kanadalaiselta kauppatuttavalta ja hyvältä ystävältä,
vaikka hänestä nyt lain mukaan tullee viholliseni Hän vakuutti, että
kesä ei kulu loppuun iskuitta. Mutta Mackinawissa näkyivät kaikki
torkkuvan, kun ohimennen pistäysin sinne?"
"Kyllä pian heräävät. Kanadan soturi ottaa linnan."
"Jos niin luulisin, chippewa, niin lähtisinpä jo tänä yönä matkalle
heitä hälyttämään."
"Ei -- ajattele paremmin."
"Lähtisin kuin lähtisinkin, vaikka henkeni heti menisi!"
"Ajattele paremmin -- älä ole se hupsu, minä sanon."
"Ja minä sanon sinulle, Kyyhkynsiipi, että minä en siekailisi, vaikka
koko chippewa-kansa kärkkyisi kintereilläni. Olen amerikalainen ja
aion puoltaa kansallisuuttani, tuli mitä tuli."
"Ajattelin sinä vain rauhallinen mehiläispyytäjä juuri vasta",
muistutti chippewa hiukan ivallisesti.
Le Bourdon malttoi mielensä, huomaten suotta innostuneensa
puheissaan. Hän tunsi menneisyyden historiaa kyliin hyvin
tietääkseen, että minään Amerikan kehityksen aikoina eivät
englantilaiset tai ranskalaisetkaan olleet haikailleet käyttää
villejä apuna taisteluissaan. Hienosta sivistyksestään ja
kieltämättömästä inhimillisyydestään huolimatta tahtoivat nämä
kansat käydä _amerikalaisia_ sotiaan tomahawkin, nylkyveitsen ja
murhapolton välityksellä, yllyttäen ja palkaten intiaaneja näiden
tunnottomiin taistelutapoihin. Mehiläispyytäjä käsitti täydellisesti,
että vihamielisyyksien puhkeaminen Englannin ja Amerikan välillä
ilmaisi mitä varmimman enteensä kaukaisessa lännessä. Jos intiaanit
olivat liikkeellä, niin oli kaiken todennäköisyyden mukaan taampana
joku voima vaikuttamassa heihin. Kyyhkynsiiven sävy herätti hänen
mielessään ikäviä aavistuksia, ja jännittyneenä tahtoi hän kuulla
vieraaltaan niin paljon tietoja kuin mahdollista, yrittäen kaikin
mokomin hillitä tunteensa.
"En usko brittiläisten koettavan vallottaa Mackinawia", virkkoi
hän, oltuaan vaiti pitkän tovin ja ahkerasti pöllyteltyään savuja
välinpitämättömän sävyn tapaamiseksi.
"Saaneet sen, minä sanon", vastasi Kyyhkynsiipi pontevasti.
"Saaneet minkä, chippewa?"
"Sen -- Mac-nawin -- saaneet linnan, saaneet sotamiehet -- koko
saaren. Tiedän sen, sillä ollut siellä."
Sepä oli hämmästyttävä uutinen! Kun kovaonnisen varusväen päällikköä
vaati aavistamattansa antautumaan ikäänkuin maasta noussut
vihollinen, ei hän ollut itse voinut pahemmin tyrmistyä kuin nyt
Le Bourdon saadessaan tapauksesta tiedon. Lännessä pidettiin
Michilimackinacia -- se oli varustuksen virallinen nimi -- toisena
Gibraltarina, vaikka se todellisuudessa oli hyvinkin heikosti
varustettu ja ainoastaan yhden vaillinaisen jalkaväenkomppanian
miehittämä. Tottumus oli kuitenkin saanut sen herättämään täydellisen
turvallisuuden tunteen sikäläisten seikkailijain keskuudessa, ja maan
asutuissakin osissa kuulosti sen kukistuminen kokonaisen maakunnan
menetykseltä. Nyt tiedetään, että kolmisensataa valkoihoista,
tukenaan runsaasti kaksinkertainen lukumäärä melkein kaikista
likeisistä intiaaniheimoista saatuja sotureita, oli amerikalaisten
liikkeistä edelle ehättäytyen yllättänyt varustuksen heinäkuun 17
p:nä ja pakottanut päällikkönä toimivan luutnantin antautumaan tuskin
kuudenkymmenen miehensä kanssa. Tämä rivakka ja sotataidollisessa
suhteessa hyvin harkittu toimenpide brittiläisten taholta eristi
kokonaan muun maailman yhteydestä Michigan-järven päässä sijaitsevan
Chicagon asemapaikan, jättäen sen suojattomaksi keskelle silloista
varsin etäistä saloseutua. Chicago, Mackinac ja Detroit olivat
amerikalaisten kolme suurta keskusta yläjärvien rannoilla, ja yhdellä
iskulla oli kaksi niistä saatu tehottomiksi!
Sanaakaan ei illan mittaan enää virketty tästä tärkeästä tapauksesta.
Kukin karttoi ilmaisemasta sen enempää mielenkiintoa sen johdosta,
mutta tupakoimista jatkui vielä jonkun aikaa päivänlaskun jälkeen.
Illan varjojen tummuessa nousi pottawattamie, kopisti tuhan
piipustaan ja murahti pari sanaa levollemenosta. Benjamin meni
majaan, levitti taljansa ja ilmotti vierailleen vuoteiden olevan
valmiina. Viimeisenä jäi valveille isäntä itse, pohtien asemaa vielä
parin tunnin ajan.
Silti oli hän aamulla ensimäisenä jalkeilla, astuen ulos majastaan
juuri kun päivän ensi kajastus punasi idän taivaanrantaa. Hyvillä
mielin hengitti hän raikasta aamuilmaa, jossa tuntui tuhansien
kukkien tuoksua, ja ihasteli seudun rauhaisaa kauneutta, kunnes joku
kosketti häntä kyynäspäähän. Katsomaan käännähtäessään hän näki
chippewan lähestyneen kansansa äänettömin askelin.
"Pottawattamiella pitkä korva -- tule edemmä", kuiskasi Kyyhkynsiipi;
"mennään keittiölle -- kai aamiainen tarvitaan."
Ben noudatti kehotusta, ja pian seisoivat miehet vierekkäin lähteestä
lirisevän puron päässä peseytymässä. Tästä virkistävästä askareesta
suoriuduttuaan tunsi kumpainenkin olevansa paremmassa kunnossa
neuvottelua varten.
"Hirvenjalka saanut vyön Kanada-isältä", alotti chippewa viitaten
brittiläisten taipumukseen pitää villejä palkoissaan. _"Tiedän_
saanut -- _tiedän_ pitää."
"Entä sinä, Kyyhkynsiipi, -- puheittesi sävystä päättelin sinutkin
kuninkaan intiaaniksi?"
"Puhun niin -- en yhtään tunne niin. Minulla sydän yankee."
"Ja eikö sinulle ole lähetetty wampum-vyötä niinkuin muillekin?"
"Se totta -- saanut sen -- en pidä sitä."
"Mitä! Uskalsitko muka lähettää sen takaisin?"
"En hupsu, vaikka nuori. Pidän -- en pidä. Pidän Kanada-isälle; en
pidä chippewa-urholle. Haudannut, mistä ei kukaan tässä sodassa
löydä. Ei -- Waubkenewhilla ei sydämessä aukkoa kuninkaan tulla
sisään."
Tällaisen erityisen kunnianimen oli Kyyhkynsiipi saanut jostakin
heimonsa partioretkillä osottamastaan kunnostautumisesta, ja hän oli
syystä ylpeä siitä, käyttäen sitä juhlallisissa vakuutuksissa.
"Ja sinä olet siis amerikalaisten ystävä ja punatakkien vihollinen?
Mutta minkätähden esiinnyit illalla kuin aikoen asettua maanmiehiäni
_vastaan_?"
Waubkenewh tarttui Le Bourdonia käteen ja puristi sitä lujasti.
"Se hyvä keino, eikö? Hirvenjalka silloin luulee minun ystäväksi --
se kovin hyvä sodan aikana."
"Mutta onko totta, että brittiläiset ovat vallottaneet Mackinawin,
vai omiasiko panit siinäkin?"
"Se totta -- mennyt, ja soturit kaikki vangit. Winnebago runsas,
pottawattamie runsas, Ottawa runsas -- punanahka runsas siellä."
"Mutta mitä asiaa sinulla on täällä ja minne olet nyt menossa, jos
kerran olet amerikalaisten puolella? Minä en tunteitani salaa -- oman
kansani kannalla pysyn, ja haluaisin todistetta siitä, että todella
olet ystävä."
"Liian moni kysymys yhteen aikaan", vastasi chippewa hiukan
pahaksuen. "Ei hyvä niin pitkä kieli. Kysy yksi, minä vastaan -- kysy
toinen, minä vastaan taas."
"No, millä asialla liikut täällä?"
"Menen Chicagoon kenraalilta."
"Tarkotatko, että sinulla on joltakulta amerikalaiselta kenraalilta
sanoma Chicagon päällikölle?"
"Niin juuri -- se asia. Arvaa heti -- he, he, he." Intiaani nauraa
niin harvoin, että mehiläispyytäjä säpsähti.
"Missä on se kenraali, joka sinut lähetti?" hän tiedusti. "Hän
Detroitissa -- hänellä kokonainen armeija siellä -- soturi runsas
kuin tammi täällä."
Tämä oli erämiehelle kaikki uutta, ja hän mietti tovin ennen kuin
jatkoi:
"Vai on kuvernööri Hull valinnut sinut sanansaattajakseen? Mutta
vastaappas nyt yhteen mutkaan minun mielikseni, chippewa, taikka
minä katson sinut haarakieliseksi mieheksi, vaikka sanotkin olevasi
meikäläisiä. Jos sinut on lähetetty Detroitista Chicagoon, niin miksi
olet näin kaukana pohjoisessa? Minkätähden kiertelet Kalamazoon
rantoja, kun tolasi pitäisi paremmin suuntautua St. Josephia kohti?"
"Ollut Mac-nawissa. Kenraali sanoo, ensin mene Mac-nawiin ja katso
kuinka varusväki jaksaa -- sitten mene Chicagoon ja sano soturille
siellä, mitä tapahtunut ja mitä hänen paras tehdä. Ymmärrät, Bourdon?"
"Kyllä, se kuulostaa järkeen menevältä, sen myönnän. Mutta onko
sinulla mitään todistetta sanoillesi?"
Jostakin mehiläispyytäjälle vielä käsittämättömästä syystä oli
chippewa erittäin halukas voittamaan hänen luottamuksensa tai
pettämään hänet. Nyt hän silmäili tarkoin ympärilleen, kuin varoen
katselijoita, ja avasi sitte tupakkakukkaronsa, jonka silputusta
sisällöstä kaivoi esille mitä pienimpään tilaan kierretyn ja langalla
sidotun paperin. Vetäen pois siteen ja levittäen auki kirjelmän
näytti sanansaattaja osotetta, joka kuului: "Kapteeni Healdille,
Chicagon päällikölle." Toisessa alinurkassa näki mehiläispyytäjä
sanat: "Virka-asioissa, Kyyhkynsiiven välityksellä."
"Tuo hyvä", kysyi chippewa terävästi, "tuo sanoo totta -- uskot sen?"
Le Bourdon puristi sydämellisesti intiaanin kättä.
"Oikealla puolella olet, sen huomaan selvästi", sanoi hän
vilpittömästi. "Mutta mitä pottawattamieen tulee, niin pidätkö häntä
tosiaankin vihollisena?"
"Vihollinen -- ottaa sinulta päänahan -- ottaa minulta päänahan --
vaan ei saa. Hän kai polulla mustanrastaan luo."
"Ja mitä on mustarastas-heimolla hankkeissa?"
"Mustarastas sotapolulla -- ottaa päänahan mistä voi."
"Mutta missä ovat heidän vihollisensa? Täällä päin ei ole
valkoihoisia, paitsi siellä täällä joku satunnainen kaupustelija,
erämies tai matkalainen."
"Ottaa _häneltä_ päänahan -- kaikki päänahat hyvät sodan aikana.
Sillä ei väliä Montrealissa. Mitä varusväki Chicagossa?"
"Mustarastas saattaa siis mielestäsi olla tunkeutumassa Chicagoon.
Siinä tapauksessa, chippewa, pitäisi sinun ehtiä edelle tästä
pottawattamietä ja päästä asemapaikalle ajoissa ilmottamaan vaarasta."
"Lähtemässä heti kun syön aamiaisen. En myös voi mennä suoraan,
taikka pottawattamie näkee mokkasiinin jäljet. Täytyy eksyttää hän."
"Aivan oikein; mutta varmasti olet kyllin viekas tekemään sen
kahteenkin kertaan, jos tarvis tulee. Tuossapa pottawattamie jo
ilmestyykin näköjään valmiina haukkaamaan einettä ja lähtö mielessä."
Le Bourdon oli kaiken aikaa hyörinyt keittiöpuuhissaan ja lämmittänyt
riittävästi ruokaa vierailleen. Tovin kuluttua istuivat kaikki
aterialla, Gershomin otettua vahvistusryypyn vaivihkaa ja luullakseen
huomaamattomana. Pöydästä noustua alkoivat molemmat intiaanit
hankkiutua matkalle. Pottawattamie astui Le Bourdonin luo ja ojensi
kätensä.
"Kiitokset", lausui hän lyhyeen tapaansa; "hyvä illallinen -- hyvä
uni -- hyvä aamiainen. Nyt lähtemässä. Kiitokset -- kun joku ystävä
tulee pottawattamie-kylään, hyvä wigwam siellä, ja ovi auki."
"Ei kestä kiittää, Hirvenjalka -- ja kun satut taas kulkemaan tätä
kautta, niin pistäydy vain tupaan ja ole kuin kotonasi, jos minä olen
metsällä. Onnea matkalle ja rauhaa majallesi."
Pottawattamie kääntyi sitte kättelemään toisia; nämä näyttivät
hyvästelyssään ilmaisevan pelkkää ystävyyttä. Mehiläispyytäjä
pani tähdelle, ettei kumpainenkaan intiaani virkkanut toiselle
mitään matkasuunnitelmastaan; molemmat näyttivät aikovan vaeltaa
itsenäisesti, ajattelemattakaan seuran mahdollisuutta.
Hirvenjalka läksi ensimäisenä. Hän heitti rihlapyssyn kainaloonsa,
tunnusteli vyötänsä kuin asettaakseen sen paikoilleen, järjesteli
keveätä kesäasuansa hiukan ja poistui lounaiseen suuntaan, samoten
aukioiden poikki ja harvakasvuisten tammilehtojen läpi niin suoraan
ja vakaasti kuin vaiston johtamana.
"Siinä hän meni kuin mehiläinen pesälleen, kohti St. Josephin virtaa,
missä hän kai piankin tapaa ystäviä ja naapureita", sanoi Le Bourdon.
"Mitä, lähdössäkö olet sinäkin, chippewa?"
"Täytyy mennä nyt", vastasi chippewa suopeasti. "Sitte taas tulen
syömään lisää hunajaa -- tuomaan hyviä tietoja, toivon -- ei Kanada
täällä", laskien sormensa sydämelleen, "pelkkä yankee".
"Herran haltuun, chippewa. Meille tulee rauhaton kesä, ja odotan
kuulevani nimeäsi mainittavan sodissa päällikkönä, joka ei tunne
mitään pelkoa."
Kyyhkynsiipi pudisti hänen kättään, katsahti puolittain
ystävällisesti, puolittain halveksivasti Whisky-Keskukseen, ja meni
menojaan. Hiipuvan liesivalkean ääreen seisomaan jääneet huomasivat,
että chippewa suuntasi kulkunsa järveä kohti, suoraan sivulle
pottawattamien tolasta. Edellinen näytti heistä myös etenevän kahta
vertaa nopeammin kuin jälkimäinen. Vajaassa kolmessa minuutissa
oli nuori intiaani kadonnut tammistoon, vaikka hänellä oli ollut
samottavanaan jokseenkin laaja aho.