Erämies toimessaan.
Kertomuksemme toiminta alkaa v. 1812; oltiin herttaisessa
heinäkuussa, joka nyt läheni loppuaan. Aurinko oli jo painumassa
metsämaiseman länsirajalle seudulla, joka oli tavallaan korpea,
vaikka se myös muistutti muutamista ihmistyön voimallisimmista ja
miellyttävimmistä piirteistä. Maaperä aaltoili töyryisenä, ja kun
amerikalaisessa metsässä puut tavallisesti kohoavat suorina korkealle
kohti valoa, näkyi täällä aukkojen lomissa vain matalia tammia
hajallaan pitkin näköpiiriä, niinkuin olisi tahdottu keinotekoisesti
jäljitellä luontoa. Puut olivat miltei yksinomaan niin sanottuja
"takkiaistammia", kutistuneena muunnoksena monilajisessa suvussa,
ja niiden keskeen säännöttömästi avautuneet ahot olivat usein
harvinaisen viehättäviä.
Tällaiset metsät, jotka antavat erikoisen leiman muutamille maan
tienoille, eivät yleisessä samannäköisyydessään ole sentään
kokonaan vaihtelua vailla. Puut ovat kyllä hyvin yhdenkokoisia,
hiukan pitempiä kuin päärynäpuut, joita ne melkoisesti muistuttavat
muodoltaan; rungot saavuttavat harvoin kahden jalan läpimitan. Mutta
vaihtelua tuottaa niiden jakautuminen maisemassa. Paikotellen ne
kohoavat säännöllisin välimatkoin kuin puutarhaan istutettuina,
toisaalla taasen enemmän hajallaan, ja toisinaan näkyy laajoja aloja,
missä ne versovat pensastoina, joiden ympärillä vihannat aukiot ovat
kuin puutarhurin sommittelemia nurmikkoja. Ruohikkojen arvellaan
johtuneen kaskitulista, joilla intiaanit tuolloin tällöin perkaavat
metsästysmaitaan.
Tällaisen metsäniityn laidassa, melkein huomaamattomasti loivenevalla
rinteellä, näkyi täällä kaukaisella saloseudullakin nyt neljä miestä,
joista kahdella oli joitakuita sivistyneenkin elämän välikappaleita
mukanaan. Heidän ympärillään leviävät metsät olivat silloin
asumatonta Michigania, ja etäältä pilkottava soukka ja tyynipintainen
vedenmutka oli polveke Kalamazoota, kaunista pikku jokea, joka
länteen päin soluen tyhjentää vetensä mahtavaan Michigan-järveen.
Kylät ja maatalot, rautatiet ja tehtaat reunustavat nykyaikana jokea,
mutta siihen aikaan ei sen äyräillä oltu nähty muita asumuksia kuin
jokunen intiaaniwigwami tai satunnaisen valkoihoisen seikkailijan
mökki. Jo seitsemännentoista vuosisadan lopulla olivat ranskalaiset
asuttaneet kapean maakaistaleen Detroit-virran varrella, mutta
muuten oli koko niemimaa saloa, johon valkoihoisia osui ainoastaan
kaupankävijöinä intiaanien keskuuteen, metsästäjinä tai muissa
sellaisissa seikkailuelämän toimissa.
Viimeksimainittuihin kuului seurueesta kaksi; heidän kumppaninsa
olivat maan alkuperäisiä asukkaita. Vakavina ja vaiteliaina tarkkaili
kolme neljännen liikkeitä. Tämä oli keskikokoinen, nuori, notkea,
tavattoman sopusuhtainen ruumiiltaan, ja kasvojen avomielinen ja
rehellinen sävy teki hänet ainakin miellyttävän näköiseksi, vaikka ne
olivat hiukan rokonarpiset. Hänen oikea nimensä oli Benjamin Boden,
vaikka hänet luoteisissa piirikunnissa laajalti tunnettiin Pemu-Penun
lisänimellä, jonka asemesta hänellä ranskalaisten keskuudessa oli
melkein yleisesti nimenä Le Bourdon eli "Kuhnuri". Tämä ei johtunut
hänen laiskuudestaan tai saamattomuudestaan, vaan siitä seikasta,
että hän oli mainehikas muiden työn tuotteiden saalistaja. Ben Boden
oli sanalla sanoen "mehiläispyytäjä", ja niinkuin hän oli ensimäisiä
sen ammatin harjottajia siellä päin maata, oli hän myös verrattomasti
taitavin ja onnistunein. Le Bourdonin hunajaa ei ainoastaan pidetty
puhtaampana ja hienotuoksuisempana kuin ainoankaan muun sitä
tuotetta myyskentelevän, vaan sitä oli myös runsaimmin saatavana.
Detroitin varrella asui parikymmentä arvossapidettyä perhettä, jotka
eivät milloinkaan ostaneet muualta, vaan odottivat kärsivällisesti
Pemu-Penun tilavan kaarnakanootin saapumista syksyllä, pannakseen
tätä makeata ravintoainetta talteen talvitarpeitten varalle.
Kaikenlaatuiset ohukaiset, sekä tattari- että maissi- tai
vehnäjauhoista paistetut, olivat enemmän tai vähemmän riippuvaisia
Le Bourdonin turvallisesta tulosta. Hunajaa käytettiin kaikkien
maustajana, ja metsämehiläisten hunaja oli -- syystä tai syyttä --
paremmassa maineessa kuin kotoisten.
Le Bourdonin puku soveltui hyvin hänen elämäntapoihinsa. Hänellä
oli metsästyspaita ja housut ohuesta kankaasta, joka oli värjätty
vihreäksi ja reunustettu keltaisella päärmeellä. Tällainen oli
amerikalaisen pyssymiehen tavallinen metsäpuku, sen kun arveltiin
olevan omiaan kätkemään häntä metsässä, sekottamalla värinsä
ympäristöön. Päässä oli Benjaminilla nahkalakki, hyvinkin sirosti
tehty, mutta karvaton, sillä sää oli lämmin. Hänen mokkasiininsa
olivat jokseenkin taiteellisesti muovaeltuja nekin, mutta näyttivät
jo alkaneen ränstyä monien vaellusten jäljiltä. Aseet oli
hänellä oivalliset, mutta kaikki hänen sotaiset kojeensa, terävä
väkipuukkokin, riippuivat rihlapyssyn latasimessa; itse luikku oli
huolettoman luottavasti jätetty nojalleen lähimmän tammen runkoa
vasten, niinkuin olisi aseiden isäntä ollut vakuutettu siitä, ettei
niitä voitu nykyhetkenä tarvita.
Niin ei ollut muiden kolmen laita. Hyvin aseistettuna piti kukin
uskollista rihlapyssyänsä lujasti käsillä, ikäänkuin epäluuloisesti
varuillaan ollen, ja toinen valkoihoinen tuon tuostakin vaivihkaa,
mutta visusti tarkkasi luikkunsa piitä ja sankkiruutia. Tämä mies
oli aivan erilainen henkilö kuin vastakuvattu. Hän oli vielä
nuori, pitkä, luiseva, mutta ketterä ja voimakas, kumarainen ja
pyöreähartiainen, kasvoillaan selvä majakka, joka ilmaisi whiskyn
saaneen valtaansa Gershom Waringin ja kertoi yhtä varmasti hänen
tulevaisuutensa kuin miehen puheenmurre ilmaisi hänen menneisyytensä
kuuluneen Uuden-Englannin valtioihin.
Vanhempi intiaani oli ovela ja kokenut soturi pottawattamie-heimoa,
nimeltään Hirvenjalka, -- hyvin tunnettu kaikissa luoteismaan
kauppapaikoissa ja paalulinnotuksissa. Toinen punanahka oli nuori
chippewa, oman kansansa keskuudessa nimitetty Kyyhkynsiiveksi
matkojensa nopeuden ja pituuden johdosta. Hän oli tuskin täyttänyt
viittäkolmatta, mutta oli jo päässyt suureen maineeseen kansansa
lukuisain heimojen keskuudessa sanansaattajana eli "juoksijana".
Sattuma oli osuttanut yhteen nämä keskenään vento vieraat henkilöt
tammiston ruohikon laidassa noin puoli tuntia takaperin. Vaikka
kohtaus oli tapahtunut sellaisin varokeinoin kuin on salomailla
tavallista, oli se tähän asti kehittynyt kaikessa ystävyydessä, ja
se seikka johtui suureksi osaksi mielenkiinnosta, jota kaikissa
herätti mehiläispyytäjän askarrus. Nuo kolme muuta olivat nimittäin
eri latuja tulleina tavanneet Le Bourdonin ryhtymässä ammattinsa
jännittävimpiin tehtäviin -- ja se näyte sai katsojilta osakseen niin
suurta ja yhteistä harrastusta, että kaikki muut pyyteet toistaiseksi
syrjäytyivät. Lyhyitten tervehdysten jälkeen ja varovasti
tähysteltyään sekä paikkaa että seuruetta oli kukin vuorostaan
omistanut totisen tarkkaavaisuutensa Pemu-Penun puuhille, pyytäen
häntä vain häiriintymättömästi jatkamaan. Keskustelu kävi osittain
englanniksi, osittain käytettiin intiaanimurretta, jota kaikki
näkyivät ymmärtävän.
"Annas nähdä, annas nähdä, vieras", huudahti Gershom, "mihin pystyt
lekkeilläsi. Olen kuullut puhuttavan tuollaisista hommista, mutta
ikinä en ole nähnyt mettiäistä vaanittavan, ja minulla on julma halu
oppia kaikkea uutta tässä mailmassa. Viikon lystit minä antaisin
Whisky-Keskuksessa, tietääkseni millä tavoin tuo lykästää".
"Whisky-Keskuksen" olivat seudun soutumiehet ja moniaat muut noille
tiettömille tienoille kulkeutuneet valkoihoiset seikkailijat antaneet
lisänimeksi ensin Gershomille itselleen ja sitte hänen asunnolleen,
molemmat kun soivat kovin suositun sijan sille juomalle.
Säveästi hymyillen ja sen ammatin harjottajaksi harvinaisen puhdasta
kieltä käyttäen vastasi Ben Boden pikku huomautuksella hommansa
yksinkertaisuudesta, omistamatta suurtakaan huomiota Gershom Waringin
leveälle rupattelulle. Hänen tarkkaavaisuutensa oli kohdistunut omaan
toimeensa, ja milloin hänen ajatuksensa vähänkin haihattelivat,
kääntyivät ne parhaasta päästä intiaaneihin, etenkin juoksijaan.
Hirvenjalasta oli hän kuullut huhutietoja, jotka saivat hänet
välittämään vanhemman intiaanin liikkeelläolosta jonkun verran
vähemmin kuin Kyyhkynsiiven. Tästä nuoresta punanahasta ei hän
ollut koskaan ennen kuullut sanaakaan, ja saaden salatuksi kiihkeän
uteliaisuutensa teki hänen mielensä kaikin mokomin tietää, missä
asioissa chippewa samosi saloa. Gershomin oli hän ensi silmäyksellä
oikein punninnut kuljeskelevaksi, juopottelevaksi, hurjamieliseksi
seikkailijaksi, jonka moniin paheisiin ja huonoihin ominaisuuksiin
yhtyi yhtä ja toista lieventävää inholle, millä häntä muutoin
olisivat kaikki kunnon ihmiset kohdelleet.
Jännittyneesti tarkkailtua mehiläispyyntiä jatkui sillävälin.
Pemu-Penun "lekkeet", Gershomin määritelmää käyttääksemme, eivät
olleet moninaiset eivätkä mutkikkaat. Ne mahtuivat kaikki pieneen
kannelliseen puulaskuun, jollaisella työläiset kuljettavat ruokaansa
paikasta toiseen. Kiertäen kannen auki oli Le Bourdon ensin ottanut
esille välineensä: pienen tinakupin, puisen rasian ja lautasen sekä
himmeästä vihertävästä lasista puhalletun pikarin -- parempaa lasia
ei siihen aikaan kyetty valmistamaan Pittsburgissa, Le Bourdonin
kotivaltiossa, missä hän vasta vuotta aikaisemmin oli itse ostanut
sen. Tavallista vankempi tammi oli kasvanut hiukan syrjässä
kumppaneistaan, aukion reunan sisäpuolella. Salama oli sinä samaisena
kesänä iskenyt tähän puuhun, ruhjoen rungon noin neljän jalan
korkeudelta maasta. Pirstaleita ja oksia oli sinkoillut lähelle, ja
näillä istuivat katselijat, tarkkaillen mehiläispyytäjän varusteluja.
Kannosta oli Boden saanut pöydäntapaisen, tasoteltuaan sen säröt
kirveellä, ja sille asetti hän ammattinsa välikappaleet, tarviten
niitä perätysten.
Ensin sai puulautanen sijansa järeällä pöydällä. Sitten avasi
Le Bourdon pikku rasiansa ja otti esille ympyriäisen kappaleen
hunajakennoa, joka oli noin puolitoista tuumaa läpimitaltaan. Nyt
tuli pieni kannellinen tinakuppi käytäntöön. Sen nokasta valutettiin
erä puhdasta ja kauniin kirkasta hunajaa kennon lokeroihin, kunnes
jokainen oli jokseenkin puolillaan. Mehiläispyydystäjä otti sitte
käteensä pikarin, pyyhki sen huolellisesti ja tarkasteli sitä
aurinkoa vasten; se oli kyllin läpinäkyvä hänen tarkotuksiinsa.
Näistä alkuhommista suoriuduttuaan käänsi Pemu-Penu huomionsa
ruohorinteen samettimaiseen peitteeseen. Myöhään keväällä oli
kulovalkea kiitänyt yli seudun, ja ruoho oli nyt vehmasta ja lyhyttä
nukkaa kuin käytetty laidun. Runsaimpana menestyi valkoapila, ja se
alkoi juuri kukkia. Lukuisia muitakin kukkasia oli ilmestynyt aholle,
ja niiden ympärillä surisi tuhansittain mehiläisiä. Nämä uutterat
pikku eläjät hyörivät väsymättömästi työssään, keräten makeita
taakkojaan, ollenkaan aavistamatta, mitä rosvousta ihmisen viekkaus
niille suunnitteli. Le Bourdonin hiiviskellessä kukkasien ja niissä
vierailevien pörriäisten seassa seurasivat molempien punanahkain
katseet hänen pienimpiäkin liikkeitään niinkuin kissa tarkkailee
hiirtä. Gershom oli vähemmin valpas, pitäen puuhaa kylläkin
omituisena, mutta katsoen whiskyn olevan haluttavampaa tavaraa kuin
kaiken maailman hunajan.
Viimein tapasi Le Bourdon mieleisensä mehiläisen, ja tämän
parhaillaan imiessä makeaa nestettä valkoapilan mykeröstä laski hän
varovasti vihreälasisen pikarinsa sen päälle, vangiten hyönteisen.
Heti kun mehiläinen huomasi olevansa lasin alla, säpsähti se lentoon
ja yritti kohota. Täten se joutui vankilansa yläosaan, jolloin Boden
taitavasti pisti vapaan kätensä lasin alle ja palasi kannolle. Siellä
hän laski pikarin puulautaselle siten, että sen kehään joutui kappale
hunajakennoa.
Niin pitkälle päästyään onnellisesti ja vähällä vaivalla tutki Boden
vankiansa tovin, varmistuakseen siitä, että kaikki oli kunnossa.
Sitten otti hän lakin päästään ja asetti sen koko varustusten päälle.
Puoli minuuttia odotettuaan hän varovasti kohotti lakkia, jolloin
nähtiin, että mehiläinen ikäänkuin pesänsä pimeyteen joutuneena oli
laskeutunut kennolle ja alkanut täyttää itseänsä hunajalla. Kun
Benjamin otti kokonaan pois lasin, oli mehiläisen pää ja etupuoli
ruumista painunut hunajalokeroon, jonka aavistamaton aarrevarasto
oli kerrassaan vallannut sen huomion. Tätä oli sen pyydystäjä
toivonutkin, joten hän katsoi sen osan työtänsä suoritetuksi. Nyt
kävi selväksi, minkätähden pikarin piti olla lasia; läpinäkyväisyys
oli välttämätön vangin liikkeiden seuraamiselle, niinkuin pimeyttä
tarvittiin sen saamiseksi luopumaan pakoyrityksistään ja laskeutumaan
kennolle.
Mehiläisen nyt hartaasti ahmiessa hunajaa ei Pemu-Penu epäröinyt
kohottaa pois pikaria. Hän rohkeni katsella ympärilleenkin ja ottaa
toisen vangin, jonka hän asetti kennon päälle ja taltutti kuten
edellisenkin. Minuutin kuluttua oli jälkimäinenkin mehiläinen
painunut lokeroon, ja pikari siirrettiin taas pois. Le Bourdon
viittasi kumppaneitaan lähemmäksi.
"Siinä ne nyt uurastavat itselleen hunajaa", sanoi hän, puhuen
englantia ja osottaen mehiläisiä. "Vähänpä ne ajattelevat tuota
kennoa kaivellessaan, mitä vaaraa ne siten tuottavat omalle
pesälleen! Mutta niin on laita meidän kaikkien! Kun luulemme
parhaiten menestyneemme, saatammekin olla häviön partaalla, ja
köyhimpänä ja nöyryyttävimpänä hetkenämme on kenties nousu edessämme.
Tällaisia asioita ajattelen usein täällä salolla, ollessani yksin ja
mietiskelevällä tuulella."
"Kuinka vaaraa pesälle?" tiedusti Hirvenjalka, joka oli
asiallisuuteen suuresti kiintynyt henkilö. "Ei näke sitä, ei kuule
sitä -- muutoin hunajaa saa."
"Hunajaa saat, jos haluat, sillä minulla on sitä jo viljalti
mökissäni, vaikka vuodenaika on ollut hiukan varhainen varastojen
tyhjentämiselle. Yleensä mehiläispyydystäjät malttavat mielensä
elokuuhun asti, sillä he pitävät parempana ryhtyä työhön silloin kun
itikoilla on ollut aikaa täyttää aittansa talvisyönnin jälkeen. Mutta
minä pidän vanhasta varastosta, ja sitäpaitsi tuntuu minusta, että
tämä kesä ei tule tavallinen, joten päätin alottaa aikaisin."
Tämän sanoessaan vilkaisi Benjamin Boden Kyyhkynsiipeen. Nuori
intiaani vastasi katseeseen tavalla, joka osotti heidän välillään, jo
olevan salaista ymmärrystä.
"No, se on kyllä hauskaa kuulla, sen minä myönnän!" huudahti Gershom;
"onpa vainkin -- mutta meillä on Whisky-Keskuksessa varastoon pantuna
tavaraa, joka lyö kerrassaan laudalta makeimmankin hunajan, mitä on
milloinkaan mehiläinen imenyt!"
"Tavaraa, josta sinä imet osasi, veikkonen, sen tiedän vakuuttaa
kyltistä, joka paistaa naamaikkunaisi välissä", vastasi Ben nauraen.
"Mutta hiljaa nyt, hiljaa. Tuo ensimäinen mehiläinen on saanut
kyllänsä ja alkaa ajatella kotia. Pian se lähtee _Hunaja_-Keskusta
kohti, ja minun on pidettävä sitä silmällä. Siirtykääpä hiukan
sivulle, ystävät, antaaksenne tilaa taidolleni."
Miehet tottelivat, ja Le Bourdon jännitti nyt kaiken huomionsa
tehtäväänsä. Ensimäiseksi siepattu mehiläinen oli kerännyt
kantamuksensa ja tuntui aluksi liian raskaalta kohoamaan siivillensä.
Tuokion valmistauduttuaan se kuitenkin ponnistausi ilmaan ja kierteli
kohdalla, ikäänkuin epätietoisena suunnastaan. Benjaminin katse ei
hetkeksikään hellittänyt siitä, ja kun hyönteinen piankin pyrähti
matkaansa, näki hän sen viittäkymmentä kyynärää kauvemmaksi kuin
muut, joiden silmistä se tuntui tuossa tuokiossa katoavan. Boden
tähysti tarkkaan, ollen vaiti runsaan minuutin.
"Se mehiläinen on saattanut laskeutua tuon suon nurkkaan", virkkoi
hän, viitaten pikku alanteeseen, jolla kasvoi paljoa isompia puita
kuin rinneniityn tienoilla, "tai se on liitänyt metsikön yli ja
takana leviävän ruohokentän poikki, suunnaten kulkunsa sankkaan
metsään, kolmisen penikulmaa edemmäksi. [Engl. penikulma on noin 1,6
km. Suom.] Siinä tapauksessa olen tullut tehneeksi hukkatyötä."
"Mitä toinen tekee?" kysyi Hirvenjalka ilmeisen uteliaasti.
"Aivan oikein -- toisen miekkosen täytyy olla kutakuinkin valmiina
lähtöön, ja katsotaanpa, mitä tietä se matkustaa. Mehiläispyytäjälle
on aina etua yhden elävän toimittamisesta taipaleelle, sillä se
auttaa häntä vaanimaan varmemmin seuraavaa."
Kumppaninsa tavoin nousi toinen mehiläinen kiertämään kantoa
muutamaan kertaan, ennen kuin kiiti pesäänsä päin. Niin pieni oli se
katseltavaksi ja niin nopeasti singahti se matkaansa, että ainoastaan
mehiläispyytäjä näki hyönteisen sen jälkeen kun se oli toden
teolla lähtenyt liikkeelle. Hänen pettymyksekseen ei pikku elävä
lentänytkään samalle suunnalle kuin ensimäinen, vaan valitsi tolansa
jokseenkin suorakulmaisesti sivummalle. Pesiä oli siis selvästi
kaksi, ja aivan eri tahoilla.
Tuhlaamatta aikaansa hyödyttömiin puheisiin pyydysti Le Bourdon nyt
toisen mehiläisen, jonka suhteen meneteltiin kuten edellistenkin.
Kyllänsä saatuaan kierteli tämäkin kantoa, ikäänkuin painaakseen
paikan mieleensä uutta vierailua varten, ja ammahti tiehensä aivan
samalle suunnalle kuin ensimäinen mehiläinen. Boden tarkkasi sen
lentoa mitä huolellisimmin ja erotti sen vielä sadan kyynärän päähän
kannosta. Siihen tekivät hänet kykeneväksi tarkka näkö ja pitkällinen
harjaannus.
"Me muutamme majaa, ystävät", virkkoi Pemu-Penu reippaasti, heti kun
oli varmistunut viime havainnostaan, ja alkoi koota kapineitaan.
"Minun täytyy ruveta onkimaan tuota pesää, ja pelkään selviävän,
että se on ruohokentän takana ja kerrassaan poissa ulottuvistani
tämän päivän osalle. Mutta jos lähdette mukaan, näette piankin
mehiläispyynnin tarkimman tehtävän. Monetkin pystyvät vaanimaan ilmi
pesän, mutta eivät osaa onkia sitä."
Kuuntelijat eivät näihin käsittämättömiin ammattisanoihin vastanneet,
vaan valmistautuivat seuraamaan Ben Bodenia. Mehiläispyytäjä
asteli aukion poikki lähemmä tuhannen kyynärän päähän ensimäisestä
asemastaan; siellä hän taas tapasi kaatuneen puun kannon, josta sai
telineen käytettäväkseen. Äskeiset temput uudistettiin, ja pian oli
Le Bourdon tarkkaamassa kahta mehiläistä, jotka olivat työntäneet
päänsä kennon lokeroihin. Erinomaisen totisina ja huomaavaisina
koettivat intiaanit päästä hänen aikeittensa perille. Gershom
taasen oli tietävinään koko menettelytavan mutkat, sillä hänen
katsantokantansa mukaan oli sopimatonta valkoihoisen esiintyä missään
seikassa yhtä vähätietoisena kuin punanahan.
Mehiläiset täyttivät itsensä perusteellisesti. Vihdoin peräytyi
toinen lokerostaan ja alkoi tehdä lähtöä. Ben viittasi katsojia
vetäytymään loitomma, antaakseen sille häiriintymättömän tilaisuuden,
ja samassa nousikin mehiläinen lentoon. Suristuaan kannon ympärillä
tovin vilahti se pois, ihan syrjään suunnasta, jolle Le Bourdon oli
odottanut näkevänsä sen lentävän. Vasta hetkisen mietittyään muisti
hän, että pikku elävä oli kadonnut jokseenkin yhdensuuntaisesti
toisen mehiläisen kanssa, jonka hän oli päästänyt liikkeelle
alkuperäisestä asemastaan. Suunta johti viereisen ruohokentän poikki,
ja toivotonta oli yrittääkään seurata näitä mehiläisiä.
Mutta toinenkin vanki oli jo pian lähtövalmis, ja kun se pyrähti
matkalleen, näki Le Bourdon mielihyväkseen, että se suuntasi
lentonsa sitä suonkulmaa kohti, johon tai jonka yli oli jo kaksi
mehiläistä lentänyt. Tämä havainto ratkaisi epätietoisen seikan.
Jos näiden pesä olisi ollut tuon metsikön takana, ei leikkauspiste
olisi ollut siellä, vaan ruohokentän tuolla puolen sijaitsevan
pesän luona, sillä nämä siivekkäät tottelevat vaistoaan eivätkä
milloinkaan tee tarpeetonta mutkaa lennossaan. Kaksi mehiläistä,
jotka oli pyydystetty kukista puolen penikulman päässä toisistaan, ei
siis kotimatkalla voinut lentää toinen toisensa tolan poikki ennen
kuin yhteisellä pesällä tapasivat toisensa; missä niiden suunnat
muodostivat kulman, siinä oli niillä pesäkin. Koska tämä aarre-aitta
oli Le Bourdonin mielitekona, niin ilahtui hän luonnollisesti
huomatessaan viimeisen mehiläisensä lennosta sen varman tosiseikan,
että ruohokenttään pistäytyvässä tiheässä metsikössä oli sen koti.
Nyt oli otettava selville, mikä puu oli suonut mehiläisille
suojan. Kooten kapineensa läksi Le Bourdon kevein, joustavin
askelin metsikköä kohti, saattueensa seuraamana. Matkaa oli
puolisen penikulmaa, ja se ei tuntunut miltään miehistä, jotka
olivat tottuneet alituiseen käyttämään raajojansa. Muutaman
minuutin kuluttua olivat kaikki perillä, ja mehiläispyytäjä alkoi
rivakasti haeskella puutansa. Tämä tehtävä oli koko menettelytavan
lopputoimitus, ja Ben ei ollut ainoastaan varustettu tarpeellisilla
välineillä, vaan hän osasi myös hyvin päätellä, mitkä kaikki merkit
ilmaisivat mehiläisten asuntoa.
Tottumaton olisi voinut tuhanteen kertaan risteillä metsikössä
huomaamatta ainoatakaan hyönteistä, jollaisista nyt oli kysymys.
Yleensä lensivät mehiläiset liian korkealla, ollakseen helposti
havaittavissa maasta, vaikka harjaantunut silmä voi keksiä ne
melkein mahdottomilta tuntuvien välimatkojen päästä. Mutta Benillä
oli muitakin apuneuvoja kuin silmänsä. Hän tiesi, että etsittävän
puun täytyi olla ontto, ja sellaisissa puissa näkyy tavallisesti
ulkonaisia merkkejä sisäisestä vikaantumisesta. Toisekseen suosivat
mehiläiset muutamia puulajeja erityisesti, samalla kun noiden
uutterain pikku elävien vaisto yleensä ohjaa ne valitsemaan sellaisen
kodin, joka kaiken todennäköisyyden mukaan ei tule epäaikaisella
kukistumisella tuhonneeksi niiden aherruksen hedelmiä. Nämä seikat
suuntailivat Benin etsintää.
Ammattiinsa kuuluvana kojeena oli Le Bourdonilla pieni kaukolasi,
tuskin teatteritähystintä isompi, mutta voimakas ja kaikin puolin
tarkotuksenmukainen. Benillä oli piankin valittuna muuan puolilaho
jalava puuksi, jossa pesä saattoi sijaita, ja kaukoputkensa avulla
hän sitte näki mehiläisiä lentelemässä sen kuoleutuvassa latvuksessa,
kerrassaan seitsemänkymmentä jalkaa korkealla maasta. Edelleen
tähystellessään hän sai keksityksi oksanreiän, josta mehiläisiä kulki
virtanaan sisään ja ulos. Se ratkaisi asian, ja laskien syrjään muut
kapineensa paitsi kirveen ryhtyi Pemu-Penu puun kaatamispuuhaan.
"Hyvä mies", sanoi Gershom, kun Le Bourdon oli lohkaissut ensimäisen
lastun, "kenties on sinun parempi antaa _minun_ suorittaa se osa
urakkaa. Odotan pääseväni osille hunajasta, ja mieleni tekee ansaita
kaikki saannokseni. Teräkaluja on minut kasvatettu käyttelemään
kaikenlaatuisia, ja luulenpa niin hakkuussa kuin veistossakin
vetäväni vertoja kelle hyvänsä Uudessa-Englannissa tai sen
ulkopuolella."
"Yritä pois, jos haluttaa", vastasi Ben, luovuttaen kirveen. "Puun
pystyn kaatamaan siinä missä toinenkin, mutta niin rakasta ei minulle
ole se homma, että tahtoisin pidättää sen kokonaan itselleni."
"No, voinpa sanoa, että minä olen suorastaan mieltynyt sellaiseen
näpertelyyn", tuumi Gershom, ensin peukalollaan sivellen kirveen
terää, koetellakseen missä kunnossa se oli, ja sitte heiluttaen
työkalua, tunteakseen sen "vauhdin". "Kiittää en juuri saata
kirvestäsi, veikkonen, sillä tämä varsi ei ole oikein nasevaksi minun
kouriini suhtailtu; mutta tänälläänkin ollen pitää tämän jalavan
keikistyä, vaikka saisin vaivoistani kimppuuni kymmenen miljoonaa
mettiäistä."
Se ei ollut tyhjää kerskausta. Niin kehno kuin Waring olikin monessa
suhteessa, oli hän erinomaisen taitava kirvesmies, kuten nyt osotti
se joutuisuus, jolla hän katkaisi jalavan rungon. Hän kysyi Beniltä,
mihin kohtaan puu piti "kellistää", ja ryskähtäessään maahan kaatui
se juuri oikealle paikalle. Suunnattomaan hämminkiin joutuivat
mehiläiset, kun niiden pitkäaikainen koti näin äkkiä kukistui.
Pilvinä täyttivät ne ilman, ja häiritsijät katsoivat viisaaksi
vetäytyä joksikin aikaa syrjään, jotta ärtyneet ja vääryyttä
kärsineet siivekkäät eivät kävisi ahdistamaan heitä kiukullaan. Jos
ne olisivat tienneet voimansa, niin olisi kova kosto ollut helposti
saatavissa, sillä mikään ihmisen kekseliäisyys ei kykene suojelemaan
häntä tämän vähäpätöiseltä näyttävän hyönteisen hyökkäyksiltä,
silloin kun hän ei pääse suojaan ja kun nuo vihaiset pikku urhot ovat
vakavissa aikeissa.
Tällä kertaa eivät riistäjät kuitenkaan joutuneet mihinkään
vahinkoon. Pesäpuu oli kukistunut niin äkkiä, että sen äskeiset
asukkaat olivat kuin huumaannuksissaan ja alistuivat kohtaloonsa
niinkuin ihmiset mukautuvat myrskyjen ja maanjäristysten
temmellyksiin. Puolen tunnin kuluttua olivat ne enimmältä osalta
keräytyneet erääseen läheiseen puuhun, jossa ne arvattavasti omaan
tapaansa neuvottelivat vastaisesta menettelystään. Intiaanit olivat
enemmän ihastuksissaan Le Bourdonin nerokkaasta etsimistavasta kuin
saaliin harvinaisesta runsaudesta, kun sitävastoin Ben itse ja
Gershom enimmäkseen ilmaisivat tyytyväisyyttään ontelon sisällöstä.
Puun tultua pätkityksi ja halotuksi havaittiin, että sen tilaviin
lokeroihin oli kerätty vuosikausien aarteet, ja Ben arvioitsi
sittemmin osuutensa runsaasti kolmeksisadaksi naulaksi hyvää hunajaa
-- kenno mukaan luettuna -- annettuaan intiaaneille kelpo lahjaerän
ja varattuaan Gershomillekin palkkion vaivoistaan; punanahat eivät
kuitenkaan voineet paljoa ottaa viedäkseen mukanansa.
Hunajaa ei kerätty korjuuseen sinä iltana. Aika oli siihen puuhaan jo
myöhäinen, ja Le Bourdon -- aineettomampaa lisänimeä ei varmaankaan
ole kukaan saanut kuin tämä rivakka nuori mehiläispyytäjä Kuhnuriksi
sanottuna -- tarjosi oman majansa vieraanvaraisuutta uusille
kumppaneilleen, luvaten toimittaa heidät kunkin taipaleelleen
seuraavana päivänä, mukanaan kunnon kantamus hunajaa.
"Sanotaan olevan tulossa rauhattomia aikoja", jatkoi hän säveän
totisena, kutsuttuaan vieraansa ottamaan osaa yksinkertaiseen
illalliseensa; "ja mieleni tekee kuulla uutisia maailmalta.
Whisky-Keskukselta en suuriakaan odota, sen tunnustan; mutta erehdyn
kerrassaan, jollei tällä Kyyhkynsiivellä ole sanomaa, joka saa meidät
kaikki avaamaan korvamme."
Intiaanit äännähtivät myöntymyksensä, mutta Gershom oli mies, joka
ei osannut puheissaan esiintyä hienotunteisesti. Mehiläispyytäjän
kulkiessa oppaana majaansa kohti teki hän tavallisia arkailemattomia
huomautuksiaan. Ensin on meidän kuitenkin tehtävä hiukan selvää
salomaiden erämiehen metsäpirtistä.