James Fenimore Cooper syntyi Burlingtonissa New Jerseyn valtiossa
Yhdysvalloissa v. 1789. Hänen isänsä omisti laajoja maa-alueita
Otsego-järven lähettyvillä New Yorkin valtiossa ja rakennutti
vastaraivatulle paikalle uutistalon, joka oli sittemmin muodostuneen
Cooperstownin ensimäinen rakennus ja Cooperin koti hänen
varhaisimmassa lapsuudessaan sekä sittemmin vanhoilla päivillään.
Ensimäiset vaikutelmansa ulkoapäin hän sai ympäristön mahtavasta
aarniometsästä, jossa intiaanit vaeltelivat vuorten ja järvien yli,
valkoihoiset erämiehet pyytivät susia, karhuja, panttereita ja
hirviä, ja rohkeat uutisasukkaat perustivat koteja korpeen.
Hän menestyi erinomaisesti opinnoissaan ja palveli sitte kuusi
vuotta Yhdysvaltain sotalaivastossa, kunnes erosi v. 1811, mennen
avioliittoon, joka oli loppuun asti onnellinen. Hän ryhtyi
hoitelemaan omaa maatilaa, mutta viehättyi myös kirjallisiin
töihin. Jonkun vuoden kuluttua hän kyhäsi englantilaisten esikuvien
mukaan "salonkiromaanin", jossa yritti kuvata brittiläisiä tapoja,
vaikka hänellä ei silloin ollut mitään kokemusta sikäläisestä
seuraelämästä. Tästä peräti värittömästä ja jäykästä tekeleestä ei
olisi voinut päättää, että Cooperilla oli loistava kirjailijaura
edessään. Mutta hän tunsi sielussaan, että hänellä oli paljon
omintakeista sanottavaa, ja koska hänen oli vaikea saada ajatuksiansa
piirretyksi paperille, syventyi hän perinpohjaisesti tutkimaan
varsinaisen hengenheimolaisensa Walter Scottin kirjotustapaa,
suuren skotlantilaisen mestarin, joka parhaillaan maineensa
huipulla ollen julkaisi historiallis-haaveellisia romaanejaan,
tämän kirjallisuusmuodon ensimäisenä oikeana käyttäjänä. Scottin
teokset vaikuttivat Cooperiin suuresti, ja hän asetti päämääräkseen
"mestarinsa seuraamisen" mitä uskollisimpana jäljittelijänä. Näiden
kahden suurmiehen teoksia vertaillessa tulee havainneeksi, miten
pikku piirteitä myöten Cooper on omaksunut Scottin tyylillisiä
tuntomerkkejä, joskin hän on saanut jonkun verran vaikutusta
muistakin kirjailijoista.
Mutta Cooper oli ensimäisen romaaninsa huonosta menestyksestä
havainnut, että hänen oli _sisältöön_ nähden turvauduttava
omaan kokemukseensa, nojauduttava erityiseen ympäristöönsä,
-- ja kuvattavia oloja tarjosi uusi maailma yltäkyllin. Hänen
kunnianhimonaan oli osottaa, että amerikalainenkin kykenee
herättävästi kirjottamaan isänmaansa historiasta, kuten Scott oli
nostattanut kansallistuntoa Brittein saarilla. Ja Cooperin toinen
romaani, "Vakooja", joka ilmestyi v. 1821, toteutti hänen unelmansa
täydellisesti; tottumattomuus oli kyllä jättänyt vikoja rakenteeseen,
mutta ansiot olivat niin suuret, että tämä romaani saavutti
yleistä ihastusta englanninkielisessä maailmassa ja käännettiin
pian muillekin sivistyskielille. Amerikalaisten ylpeys kuuluisasta
kirjailijastaan oli sitäkin suurempi, kun Lännen kirjallisuus oli
vasta ensimäisessä alussaan.
"Vakoojassa" oli Cooper osottautunut erinomaiseksi luonnekuvaajaksi
Harvey Birchin esittämisessä, osaten asettaa hänen moninaiset
ominaisuutensa yhtä vaikuttavaksi kokonaisuudeksi kuin Scott
parhaissa silloin tunnetuissa henkilökuvissaan. Kolmannessa
romaanissaan ("Uutisasukkaat") Cooper taasen osotti, että hän oli
_luonnonkuvauksessa_ esikuvaansa etevämpikin: toiminnan oli hän
sovittanut oman kauniin järvensä partaille, mitä runollisimmin
ihannoiden alkuperäisen salon ja hedelmällisen viljelyksen
vaihtelevaksi tekemää luontoa sekä reippaiden uutisasukkaiden
tervettä elämää. Cooperin teoksissa -- erämaa -- kuten
meriromaaneissakin -- saa luonnonkuvaus hyvin suuren sijan ja on aina
viehättävää, kun sitävastoin Scott useimmiten koskettelee luontoa
vain ohimennen. -- "Uutisasukkaissa" esiintyy myös ensi kertaa
Nahkasukka, kirjatiedoton metsien filosofi, jolla on oma luonnon
antama sivistyksensä ja joka puhdasta luonnonelämää viettäen on
omaksunut sekä synnyinrotunsa että villien alkuasukasten parhaat
ominaisuudet. Tämä kautta koko maapallon tutuksi tullut tyyppi on
epäilemättä maailmankirjallisuuden ylevimpiä, mielenkiintoisimpia
ja omintakeisimpia luomuksia. Varmaankin olisivat jo "Vakooja" ja
"Uutisasukkaat" riittäneet suomaan Cooperille pysyväisen sijan
kirjallisuudenhistoriassa muuallakin kuin hänen kotimaassaan. Hän oli
siten heti ensimäisillä varsinaisilla romaaniyrityksillään päässyt
yhtä kiistämättömän mestarin asemaan kuin "Waverley"-sarjan alottaja;
kumpaisellekin oli menestyksellinen ura heti avoinna.
Näin ollen ei Cooper ollut liian rohkea, yrittäessään Scottin
"Merirosvon" ilmestyttyä, eikö hän eräällä alalla kykenisi
saavuttamaan suurempaa kuvausten tarkkuutta ja todellisuutta
kuin suuri skotlantilainen. Scottia arvailtiin jo silloin
"Waverley"-romaanien nimettömäksi tekijäksi, mutta tätä luuloa
horjutti se käsitys, että "Merirosvo" muka ilmaisi erityistä meren
ja merielämän tuntemusta. Cooper taasen entisenä merikadettina
tiesi, että romaanin kirjottaja oli vain runoilijasielun silmin
nähnyt kuvattavansa hyvinkin todenmukaisesti, mutta ei kuitenkaan
yksityiskohtaisiin tietoihin ulottuvasti, ja vastustushaluisena
tahtoi hän osottaa -- kuten sittemmin itse kertoi --, miltä _oikeat_
kuvaukset mereltä ja laivoilta näyttäisivät. Ala oli uusi, ja Cooper
ei hirvinnyt ajatellakaan, että kukaan välittäisi merimiesten
arkielämästä -- sen kokeen teki onnistuneesti hänen maanmiehensä Dana
20 vuotta jälkeenpäin. Cooper sovitti uudelle näyttämölleen sekä
kaameata että liikuttavaa haaveellisuutta, romantiikkaa, ja tuloksena
oli maailman ensimäinen meriromaani "Luotsi", jossa nykyaikainen
lukija havaitsee paljon luonnotonta ja teennäistä, mutta myös paljon
mielenkiintoisia ja todellisia kuvauksia meren suuremmoisuudesta ja
merielämän oudoista oloista.
Siten oli Scottin amerikalainen vastikekin tullut luoneeksi
oman kirjallisuudenhaaran, joka on saanut suunnattoman joukon
seuraajia; lähinnä tuli kapteeni Marryat, jonka esimerkkiä Cooper
nähtävästi seurasi, kun hän myöhäisempinä vuosina sirotteli
kaunokirjallisiin teoksiinsa kaikenlaisia väittelynluontoisia
huomautuksia päivänkysymyksistä ja teki alituisia syrjähyppäyksiä,
antaakseen lukijoilleen opetuksia jos mistä asioista. Scott itse oli
mieltynyt Cooperin teoksiin [vrt. esim. "Peveril of the Peak" Note
VI], joita kirpoili melkein yhtä tiheään kuin hänenkin kynästään.
Molempien ura pysyikin samanlaisena: heti ensimäiset teokset
saavuttivat tavatonta suosiota, mutta eivät kuitenkaan olleet
tekijänsä koko tuotannon kaikkein parhaita; tuon tuostakin sattui
epäonnistumisia, jolloin maailma luuli suuren kirjailijan joutuneen
välttämättömään väsähdystilaansa, kunnes uusi menestys osotti
voimien säilyneen ennallaan tai virkistyneenkin; molemmat kokeilivat
myös ulkomaalaisilla seikkailuromaanien aiheilla, onnistuen vain
keskinkertaisesti; molempien romaanityöskentelyn tuloksena oli
kolmisenkymmentä laajaa teosta, ja kumpainenkin oli 62:sella
ikävuodellaan, kun kuolema kohtasi uupumattoman uurastajan ja suuren
kansalaisen. Omassa maassaan saavutti kumpainenkin saman kansallisen
merkityksen, kaikissa sivistysmaissa ovat he yhtä yleisesti
tunnettuja, ja kun Cooper lisäksi vasiten käytti Scottia esikuvanaan,
muodostuu näiden kahden elämäntyö tutkijalle ainaiseksi verrannoksi.
Cooper oli siis kohonnut huomattavaan asemaan sekä omassa maassaan
että Europassa, jonne hän perheineen matkustikin v. 1826 kerrassaan
seitsemäksi vuodeksi, asuen enimmäkseen Ranskassa. Tältä ajalta
on m.m. hänen paras ulkomainen romaaninsa, "Palkkamurhaaja" ("The
Bravo"), jossa kuvataan Venetsian tasavaltaisen hallitusmuodon
muuttumista hirmuvallaksi muulta paitsi nimeltään. Se herätti suurta
suuttumusta Ranskassa, silloisten valtiollisten olojen vuoksi, ja
samaan aikaan oli Cooper sekä useilla matkateoksillaan että muilla
kirjotelmillaan jouduttautunut mitä katkerimpiin kynäkiistoihin,
joiden laadusta riittää tässä mainita, että hän toiselta puolen
tahtoi oikoa europalaisten nurinkurisia ja halventavia käsityksiä
amerikalaisista, toiselta puolen -- suoraluontoisena isänmaan
ystävänä -- huomautella kansalaisilleen heidän todellisia vikojaan,
saadakseen aikaan parannusta. Totuuden puhuja saa vihoja osakseen, ja
monissa myöhemmissä kaunokirjallisissakin teoksissaan Cooper aivan
liiallisesti osotti loukkaantuneensa kokemastaan kohtelusta. Hänestä
oli vuosien kuluessa kehittynyt hellittämätön taistelijaluonne.
Paitsi Cooperin useita matkateoksia on hänen tuotantonsa
monipuolisuudesta vielä mainittava, että hän myöhemmin,
saaden vaikutusta englantilaisesta Wilkie Collinsista, käytti
kaunokirjallista muotoa yhteiskunnallisten, valtiollisten ja
elämän-ongelmien ratkaisemiseen, usein hyvinkin suuresti syrjäyttäen
taiteellisuuden vaatimukset ja ruoskien epäkohtia ivalla, johon
hänen luonteeltaan ei liiennyt lieventävää leikkisyyttä. Julkaisi
hän myöskin "Yhdysvaltain merihistorian" ja valmisteli muitakin
historiallisia teoksia, jotka kuitenkin jäivät kesken. Skotlannin
suurmiehen kaltaista on tuo monipuolisuuskin ja työteliäisyys.
Cooper vietti vanhuutensa päivät lapsuudenkodissa, kuten jo sanottu,
ja ihmetellä täytyy, että monet hänen herttaisimmat ja syvällisintä
luonnonrauhaa huokuvat kertomuksensa valmistuivat aikana, jolloin hän
esim. kuusi vuotta käräjöitsi valtionsa koko sanomalehdistön kanssa,
sakotuttaen toimittajia kunnianloukkausjutuissaan ihan armottomasti.
Mutta hän oli voimakasluontoinen, herkkä tulistumaan kaikelle
vääryydelle, nopea saavuttamaan mielenrauhan vähäisimmästäkin
viihdykkeestä ja Lännen uranaukaisijain tavoin valmis reipastautumaan
suurimmissakin ikävyyksissä. Hän oli vielä mitä parhaissa voimissa,
ennen kuin parantumaton tauti kaatoi hänet syyskuun 14 p:nä 1851.
Cooperin laajasta tuotannosta ovat tunnetuimmat ja suosituimmat
ne hänen kertomuksensa, joissa Nahkasukka esiintyy yhdistämässä
oivallisia, joskin hieman haaveellisuudella kaunisteltuja
kuvauksia Amerikan saloilta, uutisasukasten ja metsästäjien
elämästä sivistyksen rajamailla ja maan alkuasukasten,
intiaanien, vastahakoisesta peräytymisestä valkoihoisten tieltä,
alituisine sissitaisteluineen. Päähenkilön kehityksen (ei teosten
ilmestymisajan) mukaisessa järjestyksessä luetellen ovat nämä
nimeltään "Hirventappaja", "Viimeinen mohikaani", "Polunlöytäjä",
"Uutisasukkaat" ja "Ruoho-aavikko" ("The Prairie"), kolme niistä
jo suomenkielisessäkin asussa ilmestyneitä; kuudetta suunnitteli
tekijä vielä vanhuudessaan. "Viimeinen mohikaani" ilmestyi v. 1826;
siinä on jo Nahkasukka kuvattu elävämmin kuin "Uutisasukkaissa",
ja seikkailuihinsa on tekijä saanut niin suurta inhimillisen
mielenkiinnon virikettä luoduksi, että lukija ei tule rakenteen
puutteellisuuksia havainneeksikaan. Kaikkien kansojen kaikki
poikapolvet ovat sittemmin hengitystään pidätellen ja lopulta
kyynelsilmin seuranneet siinä kuvattujen henkilöiden vaiheita,
ja jos intiaaniromaanit luetaan eri kirjallisuudenhaaraksi, on
Cooper senkin suunnattoman sadon alkujuuri (ja saavuttamaton
esikuva). Jo seuraavana vuonna julkaisi hän Europassa ollessaan
"Ruoho-aavikon", kenties ylevimmän ja parhaan teoksensa, jonka
suuremmoisten luonnonkuvausten lomissa Nahkasukka esiintyy iäkkäänä
patriarkkana viettämässä levollisin mielin elämänsä ehtoota
punanahkojen metsästysmaitten äärellä. "Polunlöytäjässä" osotti
Cooper erästä taitoa, jota häneltä kuten Scottiltakin yleensä täytyy
sanoa puuttuneen -- tosinaisellisten naisluonteiden onnistunutta
piirtämistä --, elävästi kuvaten jalomielistä, päättäväistä, mutta
sukupuolensa luonteenomaisimpienkin tunteiden sykähdyttelemää
korpraalintytär Mabel Dunhamia ja nuorta intiaanitarta, Kesäkuun
kastetta, joka väärentämättömänä luonnonihmisenä herättää vilpitöntä
myötätuntoa; Nahkasukka esiintyy siinä teoksessa rakastajana.
Hyvin ovat naisluonteet myös "Hirventappajassa" kuvattuja. --
Edellämainittujen rinnalle on asetettava Cooperin tuotannon tältä
alalta romaanit "Wyandotte" ja v. 1848 ilmestynyt "Tammistoahot eli
Mehiläispyytäjä."
Viimeksimainittu, joka nyt ilmestyy lyhenneltynä suomennoksena,
sisältää alkuperäisessä asussaan runsaasti näytteitä tekijän
väittelynhalusta; siitä johtuneet pysähdykset ja poikkeilut ne
enimmäkseen ovat suomennoksen kokoa supistaneet. "Mehiläispyytäjän"
näyttämö ja henkilöt ovat erikoisia ja luontevasti piirrettyjä, ja
saloseudun vaaroista kehittyy sarja seikkailuja, jotka pitänevät
meikäläisenkin nuorison mielenkiintoa vireillä, todellisina
esimerkkeinä Suuren Lännen asutusoloista.
Lopuksi tulkoon enää mainituksi sananen Cooperin meriromaaneista.
Epäilemättä ovat sanaston ja puheenlaadun kielelliset vaikeudet
osaltaan syynä siihen, että suomalainen yleisö ei ole vielä saanut
niihin tutustua, jotapaitsi meillä ei muutenkaan ole havaittavissa
sellaista harrastusta merikirjallisuutta kohtaan kuin muualla,
varsinkin anglosaksilaisessa maailmassa. Mutta se on ehdottomasti
puute kirjallisuudessamme, sillä Cooperin meriromaanit avaavat
lukijalle uuden ja ihmeellisen maailman. Erityisesti on meren
majesteetillisuus innostuttanut häntä valtaviin kuvauksiin, ja
erinomaisena merielämän tuntijana on hän saanut mitä elävimmin
kerrotuksi syvyyden lukemattomia vaaroja, puhumattakaan vihamielisten
valtain sotalaivojen taisteluista ja merirosvojen retkistä, joilla
on suuri sija noissa teoksissa. Parhaimpina ovat "Kaksi amiraalia",
"Maalla ja merellä" ja sen jatko "Miles Wallingford" sekä "Jack
Tier eli Floridan riutta" mainittavat; "Jack Tier" ilmestyi
ryhmänsä viimeisenä v. 1848, jolloin myös "Mehiläispyytäjä" päätti
aarniometsäkuvausten sarjan.
Cooperin tyyli oli omankin aikakautensa makusuunnan mukaan
kankeanlainen, ja nykyaikainen lukija on lisäksi tottunut näkemään
seikkailukertomuksissa suurempaa vauhdikkuutta kuin vaadittiin
silloin, kun ihmisillä vielä oli yltäkyllin hyvää aikaa ja
malttavaista kärsivällisyyttä. Mutta vuosikymmenien vieriessä ovat
hänen teoksensa saaneet lisäansionkin sellaisen, jota ei alkujaan
kuulunut niiden moniin hyviin puoliin: niistä on nyttemmin tullut
silminnäkijän historiallinen todistus menneisyyteen vaipuneesta
kehityskaudesta, joka saa erityistä viehätystä juuri sen johdosta,
että olot ovat muuttuneet kokonaan toisiksi.
_Suomentaja_.