»Ei siinä vielä kylliksi, rakas ystävä. Teidän hämmästyksenne on oleva
rajaton, kun kerron kuka on veljentyttäreni — hän ei muuten olekaan
veljentyttäreni — kun sanon kuka on Janen mies.»
»Kuka se sitten on? En voi enää hämmästyä enempää. Jos Jane neiti on
naimisissa, olkoon hänen miehensä vaikka suur'moguli tai paavi itse...»
»Silloin ei asia olisikaan niin lystikäs kuin todellisuudessa. Janen
mies on Ewald Ballmann — siis teidän amerikkalaisenne.»
Mrs. Edgecombe kertoi nyt vanhalle ystävälleen koko asian. Hän tiesi
voivansa luottaa hänen vaitioloonsa.
»Asia on nyt Hannan käsissä», sanoi hän lopuksi, »eikä meidän pidä
siihen sotkeutua. Teidän täytyy antaa kunniasananne, ettette kerro
mitään Ballmannille.»
Hanna oli sillä välin väärennetyllä käsialalla kirjoittanut kirjeen
miehelleen. Hän pyysi häntä heti saapumaan luokseen, koska tahtoi
puhua hänen kanssaan kahdenkesken. Hänen tuli mennä huvihuoneeseen
puutarhaveräjän kautta.
Tässä puutarhan kaukaisimmassa sopessa olevassa huvihuoneessa
Hanna häntä odotti. Huvihuoneen avoimia ikkunoita ympäröi kukkiva
kuusamapensaikko; oksien varjot tanssivat niinimatoilla peitetyllä
lattialla. Hanna istui sohvalla, joka ympäröi seiniä, ja katseli
kaipaavasti ovea kohden. Tuskin oli kymmenen minuuttia kulunut,
ennenkuin hän kuuli Ewaldin askeleet. Rajusti sykkivin sydämin hän
nousi, ja samassa oli odotettu kynnyksellä. Taas hänen täytyi hillitä
itseään, ettei heittäytyisi hänen syliinsä. Hän nojasi toisella
kädellään viereiseen pöytään ja viittasi estävästi toisella, kun Ewald
riensi hänen luokseen huudahtaen: »Jane — Jane!»
»Te työnnätte minut luotanne? Siksikö pyysitte minua tulemaan tänne?»
»Mielestäni meidän välillämme ei voi tulla kysymykseen muu kuin ero...
Te ette ole vapaa...»
Hanna astui muutaman askeleen taaksepäin ja istuutui sohvalle.
»Ero?» toisti Ewald. »Voiko ajatella eroa, kun tuskin vielä lausutut
sanat 'minä rakastan sinua' ovat huulillani? Tai vihaatteko minua,
halveksitteko minua? Onko tieto rikollisesta vaitiolostani voinut
sammuttaa eilisen rakkaudenhehkun?»
»Minulla ei ole minkäänlaista oikeutta halveksia teitä, sillä minäkään
en ole ollut avomielinen teitä kohtaan ja sitä sanoakseni olen kutsunut
teidät tänne. En ole nuori neitonen, kuten luulette... minäkin olen
naimisissa...»
Ewald hätkähti.
»Naimisissa!» huudahti hän.
»Niin. Ja mikä vielä pahempi, minua ei ole hyljätty, vaan olen itse
hyljännyt. Siitä on noin kymmenen vuotta sitten kun viimeksi näin
mieheni...»
»Te olitte siis onneton?»
»Olin. Me emme sopineet toisillemme. Mieheni oli... niin, mitenkä
sanoisin?... kuiva, kylmä... niinkuin te olitte ollut, kuten ensi
käynnillänne kerroitte... ujo, runoutta pelkäävä.»
»Niin, minä ymmärrän... semmoinen kuin minä kerran olen ollut. Mitenkä
huonosti semmoinen mies onkaan sopinut teille! Ja te pakenitte
ilottomasta kodista? Yksinkö?»
Hanna oli vaiti.
»Yksinkö?» toisti Ballmann, »tai onnellisemman kanssa, joka teille
paremmin sopi? Jane, vastaa!»
»Minä en tahdo vastata siihen kysymykseen. Kauan aikaa sitten
tapahtuneesta en ole velvollinen tekemään tiliä sille miehelle, jota
eilisestä saakka rakastan.»
»Rakastat ja vielä rakastat, eikö totta?» huudahti Ballmann
intohimoisesti sulkien nuoren naisen syliinsä. »Eikö totta... te
rakastatte minua vielä ja ainiaan?»
Hanna ei vastustellut, vaan nyökäytti päätään hymyillen.
»Sinä olet oikeassa», jatkoi Ewald. »Menneisyys on kuin usva, joka on
haipunut pois; nykyisyys on meidän. Semmoisena kuin nyt olet, rakastan
sinua.»
Hanna irroitti itsensä hänen syleilystään.
»Niin, tällä hetkellä», hän sanoi, »mutta ajattele tulevaisuutta! Mikä
on oleva kohtalomme?»
»Katsokaamme rohkeina tulevaisuutta silmiin!» vastasi Ballmann.
»Paetkaamme!»
Hanna hymyili. Hän muisti ystävättärensä sanat. Nyt ne olivat
täyttyneet.
»Paetkaamme!» toisti Ballmann innokkaasti. »Lähtekäämme uuteen
kotimaahani, Amerikkaan, ja jättäkäämme nämä ahtaat olot täällä. Siellä
ei kukaan tunne suhdettamme, ja me elämme vain toisiamme varten. Minä
olen kyllin rikas suojataksemme meitä puutteelta... Solmikaamme vapaan
rakkauden liitto! Tahdotko, Jane?»
Mutta hän ei saanut kauempaa odottaa vastausta. He kuulivat lähestyviä
askeleita ja ääniä. Mrs. Edgecombe, joka ei tiennyt Hannan ja
Ballmannin kohtauksesta, oli lähtenyt tohtorin kanssa kävelemään
puutarhaan ja aikoi levähtää huvimajassa.
»Vai niin, oletko sinä täällä, Jane? Ah, hyvää huomenta, herra
Ballmann!»
Tohtori astui sisään Mrs. Edgecomben jälkeen ja ojensi kätensä
Hannalle. Hänen poskensa, jotka jo muutenkin olivat punaiset,
punastuivat vielä enemmän hänen ajatellessaan, mitä tohtori voisi
ajatella heidän täällä-olostaan kahdenkesken, mutta sitten hän
naurahti, sillä hänen kaksinpuhelunsa oli niin oikeutettua. Mrs.
Edgecombe ja tohtori Scherenberg eivät voineet olla vaihtamatta
keskinäisen ymmärtämyksen katsetta. Ainoa hämillään oleva oli Ballmann;
hänestä tuntui, kuin hänet olisi saatu verekseltä kiinni.
He vaihtoivat muutamia jokapäiväisiä sanoja; sitten Mrs. Edgecombe
ehdotti, että he palaisivat takaisin huvilaan. Hän meni edellä tohtorin
taluttamana; Hanna ja Ballmann tulivat jonkun matkan päässä.
»Myönnytkö vai kieltäydytkö?» hän kuiskasi.
»Mene nyt. Tahdon olla yksin ajatuksineni. Annan vastaukseni sittemmin.»
»Jane, sinä et pääse minusta; sinä olet minun; tunnen sen.»
»Minäkin luulen sitä melkein... mutta mene nyt.»
Ewald totteli. Kun he saapuivat huvilalle, ei hän Mrs. Edgecomben
kutsusta huolimatta jäänyt, vaan kiiruhti pois.
»Minä tulen kanssanne, Ballmann», sanoi tohtori ja suuteli Mrs.
Edgecombea kädelle.
Molemmat herrat poistuivat, ja Mrs. Edgecombe ja Hanna menivät sisään.
»Kello neljän junassa. Kun Ewald on saanut vastaukseni, lähtee hän
aikaisemmassa junassa ja odottaa minua määrätyssä paikassa.»
»Niin, näen hänen valmistaneen kaiken», sanoi Mrs. Edgecombe luettuaan
Ballmannin kirjeen. »'Frankfurt, Hotel Westendhall! Jos joku nainen
kysyy ovenvartialta huonetta rouva Ewaldille, on tämä vievä hänet,
maailman onnellisimman miehen luo' j.n.e...» sanoi Mrs. Edgecombe
jättäen kirjeen takaisin. »Hotel Westendhallissa te siis olette
päättäneet tavata? Muistatko, että asuimme samassa hotellissa, kun
kaiken maailman asiamiesten kautta koetimme saada selkoa samaisesta
herra Ewaldista? Kuka olisi voinut aavistaakaan, että hän kerran
'maailman onnellisimpana' odottaisi sinua siellä? Useimmiten käy kaikki
aivan toisin kuin on ajateltu tässä maailmassa.»
Kello puoli neljältä vaunut olivat oven edessä ja palvelija nosti
Hannan matkalaukun niihin.
»Jo valmiina matkapuvussa, rakas lapsi?» huudahti Mrs. Edgecombe, kun
Hanna astui hänen huoneeseensa. »Näyttää siltä, kuin pakosi onnistuisi
erinomaisesti.»
»Tulen sanomaan hyvästi...»
»Hyvästi sitten, Jane!... Minun Janeni menee ja takaisin palaa
ainoastaan hänen Hannansa.»
Hanna oli hyvin liikutettu. Tässä silmänräpäyksessä hän unohti
Ballmannin tapaamisen, joka jo etukäteen oli tuottanut hänelle niin
sanomatonta iloa, ja ajatteli vain eroa ystävästään.
»Hyvästi, ainoa, paras ystäväni!... Nyt kun pian saan onneni ainiaaksi,
täytyy minun kiittää sinua, täti, kaikesta mitä olet ollut minulle...
suojani, tukeni, hädästä pelastajani... Sinua minun tulee kiittää
kaikesta, kaikesta.»
Hanna oli puhuessaan heittäytynyt polvilleen Mrs. Edgecomben viereen ja
suuteli itkien hänen kättään.
»Jane, Jane... rakas lapsi! Minunkin täytyy kiittää sinua siitä ilosta,
minkä olet minulle suonut. Nouse ylös, rakkaani! Älä myöhästy junasta.
Kas, tässä on kirje, joka sinun tulee ottaa mukaasi. Lupaa minulle,
ettet avaa sitä, ennenkuin miehesi on jälleen puolisosi. Lukekaa se
yhdessä.»
Hanna otti kirjeen ja antoi pyydetyn lupauksen. Hän pyyhki kyyneleensä,
suuteli useamman kerran ystäväänsä ja kiiruhti vaunuihin.
»Rautatieasemalle!» sanoi hän. Sitten hän vielä kerran katsahti
Mrs. Edgecomben ikkunaan. Tämä oli tullut parvekkeelle ja huiskutti
nenäliinaansa.