»Onko huone rouva Ewaldille kunnossa?» kysyi Hanna ovenvartialta Hotel
Westendhallissa.
»On, Herra Ewald on jo tullut. Hän on tilannut huoneen ja odottaa
rouvaa... Vahtimestari, viekää rouva N:o 12:een!»
Rajusti sykkivin sydämin Hanna meni palvelijan perässä rappusia ylös.
Tämä avasi oven, antoi Hannan astua sisään ja sulki sitten jälleen oven.
Hanna kuuli ilohuudon, ja kahdet käsivarret ojentuivat häntä kohden.
Mitä kahdella rakastavalla on toisilleen ensiksi sanottavaa, sitä eivät
voi muut kuin suudelmat kertoa. Ei ole sanoja, jotka niin selvästi
kertoisivat heidän tunteistaan.
Hetkisen kuluttua Hanna irtaantui tästä syleilystä. Hän riisui
hansikkaat ja hattunsa ja katsahti ympärilleen huoneessa. Se oli
hienosti sisustettu sali. Uuninreunalla olevat maljakot olivat täynnä
kukkia, ja sohvan edessä olevalla pöydällä oli myöskin kukkia, ja
sitäpaitsi oli siihen katettu kahdelle.
»En voi käsittää onneani», sanoi Ewald. »Entä sinä? Sano, tunnetko
itsesi oikein onnelliseksi?»
»En oikein. Puuttuu vielä jotain. Minun täytyy puhua kanssasi eräästä
hyvin tärkeästä asiasta, ja tästä keskustelusta riippuu, tulenko
minä... tuletko sinä olemaan täysin onnellinen.»
Hanna oli istuutunut uunin vieressä olevaan nojatuoliin, ja Ballmann
seisoi nojaten uuninreunaan ihastuneena katsoen häneen.
»Täysin onnellinen?» toisti hän. »Pelkään sinun ajattelevan jotain,
joka ei ole mahdollista maan päällä. Voin kyllä aavistaa, mikä sinua
tekee levottomaksi, mikä vie nousevan lemmenaurinkomme pilveen...
Minähän voin lukea ajatuksesi kuin avoimesta kirjasta. Jotta niin
hyvä, niin rikkailla luonnonlahjoilla varustettu nainen kuin sinä
voisi tuntea täydellistä sisäistä tyydytystä, täytyy hänen tuntea,
ettei siveyttänsä loukata. Ja tämän uhrin sinä minulle kannat. Sinä
luovut omaisiesi kunnioituksesta ja annat kohtalosi minun käteeni; sinä
saatat vanhan ystäväsi murheelliseksi; sinä tiedät, että kyyneleitä
vuodatetaan sinun tähtesi, että olet syypää vihaan ja tuskaan, ja
näistä johtuvat ajatukset heittävät varjon sille tielle, jolle olet
astunut, miten sitä valaiseekin rakkautemme. Olenko oikeassa, Jane?
Olenko ymmärtänyt sinua?»
»Minä tuntisin kai niin, jos asiat olisivat sillä tavoin kuin
luulet. Mutta sinä et voi tietää mikä minua huolestuttaa, ennenkuin
olen puhunut suuni puhtaaksi. Anna minun ensin kuitenkin tehdä
sinulle joitakuita kysymyksiä ja lupaa minulle, että vastaat niihin
totuudenmukaisesti.»
»Sen lupaan mielelläni. Mitä tahdot tietää?»
»Ensiksikin tahtoisin tietää, eikö loukattu velvollisuudentunto vaivaa
sinuakin tänä hetkenä. Mitä sinä olet tehnyt, ei sekään ole aivan
oikein...»
»Olen luvannut olla sinulle täysin avomielinen. Tiedän hyvin, etten
ole tehnyt oikein, mutta ettäkö se vaivaisi minua tänä hetkenä? Ei.
En olisi mies, jolle ihanin nainen tahtoo kuulua, jos tällä hetkellä
tuntisin omantunnon tuskia... Tiedän varsin hyvin menetteleväni
väärin, mutta teen sen mielelläni. Ajattelehan janoavaa, joka pitkän
erämaamatkan jälkeen löytää raikkaan lähteen. Luuletko hänen voivan
olla juomatta siitä, joskin siitä seuraisi kuolema? Ei, Jane, taivaan
autuuden menettämisen uhallakaan en tahtoisi olla vailla tämän hetken
onnea.»
Hän tahtoi kumartua vahvistaakseen sanojaan suudelmalla, mutta samassa
koputettiin oveen ja palvelija astui sisään alkaen valmistella
päivällistä. Hän veti eteen ikkunaverhot, sytytti kynttilät ja asetti
ne pöydälle.
»Saanko tarjota päivällisen?» hän kysyi.
»Ei vielä, me soitamme.»
Kun palvelija oli poistunut ja Ewald uudelleen tahtoi kumartua Hannan
puoleen, nosti tämä kätensä estäen eteen ja sanoi:
»Ei, ei. En tahdo suudelmaa, joka ei tarkoittaisi minua yksin.»
»Minä en ymmärrä...»
»Istuudu tähän, Ewald, minua vastapäätä ja anna minun koota
ajatuksiani...»
Hän pudisti hymyillen päätään ja istuutui.
»Kuule nyt tarkkaan, mitä minulla on sinulle sanottavana. Minulla on
niin paljon, paljon puhumista. Mutta anna minun vielä tehdä sinulle
yksi kysymys. Etkö koskaan ajattele vaimoasi? Tai jos niin teet, mitä
silloin tunnet?»
»Sinä kai pelkäät, että muisto hänestä voisi häiritsevästi vaikuttaa
suhteeseeni sinuun?»
»Älä kysele kysymykseni alkujuurta, vaan vastaa.»
»No hyvä. Sanon sinulle koko totuuden. Vaimoni ajatteleminen on ainoa
soraääni onnessani. Siihen sekoittuu kai katumusta...»
»Katumusta... miten niin?»
»Minusta tuntuu, kuin olisin syyllinen... hänen suhteensa. Enkö
menetellyt julmasti, kun noin vain ilman muuta ajattelin häntä
kuolleeksi, kun en alkanut tiedustella, minne hän oli joutunut, kun
en jättänyt kotiani hänelle auki, jos katumus tai hätä olisivat
tuoneet hänet jälleen luokseni? Kukapa tietää... Ehkä hän sortui, kun
ei löytänyt paluun mahdollisuutta... ehkä hän on kuollut rukoillen
anteeksiantoa, enkä minä ollut sitä hänelle antamassa. Sinä olet niin
totinen, Jane. Tekeekö tämä sinut levottomaksi? Katsoisitko mieluummin,
että kantaisin leppymätöntä vihaa onnetonta kohtaan?»
»En, en, jatka. Sinähän olet antanut minulle sydämesi kokonaan,
jakamatonna; anna minun nähdä kaikki, mitä siinä on. Sinä et siis kanna
kaunaa uskottomalle?»
»En; minähän juuri tunnustin sinulle, että syytän itseäni
armottomuudesta. Nyt se on liian myöhäistä... Minä rakastan toista,
ja tätä toista ei kukaan voi ottaa minulta. Mutta tiedätkö, sinun
näkemisesi näyttääkin minulle uskottoman vaimoni lievemmässä valossa...
Sinä muistutat häntä kuin sisar... Mitä enemmän minä katselen sinua,
sitä selvemmin muistan nuo melkein unohtuneet piirteet... sinun
äänesikin on kuin kaiku kauan sitten soineista sävelistä...»
»Hän on kuitenkin paljon rikkonut sinua vastaan?»
»Niin, silloin se tuotti minulle sanomatonta tuskaa... mutta voisinko
siitä enää olla vihainen? Mitä tuo lapsi raukka sitten teki? Oikeastaan
ei mitään pahempaa kuin me nyt. Hän ei rakastanut minua, enkä minäkään
rakastanut häntä niinkuin minun olisi pitänyt... mies, jota hän
seurasi, antoi kai hänelle oikean rakkauden... Mutta älkäämme puhuko
enää hänestä, puhukaamme mieluummin sinusta. Mitä sinä oikeastaan
tahdoit sanoa minulle!»
»Minä tahdoin sanoa sinulle, että voidakseni ottaa vastaan rakkautesi
täytyy minun tietää sen tarkoittavan yksin minua... vallan yksin...»
»Voitko sitä epäillä?»
»Älä keskeytä minua. Minä tiedän Janen, johon kolme viikkoa sitten
tutustuit, saaneen sydämesi... mutta voidakseni olla onnellinen sen
omistaessani täytyy sinun tietää, kuka todellisuudessa olen... Niin
kauan kuin et tiedä menneisyydestäni, tuntuu minusta, kuin esiintyisin
naamarin takana, ikäänkuin sinä et rakastaisi minua, vaan jotain
toista, jonka osaa näyttelen... Minä en ole vielä sidottu sinuun...
vielä voin palata entisiin oloihini.»
»Mitenkä voit puhua tuolla tavalla! Luuletko minun enää laskevan sinua
luotani? Huomenna me matkustamme täältä; muutamien päivien kuluttua
nousemme laivan kannelle matkataksemme uuteen maailmaan, jossa
perustamme kotimme, jota minä aina tulen suojaamaan..»
»Se ei ole sanottu. Ellet sinä tunnustukseni jälkeen syleile minua
niinkuin minä tahdon, lähden minä vielä tänään takaisin Wiesbadeniin...
Kukaan ei saa tietoa tästä seikkailusta, ja meillä kummallakin on
vapautemme jälleen.»
»Ja tuota voit uskoa, Jane?... Tänä hetkenä voit luulla sen olevan
mahdollista?»
»Suoraan sanoen, en sitä pelkää. Mutta sinun täytyy kuunnella minua...»
»Minkä vanhan synnin tahdot tunnustaa minulle? Mitä se hyödyttää,
Jane? Minä tunnen sinut ja rakastan sinua sellaisena kuin nyt
olet, huolimatta siitä, mimmoinen olet ollut. Paitsi että rakastan
sinua niin, että pyytäisin sinua tulemaan omakseni, vaikka olisit
rikoksentekijä, minä myös kunnioitan sinua. Sinähän olet menneinä
aikoina voinut hairahtua, mutta siitä, mitä nyt tunnet ja ajattelet,
on takeena koko olemuksesi. Ja sitäpaitsi maineesi, Jane. Sinä olet
kahdeksan vuotta oleskellut samalla paikkakunnalla, enkä ole kenenkään
kuullut puhuvan pahaa sinusta... ja äidillinen ystäväsi... eikö
sellaisen naisen ystävyys ole takeena arvostasi? Älä nyt huoli kertoa
mitään nuoruutesi harha-askeleesta. Minä voin jo tietää, mitä tahdot
minulle sanoa: sinähän olet jo viitannut siihen, että olet jättänyt
miehesi, jota et rakastanut... varmaankin seurataksesi toista miestä.
Älä herätä mustasukkaisuuttani kuvailemalla tätä sammuvaa rakkautta...
Hän kai ei sitä ansainnut?... Nyt sinä rakastat minua... ja se on
minulle kylliksi. Ja sinä olet rakastava minua aina, sillä minä koetan
ansaita sen...»
»Jospa tietäisit, miten hyvää sanasi tekevät minulle! Mutta kuule minua
sittenkin. Sinä olet arvannut mitä olen tahtonut tunnustaa sinulle,
nimittäin että kymmenen vuotta sitten hylkäsin mieheni heittäytyäkseni
toisen syliin...»
»Nyt kiusaa jo tuo pelkkä ajatuskin minua...»
»Mutta minä en koskaan ollut hänen omansa, Ewald. Hän kuoli samana
hetkenä, kun minä odotin häntä... Minä vannon sen kaikkein pyhimmän,
rakkautemme nimessä... Sinähän uskot minua, kun katselen sinua näin
silmiin?»
»Uskon, minä uskon sinua.»
»Ja sinä uskot, että nyt punastun häpeästä? Sinun anteeksiantoasi
tarvitsen, mutta en nykyhetkestä, vaan menneestä. Ja minä luulen sinun
antavan minulle anteeksi...»
»Rakas, miksi sinä vapiset?... miksi sinä itket?»
»En pelosta, en syyllisyydentunteesta. Kuten äsken vakuutin, en ole
kuulunut koskaan kenellekään muulle kuin miehelleni, ja sitä voin
viimeiseen hetkeeni saakka vakuuttaa, vaikka seuraisinkin sinua
maailman ääriin saakka ja olisin omasi...»
»Mitä sinä puhut?»
»Etkö ymmärrä minua, Ewald? Katsele minua... älä ajattele tukkaani...
katsele minua silmiin... etkö sinä tunne minua?»
Hetkisen tuijotti Ewald häneen; sitten hän sulki hänet syliinsä ja
huudahti:
»Hanna, oma vaimoni!»
* * * * *
Vasta seuraavana päivänä, kun Hanna istui miehensä kanssa
aamiaispöydässä, hän muisti saamansa kirjeen. Hän nousi ja otti sen
matkalaukustaan.
»Ewald, tämä on osoitettu meille molemmille», hän sanoi. »Se on
ystävältäni, ja hän pyysi, että me sovintomme jälkeen lukisimme se
yhdessä. Me kai olemme sopineet?» hän lisäsi nauraen.
»No noin puolittain», vastasi Ewald leikillisesti.
»Kas niin, lue nyt. Minä seuraan olkasi takaa.»
Ballmann mursi sinetin. Kuoressa oli laskostettu paperi. Sen hän pani
pöydälle ja luki ensin itse kirjeen:
»Rakkaat lapseni!
Kuuluisi kai asiaan, että kirjoittaisin nyt jotain hyvin surullista...
jonkun innokkaan hääpuheen, joka olisi teille parannukseksi. Mutta
minä olen itsekin niin iloinen, etten voi olla juhlallinen. Koska
nyt pidän itseäni morsiamen äitinä, tahdon myöskin olla osallisena
juhlassa ja lähetän teille häälahjan. Onhan luonnollista, etten anna
Janen, joka niin monta vuotta on ollut kuin oma tyttäreni, joutua
myynittä maailmalle. Mukanaseuraava paperipalanen on shekki, jolla
voitte nostaa neljäkymmentätuhatta puntaa eräästä Lontoon pankista.
Ostakaa niillä itsellenne maatila tai ilmalaiva tai mitä tahdotte. En
tahdo tehdä niiden suhteen mitään määräyksiä, sillä Hanna on tosin
perijättäreni, mutta ei holhokkini. Eikä hänen nyt enemmän kuin
myöhemminkään tarvitse totella ketään muuta kuin sitä, joka hänen
kanssaan lukee nämä rivit.
Minä oletan, ettette katso asian vaativan pakoanne valtameren taakse
ja että haluaisitte nähdä vanhan ystävänne. Odotan teitä siis
huomenna, torstaina, tänne päivällisille. Sitten iloitsemme kuin
lapset. Ketään muuta kuin tohtoria en ole kutsunut. Olen nimittäin
ilmoittanut kunnon Scherr-ystävällämme paostanne, ja hän tuntee
elämäkertanne.
Ystävänne
Adele Edgecombe.»
Seuraavassa junassa toisen kerran vastanaineet matkustivat Wiesbadeniin.