Seuraavana päivänä Hanna sai kirjeen. Hän arvasi heti, että se
oli Ballmannilta, ja aukaisi nopeasti kuoren. Paperi vapisi hänen
kädessään, kun hän luki:
»Rakkain! — tai — niinkuin minä oikeastaan vain saisin sanoa: Arvoisa
neiti! Tunnen syyllisyyteni, tunnen rikollisuuteni edessänne. Minun
olisi jo heti ensimäisenä päivänä pitänyt sanoa teille jotain, mutta
en ole voinut saada sitä huulieni yli, ja nyt nämä rivit kertovat
sen teille: Minä olen naimisissa. Minulla ei ollut oikeutta koettaa
voittaa sydäntänne, mutta kaipaako rakkaus muuta kuin vastarakkautta?
En kuitenkaan tahdo puolustaa itseäni. Aikomukseni on vain teille
ilmaista kauan salaamani totuus, nimittäin että olen naimisissa. Ja
kuitenkaan ei minulla ole vaimoa eikä kotia. Noin kymmenen vuotta
sitten hän jätti minut seuratakseen rakastajaansa. Siitä saakka en
ole kuullut hänestä mitään. En edes tiedä, elääkö hän. Hänen kuvansa
on säilynyt mielessäni kuin utukuva... Hän oli kaunis, niin kaunis
että hän jonkun verran muistutti teitä, Jane. Tämä yhdennäköisyys
ensin hämmästyttikin minua, kun teidät näin. Ja kuitenkin, miten
toisenlainen hän oli! En tarkoita niin paljon hänen ulkomuotoansa;
ero on teidän sielukkaassa katseessanne, teidän vakavassa
ilmeessänne, teidän jalon mielenne heijastuksessa, jota kaikkea minun
lapselliselta, kevytmieliseltä vaimoltani puuttui. Katuvaisena odotan
tuomiotanne rikoksellisesta vaitiolostani. En voi uskoa, että meidän
täytyisi ainiaaksi erota... Täytyy olla keinoja, jotka tekevät meidän
yhteenliittymisemme mahdolliseksi. Kuulutanko uskottoman jälkeen?
Ehkei hän enää eläkään... ehkä avioero on mahdollinen... tai ehkä
rakkautemme on kyllin vahva repimään alas esteet? Miten tulee käymään,
Jane? Päättäkää! Elämäni, olemassaoloni lasken — sinun käteesi!