Seuraava aika oli Hannalle hyvin onnellinen. Hän ei olisi tahtonut
vaihtaa osaansa kenenkään kanssa. Ballmann oli melkein jokapäiväinen
vieras Mrs. Edgecomben talossa. Ratsastusretkiä, ajeluja tehtiin; hän
seurasi molempia naisia teatteriin ja konsertteihin tai vietti iltansa
heidän salissaan. Hänen mieltymyksensä Hannaan sai yhä intohimoisemman
luonteen. Näytti kylläkin alussa siltä, että hän olisi taistellut
rakkautta vastaan, mutta antautui viimein sen lumoihin. Hanna kiemaili
mitä suurimmalla ihastuksella. Hän pani hänen päänsä pyörälle
suloisilla hymyilyillään ja loistavilla katseillaan. Hän saattoi
loukkaamatta naisellista ylpeyttään antautua tälle rakkaudelle, jota
sitäpaitsi ympäröi salaperäisyyden viehätys, kun Ballmann ei tiennyt
hänen olevan hänen vaimonsa.
Mrs. Edgecombe seurasi heidän eriskummallista armasteluaan mitä
suurimmalla mielenkiinnolla. Hanna uskoi ystävälleen kaikki
salaisuutensa, ja tämä luki hänen sydämestään kuin avatusta kirjasta.
»Sinä olet siis onnellinen, Jane?»
»Olen, elämä on ihanaa!»
»Nuoruus on ihana aika, ja kaunis on rakkauden punainen kukka», vastasi
vanha rouva. »Minä seuraan innolla kohtalosi kehitystä, joka päättyy
häihin, jotka päälle päätteeksi ovat jo pidetyt; hääthän ovat se ehto,
jonka me vanhat kunnianarvoiset ihmiset asetamme armastelulle, jota
tahdomme suojella. Mutta milloin aiot ilmaista itsesi?»
»En vielä. Tahtoisin ensin olla varmempi hänen rakkaudestaan.»
»Varmempi? Minusta se loistaa hänen jokaisesta katseestaan. On
ajatuksia, jotka, kun ne syntyvät kahdessa sydämessä yhtaikaa, täytyy
myöskin pukea sanoihin.»
Tähän saakka olivat rakastuneet ainoastaan ani harvoin ja vain muutamia
silmänräpäyksiä saaneet olla kahdenkesken. He olivat aina joko
suuressa seurassa tai keskustelussa Mrs. Edgecomben kanssa. Viisas ja
rakastettava vanha rouva oli pitänyt paljon huolta siitä, että Hannan
herttaisuus tuli näkyviin.
Useita tunteja he viettivät soittokoneen ääressä, Hanna soitti ja
Ballmann kuunteli. Ballmann nautti sanomattomasti hänen taiteellisesta
esityksestään, ja Hanna oli ihastunut huomatessaan taidolleen
annettavan arvoa. Kerran tohtori mainitsi Ballmannin työskentelevän
Amerikassa julkaisemiensa kirjoitelmien järjestämiseksi ja että hän
oli jättänyt ne eräälle saksalaiselle kustantajalle, joka oli luvannut
ne painattaa, ja silloin Mrs. Edgecombe pyysi kirjailijaa lukemaan
heille joitakuita töitään. Ne oli selvällä ja säkenöivällä tyylillä
kirjoitetut ja koskettelivat erilaisia filosofisia ja esteettisiä
aineita. Nyt oli Hannan vuoro nauttia ja ihailla.
* * * * *
Pari viikkoa oli kulunut Ewaldin ensimäisestä käynnistä. Kun Hanna
ajatteli tätä aikaa, tuntui se hänestä paljon pitemmältä, sillä sinä
aikana oli tapahtunut niin paljon. Rakastaville ovat kaikki pikkuseikat
suuren arvoisia, ja muistojen sarjaan siirtyy suuri joukko tapauksia.
Kaksi viikkoa ensimäisen päivällisen jälkeen nuo neljä ihmistä istuivat
jälleen samassa päivällispöydässä. Päivällisen jälkeen emäntä sanoi
tohtori Scherenbergille.
»Uskallatteko antautua shakkitaisteluun kanssani?»
Tohtori ilmoitti olevansa halukas, ja he istuutuivat shakkipöydän
ääreen.
Penkereelle vievä ovi oli auki. Oli mitä ihanin kesäkuun-ilta. Kaukaa
kuuluivat kylpylaitoksen orkesterin sävelet. Hanna meni ulos, ja
Ballmann seurasi häntä. Shakkinappulat olivat asetetut paikoilleen.
Tohtorilla oli mustat nappulat.
»Valkoinen siirtää», sanoi hän odotettuaan hetkisen.
Mrs. Edgecombe katseli miettivän näköisenä molempia nuoria. Tohtori
huomasi sen, kääntyi ja näki Ballmannin häviävän penkereellä
vallitsevaan hämärään.
»Valkoinen alottaa», hän toisti.
Mrs. Edgecombe siirsi talonpojan.
»Miten vanha te olette, tohtori parka?» kysyi hän.
»Kuusikymmentäviisi vuotta», vastasi tohtori siirtäen nappulaa.
»Vanhuus on ikävä laitos. On niin harmillista nähdä elämänarvoisten
asiain joutuvan saavuttamattomiin.»
»Oletteko kateellinen?» kysyi Mrs. Edgecombe nauraen ja vei
talonpoikaansa eteenpäin.
»Tietysti; tuolla penkereellä sykkivät kahden ihmisen sydämet ilosta,
joka on paljon suurempi meidän innostustamme teidän hevoseenne tuossa;
nyt minun täytyy siirtää näinikään.»
»Ja minä en ole hitustakaan kateellinen, Scherr. Minä muutan
ilomielin juoksijani tänne ja riemuitsen siitä, että maailmassa on
auringonpaistetta ja onnea.»
Penkereellä olevat nuoret olivat lähestyneet toisiaan yhä enemmän.
Hanna oli kaukaisimmassa nurkkauksessa ja nojasi pylvääseen; Ballmann
oli pysähtynyt oven luo ja katseli tätä valkopukuista, kuutamossa
seisovaa kaunotarta. Miten mielellään Hanna olisikaan rientänyt hänen
luokseen, painanut päänsä hänen povelleen, mutta hän ei tahtonut vielä
ilmaista itseänsä. Ewaldin täytyi tunnustaa rakkautensa ensin... ja
Hanna tunsi hetken tulleen. Hän ei ajatellut sanoja tai muuta, mutta
tunsi suurta, sanomatonta onnea. Ewaldinkin mielen täytti elämänilo.
Hän astui muutamia askeleita eteenpäin...
»Te olette ihmeellinen nainen», sanoi tohtori ja vei esiin torninsa.
»Toisten onnea on tavallisesti ikävä nähdä. Tuhannesta tädistä menisi
yhdeksänsataayhdeksänkymmentäyhdeksän nyt ulos ja sanoisi: 'Tuntuu niin
kolealta: sinulla pitäisi olla liina hartioillasi, rakas lapsi.' Ja te
lähetätte vain hyvin levollisesti hevosenne peliin.»
»Jane ei ole enää mikään lapsi; sitäpaitsi ei teillä ole
aavistustakaan, miten vähän arvoa liinalla on tämmöisessä tapauksessa.
Kas niin, nyt teidän täytyy laskea kuningatar liikkeelle.»
Ballmann seisoi Hannan vieressä.
»Mikä ihana ilta!» sanoi hän liikutuksesta väräjävällä äänellä.
Hanna myönsi. Nyt seurasi hiljaisuuden tuottama lumous, joka on sitä
vaarallisempi, kuta kauemmin se kestää, — joka on salaperäisempi kuin
kuiskaus, intohimoisempi kuin huuto.
»Minulla ei ole mitään syytä liikuttaa kuningatarta», sanoi tohtori.
»Siirränpä tästä tämän talonpojan. Mutta teidän salaperäisiä sanojanne
siitä, että liina tässä erikoisessa tapauksessa on tarpeeton, en
ymmärrä. Jos kaksi nuorta ihmistä, jotka niin selvästi rakastavat
toisiaan, jätetään samppanjapäivällisten jälkeen kahdenkesken
penkereelle ja vielä kuutamoisena kesäkuun-iltana...»
»Niin se on vaarallista...»
»Sitä aioin juuri sanoa.»
»Minusta teidän talonpoikanne tuossa on vaarallinen, sillä se
ahdistaa hevostani. Mutta te puhutte siksi paljon tyhmyyksiä, ettei
voi tehdä edes kunnollista siirtoa. Mitenkä sitten voisi pelata
järjestelmällisesti? No niin, minä muutan tornin ja uhraan hevosen.»
Oliko Ballmann vetänyt Hannan luokseen vai oliko tämä heittäytynyt
hänen syliinsä? He eivät sitä tienneet. Hannan pää lepäsi Ewaldin olkaa
vasten, ja tämä oli kiertänyt kätensä hänen ympärilleen. Orkesteri
soitti Gretchenin ihanaa antaumislaulua.
Shakkipeli oli sillä välin jatkunut. Pelaajat olivat syventyneinä
laskelmiinsa; he eivät puhelleet enää, vaan miettivät, miten voisi
uhkaavaa tappiota välttää. Shakkipöydän ääressä vallitsi mielenkiinnon
hiljaisuus... penkereellä onnen syvä rauha.