Pieni päivällinen oli aivan erinomainen. Pöytä loisti hopeasta,
kristallista ja kukista. Ruokalajeja ei ollut monta, mutta ne olivat
erinomaisesti valmistetut; lyhyt ruokalista oli somille korteille
kirjoitettuna kunkin lautasen vieressä. Hansikaskätiset palvelijat
mainitsivat lyhyesti, kysyvästi viinien nimet, ennenkuin kaatoivat
laseihin; tämä kädenkäänteessä järjestetty päivällinen tarjoiltiin
niinkuin juhlapäivällinen konsanaan. Mrs. Edgecombe oli tuonut tämän
tavan Englannista, ja hän oli aina valmis kutsumaan pöytäänsä vieraan,
olipa tämä miten vaatelias tahansa.
Pöytäkeskustelu oli hyvin vilkas. Tohtori oli mitä parhaimmalla
tuulella, ja emäntä nauroi sydämensä pohjasta hänen jutuilleen. Hänen
tapansa nauraa oli niin iloinen ja sydämellinen, että olisi luullut
lapsen nauravan. Hanna oli totisempi kuin tavallisesti. Vieras oli
tehnyt häneen syvän, melkein järkyttävän vaikutuksen, sillä hän
muistutti suuresti sitä kuvaa, joka oli Hannan sydämessä säilynyt hänen
miehestään.
Useimmiten tarvitaan hyvin vähän, jotta kaksi ihmistä ymmärtävät ja
alkavat pitää toisistaan. Heidän puhuessaan mitä jokapäiväisimmistä
asioista kuulee heidän äänestään, näkee heidän katseestaan,
hymyilystään paljon enemmän kuin mitä sanat kertovat.
Päivällisen jälkeen saapui uusia vieraita, eräs venäläinen kenraali
rouvineen ja tyttärineen, Wiesbadenissa asuva runoilija Bodenstedt,
kuninkaallisen teatterin kapellimestari ja joitakuita muita herroja.
Keskustelu oli välitöntä ja vilkasta. Hanna osoitti mitä ihastuttavinta
herttaisuutta. Hän oli iloissaan saavuttamastaan voitosta... huomiosta,
jota hänelle osoitti mies, joka häntä miellytti.
Illan kuluessa saatiin kuulla musiikkia. Venäläinen neiti soitti
muutamia venäläisiä kansanlauluja mollissa sekä Tshaikovskin ja
Glinkan sävellyksiä. Pyytämättä istuutui Hanna sitten pianon ääreen
ja soitti muutamia Schumannin kappaleita niin mestarillisesti, että
kapellimestari, hänen poistuessaan pianon luota, suuteli häntä kädelle
ja huudahti:
»Te olette suuri taiteilija!»
Kellon yhdeksän tienoissa tarjottiin teetä. Ballmann oli Hannan
lähettyvillä. Hän tarjosi hänelle kupin ja pyysi häntä istuutumaan
viereensä. He olivat erillään muista, jotka olivat ryhmittyneet Mrs.
Edgecomben ympärille, osaksi pianon lähelle.
Ballmann alotti keskustelun.
»En voi ymmärtää, että näen teidät ensi kerran ja että vasta muutama
tunti sitten olen teihin tutustunut.»
»Minustakin tuntuu, niinkuin olisimme vanhoja tuttuja», vastasi Hanna.
»Kukapa tietää?... Ehkä olemme olleet ystäviä jossain toisessa
maailmassa», sanoi Ballmann miettivästi.
»Tai toisena aikakautena», vastasi Hanna nauraen.
»Mitä menneisyys meitä koskee, meillähän on tulevaisuus edessämme!»
»Te sanotte sen niin syvään huoahtaen, ikäänkuin olisitte
kuolemaantuomittu.»
»Me olemme jokainen tuomitut kuolemaan kolmenkymmenen tai
neljänkymmenen vuoden kuluessa. Mutta sitä en huokaa...»
He juttelivat vielä kauan keskenään vaihdellen puheenaiheita. Sillä
välin yhtyivät heidän katseensa usein. He eivät voineet olla katsomatta
toisiinsa ja ihmettelemättä, missä yhtäläisyys piili. Mutta heidän
mieliinsä ei juolahtanut, että he saattoivat olla niin läheisiä.
Keskiyön aikaan vieraat lähtivät, ja molemmat naiset jäivät
kahdenkesken.
»Miten paljon kello jo onkaan!» sanoi Mrs. Edgecombe koettaen peitellä
haukotustaan. Ja hetkisen kuluttua hän jatkoi: »Scherrin tuoma herra
oli hyvin miellyttävä.»
Hanna myönsi.
»Oletko väsynyt, lapsi? Menemmekö levolle?»
»En, väsynyt en ole.»
Hanna huokasi syvään.
»Mikä sinun on, Jane? Olet muuttunut.»
»Mikäkö minun on?... En tiedä?... Ajattelehan, jos se nyt tapahtuisi,
täti?»
»Mikä sitten?»
»Se, josta juttelimme eilen... Oi, jospa olisin vapaa!»
»Jane, tekikö tuo vieras sinuun niin valtavan vaikutuksen?»
Hanna oli sillä välin mennyt sen pöydän luo, jolle vieraan käyntikortti
oli jäänyt. Hän tahtoi nähdä, mikä hänen nimensä oli. Hän oli päättänyt
heti etsiä sen. Hän haki hajallaan olevien paperien joukosta. Lopulta
hän sen löysi ja katsahti siihen. Samassa kuului vihlova huuto, ja hän
kaatui lepotuolin viereen.
Mrs. Edgecombe kumartui hänen ylitseen.
»Jumalan tähden, Jane! Mikä sinun on?»
Hanna nousi. Hetkeen hän ei voinut puhua. Hän puristi
suonenvedontapaisesti kättä sydäntään vasten hilliten sen lyöntejä;
toisessa kädessä hän piti korttia.
»Mikä sinun on, Jane?»
Hän ojensi kortin Mrs. Edgecombelle ja sanoi äänellä, joka hänestä
itsestäänkin tuntui vieraalta:
»Ewald Ballmann!»
»Mitä... miehesi nimi?»
»Se on hän... mieheni!»
Hanna heittäytyi Mrs. Edgecomben viereen ja laski päänsä hänen syliinsä
purskahtaen itkuun.
He viipyivät vielä kauan salissa. Tapaus oli niin merkillinen ja
odottamaton, ettei voinut tulla kysymykseenkään mennä levolle. Kadonnut
puoliso oli löydetty... Hanna oli rakastunut häneen! Hänkin oli
näyttänyt hyvin mieltyneeltä.
»Sehän olisi suunnaton onni, Jane, jos te löytäisitte toisenne tällä
tavoin... ei niin että ottaisitte toisenne armoihin taas unohdetun
ja anteeksiannetun menneisyyden takia, vaan ainoastaan ajatellen
nykyisyyttä ja rakkautta täynnä olevaa tulevaisuutta», sanoi Mrs.
Edgecombe.
»Se olisi liiankin ihanaa!» huokasi Hanna vavisten, kuten kaikki
muutkin, joille kajastaa täydellinen onni.
»Mutta Jane... sinun kuvauksesi mukaan olin ajatellut miestäsi aivan
toisenlaiseksi.»
»Hänhän on, kuten hän itse kertoi, tullut toiseksi ihmiseksi. Siksihän
en minäkään häntä tuntenut. Näinä kahdeksana vuotena on hän muuttunut
yhtä paljon kuin kaksikymmenvuotias kaksitoistavuotiaaseen verrattuna.»
»Taikka niinkuin sinä itse, rakas Jane, tässä ajassa.»
»Se on totta. Siksi hänkään ei tuntenut minua. Mitä onkaan meistä
enää jäljellä? Tuskin mitään. Me tapaamme toisemme kuin kaksi
uudestisyntynyttä ihmistä... me tunnemme mieltymystä toisiimme,
rakkaus saa meissä vallan... meissä, jotka jo kauan sitten menimme
naimisiin keskenämme! Eikö tämä ole kuin satua, täti? Ei, ei, se olisi
liian ihanaa. Pelkään, että kun hän saa tietää, kuka olen, hän hylkää
minut...»
»Sinun täytyy valloittaa hänet, Jane.»
He puhelivat vielä kauan. Kello oli jo kaksi, kun nämä ystävykset
sanoivat toisilleen hyvää yötä ja menivät kumpikin omalle puolelleen.