Keskustelu oli pian taas käynnissä. Hanna istuutui nojatuoliin
lepotuolin jalkopäässä, ja molemmat herrat istuutuivat entisille
paikoilleen.
Mrs. Edgecombe, joka, ehkä kiusoitellakseen tohtoria, ei tänään väsynyt
käyttämästä iänikuisia lauseparsia, kysyi jälleen vieraalta:
»Aiotteko viipyä kauan Wiesbadenissa?»
»Luultavasti muutamia viikkoja; se riippuu olosuhteista.»
»Taikka siitä, miten viihdytte täällä.»
»Mitä siihen tulee, olen tähän saakka viihtynyt erinomaisesti...»
Ja taasen hän käänsi katseensa Hannaan.
»Varokaa ensi hetken vaikutelmia!» yhtyi Hanna puheeseen. »Matkoillamme
olemme usein huomanneet saaneemme kylliksi niistä paikoista, jotka ensi
silmäyksellä ovat näyttäneet ihanilta.»
»Tohtorimme tässä ei ainakaan ihastu ensi silmäyksellä», jatkoi Mrs.
Edgecombe leikkiä laskien. »Hän on rakentanut kokonaisen teorian
siitä, ja tämän teorian hän on meille selittänyt kuten kaikki muutkin
teoriansa.»
»Älkää nyt saattako minua huonoon valoon, Mrs. Edgecombe! En ole mikään
teoreetikko. Jos epäilen ensi silmäyksen vaikutelmia, jotka ovat
aiheena kaikkiin erehdyksiin, niin epäilen vielä enemmän teorioja. Jos
jollain ihmisellä ei ole selvää käsitystä jostain asiasta, niin hän
yhdistää tavallisesti sata enemmän tai vähemmän epäselvää käsitettä ja
nimittää sitä teoriaksi.»
»Varokaa, Scherr, te olette jo hyvällä alulla rakentamassa teoriaa
teorioista», keskeytti Mrs. Edgecombe.
»Vaikka nyt joudunkin vaaraan, että minun luullaan tahtovan rakentaa
teoria, täytyy minun kuitenkin puolustaa epäiltyjä 'ensivaikutelmia',
niin pieneksi kuin arvostelenkin kykymme ilmaista niitä», sanoi
Ballmann. »Kielemme on niin köyhä, ettei se kykene kohoamaan edes
ensi kerrokseen ajatustemppelissä. Kun se haluaa seurata ajatustemme
lentoa, niin sen lyijynraskaitten siipien aikaansaama melu paraiten
vaimennetaan runollisella muodolla. Siksi onkin runous ja musiikki
salaisimpien, ylevimpien vaikutelmiemme paras ilmaisumuoto.»
»Jos te olette runoilija, olisi ollut rehellisempää sanoa se heti
minulle», keskeytti tohtori. »Silloin en olisi niin muitta mutkitta
sallinut runoratsurin tunkeutua pahaa-aavistamattomien ystävieni
kotiin.»
»Pelkäämmekö me sitten runoutta niin kovin?» kysyi Hanna.
»Rauhoittukaa», sanoi Ballmann, »minä en ole eläissäni kirjoittanut
runoa... minä olen ennen pelännytkin runoutta, kuten neiti suvaitsi
sanoa. Tämän pelon olen nyttemmin kuitenkin voittanut, mutta minua ei
kuitenkaan voi koskaan laskea tohtorin pelkäämiin runoilijoihin. On
vallan ihme, miten paljon aika ja olosuhteet voivat muuttaa ihmistä.»
»Se on varmaa se», vahvisti Hanna.
»Neiti on tuskin voinut sitä kokea huolettomassa elämässään, mutta
minä, joka kohtalon pakosta sain jättää urani ja jouduin vallan toisiin
olosuhteisiin, voisin kertoa yhtä ja toista niistä muutoksista, joiden
alaiseksi ihminen voi joutua.»
»Kertokaa siitä meille», pyysi Mrs. Edgecombe, »se on varmaan hyvin
mieltäkiinnittävää.»
»Kuten käskette», vastasi Ballmann, »vaikka on vaikeata lyhyesti kertoa
kehittymisestä, joka on seurauksena pienistä toisiinsa vaikuttavista
seikoista... Nuoruudessani olin ujo, en siksi, että olisin oppinut
tuntemaan ihmisten huonon puolen, vaan pikemmin siksi, etten heitä
ensinkään tuntenut. Silloin kohtasi minua suuri perheonnettomuus...
johon ehkä itse olin suurimmaksi osaksi syypää. Mutta se ei kuulu
tähän. Tahdon vain sanoa, että tämän tapahtuman johdosta heräsin
tavallisesta uneliaasta tavastani ja omien kärsimysten kautta opin
tuntemaan ihmiskunnan kärsimyksiä. Siitä hetkestä saakka kiinnittivät
mieltäni maailmassa vellovat rakkauden ja vihan, huimaavan onnen
ja katkeran surun aallot. Tavalliset kuivat työskentelyni eivät
viehättäneet minua enää; minun täytyi itseni syöstä maailmanmeren
pyörteisiin. Ainoastaan siten saatoin unohtaa tuskani... Kaikki
oli minulle uutta, ja minusta tuli siten uusi ihminen. Janosin
mielenliikutuksia ja ahmin runoilijain ja taiteilijain teoksia. Luin
romaaneja, olin läsnä näytännöissä, joissa vuoroin näin liikuttavia,
vuoroin kauheita kohtauksia, kuulin hivelevää, ihanaa musiikkia,
ja silloin avautui minulle intohimoinen elämä ja hengitin kuin
uudessa maailmassa. Nyt on myrsky laantunut, mutta mielenkiinto on
yhä säilynyt. Olen oppinut tuntemaan ja rakastamaan asioita, joista
minulla ennen ei ollut aavistustakaan. Ihmiset, joita opin tuntemaan,
työni — olin jotenkin kauan erään saksalaisen kaunokirjailija-lehden
päätoimittajana Filadelfiassa — lyhyesti sanoen, lukemattomat asiat
ovat tehneet ujosta nuorukaisesta, joka pelkäsi runoutta, miehen, joka
rakastaa kaunokirjallisuutta ja seuraelämää.»
Kuului kellon soitto. Tohtori nousi.
»Oh, jo kuuluu pukeutumis-kutsu, hyvät naiset», sanoi hän. »Sulkeudumme
suosioonne.»
Ballmann nousi.
»Ette saa ajatellakaan mennä tiehenne nyt, Scherr... te jäätte tänne
päivälliselle... Ja te myöskin... ellei teillä ole muuta tänä iltana,
pyytäisin... _sans cérémonie_...»
»Kiitos!» vastasi Ballmann, »mutta ei sovi mitenkään... minua odotetaan
toisaalla...»
»Se ei ole totta», keskeytti tohtori. »Tehän sanoitte itse, että aiotte
syödä hotellissanne. Minä neuvon teitä seuraamaan esimerkkiäni ja
noudattamaan rakastettavan emäntämme kutsua... Missään emme voi syödä
paremmin, ja jos hänestä ei olisi hauskaa, että jäämme, ei hän olisi
meitä pyytänyt jäämään.»
»Hyvä, tohtori!» huudahti Hanna.
»Tohtori Scherenberg on oikeassa», vakuutti emäntä. »Jos seuraatte
kutsuani, teette minut hyvin iloiseksi. Se on siis päätetty, te jäätte?»
Ballmann kumarsi. Mrs. Edgecombe nousi ja Hanna myöskin.
»Nyt menemme pukeutumaan», sanoi ensinmainittu, »se kuuluu tapoihimme
ollessamme kahdenkinkesken.»
Molemmat naiset poistuivat.
»Ihastuttavia naisia!» sanoi Ballmann puoliääneen.
»Sitähän sanoin teille jo edeltäpäin. Lupasin viedä teidät tämän
kaupungin, mielestäni maailman, hauskimpaan taloon. Minä nimittäin
ihailen tätä viehättävää naista...»
»Veljentytärtä?»
»En, tätiä.»
»Hän muistuttaa ensimäistä... onnetonta... rakkauttani.»
»Tätikö?»
»Ei, veljentytär. Hän on hyvin kaunis.»
»Mutta julma — kuin Turandot. Varokaa! Kukaan ei ole löytänyt armoa
hänen silmissään.»
Puoli tuntia tämän jälkeen soi kello uudestaan. Kohta senjälkeen
saapuivat molemmat naiset. He olivat vaihtaneet lyhyet aamupäiväpukunsa
iltapukuihin, jotka, vaikka olivatkin yksinkertaiset, laahustimineen,
timantteineen vanhan rouvan tukassa ja kukkineen nuoremman kiharoissa,
tekivät täydellisen englantilaisen päivällispuku-vaikutuksen.
Viereiseen huoneeseen johtavat ovet avattiin. Mrs. Edgecombe tarttui
tohtorin käsivarteen, ja Ballmann tarjosi käsivartensa — rouvalleen.