Myöhään seuraavan päivän iltana Mrs. Edgecombe istui yksin salissaan.
Hanna oli mennyt ulos erään ystävättären kanssa.
Edgecomben huvilan sali oli kaunein, komein ja hauskin huone mitä
saattoi ajatella. _Le style c'est l'homme_, mutta kodin sisustus,
_c'est la femme_. Kaikkialla kuvastui älykkäisyys, taideaisti ja hyvä
maku. Sali oli suuri, mutta niin komeasti ja taidolla kalustettu, että
se erinäisine huonekalustoineen ja varjostimineen vaikutti monelta
pieneltä huoneelta. Huonekalut olivat vaihtelevia, siellä oli matalia
lepotuoleja, nojatuoleja, vielä matalampia jakkaroita, jotka olivat
päällystetyt erilaisilla kankailla ja neulomuksilla. Sitäpaitsi oli
siellä pieniä pöytiä kaikenlaisine pikkutavaroineen, kallisarvoisia
kaappeja, maljakkoja kukkineen; seinillä riippui mestarimaalauksia
ja siellä täällä taideteoksia jaspiskivestä, norsunluusta ja
porsliinista. Suuri Bechstein-flyygeli oli melkein aina auki, ja
nuottitelineellä oli nuotteja; keskellä lattiaa oli pyöreä pöytä,
jolla oli valokuvia ja kuvitettuja loistoteoksia; kirjoituspöydän
molemmin puolin oli kaksiosainen murattiteline ja sen vieressä
hyvinvarustettu kirjahylly; eräässä nurkassa oli jättiläisteline
lukuisine valokuvineen, toisessa oli koruompelukehys alotettuine
töineen, työkori silkki- ja villalankoineen. Mrs. Edgecomben tavallinen
lepotuoli, joka talvisin nostettiin takkavalkean ääreen ja kesäisin
avoimen, penkereelle vievän oven luo, sijaitsi kiinalaisen varjostimen
muodostamassa komerossa; sen vieressä olevalla pöydällä oli paitsi
viuhkaa ja hajupulloa äsken luettu kirja tai päivän posti. Siinä
nurkassa oli siellä täällä joitakuita tuoleja vieraita varten. Kaikesta
näkyi, että siinä huoneessa elettiin, ajateltiin, työskenneltiin ja
keskusteltiin. Kukkien raikas tuoksu ja kiinalaisten lakeerattujen
töitten, santelipuisten rasiain ja nahkaselkäisten kirjankansien tuoksu
tuntui ihanalta. Ikkunaverhot päivisin ja lampunvarjostimet iltaisin
aikaansaivat huoneessa miellyttävän hämärän, joten jokainen saapuessaan
tähän huoneeseen tunsi suloista hyvinvointia. Tässä huoneessa Mrs.
Edgecombe istui mainittuna iltapäivänä — kello oli noin kuusi — avaten
kirjaa, kun vieraita saapui.
»Tohtori Scherenberg», ilmoitti palvelija vetäen syrjään raskaat
oviverhot.
Mrs. Edgecombe nyökäytti päätään. Sitten hänen katseensa ilmaisi
tyytyväisyyttä. Tohtori Scherenberg, hänen kotilääkärinsä tai oikeammin
hänen ystävänsä — sillä hän ei koskaan ollut sairas — oli aina
tervetullut vieras. Harvan ihmisen seura saattoi niin virkistää häntä,
vaikka hänen kodissaan seurusteli monta mielenkiintoista henkilöä.
Tohtori Scherenberg eli »Scherr», kuten Mrs. Edgecombe häntä nimitti,
oli hänen suosikkinsa. »Scherr»-nimityksen, joka oli lyhennys hänen
nimestään, sai hän siitäkin syystä, että hänen voimakas puhetapansa
muistutti Johannes Scherrin kirjoitustyyliä, samoin kuin myös hänen
alituinen katkeruutensa ihmissuvun tyhmyydestä muistutti tätä
kulttuuri-historioitsijaa.
Tohtori astui sisään, ja hänen takanaan saapui eräs toinen herra.
»Tuon omin lupini tänne erään 'suositetun', Mrs. Edgecombe», sanoi
tohtori ja esitti vieraan, jonka nimeä talon emäntä ei kuitenkaan
kuullut.
Vieras kumarsi, ja ystävällisesti hymyillen ja sanoen »hyvin hauskaa»
Mrs. Edgecombe pyysi häntä istuutumaan.
»Ehkei se teistä ole niinkään hauskaa», keskeytti tohtori Scherenberg.
»Tuo lauseparsi on vain tylsynyt keihäs seuraelämän asevarastossa.
Tarkoitukseni ei ollutkaan tuottaa teille hauskuutta, vaan huvittaa
holhokkiani.»
»Oletteko äskettäin tullut Wiesbadeniin?» kysyi Mrs. Edgecombe
»holhokilta».
»Saavuin tänne eilen ja menin heti tohtori Scherenbergin luo vieden
hänelle erään yhteisen ystävämme kirjeen.»
»Entä mistä te tulette?»
»Viimeksi olin Frankfurtissa, mutta sitä ennen olen monta vuotta
oleskellut Filadelfiassa.»
Silloin Mrs. Edgecombe katsahti tutkivasti häneen. Pitkämatkaiset
matkailijat herättivät hänen erikoista mielenkiintoaan.
Vieras oli kolmenkymmenenkuudenvuotias, ja hänellä oli hyvin
säännölliset piirteet; hänen vartalonsa oli solakka ja pitkä. Hänellä
oli hyvinhoidettu kokoparta, ja hänen lyhyeksi leikattu tukkansa oli
paksu ja kihara. Niin hyvin hänen pukunsa kuin käytöksensä olivat
moitteettomat.
»Ja siellä teidän olisi pitänyt pysyä», härnäili tohtori.
»Tähtilippuinen maa on vielä niin nuori ja elämänhaluinen, meidän
Eurooppamme ollessa vanha sammaltunut raunio, jota madonsyömät,
horjuvat pilarit kannattavat.»
»Mutta rakas Scherr, älkää puhuko siten vanhoista maista vanhan naisen
läsnäollessa», sanoi Mrs. Edgecombe nauraen, »niidenkin täytyy saada
olla olemassa.»
»Te, Mrs. Edgecombe, kuulutte nuorekkaimpiin ihmisiin, mitä tunnen.
Te ette koskaan vanhene, sillä te ette anna elämän pyrkimysten mennä
ohitsenne, vaan seuraatte itse mukana. Te olette valmis tutustumaan
kaikkeen uuteen, versovaan, koittavaan; te ette kiinny tietämättömyyden
pimennossa olevaan patsaaseen. Mutta puhuessamme nuoruudesta, missä on
miss Jane?»
»Veljentyttäreni on ulkona, mutta ellen erehdy, ajavat vaunut juuri
pihalle; se kai on Jane, joka palaa kotiin... Entä mitä te pidätte
Wiesbadenista?» kysyi hän jälleen vieraaltaan.
»Mitä tähän saakka olen nähnyt, on ihastuttavaa: kulttuurin loisto ja
luonnon kauneus yhteen sulaneina. Taidenautinnoista ei täällä myöskään
näy olevan puutetta. Minä olin eilen teatterissa: näyteltiin Freytagin
'Sanomalehtimiehiä'; yhteisnäytteleminen oli hyvää; Bolzin osa...»
Hänen puheensa keskeytyi, sillä Hanna astui sisään.
Molemmat herrat nousivat.
»Vai niin, te olette täällä, tohtori Scherenberg!» huudahti Hanna
ojentaen kätensä hänelle. Sitten hän katsahti vieraaseen, joka kumarsi
jääden tuijottamaan Hannaan. Tämä näytti myöskin hämmästyneeltä. Missä
hän olikaan nähnyt nämä piirteet?
»Vanha ystävämme on tuonut tänne uuden ystävänsä, Jane», sanoi Mrs.
Edgecombe. »Suokaa anteeksi, mutta en kuullut teidän nimeänne;
sitäpaitsi unohdan aina nimet, joita en ole nähnyt kirjoitettuina.»
Vieras otti esiin lompakkonsa.
Mrs. Edgecombe otti vastaan käyntikortin, katsahti siihen sivumennen
ja pani sen sitten pöydälle. Oli jo hämärä, joten hän ei voinut
erottaa pienillä kirjaimilla painettua nimeä, sillä silloin hän olisi
huomannut, että siinä oli nimi _Ewald Ballmann_.
Molemmat puolisot katsoivat toisiansa yhä edelleen kiihtyneinä,
ihmeissään, mutta eivät tunteneet toisiaan.
»Mikä yhdennäköisyys!» ajattelivat he molemmat — »mutta kuitenkin
erilainen, miten paljon kauniimpi onkaan tämä kuin sielussani kantamani
kuva...»