Mrs. Edgecombe ja Hanna palasivat kävelyltään Nero-laaksosta takaisin
huvilaan. Hämärsi jo. Salissa, jonka molemmat lasiovet olivat auki,
ei oltu vielä sytytetty valoja heidän sinne astuessaan. Köynnösruusut
ja kuusamat levittivät voimakasta tuoksua, ja kaukaa kuuluivat
kylpylaitoksen orkesterin sävelet. Palvelija tuli sytyttämään lamppuja.
»Ei vielä», sanoi Mrs. Edgecombe, »minä soitan, kun tarvitaan valoa.
Ja jos joku tulee vielä tänä iltana niin emme ole kotona», hän jatkoi.
Palvelijan mentyä hän lisäsi:
»Olkaamme tänään yksin ja juokaamme rauhassa teemme jutellessamme. Onko
sinulla mitään sitä vastaan?»
»Ei ensinkään», vastasi puhuteltu; »meillä on koko viikko ollut
iltaisin vieraita, joten on oikein hauskaa taasen saada olla
kahdenkesken — ja lukea jotain yhdessä.»
»Ei, tänään emme lue, vaan juttelemme. Minulla on sinulle jotain
sanottavana — minun täytyy kysyä sinulta erästä asiaa...»
»Te teette minut oikein uteliaaksi, rakas täti. Miksi ette sanonut
mitään kävelyllämme?»
»Olin koko ajan niin kahden vaiheilla. Muuten on helpompi jutella
hämärässä. Silloin en ainakaan näe sinun punastuvan...»
»Punastuvan? Mitä olen sitten tehnyt?»
»Tehnyt? Sitä en tiedä — mutta ehkä ajatellut, tuntenut...»
»En koskaan luullut tädin voivan olla sellainen yli-inkvisiittori...»
»Minä lykkäänkin inkvisitsionin tuonnemmaksi. Ensin kerron sinulle
jotain: Paroni Theken on pyytänyt kättäsi.»
»Todellakin?... Entä minkä vastauksen olette antanut?»
»Sen, minkä aina tällaisissa tapauksissa olemme antaneet: ettet tahdo
mennä naimisiin. On vahinko, ettet ole esiintynyt naimisissa-olevana
veljentyttärenäni. Se olisi säästänyt meiltä monta ikävyyttä. Minua
surettaa, että tuo hauska, nuori paroni nyt tulee vihamieliseksi meitä
kohtaan, kuten aina rukkaset saanut. Oletko antanut hänelle aihetta?
Oletko kiemaillut hänen edessään, vai onko omatuntosi puhdas?»
»On, totta totisesti. Hänhän onkin kääntynyt tädin puoleen eikä
suorastaan minun, sillä olen aina keskeyttänyt sellaiset puheet,
jotka ovat vähänkään menneet siihen suuntaan. Sitäpaitsi olen kerran
maininnut, että minulla ei ole kättä eikä sydäntäkään poisannettavana.»
»Kättä tosin... mutta sydäntä, mitenkä on, Jane? Nyt alkaa
inkvisiittorintoimeni, eikö sinulla todellakaan ole sydän vapaana?»
»Minullahan ei pitäisi olla, täti.»
»Sen tiedän varsin hyvin, olenhan siitä sinulle aina saarnaillut
ja koettanut suojella sinua sellaisista vaaroista. Mutta olen
alkanut epäillä, että olenkohan vaatinut sinulta liikaa? Sillä jos
'intohimon punainen ruusu', kuten runoilijamme Storm sanoo, jälleen
putoaisi syliisi, onko minulla silloin oikeutta riistää sinulta
sitä kukkaa? Olen aina ollut kylmä, ajatteleva luonne... enkä ole
joutunut kiusauksiin, joten minulla ei ole siinä suhteessa kokemuksia.
Sitäpaitsi olen vanha, ja samaten kuin terve unohtaa kestetyt tuskat,
unohtaa vanhus nuoruuden hehkun... Mistä saatan tietää, mitä liikkuu
sinun kaltaisesi nuoren, tulisen ja kauniin naisen sydämessä?»
»Täti — te hämmästytätte minua! Ette kai te neuvo minua... ottamaan
miestä itselleni?»
»Neuvo? Älä käsitä minua väärin, lapsi! Olen puhunut intohimosta, joka
ei kysy neuvoa, vielä vähemmin velvollisuuksien täyttämistä, vaan
joka vaatii — lopulta joko voittaen tai häviten — taisteluun. Minä
tahdon vain saada selville, onko sinulla sellaisia taisteluita, ja
tunnen, miten suuri edesvastuu minulla on siinä, voitatko vai joudutko
häviöön... Ole minulle avomielinen, Jane — minussa näet totisen
ystäväsi. Jos järkisyyt voivat sinua suojella vaarasta, olen valmis
ne sinulle esittämään... Sillä useimmiten tämmöisessä tapauksessa on
parasta tarkastaa sitä joka puolelta ja siten vapautua lumouksesta.
Luota minuun. Rakkauden liekki, joka loimuaa niin kirkkaana, että se
näyttää kohoavan taivaisiin ja saattavan varjoon helvetin tuskat...
sammuu aikaisemmin tai myöhemmin... entä miten sitten käy? Kun ei
enää ole omantunnonrauhaa, oman arvon tunnetta, maailman kunnioitusta
— mihin silloin voi ryhtyä?... Sinä olet sen jo kerran kokenut...
löysit rauhanmajan kodissani... mutta jos sinä toisen kerran pakenisit
maailmalle?... Jane, miksi et vastaa mitään?»
»Koetan koota ajatuksiani, voidakseni vastata aivan avomielisesti
ylevään myötätuntoonne. Mutta sallikaa minun ensin kysyä erästä asiaa.
Mitä syitä tädillä on tuollaisiin ajatuksiin? Onko joku lausunut
epäilyttäviä ajatuksia minusta, tai onko käytökseni antanut aihetta
niihin?»
»Ei käytöksesi, mutta koko olentosi. Jonkun aikaa on minusta tuntunut,
että sinä olet hajamielinen — enemmänkin kuin hajamielinen: levoton,
mielesi ei ole tasapainossa. Usein näen sinun äkkiä punastuvan ja
sitten kalpenevan, ikäänkuin veri suonissasi polttaisi; kuulen sinun
huokaavan — ja katseesi on kaivaten ollut suunnattuna etäisyyksiin...
Kaiken tämän olen huomannut, ja nyt vielä tämä kosinta — se antaa
minulle syytä kysyä: oletko rakastunut paroni Thekeniin?»
»En, täti, en ole. Paroni Theken on minulle aivan yhdentekevä — hän ei
minua edes miellytä.»
»Kenestä sitten pidät?»
»Sen sanon teille aivan heti — avaan teille sydämeni kokonaan. Mikään
ei ole niin vaikeata kestää kuin ihanat päivät toisensa jälkeen.
Minähän elän, tädille siitä kiitos, mitä huolettomimmissa olosuhteissa;
elämä tarjoo minulle niin paljon kaunista ja hauskaa; olen oppinut ja
nähnyt niin paljon ihanaa ja mielenkiintoista — minun pitäisi siis
olla maailman onnellisin ihminen ja iloita aamusta iltaan... teitä
kiittää vuodesta toiseen. Ja kun ajattelen näitä kahdeksaa, tädin
luona asumaani vuotta, ajattelen niitä kadehtien... sillä se aika on
ollut niin onnellinen. Vasta nyt viime aikoina on surumielisyys saanut
minussa vallan... kaipaan jotain... en voi sitä selittää. Rakkauden
onnea... perheonnea... kukaan ei minua tarvitse... kukaan ei minusta
välitä...»
»Minähän pidän sinusta, Jane... vaikka olenhan niin monta vuotta
sinua vanhempi. On luonnollista, että sinä joskus jäät yksin tänne
maailmaan, mutta muista, että se on useiden muidenkin kohtalo. Minäkin
olen yksin, ilman perhettä; lapseni otettiin minulta. Ja miten monta
vaimoa on, jotka ovat miestensä takia onnettomia! Perheonni on ihaninta
maailmassa, mutta miksi uneksia saavuttamatonta, olematta tyytyväinen
siihen, mitä on?»
»Täti, te olette oikeassa kuten aina. Tämä tunnustus on tehnyt minulle
hyvää. Olen nyt huomannut, miten turhat ja tukea vailla unelmani ovat
olleet. Jos minua taas alkaa vaivata surumieliset ajatukset, tulen
tädin luokse saamaan virkistävän saarnan.»
»Tulehan antamaan minulle suukko!... Soita nyt, niin saamme valoa!»