Mrs. Edgecombe valitsi huvilansa Wiesbadenista. Tässä ihanassa
Taunus-laaksossa sijaitsevassa kylpypaikassa oli tilaisuutta kaupunki-
ja maalaiselämään sekä suuren maailman huvituksiin.
Täällä tapaamme molemmat naisemme kahdeksan vuoden kuluttua. Heidän
suhteensa oli tullut yhä läheisemmäksi; he rakastivat toisiaan kuin
äiti ja tytär. Kumpikin ajatteli sisäisellä vavistuksella Ewald
Ballmannin tapaamista. Mitenkä sitten, kun hän palaisi, tapaisi
rouvansa ja vaatisi hänet takaisin? Mrs. Edgecombelle se olisi suuri
tappio ja Hannalle vielä suurempi. Hanna oli jo melkein unohtanut
miehensä, joten hänen paluuseensa olisi yhdistynyt jotain kauheaa,
salaperäistä, ikäänkuin jos kuollut, jota ei kaipaa, heräisi unestaan
ja vaatisi entisten aikojen jatkamista. Hehän olivat jo hänen
elinkautenaan — heidän avioliittonsa aikana — olleet niin vieraita
toisilleen, mitenkä nyt sitten? Sen ajan jälkeen Hanna oli oppinut ja
nähnyt niin paljon, hänen näköpiirinsä oli laajentunut, ja kun hän
ajatteli hiljaista koulunopettajaa, jonka ajatukset ja tunteet eivät
eksyneet hänen pienen kirjavarastonsa ulkopuolelle, niin hän ei voinut
ymmärtää, että tämä opettaja joskus oli ollut hänen miehensä.
Mutta peljätty kummitus ei ainakaan vielä ollut näyttäytynyt. Yhä
harvemmin saapuvat tiedonannot Amerikasta olivat aina samanlaiset:
»Herra Ewald Ballmannin olinpaikka yhä tuntematon», ja vihdoin ei
tietoja enää tullutkaan. Kaikesta päättäen oli Ewald Ballmann toisella
nimellä asettunut johonkin kaukaiseen kaupunkiin Amerikassa eikä enää
koskaan aikonut palata, ajatteli Hanna. Tämä vakaumus rauhoitti häntä.
Hän oli niin onnellinen nykyisissä oloissaan, ettei mitenkään olisi
tahtonut luopua niistä. Hän ei tosin tuntenut yliluonnollista onnea,
mutta hänen elämänsä oli niin täynnä iloa, ettei hän voinut muuta
ajatella, kuin että kohtalo oli häntä hellävaroin pidellyt.
Mrs. Edgecombe tahtoi kasvattaa hänestä todellisen, ylevän ihmisen ja
työskenteli järjestelmällisesti rikastuttaakseen hänen sielunelämäänsä.
Tämä ei tapahtunut opettavaisten esitelmien tai siveyssaarnojen
kautta, vaan opinnoilla, jotka ovat ainoa keino näköpiirin
laajentamiseksi. Kaksikymmenvuotias Hanna luuli olevansa hyvin
sivistynyt, kun puhui monta kieltä ja helposti otti osaa erilaisiin
seurapiirin keskusteluihin sekä tunsi kirjallisuutta. Hänellä ei ollut
aavistustakaan, miten rajoitettu hänen maailmankatsomuksensa oli. Mrs.
Edgecombe ei sanonut mitä häneltä puuttui, vaan koetti antaa hänelle
sen. Mrs. Edgecombe ei ilmaissut, mitä kaikkea korkea katsantokanta
näkee ympärillään — sillä alempana oleva ei olisi sitä käsittänyt —
vaan hän vei Hannan mukanaan vuorelle omana seuranaan. Hannan täytyi
lukea ystävälleen erilaisia tieteellisiä teoksia ja kirjoitelmia päivän
polttavista kysymyksistä ynnä sitäpaitsi jokapäiväisten sanomalehtien
hallinnollisia tiedonantoja. Tämä tuntui nuoresta esilukijattaresta
alussa hyvin kuivalta ja ainoastaan velvollisuuksiensa täyttämiseltä.
Uusi ajatussuunta on kuin vieras kieli, joka täytyy oppia, — ensin se
tuntuu aivan mahdottomalta ymmärtää, sitten käsittää jo jonkun sanan
sieltä täältä, kohta kokonaisen lauseen, eikä aikaakaan, ennenkuin
jo ymmärtää kaiken yksityiskohtia myöten. Näin kävi Hannankin. Mitä
hän luki, se sai hänet innostumaan. Mrs. Edgecombe osasi sitäpaitsi
kiihottaa hänen tiedonhaluaan. Hän teki kysymyksiä, alotti keskusteluja
pakottaakseen oppilaansa itsenäisesti ajattelemaan ja ilostui joka
kerta nähdessään uusien ajatusten kypsyvän Hannan mielessä.
Jonkun ajan kuluttua Hannasta tuntui aivan mahdottomalta, että hän niin
kauan oli voinut elää aavistamattakaan niitä asioita, joita hän nyt
tunsi.
Mrs. Edgecombe herätti eloon vielä hänen soittoharrastuksensa. Hän
pakotti suojattinsa harrastelijan tasolta taiteilijan tasolle. Kaksi
tuntia päivässä hänen täytyi harjoitella; hän sai soittaa mestarien
edessä; käymällä teattereissa ja konserteissa hän sai tilaisuuden
kuulla mestariteoksia, joten hänen synnynnäinen soitannollisuutensa sai
uutta virikettä, ja hän alkoi rakastaa taidetta ja sen harjoittamista.
Pian ei kaksi harjoitustuntia päivittäin ollut enää kylliksi.
Sisäisellä tyydytyksellä hän näki taitonsa kasvavan — koko maailma oli
hänelle avoinna?... Hanna ei aikonut esiintyä konserteissa, mutta hän
unelmoi mestaruudesta, joka asettaisi hänet ihailtujen taiteilijain
rinnalle. Hänen edistyksensä hämmästytti häntä ja hän kyseli ihmetellen
itseltään, mihin saakka voisikaan päästä.
Molempien naisten elämä oli hyvin virkistävää. Heidän pieni kotinsa
oli täynnä mukavuuksia ja hienoa makua; kolme kuukautta he oleskelivat
matkoilla, ja alkuperäisen suunnitelman mukaisesti käytettiin
äärettömät tulot iloatuottaviin tarkoituksiin. Mrs. Edgecombe rakasti
seuraa, mutta ei välittänyt n.s. maailmallisesta elämästä. Hänen
kodissaan seurusteli mieltäkiinnittäviä henkilöitä: oppineita,
taiteilijoita, eteviä ulkomaalaisia. Kaikki Wiesbadenin kautta
matkustavat suuruudet pitivät suurena kunniana tulla esitetyiksi Mrs.
Edgecomben kodissa. Mutta tanssiaisia ja iltamia hän vältti. Hän itse
oli liian vanha sellaisiin huvituksiin, joissa kiemailu oli pääasiana,
ja Hanna taas ei halunnut »hakkailla», mikä olisi ollut hänelle sekä
alentavaa että vaarallista. Hänen kauneutensa herätti kylläkin ihailua,
mutta kokemuksiensa jälkeen hän pelkäsi kaikenlaisia runollisia
seikkailuja, joten hän aina ymmärsi vetäytyä syrjään. Tämä oli helppoa
sentähden, ettei hän ottanut osaa maailmallisiin huveihin. Sitäpaitsi
hän pelkäsi aina, että ihailu koski hänen luuloteltua rikkauttaan,
ja se teki hänet välinpitämättömäksi. Häntä pidettiin upporikkaan
Mrs. Edgecomben naimattomana veljentyttärenä, ja tämän häntä kohtaan
osoittama hellyys sai ihmiset ajattelemaan, että Hanna oli rikas
perijätär.
Näin oli Hanna viettänyt kahdeksan vuotta ilman sydänsuruja, ilman
runollisia lemmenhetkiä, työskennellen kehittyäkseen, tuntematta
muuta kuin ääretöntä rakkautta hyväntekijäänsä kohtaan, jota hän oppi
tuntemaan yhä paremmin. Huvinhaluista, ymmärtämätöntä, runollista
Hannaa, joka niin epäselvästi oli nähnyt sen maailman, jossa luuli
olevansa luotu elämään, vaikkei tiennyt miten, ei enää ollut olemassa;
hän oli kehittynyt levollisesti ja selvästi ajattelevaksi naiseksi.
Hänen ulkomuotonsakaan ei ollut enää sama. Hänen solakka, notkea
ruumiinsa oli pulskistunut; veikeä hymyily oli muuttunut vakavaksi,
sielukkaaksi ilmeeksi. Hanna oli yhä edelleenkin kaunis, ehkä kauniimpi
kuin ensi nuoruutensa aikoina, mutta hän oli muuttunut niin, ettei
häntä olisi voinut tuntea.