Frankfurtissa, jonne molemmat naiset matkasivat, he saivat sen tiedon,
että Ballmann oli nostanut perintönsä ja matkustanut Hampuriin sekä
sieltä jatkanut matkaansa Amerikkaan lähtevässä laivassa. Sinne
saakka he eivät halunneet häntä seurata saamatta tarkempia tietoja.
Mrs. Edgecombe jätti sentakia erään asianajajan toimeksi jatkaa
tiedusteluja. Laivan nimi saatiin pian selville, mutta jo New-Yorkissa,
jossa hän astui maihin, hukkuivat kaikki jäljet. Minne mahtoi tämä
vieras matkailija mennä tuossa jättiläiskaupungissa? — Kukaan ei
tiennyt sitä. Saksalaisesta konsulivirastosta, poliisilaitoksesta,
useista hotelleista kyseltiin, mutta turhaan, joten Mrs. Edgecomben
lähettiläällä ei ollut muuta neuvoa kuin jättää tiedustelujen
jatkaminen amerikkalaiselle virkaveljelleen, jonka tuli vähänväliä
lähettää tietoja, olivatko hänen yrityksensä onnistuneet tai oliko
hän sattuman kautta saanut joitakin tietoja Ewald Ballmannin
oleskelupaikasta.
»Maapallo on niin pieni ja pyöreä, joten me kyllä vielä joskus tapaamme
pakolaisen», sanoi Mrs. Edgecombe lohduttaen Hannaa.
»Mutta rakas täti — saanko olla avomielinen?»
»Ole aina, lapseni.»
»Ei minulla ole niinkään suurta halua tavata petettyä, kaikesta
päättäen hyvin vihastunutta miestäni. Hän on rikas ja matkustelee maita
ja meriä, mikä aina on ollutkin hänen hartain toivonsa, ja luultavasti
hän on onnellinen. Hän ehkä rakastaa vapautta, ja kukapa tietää,
tahtoisiko hän vielä kerran uhrautua minun takiani?...»
»Joutavia — hän olisi liiankin onnellinen saadessaan sinut takaisin.
Mutta sinä itse — etkö enää rakastakaan häntä?»
»Minä — minä en tiedä», sanoi Hanna huoaten. »Minä pidän hänestä
kylläkin — mutta — me emme ymmärrä toisiamme.»
»Se on suuri onnettomuus. Mutta tässä eivät auta saarnat; meidän täytyy
odottaa. Sinä esiinnyt edeskinpäin veljentyttärenäni. Anna tukkasi vaan
olla mustana, se sopii sinulle erinomaisesti, eikä kukaan sinua tunne —
ei edes miehesikään, jos me joskus vielä tapaamme hänet.»
Hanna oli tyytyväinen. Hän viihtyi vanhan ystävättärensä parissa hyvin
eikä toistaiseksi muuta toivonutkaan kuin saada viettää elämänsä tässä
rauhallisessa kodissa uutena ihmisenä, toisella nimellä, ulkomuodoltaan
muuttuneena, olematta missään tekemisissä karanneen ja panetellun Hanna
Ballmannin kanssa.
Eräänä päivänä Mrs. Edgecombe ilmoitti saaneensa kylliksi
matkustamisesta ja aikovansa panna täytäntöön tuumansa asettua asumaan
Saksaan.
»Otahan paperia ja lyijykynä, Hanna», sanoi hän. »Me teemme nyt
valmiiksi suunnitelmamme ja laskelmamme. Siitä tuleekin jättiläistyö,
jota saat ihmetellä.»
Molemmat naiset istuivat »Westendhall»-hotellin seurusteluhuoneessa.
Noin kaksi kuukautta oli kulunut heidän saapumisestaan Frankfurtiin.
Viimeinen tiedonanto New-Yorkista oli ollut: »Tiedustelut toistaiseksi
tuloksettomia; niitä jatketaan innokkaasti.»
Hanna toi paperia ja kynän ja istuutui tyytyväisesti hymyillen
vastapäätä Mrs. Edgecombea.
»Nyt olen valmis. Mistä alotamme?»
»Menoarviosta. Se on hyvin tärkeä osa tulevaisuuden suunnittelussa.
Siitä riippuu, onko köyhä vai rikas.»
»Sen täytyy riippua tietenkin omaisuuden suuruudesta», keskeytti Hanna.
»Niinkö luulet? Sinä olet yhtä erehtynyt kuin monet muutkin. Minun
tulee siis käännyttää sinut. Olen rakentanut kokonaisen järjestelmän
ja koetan nyt opettaa sen sinulle. Sanohan, mitä tarkoitat sanalla
'rikas'?...»
»Minä pitäisin itseäni rikkaana, jos minulla olisi — sanokaamme —
kolmenkymmenentuhannen taalerin tulot.»
»Tein äsken saman kysymyksen kamarineitsyelleni, joka vastasi olevansa
rikas, jos hänellä olisi kahdeksansataa markkaa vuodessa. Eräs nuori
herra sanoi minulle kerran tyytyvänsä Norfolkin herttuan tuloihin,
jotka nousevat kahteenmiljoonaan puntaan. Rikkaus on siis, katsoen
omaisuuden suuruuteen, hyvin vaihtelevainen käsite. Mutta todellisesti
rikas on se, jonka tulot ovat suuremmat kuin menot. Jos asetan menoni
niin, että ne tekevät yhteensä viisituhatta markkaa tulojeni noustessa
kuuteentuhanteen, olen varakas. Jos tuloni ovat menojani puolta
suuremmat, olen rikas, ja kuta suurempi ero näiden summien välillä
on, sitä rikkaampi olen. Ja päinvastoin, jos tuloni ovat satatuhatta,
mutta järjestän elämäni niin, että menot nousevat sataantuhanteen,
olen niukoissa varoissa, siksi että minulla on alituisia huolia siitä,
että saisin menoni ja tuloni menemään yhteen. Jos taasen järjestän
niin, että menoni ovat tulojani suuremmat, vaikka kuinkakin vähän, olen
vaikeissa olosuhteissa. Ymmärrätkö?»
»Kyllä, mutta nautinnot kai riippuvat niistä summista, joita voi niihin
käyttää?...»
»Eivät suinkaan. Suurin nautinto on siinä, mikä on poikkeavaa
jokapäiväisestä elämästä. Todellinen rikkaus on ylellisyyttä, ja
ylellisyyttä esiintyy kaikkialla, missä menoarvio on tehty tuloarviota
pienemmäksi.»
»Mutta jos minulla ei ole minkäänlaista omaisuutta?» puuttui Hanna
puheeseen.
»Silloin et myöskään tee laskelmia. Sellaiset ihmiset, joilla ei ole
kerrassaan mitään, tuntevat useinkin ylellisyyden tunnetta, sillä missä
he vähimmin odottavat, tuntuu jokainen tilapäinen ansio ylellisyydeltä.
Niin ei ole kuitenkaan minun laitani. Minä en ole ainoastaan
jokseenkin, vaan — suurienkin vaatimusten mukaan — todellisesti hyvin
rikas. Mutta minä tahdon myöskin nauttia tästä rikkaudestani. Tahdon
joka päivä iloita siitä, ja siksi me nyt teemme laskelmamme, jossa
kaksi kolmasosaa tuloistani varataan odottamattomia menoja varten.
Juuri ne tuottavat iloa. Tähän ryhmään kuuluvat tyydytetyt toiveet,
hullutukset, korkealentoisten mielitekojen täyttymiset, rohkeimpien
päähänpistojen toimeenpano.»
»Ja hyväntekeväisyys — sitä te, jalomielinen lahjoittaja, ette
mainitse!»
»Ole huoletta, sen olisin kyllä maininnut, sillä se on suurin iloni.
Vuosittainen niin ja niin suurien summien suorittaminen laitoksille
on huonoa iloa; mutta itse saada lieventää ihmisten hätää, sellaisten
ihmisten, jotka eivät ole sitä odottaneet, saada täyttää hartaasti
haluttuja toiveita, yllättää lahjoilla, jotka herättävät ilohuutoja:
etkö luule siitä olevan iloa? Ja useimmat rikkaat ihmiset joutuvat
sellaisiin tilaisuuksiin, jolloin heidän sydämensä vuotaa verta, kun
he eivät voi auttaa, jolloin he sanovat: 'Miten mielellään auttaisin,
jos voisin! Mutta he eivät sitä voi; heidän oma elämänsä nielee
kaiken omaisuuden, ja siten heiltä puuttuu monta ilonhetkeä. Heillä
on monastikin rahahuolia, sillä yksi meno vaatii toisen. Kertomus
miehestä, joka joutui perikatoon saadessaan lahjaksi kultakirjaillut
tohvelit, ei ole niinkään hullu, kuin miltä se näyttää, sillä
tohveleihin ei sopinut hänen vanha yönuttunsa; uusi yönuttu vaati uuden
lepotuolin; se taas uuden huonekaluston, mikä taasen vaati hienomman
huoneiston j.n.e. Ja mikään näistä menoista ei tuottanut iloa, sillä
ne olivat välttämättömiä. Minä aion tehdä aivan päinvastoin: ostan
yksinkertaisen talon, johon kelpaavat yksinkertaiset huonekalut,
mutta kun minulla on varaa ostaa hienoja huonekaluja, aion huvitella
itseäni sillä. Niihin taasen sopisi hieno yönuttu, mutta aion ostaakin
kallisarvoisen...»
»Mutta silloinhan ovat kultakirjaillut tohvelit välttämättömät?»
keskeytti Hanna.
»Hopeakirjaillut kelpaisivat kylläkin, mutta ollessani säästäväinen
taloa ostaessani, voin nyt ostaa kultakirjaillut. Ja nyt, selitettyäni
järjestelmäni, voimme alkaa tehdä laskelmia. Kirjoita siis:
Tuloja kymmenentuhatta puntaa: se on jotenkin kaksisataatuhatta
Saksanmarkkaa.» Hanna hätkähti.
»Sehän on ääretöntä!» huudahti hän. »Silloinhan voi hankkia itselleen
linnan, vaunuja ja...»
»Niin, niin, jatka vaan! — hovimestarin, puuteroituja lakeijoja ja
ranskalaisen kokin sekä taulukokoelman, tanssiaisia ja — ikävyyksiä
jos jonkinlaisia... ja sitten jossain epäonnistuneessa yrityksessä
menettää kaiken. Ei, me järjestämme vallan toisella lailla ollaksemme
satumaisen rikkaita. Me ostamme pienen, kauniin huvilan, joka
edustaa neljäntuhannen Saksanmarkan korkoa. Kirjoita siis: Asunto —
neljätuhatta markkaa.»
»Entä sisustus?»
»Sen me hankimme ensi vuoden säästöillä. Sitäpaitsi on minulla
Englannissa koko joukko huonekaluja, perhemuistoja, tauluja,
taideteoksia ynnä muuta, jotapaitsi meillä on äärettömän paljon
matkoilla ostettuja kalleuksia. Niin pian kuin olemme saaneet huvilan,
lähetytän tänne kirstut, ja niiden purkaminen tulee olemaan kuin
päiväkirjan selailemista. Mutta palatkaamme jälleen menoarvioomme!
Kirjoita edelleen: Palveluskunta: kaksi kamarineitsyttä, keittäjätär ja
hänelle apulainen, kaksi palvelijaa, kuski.»
»Siis kuitenkin vaunut?» sanoi Hanna.
»Niin, mutta sinun linnassasi tarvittaisiin vaunuja kymmenittäin ynnä
kaikenlaisia muitakin ajopelejä sekä paljon hevosia. Minun huvilassani
on yhdet vaunut, pari kunnollista hevosta ja ratsuhevonen sinua varten
aivan kylliksi.»
»Minua varten? Ratsuhevonen? Miten hauskaa... sitä olen aina
toivonut... Miten hyvä te olette!»
»Katsohan nyt, miten paljon iloa yksi ainoa ratsuhevonen saa aikaa
ja miten hienolta se näyttää huvilamme puitteissa, kun sinun linnasi
tallissa olisi varmaan toistakymmentä englantilaista juoksijaa
marmoripilttuissa. Palvelijakuntamme lisääntyy ratsupalvelijalla.
Oletko kirjoittanut?»
»Kyllä, mutta nyt kai tulee palkkojen vuoro. Mitenkä korkeiksi ne
määrätään? Me kai pidämme Minetten ja teidän englantilaisen Lizzienne?»
»Tietysti sekä Gustavin, nykyisen palvelijamme. Hänestä tehdään
hovimestari ja kamaripalvelija ja hän saa kaksi palvelijaa avukseen.
Entä palkat? Gustav saa kaksisataa markkaa kuukaudessa, Minette saman,
Lizzie sataviisikymmentä, keittäjätär sata...»
Hanna keskeytti kirjoittamisensa.
»Mutta, rakas täti, saanko tehdä yhden muistutuksen: nämä palkat
soveltuvat englantilaisiin oloihin, mutta Saksassa ei makseta
palvelijoille niin hyvin...»
»Ne ovat minun palkkojani, rakas lapsi, ja osana järjestelmääni. Kuten
tulet näkemään, olen seuraava järjestelmääni vallan turhantarkasti.
Maksan palvelijoilleni puolta enemmän kuin mitä he pyytävät. Sillä
tavoin minulla on kahden palvelijan sijasta yksi, joka tekee työtä
kolmen ja iloitsee neljän edestä. Sellainen laskutapa on kylläkin
hiukan mutkallista, mutta siitä on paljon hyötyä. Etkö ole huomannut,
millä innolla määräykseni toimitetaan?»
»Rehellisesti puhuen, en ole koskaan kuullut teidän vielä antavan
määräyksiä. Te sanotte aina näin: 'Gustav, olkaa ystävällinen ja
toimittakaa vaunut portaiden eteen', tai 'Lizzie, ole niin kiltti
ja pura tuo matkalaukku', tai 'Minette, teetkö minulle palveluksen
herättämällä minut huomenna kello kuusi'... ja joka tuotua vesilasia
kohti kohtelias 'kiitos', hyvin tehdyn työn jälkeen joitakuita
kiittäviä sanoja, ja kun jokin menee hullusti, niin te hymyilette
anteeksi antaen. Kuuluuko sekin järjestelmään, täti?»
»Ei, sillä se on niin luonnollista. Minun täytyisi toimia vasten
luontoani, ellen kiittäisi, kun minulle jotain tuodaan, ellen lausuisi
muutamia ylisteleviä sanoja mielestäni hyvin tehdystä työstä, ellen
nauraisi, jos jokin on tehnyt pienen tyhmyyden. Mutta nyt olemme
selvillä palvelijoista. Mikä on seuraava osasto?»
»Ruoka kai.»
»Olet oikeassa. Ruoka on talouden tärkeimpiä puolia.»
»Niin, mutta te ette ole suuri herkkusuu.»
»Minäkö? Siinä erehdyt. En tosin ole kova herkuttelija — mutta pidän
hyvästä ruuasta. Ei tarvitse välttämättä olla aina parsaa, tryffeliä,
kravunpyrstöjä, madeirakastiketta tai muita suurenmoisia laitoksia,
mutta pöydässämme tarjotut hyvät ruuat maistuvat erinomaiselta. Siis
— kyökki — kuukausittain... sitä on vaikea arvioida, kun emme tunne
täkäläisiä hintoja.»
»Mutta suunnilleen?»
Molemmat naiset arvioivat sinne ja tänne. Laskelman teko veti monta
tuntia. Siihen otettiin ravinto, valaistus, lämpö, hevosten hoito,
vaatteet, kotilääkäri y.m.
»Vielä puuttuu», sanoi Hanna, »osasto: 'Odottamattomia menoja'.»
»Sepä on juuri meidän rikkaus-osastomme. Laske yhteen saadut summat,
niin jäännös, vähennettyäsi siten saadun summan tuloistani, on
'Odottamattomia menoja varten.»
Hanna laski.
»Neljäkymmentäviisituhatta markkaa», sanoi hän.
»Siis on meillä sataviisikymmentäviisituhatta käytettävänämme. Sillä
tavalla tehdään minusta Kroisos, rakas lapsi.»