»Täällä on eräs vieras nainen, joka haluaa puhua kenraalittaren
kanssa», ilmoitti rouva Orfalvyn kamarineitsyt.
»Luultavasti jokin kerjäläinen. Olenhan niin usein kieltänyt sinua
laskemasta sisään outoja ihmisiä.»
»Nainen on hyvin hienosti puettu, joten en usko hänen tulevan
kerjäämään.»
»Käske hänet sitten Jumalan nimessä sisään. Anna minulle ensin
punanauhainen myssyni... Näetkö miten pöytä taas on pölyinen — pyyhi
se... ja vie pois maljakot ja lasit... kas niin, käske nyt vieras
sisään.»
Palvelustyttö toimitti määräykset toisen toisensa jälkeen ja avasi
lopulta oven eteisessä odottavalle Mrs. Edgecombelle.
Kenraalitar meni häntä vastaan.
»Mikä tuottaa minulle kunnian?»
»Suokaa anteeksi, rouva von Orfalvy», sanoi Mrs. Edgecombe, »että aivan
vieraana tulen teitä häiritsemään, mutta minulla on asiaa, joka kai on
teillekin mielenkiintoinen. Se koskee Ballmannien perhettä, joka on
teille läheinen.»
Kenraalitar kohotti päätään.
»Sen perheen kanssa minulla ei ole mitään tekemistä.»
»Vai niin? Luulin nuoren rouvan olevan kummityttärenne ja oleskelleen
luonanne avioliittonsa solmimisen aikoina.»
»Totta kyllä — minä otin hoivaani orvon tytön, joka oli kaukainen
sukulaiseni. Hänen isänsä oli serkkuni, mutta nai säätynsä
alapuolelta... mutta lapsi oli äitinsä kaltainen ja on käyttäytynyt
niin, etten tahdo hänestä mitään tietää. Enkä tiedä mikä hänestä on
tullutkaan.»
Mrs. Edgecombe katsahti häneen kummeksien. Näytti siltä, kuin hän olisi
tahtonut tehdä mielenkiintoisia havaintoja.
»Tiedän nuoren rouvan astuneen harha-askeleen... vai viettikö hän jo
sitä ennen kevytmielistä elämää?»
»Aina siihen saakka, kunnes karkasi miehensä luota, hän käyttäytyi
mallikelpoisesti, muuten en olisi häntä seurannutkaan seuraelämään.
Luulin häneen juurruttamieni mielipiteiden, esimerkkini, ankaruuteni
kasvattaneen hänestä hyveellisen naisen... mutta mitäpä muuta
saattoikaan odottaa amerikkalaisen seikkailijattaren tyttäreltä?...»
»Niin», tuumaili Mrs. Edgecombe jatkaen huomioitaan, »Amerikka on
vaarallinen maa, niin kaukana ja niin kansanvaltainen. Euroopan
ylimyksellisissä piireissä kai ei olekaan uskottomia vaimoja? Tahtoisin
teiltä oikeastaan tietää, missä hyljätty puoliso oleskelee — sekä mitkä
ovat hänen tunteensa vaimoaan kohtaan?»
»Miesparka oli aivan onneton ja masentunut. Hän on matkustanut täältä,
eikä minulla ole ollut mitään tekemistä hänen kanssaan.»
»Ette siis tiedä hänen osoitettaan?»
»En, tiedän vain hänen matkustaneen Frankfurt am Mainiin. Olen sen
saanut tietää vasta jälkeenpäin. Hän sai siellä nostaa jonkun perinnön.
Enempää ei hänestä tiedetä täällä; hän on lähtenyt jäähyväisittä eikä
ole senjälkeen kenellekään kirjoittanut.»
»Ehkäpä kymnaasin johtaja voisi antaa tietoja?»
»Ei hänkään. Hän tuli minua vastaan eilen ja kysyi, enkö ollut kuullut
mitään Ballmannista, johon vastasin: 'Säästäkää minua kuulemasta tuota
vastenmielistä Ballmann-nimeä', sillä en tahdo olla missään tekemisissä
sen nimen kanssa, senjälkeen kuin tuo arvoton olento häpäisi sen.»
»Te olette kovin ankara.»
»Niin, katsokaahan, minulla on periaatteeni. Mutta miksi oikeastaan
kysytte minulta heistä? Oletteko mahdollisesti tavannut heitä?»
»Olen Wienissä tavannut nuoren rouva Ballmannin.»
Kenraalitar tuli uteliaaksi. »Vai niin? — milloin ja missä?... Mitä
hänestä on tullut?»
»Herra Jumala, sillä tiellä, mille onneton, hyljätty oli joutunut,
olisi hän voinut sortua!»
Rouva von Orfalvy huokasi. »Niin, te olette oikeassa: joka kerran astuu
siveettömyyden jälkiä, häntä ei enää voi auttaa. Semmoiselle voi vain
kääntää selkänsä — säälien.»
»Halveksien kai tarkoitatte... Sääli ei hylkää.»
»Se on oikea sana: halveksien. Huomaan teidän olevan samaa mieltä
kanssani. Oi, me elämme surkeassa maailmassa. Mutta palataksemme rouva
Ballmann raukkaan: hän on siis vajonnut syvälle?»
»Kuta syvemmälle hän olisi vaipunut, sitä suurempi olisi edesvastuu...»
»Niin, niin... sitä rikollisempi hän olisi.»
»Te ette antanut minun puhua loppuun. Sitä suurempi olisi niiden
edesvastuu, jotka antoivat hukkuvan hänen rukoillessaan apua vajota
syvyyksiin. Mutta teidän kummityttärenne on, Luojan kiitos, pelastettu.»
»Oh, älkää puhuko tuosta rouva Ballmannista minun kummityttärenäni.
Kummitytär tai ei, niin en sittenkään tahdo olla tekemisissä miehestään
karanneen seikkailijattaren kanssa. Hänen rakastajansa on kuollut,
tiedättekö sen?»
»Tiedän, hän kuoli, ennenkuin häntä voi sanoa rakastajaksi — tunnen
koko asian.»
Rouva von Orfalvy pudisti miettiväisenä päätään.
»Kreivi Edelberg tosin kuoli samana päivänä, kun Hanna saapui Wieniin,
mutta hän oli kauan osoittanut hänelle ihastustaan, ja Hanna oli
korviaan myöten rakastunut.»
»Mutta silloinhan hän oli teidän suojeluksessanne, rouva von Orfalvy.»
Kenraalitar puri huultaan.
»Hyvä Jumala, minä uskon kaikista pelkkää hyvää!» sanoi hän. »Semmoiset
asiat eivät juolahda minun päähänikään, kun en siveettömyyksiä
ajattele. Mutta te ette ole vielä minulle kertonut, mitä nuoresta
rouvasta on tullut?»
»Suonette anteeksi, etten sitä sano. Huomaan teidän tuntevan niin vähän
myötätuntoa häntä kohtaan, että on aivan turhaa vaivata teitä hänen
kohtalonsa kuvaamisella.»
»Päinvastoin se herättäisi mielenkiintoani.»
»Ehkä te olette hiukan utelias. Mutta onnettomat eivät ole
uteliaisuuden, vaan myötätunnon tarpeessa. Ja koska ankarat
periaatteenne kuolettavat säälin, niin ainakin suojelemme häntä
uteliaisuudelta.» — Mrs. Edgecombe nousi. — »Minä pyydän vain anteeksi,
että olen häirinnyt, ja kiitän ystävällisestä vastaanotosta ja
saaduista tiedoista.»
Kenraalitar nousi myöskin. Hän ei tiennyt mitä ajatella tai sanoa.
Hän oli loukkaantunut vieraan käytöksestä, mutta ei voinut kuitenkaan
moittia häntä mistään erikoisesta.
»Ei mitään kiittämistä», sopersi hän; »mielihyvällä olen keskustellut
kanssanne.»
Mrs. Edgecombe poistui, mutta kenraalitar oli koko päivän alakuloinen.
Hanna odotti suurella jännityksellä suojelijattarensa saapumista.
Mitä kerrottavaa hänellä olisi vanhasta ystävättärestä? Ehkä hänen
siellä-olonsa tulisi sittenkin tunnetuksi — ehkä molemmat naiset
saapuisivat yhdessä...
Mutta Mrs. Edgecombe tuli yksin.
»Hanna, lapseni, kyllä me lähdemme vielä tänä iltana tästä inhottavasta
kaupungista. Miestäsi saamme etsiä ensi kädessä Frankfurtista.»
»Frankfurtista?» sanoi Hanna hämmästyneenä. »Ja kummitäti? Hän kai on
minulle vielä vihainen? Ja kuitenkin muistan aina, miten rakas ystävä
hän oli minulle menneinä aikoina.»
»Niin, niin kauan kuin olit onnellinen ja käyttäydyit moitteettomasti.
Huolettomilla ihmisillä on aina ympärillään pelkkiä hyviä ihmisiä.
Hyvyyden arvon tuntee vasta surujen saapuessa.»
»Mitä hän sanoi? Mistä te puhuitte?»
»Mitä hyödyttäisi toistaa sitä? Tuskin itsekään sitä tiedän. Hän tahtoi
tietää, miten sinun oli käynyt, mutta minä en kertonut. Älkäämme enää
puhuko kenraalittarestasi; hänen luonaan viettämäni neljännestunti oli
kauhea, sillä minun täytyi hillitä itseäni kovasti, etten kiivastuisi.
Juna lähtee tunnin kuluttua; kysyin ovenvartialta. Mikään ei pidätä
meitä täällä enää. En mistään hinnasta tahtoisi, että kenraalitar
saisi tietää, missä asun. Hänen päähänsä voisi nimittäin juolahtaa
tulla vastavierailulle tänne, ja silloin hän löytäisi sinut täältä.
Paetkaamme! Matkasuunnitelmamme muuttuu taas», jatkoi Mrs. Edgecombe
nauraen. »Puolison takaa-ajaminen ja kummitätiä pakeneminen ei ole
helpoimmin suoritettavia matkoja!»