Mrs. Edgecombe pani täytäntöön päätöksensä matkustaa Itävaltaan jo
parin päivän kuluttua. Hanna ei tiennyt itsekään, oliko iloinen vai
surullinen jälleennäkemisen ja sovinnon mahdollisuutta ajatellessaan.
Mutta hänen vanha ystävänsä tahtoi nähtävästi palauttaa hänet
velvollisuuden tielle, eikä hän silloin voinut vastustaa.
Kun molemmat naiset saapuivat tuohon pieneen kaupunkiin, oli yö. Asema
oli sillä välin rakennettu uudelleen, joten Hanna säästyi vanhan
aseman herättämistä muistoista. Täältä hän oli — noin vuosi sitten —
yöllä paennut katuvana puolisona ja kaipaavana rakastajattarena. Mutta
Hannan mielen täytti nykyisen hetken painostava tunne, niin ettei hän
muistanutkaan menneisyyttä.
Kun he poistuivat vaunusta, pisti vanhempi käsivartensa nuoremman
kainaloon ja sanoi lempeästi:
»Rohkeutta, rakas lapsi — kaikki tulee vielä hyväksi... älkää toki
vavisko noin. Onko teidän kylmä?»
»Ei, ei minua palella, Mrs. Edgecombe — minua vain puistattaa. Mutta
miten kaikki on täällä muuttunutta... en ole tuntea koko paikkaa.
Olemmeko todellakin Brünnissä?» kysyi hän kantajalta.
»Kyllä, uusi asema talo valmistui vasta viikko sitten.»
»Vai niin.»
»Hyvä merkki, Hanna. Teistä täällä on kaikki uutta ja puhdasta;
menneisyys on poissa, on unohdettu. Tiedättekö mitään hyvää hotellia
täällä?»
»Kyllä 'Zur Stadt Wien'.»
»Ajakaamme sitten sinne ja vahvistakaamme itseämme teellä ja
levätkäämme, sillä vasta huomenna aiomme keskustella vakavista
asioista.»
Seuraavana aamuna aamiaisen jälkeen — kello taisi olla noin yhdentoista
vaiheilla — Mrs. Edgecombe tilasi vaunut. Hotellissa ei kukaan ollut
tuntenut rouva Ballmannia; mustaksi värjätty tukka muuttikin hänen
ulkomuotonsa kokonaan. Sitäpaitsi hänen ulkomuotonsa oli muutenkin
muuttunut; kokemukset olivat painaneet leimansa hänen vuosi sitten
vielä niin lapsellisiin kasvoihinsa.
»Nyt alkaa toimeni, rakas Hanna», sanoi Mrs. Edgecombe tilattuaan
vaunut.
»Oi hyvä Jumala, mihinkä se johtaa?» huokasi Hanna.
»Luultavasti tulen tunnin kuluttua takaisin miehenne kanssa. Te
syleilette toisianne, ja minä menen hiljaa toiseen huoneeseen.»
»Kukapa tietää, ettette erehdy, Mrs. Edgecombe? Kaikki eivät voi antaa
anteeksi... ja sikäli kuin minä tunnen Ewaldia, ei häneen — mitenkä
sanoisin? — hänen suuren ujoutensa takia vaikuta mitkään tunteet.»
»Vaunut odottavat», ilmoitti palvelija.
»Minä menen siis... odottakaa meitä pian — odota meitä pian», oikaisi
hän. Ja kun palvelija oli mennyt sanoi hän: »Minä en saa teititellä
teitä, koska te esiinnytte minun veljentyttärenäni. On parasta
sinutella teitä, niin kauan kuin olemme täällä.»
»Minulle se tuottaisi ääretöntä iloa. Sanokaa minua 'sinuksi' täällä,
kaikkialla ja aina.»
»Mielelläni, rakas lapsi — se onkin paljon luonnollisempaa. Hyvästi nyt
— ole rohkea ja muista, että tapahtuipa mitä tahansa, voit turvautua
minuun.»
»Mitenkä voinkaan kiittää teitä, Mrs. Edgecombe!»
»Sano minua 'tädiksi'.»
»Paras kaikista tädeistä!»
»Olen hiukan levoton. Olen niin innostunut asiastanne, etten voisi
kestää, ellei miehesi ymmärtäisi minua, vaan esiintyisi kylmästi ja
oudoksuvasti. Mutta sitä en uskoisi. Hyvästi!»
Mrs. Edgecombe suuteli suojattiaan otsalle ja meni. Hanna jäi yksin.
Hän riensi ikkunaan nähdäkseen suojelijansa nousevan vaunuihin, jotka
heti lähtivät liikkeelle. Ewaldin asunto — heidän entinen yhteinen
kotinsa — oli aivan lähellä — pian ratkaistiin hänen kohtalonsa...
hän saattoi tuskin hengittää. Hän poistui ikkunan luota ja meni
makuuhuoneeseen. Siellä hän polvistui sängyn ääreen ja kätki kasvonsa
käsiinsä nojaten sänkyä vastaan.
Mutta jo muutaman hetken kuluttua Mrs. Edgecombe palasi. Kauhistuneena
Hanna syöksyi ylös.
»Yksin?» huudahti hän. »Hän ei siis tahdo nähdä minua?»
»Herra Ballmann on matkustanut pois», vastasi Mrs. Edgecombe, »eikä
siellä tiedetty hänen olinpaikkaansa.»
»Matkustanut pois? Mitenkä hän voi matkustaa? Hänen virkansahan
sitoi hänet tänne. Oh, ehkä häntä on kohdannut onnettomuus... hän on
surmannut itsensä... sanokaa minulle kaikki... älkää säälikö minua...
en ansaitse sääliä.»
»Rauhoituhan; minä sanon sinulle täyden totuuden. Herra Ballmann on
matkustanut pois, eikä ole tietoa minne. Toisin sanoen, siellä asuvat
ihmiset eivät tiedä sitä — mutta me otamme siitä selon. Palasin niin
pian takaisin sentähden, että tahdoin ilmoittaa sinulle, kun tiesin
sinun odottavan täällä tuskallisessa jännityksessä, mutta aion heti
taas lähteä matkaan ottaakseni selville pakolaisemme olinpaikan.
Koska olemme tänne asti matkustaneet häntä hakemaan, voimme matkustaa
edemmäksikin häntä tavataksemme, varsinkin kun olemme matkoilla
muutenkin. Enkä ole ensinkään pahoillani, vaikkei matkamme tapahdukaan
minkään ikävän matkaoppaan viittausten mukaan. Minä ajan nyt kymnaasin
rehtorin puheille... entä missä kummitätisi, kenraalitar von Orfalvy
asuu? Olisi kai yksinkertaisinta puhua ensin hänen kanssaan.»
»Hänen osoitteensa on Hauptplatz N:o 12. Mutta tiedättehän, Mrs.
Edgecombe...»
»Sano minua 'tädiksi'!»
»Mutta tiedättehän, rakas täti, miten ankarasti ja kylmästi kummitätini
on minua kohdellut. Älkää sanoko hänelle, että olen täällä... pelkäisin
tavata häntä.»
»Ole huoleti! Koetan suojella sinua turhista nöyryytyksistä. Koska
miehesi ei ole täällä, on aivan turhaa, että kukaan saa tietää sinun
täällä-olostasi. Jos kummitätisi olisikin muuttanut mielensä, katson
kuitenkin, että sinun tulee pyytää anteeksi ainoastaan yhdeltä
henkilöltä ja joka tapauksessa häneltä ensin. Hyvästi nyt, Hanna —
vaunut odottavat. Odota minua aivan levollisena... enhän voi tuoda
mukanani muuta kuin enintään jonkun osoitteen, ja luultavinta on, että
lähdemme täältä jo tänään.»