Vähitellen, kuten vanha rouva oli pyytänytkin, Hanna kertoi
ystävällisistä kysymyksistä rohkaistuneena entisestä elämästään.
Muutamien päivien kuluttua, kun he jälleen istuivat parvekkeella, oli
hän kertonut viimeisenkin kohdan, ja hänen tunnustuksensa oli lopussa.
Mrs. Edgecombe oli vaipunut syviin ajatuksiin. Lopulta Hanna keskeytti
hiljaisuuden.
»Tuomitsetteko minua kovin ankarasti? Teillä, joka varmaankin olette
synnitön, on oikeus heittää minua kivellä...»
»Oikeus? Kuka saattaisi niin väärin ymmärtää Kristuksen sanoja! Jos
hän olisi olettanut löytyvän synnittömiä ihmisiä, ei hän olisi puhunut
siten. Hän juuri ennen kaikkea tahtoi, ettei syntistä kivitettäisi.
Hän opetti vain läsnäolevia, ettei heillä oman syntisyytensä takia
ollut oikeutta rangaista, sillä muutenhan hän, joka itse oli synnitön,
olisi voinut heittää ensimäisen kiven. Mutta hän ei tahtonut, että
rikollista rangaistaisiin kuolemalla, sillä syyllisen oma onnettomuus
oli jo kyllin suuri rangaistus. Te olette myöskin onneton, Hanna
raukka... Kivittää teitä en tahdo, mutta te olette menetellyt hyvin,
hyvin väärin. Minä voisin kyllä käyttää rankaisuoikeuttani, sillä minä
en koskaan ollut miehelleni uskoton. Siinä suhteessa olen ollut niin
onnellinen, ettei kukaan voi minua moittia.»
»Niin siveä, tarkoitatte.»
»Ei, niin 'onnellinen', sanoin, ja siinä pysyn. Mikä minua sitten
suojelikaan — kiusauksien puuteko vai periaatteeni, ylpeyteni tai
tasainen luonteeni — se on ollut onneni. Mutta voinko tietää, että
toisissa olosuhteissa olisin pysynyt rehellisenä? Siksi en mitenkään
tahdo kiittää omaa ansiotani tässä suhteessa toisen synnin rinnalla. Ja
koska yleensä en tiedä virheetöntä mittapuuta synnille, koska en voi
tietää, missä suhteessa olosuhteet ovat mukaanluettavat, niin sanon
tätä tapausta mieluummin onnettomuudeksi ja ajattelen sitä säälien ja
sitten...»
»Ja sitten langetatte tuomionne?»
»Niin aioin sanoa. Mutta ei: en sittenkään; minä vain säälin... se on
minun tapani tuomita. Ja teitä, Hanna raukka, säälin myöskin. Miten
särkynyttä ja tukea vailla onkaan elämänne nyt... Olen ajatellut mitä
tehdä. — Luulisin teidän yhteenliittämisenne olevan parasta.»
»Miehenikö kanssa? Oi, hän hylkäisi minut — ja olisi siihen
oikeutettukin.»
»Kukapa tietää, ehkä hän kaipaa teitä, ehkä hänen suurin ilonsa olisi
saada teidät jälleen.»
»Minähän olin rikollinen, kun aioin olla hänelle uskoton...»
»Niinpä kyllä, moraaliselta kannalta katsoen; mutta myöskin
aineellisella puolella on tämmöisessä tapauksessa merkityksensä. Se
vähentäisi joka tapauksessa katkeruutta.»
Hanna kertoi molemmista kotiin kirjoittamistaan kirjeistä, joista
Ewaldille osoitettu oli jäänyt vastausta vaille ja toiseen oli tullut
kenraalittaren kova vastaus.
»Tiedättekö mitä teemme, Hanna? Matkustakaamme yhdessä kaupunkiin,
josta lähditte. Minä puhun miehenne kanssa.»
»Minä pelkään — ja häpeän.»
»Kukaan ei tule teitä tuntemaan. Te jäätte hotelliin minun
puhuessani miehenne kanssa; — te esiinnytte minun tyttärenäni tai
veljentyttärenäni, eikä kukaan voi silloin aavistaa kuka te olette.»
»Minut tunnetaan kaikkialla tuossa pienessä kaupungissa.»
»Me värjäämme vaalean tukkanne mustaksi, se on yksinkertaisinta,
silloin teitä ei ainakaan kukaan tunne. Ellei herra Ballmann
anteeksiantaen avaa teille syliään, niin me matkustamme taas tiehemme;
hän tietää silloin ainakin, ettette harhaile avarassa maailmassa ja
vaivu yhä syvemmälle, vaan että olette vanhan, rehellisen naisen luona,
joka suo hyljätylle äidillistä hoivaa...»
Hanna katsahti puhujaan kiitollisena. Hän ei löytänyt sanoja
kiittääkseen suojelijaansa hänen osoittamastaan hyvyydestä, sillä se
toistui niin usein.
»Mutta luulen hänen ilostuvan löytäessään vaimonsa, jonka hän on
luullut sortuneen, ja hän tulee ottamaan teidät minulta ja vartioimaan
teitä paremmin kuin tähän asti. Ja toivottavasti saan hänet huomaamaan,
että miehellä tavallisesti on osansa vaimon rikoksessa — ja hänen tulee
myöskin saada anteeksi, ettei ole paremmin voinut säilyttää aarrettaan.»
»Te luulette siis varmasti, että sovinto on mahdollinen? Tuskallisinta
olisivat juorut ja huomio, minkä herättäisimme... niin hyvin hänelle
kuin minullekin.»
»Sitäkin olen ajatellut. Sinne jääminen, missä häväistysjuttu on
tuoreessa muistissa, olisi teille vaikeata. Mutta professorihan
voi toimia missä hyvänsä muuallakin. Jos professori Ballmann
suostuu sovintoon, jättää hän Itävallan ja hakee itselleen paikan
Saksasta. Minä tunnen monta vaikutusvaltaista henkilöä saksalaisissa
yliopistoissa — suosituksia ja suosijoita on helppo hankkia — ja kunnes
tuumamme toteutuvat, ei teiltä tule mitään puuttumaan, sillä siihen
saakka ovat oveni teille molemmille auki...»
Nytkään Hanna ei voinut vastata muulla kuin liikutetulla ja
kiitollisella katseellaan.
»Ja sitten — itse asiassa olen hyvin itsekäs, nähkääs — te palaatte
omaan kotiinne, ja minä tulen kaipaamaan teitä äärettömästi, sillä
näinä kuutena kuukautena olen oppinut pitämään teistä sydämeni
pohjasta. — Kuka sitten lukee minulle?»
»Entä minä sitten? Ettekö luule minun olevan vaikeata erota teistä?»
»Luulen kyllä, rakas lapsi. Mutta vaimolla ei missään koko avarassa
maailmassa ole turvallisempaa tyyssijaa kuin miehensä katon alla. Niin
kauan kuin on pienintäkään mahdollisuutta oleskella tuon katon alla
tai sinne palata, on se tehtävä. Maailma on kerta kaikkiaan sellainen.
Te olette itse huomannut mimmoiseen kurjuuteen ja vaikeuteen joutuu,
jos heittäytyy laittomaan elämään. Miten varmalta näyttikään pakonne
rakastettunne syliin, ja sen teki tyhjäksi kohtalo, kuolema, ja siinä
te olitte avuttomana ja hyljättynä. Ja ellei kreivi olisikaan kuollut,
niin olisi rakkaus rakastajattareen — suokaa anteeksi tuo kova sana,
mutta maailmalla ei olisi ollut sille muuta nimitystä — tuo vapaa
tunne voinut kuolla, ja te olisitte saanut tuntea, joskaan ette niin
äkillistä, kuitenkin yhtä katkeraa surua.»
»Tiedän sen, tiedän sen. Vallan liiankin pian olisi rakastajatar saanut
mennä antaakseen tilaa hänen morsiamelleen.»
Ja Hanna kertoi Palmin kreivittärien keskustelusta, jota oli ollut
kuulemassa.
»Siinä sen näette!» jatkoi Mrs. Edgecombe. »Intohimojen pohjalle ei
voi heittää ankkuriaan. Ihminen syöksyy virtaan, ellei muuta voi,
tunteepa pudotessaan pyörryttävän suloista riemuakin, mutta loppu on
aina sama: hukkuminen. Päättäkäämme siis, rakas Hanna, että palaamme
kevytmielisesti hyljätyn miehen luo ja katsomme, emmekö jälleen voisi
heittää ankkuriamme sinne. Minä otan pitääkseni huolta kaikesta. Ette
kai tunne vastenmielisyyttä herra Ballmannia kohtaan?»
»En, en, päinvastoin!»
»Rakastatteko häntä?»
»Rakastanko? Sitä en voi sanoa. Minä pidän hänestä.»
»Se on avio-onnen paras perusta. Tuo toinen laji kuuluu
kuherruskuukausiin. Entä puuttuuko henkistä sopusointua?»
»Sitäkin ehkä. Ewald käsittää kaiken niin kylmästi ja kuivasti... enkä
minäkään voi esiintyä häntä kohtaan aivan omana itsenäni; — siinä on
välillä jotain — en tiedä miten sanoisin — me emme ymmärrä toisiamme.»
»Se on hyvin ikävää. Olen itse tuntenut samaa. Mutta täydellinen
onnihan on niin harvinaista. Olenko minä teistä ikävä säädyllisyyden
saarnaaja?»
»Ette», vastasi Hanna hymyillen, »mutta näen, että te kuitenkin
tuomitsette velvollisuutensa unohtanutta.»
»Samalla tavalla kuin tuomitsen matkustajaa, joka viitoitetulta tieltä
joutuu suolle... minä näen hänen vaipuvan enkä silloin kysy: oliko se
hänen syynsä, oliko se kevytmielisyyttä, näkikö hän virvatulen — vaan
riennän, jos suinkin voin, ojentamaan hänelle käteni ja vedän hänet
vakavalle pohjalle taas ja mielessäni sanon...» Mrs. Edgecombe pysähtyi
etsiäkseen sanaa.
»Heittiö! sanoisitte kaiketi», keskeytti Hanna.
»Raukka! sanoisin syvästi säälien.»