»Minun täytyy sanoa teille kaikki, Mrs. Edgecombe; en voi enää olla
tunnustamatta teille kaikkea...»
»Mitä sitten, rakas lapsi?»
Molemmat naiset istuivat erään hotellin parvekkeella Luzernissa.
Aamiainen oli jo syöty ja palvelija siistinyt pyöreän kivisen
ruokapöydän. Hän oli tuonut päivän sanomalehdet, joita Hanna
tavallisesti luki suojelijalleen. Avaamaton englantilainen kirja oli
heidän edessään, ja pöydällä oli vielä sitäpaitsi Mrs. Edgecomben
ompelukori nypläyksineen.
Hannalla oli nyt ollut uusi paikkansa kuusi kuukautta, ja hän oli hyvin
tyytyväinen. Luuloteltu keuhkotauti oli muuttunut mitä kukoistavimmaksi
terveydeksi. Jo ensi hetkessä ilmaantunut molemminpuolinen ihastus oli
yhä juurtunut. Hannan monipuolinen sivistys, hänen hieno käytöksensä,
musikaaliset taipumukset, hänen kykynsä ottaa osaa keskusteluun tekivät
hänestä kruunun seuranaisten luokassa. Mrs. Edgecombe taasen oli
tasainen ja iloinen luonteeltaan sekä sitäpaitsi aina ystävällinen ja
hienotunteinen. Eipä siis ihmettä, että heistä oli hauskaa seurustella
toistensa kanssa.
Matkaohjelmaa oli seurattu. Hannasta, joka oli niin kovin herkkä ja
aina oli toivonut saavansa matkustaa, oli tämä matka ollut äärettömän
nautintorikas. Ensin he kävivät Pariisissa, matkustivat halki Italian,
pistäytyivät Kreikassa, ja nyt Mrs. Edgecombe tahtoi viettää jonkun
ajan Sveitsissä. Luzern miellytti häntä suuresti.
»Täällä me viivymme muutamia viikkoja», oli hän sanonut Hannalle, »ja
nautimme Sveitsistä väsyttämättä itseämme. Mitä hyödyttää joka päivä
nousta alpeille tai aina ryömiä uusiin rotkoihin. Täältä me näemme
alpit ja lunta ja sveitsiläistä karjaa ja englantilaisia matkailijoita
niin paljon kuin ikinä tahdomme. Emmekö lepääkin täällä?»
Vanha rouva ei ollut koskaan udellut matkatoveriltaan hänen aikaisempia
vaiheitaan. Hän tiesi pilven lepäävän sen yllä, ja hänen ääretön
hienotunteisuutensa suojeli häntä uteliaisuudesta ja esti häntä väkisin
vaatimasta luottamusta. Sitävastoin hän oli aivan avomielisesti
kertonut omasta menneisyydestään niinkuin nykyisistäkin oloistaan.
Mrs. Edgecombe oli erään saksalaisen tiedemiehen tytär. Kodissaan hän
oli oppinut tuntemaan köyhyyden katkeruutta, mutta oli myöskin oppinut
ajattelijan levollisuudella kestämään aineellisia vaikeuksia. Hänen
ollessaan kaksikymmentäneljä-vuotias kosi häntä eräs englantilainen
matkailija. Tämä oli nuori, äärettömän rikas, kuului arvossapidettyyn
perheeseen, ja kaikki, morsiankin, pitivät tarjousta suurena onnena.
Mr. Edgecombe vei puolisonsa maatilalleen Kentiin. Siellä kului
hänen elämänsä, vaikka häntä ympäröikin ylellisyys ja komeus, hyvin
yksitoikkoisesti. Edgecomben perheenjäsenet ja heidän naapurinsa
kuuluivat niihin ylhäisiin ja ylpeihin englantilaisiin, jotka katsovat
halveksien muukalaisiin. Sitäpaitsi he kuuluivat puritaanisiin
herännäisiin, joten heidän ajatuskantansa ei sopinut yhteen saksalaisen
ajattelijan tyttären vapaamielisten mielipiteiden kanssa. Ollen liian
ylpeä tungetellakseen heidän seuraansa vetäytyi Mrs. Edgecombe kotinsa,
lastensa ja kirjojensa pariin. Hänen puolisonsa oli intohimoinen
metsästäjä ja maanviljelijä, joten hän ei kaivannutkaan seuraa.
Vaimoansa kohtaan hän oli hyvä ja rakastettava, mutta vaimo ei ollut
hänen elämänsä keskipiste; hän oli vain osa hänen kodistaan, koristeena
siinä.
Mrs. Edgecombea odottivat monet surut. Hänen lapsensa kuolivat toinen
toisensa jälkeen lastentauteihin. Hänen miehensä valtasi poliittinen
kunnianhimo, ja hän alkoi, tullakseen valituksi parlamenttiin, tuhlata
omaisuuttaan niin kovin, että oli menettää sen kokonaan. Häntä ei
valittu, mutta hän oli tehnyt suuria velkoja, jotka yhä suurenivat,
kun hän ei tahtonut järjestää kotiansa yksinkertaisemmaksi. Kaikki
jäi entiselleen, joten ylellisyys, joka tähän saakka oli ollut
ilonlähteensä Mrs. Edgecombelle, nyt muuttui surujen ja huolien
lähteeksi. Mr. Edgecombe alkoi, päästäkseen veloistaan, ottaa
osaa liikeyrityksiin, mutta joutui häviön partaalle. Satatuhatta
puntaa luistaa pian maanviljelijältä, jolla ei ole aavistustakaan
liike-elämästä, mutta joka silti innostuu kaivoksiin, rautateihin,
vakuutusyhtiöihin ja puuvillateollisuuteen.
Näytti jo siltä, että vanhan linnan täytyisi joutua vasaran alle, kun
hän äkkiarvaamatta sai suuren perinnön, jolla velat maksettiin ja
entinen elämä jatkui. Tämä seikka paransi Mr. Edgecomben valtiollisista
ja teollisuusunelmista, eikä hän sittemmin huolinut enää muusta kuin
metsästyksestään ja maanviljelyksestään.
Mr. Edgecombe kuoli kaksikymmentäkuusi-vuotisen avioliiton jälkeen,
jättäen leskelleen suunnattoman omaisuutensa. Leski suri vainajaa
sydämensä pohjasta ja vietti vielä joitakuita vuosia yksinäisyydessä.
Hänen vanhempansa olivat aikoja sitten kuolleet, eikä hänellä ollut
ketään läheistä sukulaista. Mutta vihdoin hänet valtasi jonkinlainen
koti-ikävä ja hän päätti viettää loppuikänsä Saksassa. Sitä ennen hän
tahtoi matkustella jonkun verran, tutustuakseen niihin maihin, joista
oli niin paljon lukenut. Hän möi tiluksensa, koska aikoi kokonaan
jättää Englannin. Englantilaisten sukulaisten ja naapurien kanssa hän
ei sopinut yhteen ja hän halusi koota ympärilleen henkilöitä, jotka
muistuttaisivat häntä hänen nuoruudestaan, saksalaisia runoilijoita,
taiteilijoita ja oppineita, muodostaa seurapiirin, joka valaisisi hänen
elämäniltansa.
Tämän Hanna oli saanut tietää keskustellessaan suojelijansa kanssa. Jo
kauan aikaa hän oli tahtonut kertoa avomielisesti omastakin elämästään
ja ollut valmis vastaamaan kaikkiin vanhan rouvan kysymyksiin. Mutta
Mrs. Edgecombe ei tehnyt, kuten jo on mainittu, mitään kysymyksiä.
Silloin Hanna ei enää voinut hillitä haluansa kertoa kaikkea hänelle,
vaan huudahti:
»Minun täytyy sanoa teille kaikki, kaikki!»
»Mitä sitten, rakas lapsi?» keskeytti Mrs. Edgecombe. »Te pelästytätte
minua!»
»Vaikka saisin uudelleen lähteä maailmalle, vaikka te halveksisitte ja
inhoaisitte minua...»
»Mutta, rakas lapsi, älkää käyttäkö niin voimakkaita sanoja kuin
halveksiminen ja inho. Vasta äärimmäisessä tapauksessa on ihmisellä
oikeus halveksia ja inhota toista, ja tässä on vielä kysymys
vapaaehtoisesta tunnustuksesta. Te olette pieni liioittelija.»
»Ja te olette hyvyyden, anteeksiannon ja ylevyyden esikuva...»
»Suuri liioittelija, olisi minun pitänyt sanoa.»
»Mrs. Edgecombe — minä olen... — minä olen... syntini ovat — oi, on
niin vaikeata kertoa, en tiedä mistä alottaa...»
»On vaikeata tunnustaa syntinsä. Tavallisesti tekee väärin siinä,
että luettelee harha-askeleensa ja unohtaa tuhannet myötävaikuttaneet
olosuhteet ja kiusaukset eli toisin sanoen kaiken sen, mikä kuulijan
tulee tietää voidakseen antaa anteeksi. Autanko teitä? Teidän syntinne
on se, että uskoitte ihastuttavan miehen rakkaudentunnustuksia...»
»Ei siinä kaikki...»
»Te jätitte vanhempienne kodin?»
»En, minulla ei ollut enää vanhempia. Minä hylkäsin puolisoni.»
»Puolisonne?... Oletteko naimisissa — lapsi!»
»Olen, Mrs. Edgecombe. Minä olen avioliiton rikkoja; oikeastaan en
koskaan ole ollut miehelleni uskoton, mutta kuitenkin olen kadottanut
kotini, nimeni, arvoni... mutta vaikka en saanutkaan nauttia
rikoksellisesta onnestani, syöksin puolisoni suurimpaan onnettomuuteen,
mikä voi kohdata rehellistä miestä! Oi, että minä... minä...»
Hanna kätki kasvot käsiinsä ja purskahti hillittömään itkuun. Mrs.
Edgecombe oli hyvin järkytetty.
»En ymmärrä teitä oikein. Nyt teidän täytyy kertoa minulle kaikki,
pikku rouva raukka! Vähitellen... eihän teidän tarvitse sanoa kaikkea
yhtaikaa. Ainoastaan romaaneissa ihmiset voivat kertoa kaiken samassa
hengenvedossa. Se, että nyt itkette, ajatellessanne miehellenne tekemää
vääryyttä, sanoo paljon, paljon enemmän kuin mitkään sanat.»