Joitakuita aikoja tämän jälkeen Hannan täytyi jälleen viedä tavaroita
kaupungille. Tällä kertaa kuitenkin Grand-Hotel'iin eräälle
matkustavalle englannittarelle.
»Jumalan kiitos, ettei minun tarvitse mennä Hotel Imperialiin!» hän
ajatteli. Mutta kun kaikki ensi luokan hotellit ovat samannäköisiä,
täyttivät muistot hänen mielensä hänen saapuessaan perille. Mutta
ne olivat kuin kaukaisen unen harhakuvia. Entisyyshän oli kokonaan
haudattu.
»Mrs. Edgecombe?» kysyi hän ovenvartialta.
»Ensimäinen kerros N:o 12.»
Hanna meni osoitettuun huoneeseen ja astui komeaan salonkiin. Hän näki
viereisessä huoneessa nuoren tytön esiliina edessä ja myssy päässä —
kaikesta päättäen kamarineitsyt. Hanna osoitti pahviaskejaan.
»Tuon pitsipäähineitä Bogner-kadun muotikaupasta.»
Kamarineitsyt toisti saman viereiseen huoneeseen sekä pyysi Hannaa
sitten hetkisen odottamaan, sulkien oven. Odottaa... siihen hän oli jo
tottunut.
Noin kymmenen minuutin kuluttua saapui vanha naishenkilö viereisestä
huoneesta.
»Suokaa anteeksi, neiti», sanoi hän ystävällisesti, »että olette saanut
odottaa niin kauan... Oletteko tuonut pitsit?»
Hanna oli aivan hämmästynyt saadessaan osakseen näin ystävällisen
kohtelun ja katsahti kiitollisena ylös. Hänen edessään seisoi
miellyttävännäköinen, kaunis, noin viidenkymmenen ikäinen nainen. Mrs.
Edgecombella oli lumivalkea tukka, joka oli korkealle kammattu ja jota
peitti musta pitsilaite. Pitsin päät riippuivat ristissä rinnalla.
Kaiken tämän keskeltä näkyivät hienopiirteiset, hyväntahtoisesti
hymyilevät kasvot suurine, tummine silmineen, jotka loistivat niin
ystävällisesti, että huolimatta puuttuvasta nuoruudenkukkeudesta täytyi
pitää häntä kauniina.
Mrs. Edgecombe oli puhutellut häntä saksankielellä, joten Hanna
— vaikka liikkeen johtaja oli lähettänyt hänet tänne juuri
englanninkielentaitonsa takia — vastasi myös saksaksi:
»Kyllä, armollinen rouva; tässä ovat pitsit; ne ovat samankaltaisia
kuin ne, joita te tänään kannatte.»
Hanna katsahti mitä suurimmalla ihastuksella vanhaan naiseen. Hän ei
ollut pitkiin aikoihin nähnyt niin miellyttäviä kasvoja, jotka häntä
silmäilivät ystävällisesti ja mielenkiinnolla.
»Paljonko tämä pitsi maksaa, hyvä neiti?»
»Tämä... viisikymmentä guldenia... haluaako armollinen rouva koetella
peilin edessä?»
»Oh, se ei ole tarpeellista — minun iässäni ei katsota peiliin niin
mielellään kuin teidän», sanoi hän nauraen ja kysyi osaaottavasti:
»Miten vanha te olette?»
»Jo kahdenkymmenen ikäinen.»
»Jo? Sehän on vasta elämän alku, rakas lapsi.»
»Miten ajattelee, minä en tunne itseäni nuoreksi, sillä nuoruuteen kai
kuuluu, että toivoo ja luottaa tulevaisuuteen.»
»Ei, nuoruudella on tulevaisuus edessään, pitkä tulevaisuus tuhansine
vaihteluineen. Mitä toivoon tulee, kuuluu se joka ikäluokkaan ja joka
ihmiselle.»
»Ei minulle», vastasi Hanna, ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä.
Hän oli hyvin liikutettu. Tämä oli ensimäinen kerta, kun hän moniin
aikoihin oli saanut puhua itsestään näennäisesti osaaottavan
henkilön kanssa. Tosin oli tämä henkilö muukalainen, jonka hän ensi
kerran näki, ja lisäksi hänen suhteensa ostajan asemassa, joka
tekee tuttavallisuuden mahdottomaksi, mutta tämän naisen myötätunto
vaikutti häneen kuin lämmittävä auringonpaiste. Hanna olisi mieluimmin
heittäytynyt hänen jalkainsa juureen saadakseen valaa kauan pidätetyn
surunsa kyyneliin. Mutta muistaen velvollisuutensa hän otti kotelosta
seuraavan esineen ja levitti sen käsissään.
»Tässä on samanlainen ja samanhintainen valkea.»
Mrs. Edgecombe, joka tähän saakka oli puhunut iloisesti ja
rohkaisevasti Hannalle, muuttui nyt totiseksi. Hän oli tavattoman
hyväsydäminen ja hän kunnioitti kaikkea surua, miten vieras se
sitten olikin hänelle. Hän oli huomannut kyynelten kihoavan nuoren
myyjättären silmiin, ja vaistomaisesti hänen piirteensä muuttuivat
liikuttavan totisiksi, ikäänkuin kunnioittaakseen toisen surua. Tämä
samainen tunne kai on aiheena siihen kauniiseen tapaan, joka ilmenee
päänpaljastamisessa ruumissaattueen, kuinka köyhän tahansa, kulkiessa
ohi. Mutta eivät ainoastaan kuolleet saa osakseen tällaista harrasta
kunnianosoitusta; todellisesti jalot, hienotunteiset ihmiset osoittavat
jokaisen syvän surun ääressä — köyhimmänkin, muukalaisenkin — samaa
äänetöntä osanottoa.
Vanha rouva otti ääneti pöydälle levitetyt pitsit käteensä, ikäänkuin
tarkastaakseen niitä, mutta hänen ajatuksensa olivat kaukana. »Mitähän
suruja tämä kaunis lapsi raukka on mahtanut kokea?... Voisinkohan minä
auttaa häntä?... Mutta hänellä on ehkä sydämensuru... Nämä nuoruussurut
ovat kevätmyrskyjä. Mutta keväälläkin on hallaöitä, jotka jäätävät
kukkaset... lapsi parka!» Nämä ajatukset pyörivät hänen päässään hänen
tarkastaessaan tavaroita.
Palvelustyttö tuli huoneeseen. »Armollinen rouva, täällä on eräs neiti
rouva Bergin toimistosta.»
»Bergin? Vai niin! Pyydä häntä tulemaan tänne.»
Vanhanpuoleinen neiti astui sisään.
»Suokaa anteeksi, rakas lapsi? Voitteko odottaa hetkisen?» sanoi Mrs.
Edgecombe Hannalle ja meni tulijaa vastaan.
»Te haluatte puhella kanssani seuranaisen paikasta?»
»Niin, rouva Berg neuvoi minut tänne. Teidän armonne hakee seuranaista?»
»Olkaa hyvä, istuutukaa.» Ja Mrs. Edgecombe osoitti lähellä olevaa
tuolia istuutuessaan itse. »Oletteko englannitar vai saksatar?»
»Olen Rheinin seuduilta, mutta osaan englanninkieltä.»
»Se sopisi erinomaisen hyvin; koska itse olen saksatar, tahtoisin
mielelläni maalaiseni seuranaiseksi, mutta kun olen ollut
englantilaisen kanssa naimisissa, olen puolittain englannitar ja pidän
paljon englantilaisesta kirjallisuudesta. Panen suuren arvon siihen,
että ottamani seuranainen erinomaisesti lukee ääneen englantilaisia
kirjoja. Silmäni ovat heikot, joten en itse voi lukea, mutta kuuntelen
mielelläni tuntikausia, jos minulle luetaan. Peloittaisiko se teitä?»
»Ei ensinkään. Voisin lukea vaikka koko päivän. Osaan myöskin ommella
vaatteita.»
»Onhan se hyvä, mutta sitä en tarvitse. Vaatteistani pitävät
kamarineitsyeni huolen. Soitatteko?»
»En, ikävä kyllä.»
»Sepä vahinko. Entä miten vanha te olette? Suoraan sanoen olisin
halunnut nuoremman... Te olette kai yli neljänkymmenen?»
»Tietenkin, olen jo kasvattanut kaksi nuorta neitiä hienoista
perheistä, joten voin näyttää mitä parhaimmat suositukset. Olen
neljänkymmenenkahden ikäinen.»
»Minun rinnallani te olette nuori, mutta minä rakastan iloista
nuorisoa.»
Hänen katseensa siirtyi Hannaan, joka pani kokoon pitsejä jonkun
askeleen päässä. Hän kuunteli mielenkiinnolla keskustelua, hänhän oli
itse ollut samoissa puheissa, paikkaahakevana, ja mitä itse on joskus
kokenut, se herättää aina mielenkiintoa.
Mrs. Edgecombe otti uuninreunalta kirjan ja ojensi sen vastapäätä
istuvalle neidille.
»Tahdotteko lukea minulle kappaleen tästä kirjasta?»
Nainen katsahti kirjan nimeä.
»Little Dorrit?» luki hän ääneen.
»Niin», vastasi Mrs. Edgecombe. »Dickens on mielikirjailijani.»
Neiti alkoi nyt lukea, kompastellen, katkonaisesti ja mitä kurjimmasti
ääntäen.
Mrs. Edgecombe keskeytti hänet ennen pitkää.
»Kiitän. Teidän ääntämisenne on virheellistä. Saksattaren on tosin
vaikeata hallita englanninkielen ääntämistä...»
»Minulle on sanottu, että äännän erinomaisesti... en ole tällä hetkellä
oikein kunnossa ja sitäpaitsi pelkäsin... olen pahoillani, ellen
kelpaa...»
Neiti raukan hätääntyminen vaikutti tuskallisesti vanhaan rouvaan.
»Aikomukseni ei ollut moittia, tahdoin vain huomauttaa teille, että
ääntämisenne ei ole virheetöntä, joten teidän tulisi tavatessanne
englantilaisia koettaa oppia heiltä. Teidän asemassanne on vieraan
kielen osaaminen suurenarvoista, ja kun te osaatte englanninkieltä,
on teille eduksi oppia se niin täydellisesti kuin mahdollista. Se ei
tuottaisi teille enää suuria vaikeuksia.»
Vieras nousi. »Koetan seurata neuvoanne, armollinen rouva, ja ottaa
englanninkielen tunteja. Ei koskaan ole liian vanha oppimaan.»
»Se on aivan totta», vastasi Mrs. Edgecombe nousten. »Minäkin, joka
voisin olla äitinne, opiskelen.»
»En tahdo häiritä kauempaa...»
Mrs. Edgecombe ojensi hänelle kätensä.
»Olen pahoillani, ettemme sopineet toisillemme, mutta asiaa ei voi
auttaa. Täällä on jo käynyt toistakymmentä tarjoutuvaa, ja tekin kai
olette epätietoinen minkä paikan valitsette. Hyvästi ja hyvää jatkoa!»
Mrs. Edgecombe seurasi häntä ovelle ja palasi sitten Hannan luo.
»Kas niin, jospa taas ryhtyisimme pitsikysymykseen», sanoi hän
hymyillen. »On helpompaa saada sopiva pitsipäähine kuin seuranainen.
Toivoisinpa, että edes jollain täällä käyneistä naisista olisi ollut
yhtä miellyttävä ulkomuoto kuin teillä...»
Hannan mieleen valahti hetkeksi eräs ajatus, toivon välähdys sai hänen
sydämensä sykkimään.
»Te haette englanninkielisen kirjallisuuden lukijatarta?»
»Niin, lukijatarta, matkatoveria, ystävätärtä, pianotaituria, lapsi,
haen sellaista, joka jakaisi kanssani yksinäisyyteni, haihduttaisi
tyhjänpäiväiset suruni... sanalla sanoen, haen valkeata kaarnetta. En
luule löytäväni sellaista, jolla olisi kaikki nämä ominaisuudet... vai
tunnetteko te sellaisen?»
»Arvelin tarjoutua itse... Ainoastaan onnettomuuksien takia olen
joutunut myyjättäreksi... syntyperäni ja kasvatukseni oikeuttaisivat
minut toiseen asemaan. Soitan jotakuinkin hyvin...»
Mrs. Edgecombe ilostui.
»Ja englanninkieltä puhutte myös?»
Vastaukseksi Hanna otti äskeisen kirjan ja alkoi lukea. Hänellä oli
erikoiset taipumukset lukea ääneen, selvästi ja tunteellisesti,
silti kiemailematta, ja hänen taipuisa äänensä oli kuin musiikkia;
sitäpaitsi hänen ääntämisensä oli erinomainen, aivankuin syntyperäisen
englantilaisen. — Mrs. Edgecombe oli vallan ihastunut.
»Nytpä olenkin löytänyt valkean kaarneeni», hän huudahti. »Otan teidät
heti palvelukseeni, rakas neiti!»
Hanna punastui ilosta, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän kalpeni.
Hän muisti kiusalliset suositukset. Nyt häneltä jälleen kysyttäisiin
hänen perheestään, menneisyydestään, eikä hänellä ollut perhesuhteita,
menneisyyttä, joista olisi voinut puhua.
Hän pudisti surullisena päätään.
»Oi, se olisi liian suuri onni. En luule teidän huolivan minusta,
armollinen rouva.»
»Mistä syystä?»
»Siksi, että olen nykyisessä toimessani väärällä nimellä, siksi, ettei
kukaan minua tunne, enkä voi neuvoa teitä kenenkään luo, joka voisi
mennä minusta takuuseen...»
Mrs. Edgecombe näytti hämmästyneeltä ja murheelliselta.
»Sepä kummallista... ja on vielä kummallisempaa, että sanotte minulle
tämän kaiken, ennenkuin edes olen kysynytkään.»
»Te ette siis huoli minua, ettehän! Oi, miten onneton olenkaan!»
»Koettakaa olla rauhallinen, lapseni! Istuudutaan tänne!» Vanha rouva
veti Hannan lempeästi viereensä sohvaan ja tarttui hänen käteensä.
»Mitä kauheita salaisuuksia teillä on, lapsi parka?»
»Oi, sitä on niin, niin kovin vaikea kertoa!»
»Olkaa sitten kertomatta. Voin sen arvatakin... Rakkaustarina?»
Hanna nyökäytti päätään.
»Entä viettelijä?»
»Kuollut.»
»Ja perheenne?»
»Heidän silmissään olen minä kuollut.»
»Siis aivan yksin maailmassa?»
»Yksin, hyljätty ja onneton!»
Mrs. Edgecombe piti yhä Hannan kättä omassaan. Hän mietti hetkisen.
Sitten hän sanoi puristettuaan Hannan kättä ikäänkuin liiton solmimisen
merkiksi:
»Asia ei muutu, minä otan teidät.»
Hanna pidätti ilohuutonsa. Hän tahtoi puhua, mutta ei löytänyt sanoja,
niin liikutettu hän oli.
»Minä otan teidät seuralaisekseni», jatkoi Mrs. Edgecombe, »enkä välitä
suosituksista enkä muista papereista. Jos minä hakisin kasvattajaa
tyttärelleni tai itse olisin nuori, niin ottaisin tämän lukuun — mutta
mitä minulla, vanhalla ihmisellä olisi pelkäämistä? Että olette hyvästä
perheestä, takaa kasvatuksenne, ja että olette siveellinen, takaa se
seikka, että huolimatta kauneudestanne olette valinnut rehellisen
toimen ansaitaksenne elatuksenne, ja olen varma siitä, että tuotatte
minulle iloa, sen takaavat miellyttävät kasvonne. Ihastuin heti teihin
— _love at first sight_ — ja mikä minua erityisesti ilahduttaa on se,
että voin tarjota nuorelle, yksinäiselle hylätylle tyttären sijan ja
rakkauden vanhassa ja, ikävä kyllä, yksinäisessä sydämessäni.»
Hanna kumartui suudellakseen häntä kädelle. Hän oli hiljalleen
polvistunut.
»Oi, armollinen rouva — te olette todellakin armelias ja hyvä — mitenkä
minä tulenkaan teitä rakastamaan ja kunnioittamaan.»