»Neiti Anna, tulkaa tänne», huusi johtaja. — Hanna oli pitänyt Anna
Meyerin nimen. —
»Mitä käskette?»
»Ovatko kreivitär Palmille vietävät kotelot järjestyksessä, Edward?»
kysyi kauppias eräältä apulaiselta.
»Ovat, kyllä ovat.»
»Kutsukaa siis joku palvelijoista — ja te, neiti Anna, menette
heti kreivittären luo. Tehän tiedätte osoitteen... Palmin palatsi
Herrengassella?»
»En tiedä missä se on, mutta palvelija voi kai näyttää tien.»
»Hyvä! Te tunnette hinnat; teidän ei pidä alentaa hintoja, mutta
koettakaa saada kauppa sujumaan... kehukaa vähän, se auttaa.»
Palvelija saapui ja otti molemmat kotelot; Hanna otti hatun ja
päällystakin ja seurasi opastaan. Heidän tiensä Herrengasselle
kulki Grabenin ja Kohlmarktin poikki, jotka paikat ovat kaupungin
vilkkaimpia; siellä on tungosta ja hyörinää: kiireellisissä asioissa
kulkevia ja hiljalleen kävelijöitä, ajureita, raitio- ynnä muita
vaunuja, suurenmoisia liike-ikkunoita, sanalla sanoen se oli kuin
muurahaispesä. Mutta Hanna vihasi tätä kaikkea. Eniten hän vihasi
kuitenkin Ring-katua: Imperial-hotellin ja Edelbergin palatsien ohi
kulkeminen tuotti hänelle sanomatonta tuskaa.
Herrengasse on wieniläisten Fauburg St. Germain. Siellä sijaitsivat
vanhojen ylimyssukujen palatsit vierekkäin, kätkien muuriensa sisään
loistavien juhlien muistoja. Porttiholveissa vaeltavat kunnianarvoisat
ovenvartiat edestakaisin, mitellen ylenkatseellisesti ohikulkevia
silmäyksillään; muutamien jykevien harmaitten kivimuurien edustalla
odottaa vaunuja, joiden ovissa komeilee upea vaakuna; — Herrengasse
kokonaisuudessaan tekee ylimyksellisen kylmän ja ylpeän vaikutuksen,
kuten Pyhän Tähden ritaristoon kuuluva vanhanpuoleinen vallasnainen.
»Tässä on Palmin palatsi», sanoi palvelija ja pysähtyi.
Hanna meni portista.
»Minne matka?» kysyi lihava portinvartia.
»Tuon tanssileninkejä Bogner-kadulta kreivittärille», vastasi Hanna.
Hanna sai jatkaa matkaansa. Hän suuntasi kulkunsa leveää kukkien
reunustamaa pääovea kohti.
»Seis!» huusi ankara portinvartia. »Se on pääovi», ja hän osoitti
pelottavalla, nauhoitetulla sauvallaan pihan yli.
Hanna ja palvelija seurasivat viittausta ja menivät keittiön portaita
ensimäiseen kerrokseen. Eräs palvelija vei heidät käytävän ja
palvelijainhuoneiden kautta ensimäisen kamarineitsyen luo. Tämä pyysi
Hannaa odottamaan ja meni kysymään, halusivatko kreivittäret katsella
tavaroita. Hetken kuluttua hän palasi.
»Tulkaa mukaan, neiti, kreivittäret odottavat. Minä otan toisen
kotelon, ottakaa te toinen. Kas niin!»
Hanna seurasi kamarineitsyttä lukemattomien palvelijoita,
vaatekammioita, liinasäiliöitä, kylpyhuoneita varten varattujen
huoneiden läpi, kunnes he lopulta saapuivat erään sivuoven kautta
molempien nuorten kreivitärten makuuhuoneeseen.
Raskaista ikkunaverhoista oli ainoastaan toinen vähän aukivedetty,
ja huoneessa vallitsevaa hämärää lievensi kapea auringonjuova, joka
osui peilipöydälle saaden pullot ja purkit loistamaan kuin hopea.
Huoneen kummallakin lyhyellä seinällä oli pitsien peittämä sänky.
Keskellä lattiaa oli suuri pöytä, jolla oli maljakkoja ja kirjoja,
salkkuja ja käsinesäiliöitä mitä kirjavimmassa sekamelskassa. Useita
matalia lepotuoleja oli siellä täällä, ja muutamilla oli hajuvesien
raikastamia vaatteita. Nuoret neitoset olivat varmaankin eilen illalla
olleet tanssiaisissa, sillä sänkyjen edessä oli silkkisukkien vieressä
pienet valkeat silkkikengät, ikäänkuin ne olisivat pudonneet tanssin
väsyttämistä jaloista. Kuihtuneita kotiljonkikukkavihkoja, suuria
ja pieniä, oli hansikkaitten joukossa, ja niiden tuoksu sekoittui
peilipöydällä oleviin hajuvesiin. Heidän kiharoitaan ja pukujaan
peittäneet kukkakiehkurat riippuivat kuin taitetut oksat pitkin
marmorilevyä.
Toinen neitosista lepäsi puoleksi puettuna vuoteellaan; toinen istui
takkavalkean ääressä kääriytyneenä flanelliseen aamupukuun ja nautti
vieressä olevalle pienelle pöydälle asetetusta, Sèvres-porsliinissa
tarjotusta aamukahvista.
Kamarineitsyt työnsi pöydällä olevat tavarat syrjään saadakseen tilaa
koteloille. Hanna alkoi ottaa esiin vaatekappaleita, ja kamarineitsyt
vei ne kreivittären sängyn ja toisen tuolin luo. Mutta ne eivät olleet
heidän makunsa mukaisia.
»_Ah quelle horreur_. Todellakaan ei voi valmistuttaa vaatteitaan
muualla kuin Francinen tai Wernerin...»
»Tai Gindreaun luona... Valmistaisivatko he koskaan näin mauttomia
vaatteita?»
Hanna otti esiin yhä uutta puhumatta sanaakaan. Hänestä oli tuskallista
kuulla arvosteluja mukaanlähetetyistä tavaroista; hänhän ei tosin ollut
ottanut osaa niiden valmistamiseen, mutta on aina hyvin loukkaavaa
kuulla sanottavan kauniina näyttämiään esineitä rumiksi, koska silloin
on osoittanut omaavansa huonon maun. Vihdoinkin sai eräs puku armon
arvostelevien neitosten silmissä. Se oli valkea _sortie de bal_, kevyt
ja pehmeä atlas-vaippa, höyhenistä ja pitseistä tehty.
»Oi!... Se on kaunis! Onko teillä kaksi samanlaista?»
»Ei varastossa, mutta me voimme helposti valmistaa toisen», vastasi
Hanna.
»Netti», sanoi nuori kreivitär kamarineitsyelle, »onko äiti jo noussut?»
»On, kreivitärtä kammataan juuri.»
»Mene hänen luokseen ja kysy, eikö hän sitten tahtoisi tulla tänne
katselemaan näitä.» Kamarineitsyt totteli. Hanna aikoi jatkaa
vaatekappaleiden näyttämistä.
»Odottakaa, kunnes kreivitär tulee!»
Neitoset alkoivat jutella. Hanna asettui ikkunakomeroon ja katseli
ulos. Hän kuuli kuitenkin aivan selvästi, mitä he puhuivat. He eivät
huolineet hänestä enempää kuin vahanukesta. Keskustelu koski eilisiä
tanssiaisia.
»Sinä tanssit eilen kotiljongin taaskin Rudi Lichtensteinin kanssa...
Mitä Toni Schwartzenberg sanoo siitä asiasta?»
»Oh, hän mielistelee jo Resi Waldburgia.»
»Silloin ei sinun tarvitse ainakaan olla mustasukkainen, sillä hän on
jo niin kuihtunut...»
»Mutta ajattelehan hänen ihania pukujaan... luulen hänen tilaavan ne
Worthilta Pariisista.»
»Huomasitko, miten iloinen Lori, niinsanottu 'jumalainen Lori' oli?»
»Huomasin; eipä luulisi hänen niin äskettäin menettäneen sulhasensa.»
»Oi niin, Edelberg raukka! Kuolla neljä viikkoa ennen häitä...»
Hanna kuunteli. Edelberg-nimi sai hänen sydämensä kiivaasti sykkimään.
»Entä miten kamala kuolema», jatkoi kreivitär, »suistua kuskipukilta!»
»Ehkä se olikin parasta Lorille; hänhän vietti kauheaa elämää, aina
kaksi tai kolme suhdetta yhtaikaa tanssijattarien ja näyttelijättärien
kanssa...»
»Mitä se sitten merkitsee! Hän olisi jättänyt ne kaikki ennen häitä.
Jos panisi semmoisiin huomiota, niin tuskinpa voisi mennä kenenkään
kanssa naimisiin. Semmoisia asioita ei pidä ottaa niin vakavasti.»
»Jumalainen Lori ei sitä ole tehnytkään, siltä ainakin näyttää, koska
hän ei ensinkään sure sulhastaan. Minusta on vallan sopimatonta, että
hän nyt jo tanssii, vaikka hääpäiväkin oli jo määrätty.»
Nuorten kreivitärten äiti astui huoneeseen katkaisten siten
keskustelun. Kalpeana ja vavisten täytyi Hannan jälleen näytellä
vaatetuksia ja pukeutua päällysvaippoihin, vastata hänelle tehtyihin
kysymyksiin ja ottaa vastaan aivan samanlaisen vaipan tilaus.
»Sulhanen! Sulhanen!» kaikui hänen korvissaan. — »Satakaksikymmentä
guldenia, rouva kreivitär.» — »Oi, miten hänet olikaan petetty!» —
»Kolmessa päivässä vaippa on valmis, armollinen kreivitär.» Ja Hanna
poistui tehden nöyrän kumarruksen, mihin kukaan noista kolmesta
naisesta ei vastannut.
Onneton vietti tämän jälkeen muutamia vieläkin raskaampia ja
unettomampia öitä. Molempien kreivitärten puhelu oli kovasti
järkyttänyt hänen mieltään. Hänestä tuntui, kuin häneltä olisi
riistetty kallisarvoinen omaisuus, ja hyljätty, rikollinen nuori
nainen oli jo muutenkin moraalisesti niin köyhä. Nykyistä tilaansa
hän ei tahtonut ajatella. Se oli niin sisällyksetöntä; tulevaisuutta
hän ajatteli vain kuolemankaihoin, ja hänen ajatuksensa askartelivat
senvuoksi vain menneisyydessä. Hän ei tahtonut muistella sitä aikaa,
jolloin oli vielä puhdas ja viaton, sillä sen hän oli kadottanut, ei
puolisoaan, jonka hän oli pettänyt, ei kummitätiä, joka oli hänet
hyljännyt; hän saattoi siis kohdistaa ajatuksensa siihen mieheen, joka
oli kietonut hänet intohimoiseen rakkauteensa, kiellettyyn onneen,
jonka hän jo oli saavuttamaisillaan, mutta jonka kohtalon kova käsi oli
häneltä riistänyt. Ja nyt hän oli saanut tietää, että tämä intohimon
lieska oli vain oikkua, vain viimeinen tapahtuma tämän elostelijan
poikamies-elämässä. Kaikki hänen ainaisen rakkauden vakuutuksensa
olivat pelkkää valhetta, petosta. Hanna olisi hääpäivän aattona muitta
mutkitta saanut matkapassit.
Kuitenkin oli tämä tappio, vaikkei Hanna alussa ollutkaan siitä
tietoinen, hänelle voitoksi. Sillä mitä hän menetti, oli vain tyhjää.
Suremansa onni ja rakkaus olivat nyt syöstyt siltä jalustalta,
jolle hän ne oli kohottanut; se suuri tappio, minkä kreivin äkkinäinen
kuolema oli hänelle aiheuttanut, haihtui kreivittärien keskustelun
johdosta; kreivi ei ollutkaan rakastanut häntä; hän ei olisikaan tehnyt
häntä onnelliseksi. Vähitellen alkoi tämä ajatus rauhoittaa häntä.
Jos kuvittelee joutuvansa haaksirikkoon kultalastisen laivan kanssa,
niin eikö olisikin lohdullista, jos saisi tietää, että lasti onkin
väärennettyä kultaa?