Hanna oli »palvellut» muutamia kuukausia. Hänen mies- ja naistoverinsa
liikkeessä eivät pitäneet hänestä. Hän oli niin suljettu, hiljainen
ja surullinen. Toverit nimittivät häntä »lumotuksi prinsessaksi», ja
siksi hän tunsikin itsensä. Ellei häntä pian vapautettaisi, ajatteli
hän, niin hän menehtyisi, sillä häntä ympäröivä ilma tuntui niin
tukahuttavalta.
Hotellin hän oli sen kalleuden takia vaihtanut kalustettuun
yksityishuoneeseen, ja kun hänen varansa eivät suoneet hänen maksaa
asunnostaan enempää kuin kymmenen guldenia kuukaudessa, täytyi hänen
tyytyä kurjaan huoneeseen köyhän perheen luona, jonka hän oli löytänyt
kaukaisesta esikaupungista. Hänen oli ollut hyvin vaikeata saada
asuntoa, sillä missään ei tahdottu ottaa vastaan »yksinäistä naista»,
joka lisäksi oli niin nuori ja kaunis kuin hän. Useassa paikassa
käskettiin mitä loukkaavimmalla tavalla häntä poistumaan.
Päästäkseen huoneeseensa hänen täytyi kulkea isäntäväkensä huoneen
läpi. Tämä huone oli pieni keittiö, johon tultiin suoraan ulkoa ja
joissa punakätinen palvelustyttö valmisti ruuan ja pesi pyykin.
Tässä huoneessa oli sitäpaitsi rouvan, hänen sisarensa ja kolmen
lapsensa sängyt. Keittiön takana oli pieni huone, jonka Hanna
oli vuokrannut, ja toisella puolella oli vielä huone, jossa
rouvan kahdeksantoistavuotias, halvattu poika lepäsi. Toisella
naisista oli pieni upseerineläke, toisella avustus joltain
hyvätekeväisyysyhdistykseltä. Naimaton sisar valmisti myöskin joihinkin
puoteihin vaatteita, joita hän ompeli rämisevällä koneellaan aamusta
iltaan. Heidän toimeentulonsa oli hyvin niukka. Hanna ei nähnyt heidän
elämäänsä paljoakaan, poissa kun oli kaiket päivät, mutta minkä
hän näki, se sai hänen sydämensä kirvelemään. Hän olisi mielellään
luovuttanut koko palkkansa, lieventääkseen isäntäväkensä hätää, mutta
hänellä oli itselläänkin niin vähän, että hänen oli vaikea tulla
toimeen. Hänen menoarvionsa oli seuraava:
Asunto 10 guldenia
Aamiainen — oi, mimmoinen aamiainen!
Viikunakahvia ja vedelläsekoitettua maitoa 5 »
Illallinen, nimittäin lasillinen olutta ja
makkara- tai juustopalanen 6 »
Pesu ja valo 5 »
Palvelija 1 »
Erinäisiä pukutarpeita 10 »
Yhteensä 37 guldenia.
Hänen palkastaan jäi siis kolme guldenia, joista kaksi varattiin
odottamattomia menoja varten ja yksi hänen ainoata ylellisyyttänsä:
lainakirjaston tilauspilettiä varten. Kun liikkeessä ei ollut ostajia,
istui hän nurkassa ja luki, iltaisin hän luki huoneessaan ja sunnuntait
kokonaan. Naapureistaan hän pysyi loitolla, ja tovereitaan hän vältti
sitäkin enemmän. Alussa konttoristit kylläkin koettivat laskea leikkiä
hänen kanssaan ja liehakoida häntä, mutta hän työnsi heidät luotaan
sellaisella ylpeydellä, ettei kenenkään päähän juolahtanutkaan
lähennellä »lumottua prinsessaa». Puotineidit, hänen toverinsa, jotka
kadehtivat hänen varmaa käytöstään, moittivat häntä ja tekivät pilkkaa
hänestä, mutta se ei häneen vaikuttanut. Hänen erikoinen komeutensa sai
aikaan paljon ikävyyksiä hänelle kadulla.
Hän tunsi itsensä hyvin onnettomaksi. Tuskaisin tuntein hän heräsi
aamulla ja illalla hän tavallisesti itki itsensä nukuksiin. Hän tunsi
olevansa kuin vankilassa, sillä kun joutuu outoihin olosuhteisiin, on
ympäristö vankilanmuureina. Siperiaan karkoitettu onneton, torikoriin
suljettu kala, vihollismaahan viety sotavanki, häkkiin pantu lintu
ja puodissa päällystakkeja ja aamunuttuja koettelemaan palkattu
Hanna, on jotenkin samaa. Hän alkoi jo luulla, ettei voittaisikaan
mitään elämän arpajaisissa, kun sai niin kauan odottaa sitä. Hän
varmistui uskossaan, että kohtalonsa oli kärsiä — nuoret uskovat niin
mielellään edeltäpäin määrättyä kohtaloa — ja hän sen ansaitsikin.
Hän alkoi pitää itseään suurena syntisenä. Hän antoi katumukselleen
ja nöyryytykselleen yhä uutta virikettä; ainoastaan harvoin hänellä
oli nautinnonhimon ja elämänhalun hetkiä, ja hänen varsinaisena
päämaalinaan oli surra itsensä kuoliaaksi. Sisäisen tyydytyksen tuntein
hän huomasi laihtuvansa ja että häntä usein ahdisti kuiva yskä. Hän ei
pitänyt laihtumistaan liian niukan ravinnon seurauksena eikä yskäänsä
hermostumisesta johtuneena, joka tavallisesti seuraa surullisia
ajatuksia, vaan luuli potevansa keuhkotautia. Hänen mielensä tuli yhä
surullisemmaksi, poskensa kalpeammiksi, ja »lumottu prinsessa» parka
oli enää haamu vain.
Häntä oli todella rangaistu kovasti, ja jos kärsimys kohottaa ihmistä,
niin hän oli saanut takaisin suuren osan moraalisesta arvostaan. Hän
uneksi nyt vain Ewaldin anteeksiannosta. Sairautensa kehityttyä niin
pitkälle, että hänellä olisi vain muutamia päiviä enää jäljellä, hän
aikoi pyytää miestään tulemaan, sillä vaikka hän olikin jättänyt
hänen viimeisen kirjeensä vastaamatta, ei hän voisi olla tulematta
kuolinvuoteen ääreen. Hän kuvitteli mielessään, miten Ewald polvistuu
hänen vuoteensa viereen ja itkien puhuu rakkauden ja anteeksiannon
sanoja hänelle, mitenkä hän viimein sulkee hänen silmänsä ja peittää
hänen kylmenneen tomunsa valkeilla ruusuilla...
Hannan toimi ei ollut raskas hoitaa, mutta päivä päivältä se tuli yhä
vastenmielisemmäksi. Elävänä nukkena olo, jolloin hänen oma olemuksensa
ei ollut minkään arvoinen hänen ylleen pantujen vaatekappaleiden
rinnalla, tuntui hänestä perin alentavalta, sillä hänhän oli tottunut
olemaan seurapiirin keskipisteenä. »Oikealle, neiti... olkaa hyvä ja
kävelkää hiukan, että näemme tuon poimun vaikutuksen... Ei, tämä on
liian raskasta, koettakaa vielä kerran tuota toista... miltä näyttää
tuo vyö takaapäin? Kääntykää... Kas niin... entä paljonko se maksaa?...
Ei, se on liian kallista; näyttäkää vielä kerran tuota toista...»
Tuossa seisoo ostaja silmälasit nenällä ja tarkastaa vain vaatteita.
Kuta kauniimmalta myyjätär puvussa näyttää, sitä kauniimmaksi ostaja
itseään siinä kuvittelee; nukke kääntyy oikeaan ja vasempaan, etenee
ja lähenee, pukeutuu kaksikymmentä kertaa samaan päällysvaippaan,
pistää kätensä sata kertaa samaan hihaan, mainitsee hinnan, kehuu
tavaraa ja kadehtii ostajaa. Sillä jos ostaja pukeutuu tarkastettuun
tavaraan, menee hän tanssiaisiin, teatteriin tai kutsuihin, jolloin
kysymyksenalainen vaatekappale on vain osana kokonaisvaikutuksesta,
nukke raukan ollessa ainoastaan vaatekappaleen vaikutuksen kohottajana.
Sitäpaitsi näyttävät nuo hienoston naiset, joiden ajoneuvot odottavat
kadulla niin kauan kuin pukuja valitaan, liian onnellisilta ja
kadehdittavilta. Heidän valinnassa osoittamansa mielenkiinto näyttää
todistavan, etteivät he tiedä mitään suruista, että huvitukset ja
lähestyvät juhlat, joita varten he tekevät ostoksensa, pyörivät
heidän mielissään, ja että heidän ainoana huolenaan on kauneutensa
ja hienoutensa ylläpitäminen. Mutta luultavaa on, ettei asia ole
useinkaan niin. Ylhäisellä ostajalla voi olla sydänsuru, hänen mieltään
kalvaa ikävä, hän voi elää onnettomissa perheoloissa; mutta maailman
silmissä näyttää aina, hänen tehdessään ostoksiaan, kuin tuo ostos
olisi hänelle tärkeintä kaikesta, ja silloin voi luulla, että näillä
rikkailla naisilla, jotka keskustelevat päällysvaipan muodosta, pitsien
leveydestä, nauhasolmujen luvusta, on vain yksi huoli, nimittäin pysyä
kauniina ja ylen hienoina.
Hannasta tuntui ostajien kodeissa tavaran näytteleminen paljon
kauheammalta kuin liikkeessä koetteleminen. Siellä hän sai odottaa
usein puolikin tuntia eteisessä, ennenkuin kamarineitsyt vei hänet
uhkeiden salien läpi ostajan yksityishuoneeseen, missä alkoi samainen
mukanatuodun tavaran koetus. Tällä ajalla hän näki monta taloudellista
tapahtumaa: kokki saapui kuulemaan, miten monelle hengelle oli
laitettava päivällinen sinä päivänä ja missä muodossa jäätelö oli
tarjottava; kirje ynnä kukkia saapui; perheen eri jäsenet tulivat
ja menivät keskustellen jos jostakin kiinnittämättä vähintäkään
huomiota koettelijaan; eikä mikään vaikuta kodittomaan, alennustilaan
joutuneeseen niin masentavasti kuin tällainen silmäys näennäisesti
onnelliseen perhe- ja seuraelämään. Se vaikuttaa aivan samalla lailla
palelevaan kuin äkkiä avattu ja suljettu ovi, jonka kautta virtaa
valoa, lämpöä, musiikkia ja naurua, tehden pimeän eteisen ja kylmyyden
kahta tuntuvammaksi.
Laskiaisjuhlat lähenivät loppuaan. Oli paljon työtä. Liike oli
melkein aina täynnä ostajia. Myyjättäretkin olivat iloisia, useimmat
heistä kävivät naamiohuveissa, ja heillä oli monta pientä seikkailua
kerrottavana toisilleen. Usein oli joku heistä sanonut Hannalle:
»Tulkaa kanssamme tänään Diana-saliin, satuprinsessa, se tekisi teidät
hiukan iloisemmaksi.»
Hanna pudisti vain kieltävästi päätään.
»Anna hänen olla rauhassa», keskeytti toinen, »etkö näe, että
armollinen neiti on liian ylpeä alentuakseen seurustelemaan
meikäläisten kanssa?»
»En ole ylpeä, eikä minulla ole syytäkään olla», vastasi Hanna. »Mutta
minulla on suruni, enkä siksi halua käydä tanssiaisissa.»
»Oh, turhia! Surut on heitettävä nurkkaan, tuskat tukahdutettava...»
Hanna ei vastannut, mutta hän ajatteli itsekseen: »En voi tukahduttaa
tuskaani, mutta toivon sen pian surmaavan minut...»