Tätä seuraava aika oli Hannalle hyvin katkera. Hän taisteli
olemassaolonsa puolesta viimeisensä ponnistaen, yksin ja hyljättynä,
omaisuus huventuneena pariin guldeniin. Hän oli turhaan kirjevaihdossa
niiden henkilöiden kanssa, jotka olivat vastanneet hänen
ilmoitukseensa, hän ilmoittautui muihin paikanvälitystoimistoihin
päästäkseen antamaan soittotunteja, mutta sai yhden ainoan tarjouksen
ja sekin kolmekymmentä kreutseria tunnilta. Hän kävi kyselemässä
useilta täyshoitolain johtajattarilta, mutta joka paikassa hän sai
kieltävän vastauksen.
Sitten hän kulki puodista puotiin tiedustelemassa myyjättären paikkaa,
mutta turhaan. Näissä pettymyksissä häntä ylläpiti kuitenkin aina
toivonkipinä: alotetut keskustelut, annettu lupaus, odotettu kirje,
mutta aina hän sai lopulta kieltävän vastauksen. Näin hän vietti pari
tuskaista viikkoa. Komea matkalaukku oli jo myyty, ja maksettuaan
laskunsa oli hänellä jäljellä ainoastaan noin kaksikymmentä guldenia —
mutta miten kauan ne kestäisivät, entä mihin hän sitten ryhtyisi?
Eräänä päivänä, kun hän jo oli lopen väsynyt turhaan kiertokulkuunsa
paikan saamiseksi, hän näki »Fremdenblattissa» seuraavan ilmoituksen:
»Myyjätärtä haetaan. Vaatimukset: hauska ulkomuoto ja ranskankielen
taito. Ilmoittauduttava vaatetusliikkeessä, Grabenin ja Bogner-kadun
kulmassa.»
Hanna meni sinne. Kun hän saapui komeaan liikkeeseen, riensi eräs
apulainen toimessaan häntä vastaan.
»Mitä saisi olla?»
»Kiitos, ei mitään. Olen myyjätär. Haen paikkaa ja näin ilmoituksen
lehdessä...»
Kauppa-apulainen muuttui heti käytökseltään ja vastasi:
»Vai niin... odottakaa sitten hetkinen, johtaja ei ole täällä nyt,
mutta kyllä hän saapuu puolen tunnin kuluessa.»
Odottaa, yhä vain odottaa — mutta siihen oli Hanna jo tottunut. Hän
istuutui penkille seinänviereen kaikenlaisten vaatteitten, nuttujen
ja aamutakkien taakse. Mutta mikään niistä ei vetänyt vertoja hänen
kultakirjaillulle aamutakilleen... mutta miksi muistella sitä. Mikä
tulikaan hänen kohtalonsa olemaan? Hän katseli noita nuoria tyttöjä,
jotka näyttelivät ostajille tavaroita tai pukeutuivat erilaisiin
päällystakkeihin ja nuttuihin avustaakseen vaateliaita ostajia.
Tuoko olisi hänenkin osansa? Se ei ollut suinkaan houkuttelevaa,
ja sitäpaitsi, eihän ollut sanottu, että hänet otettaisiin. Hyvin
todenmukaista oli, että hänen taas täytyisi lähteä tyhjin toimin...
hänen, joka oli ollut niin hemmoteltu, niin monipuolinen, niin
kaunis, nuori rouva... Näin hän istui ajatuksiinsa vaipuneena, kun
kauppa-apulainen jälleen tuli hänen luokseen.
»Kas niin, neiti, nyt on johtaja saapunut. Tulkaa kanssani.»
Hanna nousi ja seurasi opastaan useiden tavaroita täynnä olevain
huoneiden kautta konttoriin.
»Herra johtaja, täällä on taasen eräs sanomalehti-ilmoituksen
johdosta», ilmoitti apulainen.
Kauppias, joka oli lihava ja vanhanpuoleinen, nosti katseensa avatusta
tilikirjasta.
»Hyvä! Olkaa hyvä ja odottakaa hetkinen.» Ja hän jatkoi laskujaan.
Hanna odotti. Vihdoin johtaja pani kynän pois, nojasi kyynärpäät
pulpettia vasten ja pyysi, katsottuaan Hannaa kiireestä kantapäähän,
häntä tulemaan lähemmäksi.
»Oletteko ollut palveluksessa ennen?»
»En, en koskaan, mutta kun osaan ranskaa sekä myöskin englantia,
niin...»
»Myöskin englantia! Sepä hyvä. Mitä ulkomuotoonne tulee, sopii se
erinomaisesti tähän paikkaan. Solakka, kaunis vartalo... hyvä,
hyvä. Mutta minä tarvitsen sellaisen henkilön, joka heti voi ryhtyä
palvelukseen, minulla ei nyt ole ketään varsinaista koettelijaa.»
»Minä voin kyllä ryhtyä heti», vastasi Hanna.
Kauppa tehtiin. Hanna sai paikan ja seuraavana päivänä hänen tuli
alottaa. Hän sai kuukaudessa palkkaa neljäkymmentä guldenia ja
päivällisen. Asunnon, aamiaisen, pesun ja vaatteet, lukuunottamatta
mustaa silkkileninkiä, jota käytettiin liikkeessä, hän sai kustantaa
omasta palkastaan. Päivällisen hän tuli syömään yhdessä muun
palveluskunnan kanssa viereisessä varastohuoneessa. Kello puoli
kahdeksan aamulla tuli hänen saapua ja viipyä kello kahdeksaan illalla;
hänen toimeensa kuului koetella erilaisia vaatetuksia, puhella
muukalaisten kanssa ranskaa ja englantia sekä mennä heidän asuntoihinsa
koettamaan ja näyttämään vaatetavaroita. Palvelija tuli aina kantamaan
suuret pahvikotelot.
Helpotuksesta huoahtaen Hanna lähti liikkeestä. Paikka ei tosin ollut
loistava, mutta hän ansaitsi siinä jokapäiväisen leipänsä rehellisellä
tavalla. Sitä paitsi olisi hänellä sittemmin tiet avoinna, ja jo
lapsuudesta saakka oli hänen päässään pyörinyt, että hän elämän
arpajaisissa oli saava voittonumeron.