Ewald Ballmann ei ollut saanutkaan vaimonsa kirjettä. Hän ei ollut
kuullut myöskään mitään vaimoraukkansa kirjeestä kummitädilleen.
Molempien kirjeiden saapuessa pikkukaupunkiin oli Ewald Ballmann
matkustanut pois, jättämättä minkäänlaista osoitetta. Kirje
palautettiin Wieniin, ja kun lähettäjän nimeä ei saatu selville kirjeen
sisällyksestä, hävitettiin se postikonttorissa satojen muiden kanssa,
jotka eivät olleet saapuneet määräpaikkaansa.
Vaimonsa kadottaminen oli Ballmannille kova isku, ja siihen yhdistyvä
häpeä tuntui hänestä mahdottomalta kantaa. Mitenkä hän voisi näyttäytyä
tuttujensa parissa? Mitenkä hän saattaisi hoitaa virkaansa, pitää
luentojansa, kun kaikki pikkukaupungin juorunhaluiset tiesivät hänen
kohtalostaan?... Sillä mistä muusta puhuttaisiinkaan perheissä ja
kahvikesteissä kuin juuri kauniin Hanna Ballmannin karkaamisesta?
Hän ei voinut ymmärtää tätä. Hänen rauhaisa, hauska kotinsa oli
sortunut.
Hannan karkaamisen jälkeisenä päivällä hän ilmoitti olevansa sairas,
ja sairas hän todella olikin. Hänellä oli kuumepuistatuksia, ja hänen
päänsä tuntui raskaalta. Dori täti oli mitään aavistamatta tullut
hakemaan Hannaa kävelylle.
»Missä on rouvasi, hyvä ystävä?» kysyi hän astuen sisään.
Ballmann nousi sohvalta, jolla oli maannut. Vanha rouva huomasi silloin
vasta, miten murtuneen näköinen hän oli.
»Jumalan tähden! Oletko sairas?»
Ballmannin suuri tuska ja suru purkautui nyt vihana hänen edessään
seisovaa vastaan. Hänellehän hän oli uskonut vaimonsa ja hänen
hoidossaan Hanna oli syöksynyt turmioon. Katkeran vihansa valtaamana
hän lähestyi kenraalitarta. Tämä vetäytyi kauhistuneena askeleen
taaksepäin ja kysyi uudestaan:
»Missä on vaimosi?»
»Minulla ei ole vaimoa. Hänet on syösty turmioon...»
»Oletko suunniltasi?»
»Olin silloin, kun uskoin nuoren vaimo raukkani..» Hänellä oli kova
sana huulilla, mutta hän hillitsi itsensä... »maailmannaisen huostaan.»
»Mutta selitä toki...»
»Ei ole mitä selittää... Olen niin sanomattoman onneton... miksi vielä
koskea häpeääni? Minulla ei ole teille mitään sanottavana. Minä vihaan
teitä... ja tahdon olla yksin.»
Hänen silmänsä paloivat, hänen ruumiinsa vapisi, ja hän osoitti ovea.
Kauhun valtaamana kenraalitar syöksyi ulos. Ulommassa huoneessa hän
tapasi palvelustytön.
»Sano minulle, Betti, mitä on tapahtunut... Onko herra sairas, entä
missä on Hanna?»
»Oi, armollinen rouva, rouva meni pois eilen illalla.»
»Mitä sinä sanot?»
»Portinvartian vaimo näki hänen hiipivän pois, eikä hän ole tullut
takaisin. Herra on itkenyt koko yön tuolla; saatoin kuulla sen oven
läpi. Vasta aamulla hän meni sänkykamariin ja heittäytyi vuoteelle — ja
olen nähnyt, että kaikki laatikot ovat avatut ja että paperipalasia on
lattialla. Aamiaistakaan ei herra ole tahtonut, raukka. Vein hänelle
kahvia, mutta ei hän siihen koskenutkaan.»
Kenraalitar kuunteli kauhuissaan. Hänen epäluulonsa kohdistuivat
heti Edelbergiin, sillä terävällä katseellaan hän oli huomannut
asiain tilan; mutta hän ei ollut siitä välittänyt, eikä ollut voinut
aavistaakaan, että siitä sukeutuisi täydellinen häväistysjuttu. Ehkä
hänen leväperäisyydessään oli moittimisen syytä, ja siksi hänen vihansa
nuorta rouvaa kohtaan oli sitäkin rajumpi. Ainoa mitä hän nyt saattoi
tehdä, oli hänen mielestään vihansa ja halveksumisensa näyttäminen
maailmalle, sillä hän tahtoi osoittaa omaavansa järkkymättömät
mielipiteet. Hänen silmissään ei Hanna koskaan saisi armoa — sitä vaati
hänen oma arvonsa. Tämän sortuneen kodin raunioissa, kodin, josta
onneton oli paennut ja jossa hyljätty puoliso itki, rouva von Orfalvy
ajatteli ainoastaan omaa mainettaan. Mikä ikävä, alentava juttu!
Ballmann ilmoittautui monena päivänä sairaaksi. Hän vietti päivänsä
synkissä mietteissä. Hänestä tuntui mahdottomalta ryhtyä jälleen
työhönsä. Silloin tulikin pelastus. Tavallisesti seuraa elämässä
onnettomuutta uusi onnettomuus, mutta niin ei tapahtunut Ewaldille.
Häntä ei kohdannut mikään uusi onnettomuus, päinvastoin alkoi onni
hänelle hymyillä. Vanha setä, jonka perillinen hän oli, mutta jota
hän ei ensinkään tuntenut, joten hänen kuolemansa ei voinut vaikuttaa
häneen masentavasti, veti viimeisen henkäyksensä hiukan ennen Hannan
pakoa, ja neljäntenä päivänä tämän jälkeen Ballmann sai tiedon siitä,
että oli ainoana perillisenä perinyt melkoisen omaisuuden, omaisuuden,
joka oli kymmenkertaisesti suurempi hänen odottamaansa.
Tämä lievensi hänen tuskaansa, sillä nyt hänen ei tarvinnut jatkaa
elämäänsä entiseen tapaan ja oleskella sellaisten ihmisten joukossa,
jotka tunsivat hänen häpeänsä. Hän päätti lähteä matkoille. Hän olikin
kauan toivonut voivansa matkustaa vieraisiin maihin ja hän tunsi, että
matkustaminen vaimentaisi hänen sydämensuruansa.
Heti saatuaan mainitun tiedonannon hän meni johtajan puheille ja pyysi
eroa virastaan. Kaikeksi onneksi oli loma-aika aivan lähellä, joten
Ewald saattoi vaikeuksitta heti jättää paikkansa. Käymättä kenenkään
luona — Dori tätiä hän ei mistään hinnasta halunnut nähdä — ja
jättämättä edes osoitettaan hän lähti seuraavana päivänä kaupungista.
Hänen matkansa ensimäisenä päämääränä oli Frankfurt am Main, jossa
hänen setänsä oli kuollut, ja siellä hän sai nostaa perintönsä. Siihen
kuului kaksi suurta taloa. Hän järjesti asiansa ja muutaman viikon
kuluttua hän matkusti Hampuriin, missä astui ensimäiseen New-Yorkiin
menevään laivaan, sillä hän tahtoi ainiaaksi jättää »vanhan maailman»
selkänsä taa.